Part 2
Emme säästäneet vaivojamme. Käytin hyväkseni kaikkia keinoja, joiden vähänkin arvelin olevan hyödyksi. Rautojen viritystä seuranneena päivänä ratsastin niitä katsomaan ja löysin pian Lobon jäljet, jotka veivät raudoilta raudoille. Pölystä saatoin lukea kaiken, mitä se oli sinä yönä toimittanut. Se oli juossut tietänsä pimeässä, ja vaikka raudat olivat erittäin huolellisesti piilotetut, se oli ilmeisesti kuitenkin heti huomannut ensimmäiset. Se oli pysäyttänyt laumansa ja kuopinut varovasti ympäristöä, kunnes itse raudat sekä myös vitjat ja kiinnityspölkky olivat paljastuneet. Sitten se oli jättänyt ne näkyviin laukaisematta rautoja, ja tällä tavalla se oli paljastanut noin tusinan rautoja. Pian huomasin, että se oli pysähtynyt ja kääntynyt sivulle heti, kun se vainusi jotain epäiltävää. Tämä toi mieleeni uuden tuuman. Asetin raudat H:n muotoon, so. panin rautoja riviin kummallekin puolen jälkiä ja yhdet raudat itse jäljille H:n poikkiviivaksi. Ennen pitkää sain huomata senkin turhaksi yritykseksi. Lobo tuli juosten pitkin vanhoja jälkiään ja oli tuskin sivulla olevien rautojen välissä, kun se jo huomasi jäljillä olevat ja pysähtyi ajoissa. Sitten se peräytyi hitaasti ja varovasti, kulkien takaperin ja astuen joka kerta entiseen jälkeensä, kunnes oli rautojen ulkopuolella. Mahdotonta on sanoa, mistä se aavisti sivulta uhkaavan vaaran -- villien eläinten enkeli kai on ollut sen mukana! Sitten se palasi toiselle puolelle ja kuoputti takajaloillaan kokkareita ja kiviä rautojen päälle, kunnes ne kaikki olivat lauenneet. Tämän se teki monesti muulloinkin, ja vaikka vaihtelin menettelytapaa alinomaa ja olin vielä kahta varovaisempi, se ei kertaakaan mennyt ansaan; sen vainu ei näyttänyt milloinkaan pettävän, ellei muuan onneton sattuma olisi tuottanut sille surmaa. Lobo kuuluu niihin sankareihin, jotka yksinään olisivat voittamattomia, mutta joutuvat turmioon uskotun liittolaisen varomattomuuden takia.
3
Kerran tai kahdesti olin huomannut merkkejä siitä, etteivät kaikki asiat olleet Currumpaw'n susilaumassa aivan oikealla tolallaan. Kerran esimerkiksi näkyi jäljistä, että pienempi susi oli ajoittain juossut johtajan edellä. Tätä en voinut käsittää, kunnes muuan karjanpaimen tiesi kertoa sellaista, mistä asia sai selityksensä. Hän sanoi vastikään nähneensä sudet: Blanca oli juossut edellä. Silloin minulle heti selvisi, että Blanca oli naarassusi, sillä jos koirassusi olisi menetellyt tuolla tavoin, Lobo olisi varmaan surmannut sen heti.
Tästä johtui mieleeni uusi suunnitelma. Tapoin hiehon ja asetin parit raudat huomiota herättävästi sen raadon luo. Sitten leikkasin poikki pään, jota sudet pitivät aivan syötäväksi kelpaamattomana ja johon ne eivät tavallisesti kiinnittäneet mitään huomiota. Sen ympärille asetin kahdet vahvat teräsraudat, jotka olivat tarkoin tehdyt hajuttomiksi. Ne piilotettiin mitä suurimmalla huolella. Ennen kuin olin ryhtynyt tähän toimeen, olin kastanut käteni, kenkäni ja tarvekaluni tuoreeseen vereen ja jälkeenpäin pirskotin sitä maahan niin, että se näyttäisi juosseen päästä. Piilotettuani raudat maahan lakaisin paikan arosuden nahalla ja tein saman eläimen käpälällä joukon jälkiä rautojen kohdalle. Pää oli asetettu niin, että sen ja muutaman korkean ruohomättään välillä oli vain kapea tie, ja tähän panin parit parhaita rautojani, jotka kiinnitin itse päähän.
Susilla on tapana mennä tarkastamaan jokaista raatoa, jonka ne vainuavat, vaikkakaan eivät aikoisi sitä syödä. Toivoin että tämä tapa toisi Currumpaw'n susilauman rautojen ulottuville. En kuvitellutkaan, ettei Lobo huomaisi kätteni jälkiä itse lehmänraadossa ja estäisi kumppaneitaan lähestymästä sitä; toivoni perustuikin päähän, joka näytti hyödyttömänä syrjään heitetyltä.
Seuraavana aamuna kiiruhdin yhden seuralaisen kanssa katsomaan rautoja, ja iloksemme näimmekin heti sudenjälkiä ja lehmänpään sekä rautojen olevan poissa. Tarkastettuani nopeasti jälkiä huomasin, että Lobo oli estänyt muita lähestymästä lihaa, mutta yksi pieni susi oli kumminkin mennyt tutkimaan päätä ja joutunut suoraan rautoihin.
Lähdimme seuraamaan jälkiä ja pari kilometriä kuljettuamme näimme, että tuo onneton susi oli Blanca. Se pakeni kuitenkin laukaten, ja vaikka sitä rasitti yli kaksikymmentä kiloa painava lehmänpää, se jätti helposti jälkeensä seuralaiseni, joka oli jalkaisin. Mutta me saavutimme sen pian kun se tuli kallioiseen rotkoon, sillä lehmän sarvet tarttuivat kiinni ja pysäyttivät sen. Se oli kaunein susi, jonka milloinkaan olen nähnyt. Turkki oli erinomaisessa kunnossa ja melkein valkoinen. Se nousi nyt vastarintaan ja päästi samalla pitkän ulvonnan, joka vieri yli jokilaakson. Kaukaa ylätasangolta tuli vastaus, vanhan Lobon kumea karjunta. Tämä oli Blancan viimeinen tervehdys, sillä nyt olimme tulleet sitä lähelle, ja se tarvitsi kaikki voimansa taisteluun.
Seurasi välttämätön murhenäytelmä, jonka pelkkä ajatteleminen vavahdutti minua kauan jälkeenpäin -- silloin innoissani en sen vastenmielisyyttä niin paljon huomannut. Me heitimme suopunkimme suden kaulaan ja vedimme kumpikin tahollemme, kunnes veri purskahti sen suusta, silmät pullistuivat päästä ja jäsenet ensin kangistuivat, sitten taas herpaantuivat. Ilomielin veimme sitten kuolleen suden kotiin; se oli ensimmäinen Currumpaw'n susilaumasta, jonka olimme kyenneet surmaamaan.
Vähän väliä oli murhenäytelmän kestäessä kuulunut Lobon ulvahtelu. Se vaelteli etäisillä vuorillaan ja näytti hakevan Blancaa. Itse asiassa se ei ollut hetkeksikään jättänyt sitä, mutta koska se tiesi, ettei voinut kumppaniaan pelastaa, se oli peräytynyt kauemmaksi nähdessään meidän lähestyvän, sillä siihen juurtunut pyssyn pelko voitti sen muut tunteet. Kaiken päivää kuulimme sen valittavan äänen. Epäilemättä Blanca oli ollut sen puoliso.
Illan tullen se näytti lähestyvän laaksoa, jossa asuntoni oli, sillä sen ulvonta kuului yhä lähempää. Äänessä oli nyt aivan ilmeisesti surua. Se ei ollut enää voimakas, uhkaava ulvonta, vaan pitkä ja vaikeroiva, ikään kuin Lobo olisi todella huutanut: "Blanca! Blanca!" Illan pimetessä minusta tuntui, ettei se saattanut olla kaukana siitä paikasta, missä olimme tappaneet sen kumppanin. Lopulta se näytti löytäneen jäljet, ja kun se tuli tappopaikalle, sen sydäntä vihlova valitus oli kerrassaan liikuttava. Se oli surullisempi kuin milloinkaan olisin saattanut uskoa. Jöröt karjanpaimenetkin huomasivat sen ja sanoivat, etteivät olleet vielä milloinkaan kuulleet suden käyttäytyneen tuolla tavoin. Sen on täytynyt tarkalleen tietää, mitä paikalla oli tapahtunut, sillä kuolleesta naarassudesta oli pirskunut verta ympäristöön.
Sitten se lähti seuraamaan hevosen jälkiä ja tuli niitä myöten karjatalolle; joko se toivoi löytävänsä täältä puolisonsa tai saavansa kostaa. Se saikin uhrikseen vahtikoiramme, jonka se yllätti ulkona ja repi tuhansiksi kappaleiksi aivan talon vieressä. Lobo oli tällä kertaa yksin, sillä seuraavana aamuna en löytänyt kuin yhdet jäljet. Se oli laukkaillut sinne tänne ilman suunnitelmaa, aivan päinvastoin kuin sen tapa muutoin oli. Tätä olin vähän odottanutkin ja siksi olin asettanut tavallista runsaammin rautoja talon ympäristöön. Jäljestäpäin huomasin, että se olikin tarttunut yksiin, mutta niin voimakas se oli, että oli riuhtaissut itsensä irti ja heittänyt raudat syrjään.
Arvelin sen pysyttelevän talon läheisyydessä, kunnes se löytäisi Blancan ruumiin. Sen tähden käytin kaiken tarmoni saadakseni sen tapetuksi niin kauan kun se oli tässä epätoivoisessa mielentilassa ja ennen kuin se ehkä lähtisi koko seudulta. Huomasin minkä erehdyksen olin tehnyt tappaessani Blancan: käyttämällä sitä houkuttimena olisin varmaan saanut sen kumppanin heti seuraavana yönä.
Kokosin kaikki raudat, mitä suinkin sain. Minulla oli nyt sadat kolmetkymmenet teräksiset sudenraudat. Niistä asetin neljät jokaisille laaksoon vieville jäljille. Kutkin raudat kiinnitettiin erityiseen pölkkyyn, ja pölkyt haudattiin erikseen. Kaivaessani näitä pölkkyjä maahan otin nurmen huolellisesti semmoisenaan pois, ja joka maahiukkanen, mikä poistettiin, vietiin loimella kauas. Sitten nurmi pantiin paikoilleen, ja kaikki oli niin luonnollisen näköistä, ettei voinut huomata minkäänlaisia ihmiskäden jälkiä. Kun raudat olivat piilotetut, laahasin Blancan ruumista jokaisen paikan yli sekä vedin sitä hevosella ristiin rastiin ympäristössä. Lopuksi otin yhden sen käpälän ja tein sillä rivin jälkiä kaikkien rautojen kohdalle. Noudatin kaikkia varovaisuuskeinoja mitä tunsin ja palasin myöhään illalla odottamaan tulosta.
Kerran yön kuluessa luulin kuulleeni Lobon äänen, mutta en ollut varma. Seuraavana päivänä ratsastin kierroksen, mutta pimeä yllätti minut ennen kuin ennätin loppuun reittini pohjoisessa jokilaaksossa, eikä minulla ollut mitään kerrottavaa. Illastaessamme muuan paimen sanoi pohjoisen laakson karjan olleen sinä aamuna harvinaisen levotonta. Jospa siellä oli jotain raudoissa, hän lisäsi. Vasta seuraavan päivän iltapuolella ennätin mainittuun paikkaan, ja kun lähestyin sinne asettamiani rautoja, nousi maasta suuri harmaa olento, joka turhaan koetti päästä pakoon. Edessäni oli Lobo, Currumpaw'n kuningas, lujasti rautoihin tarttuneena. Tämä vanha sankari ei ollut lakannut etsimästä rakastettuaan, ja kun se löysi jäljen, jonka tämän ruumis oli tehnyt, se seurasi sitä pitämättä väliä mistään ja joutui siten virittämääni ansaan. Siinä se nyt oli kaikkien neljien rautojen kuristuksessa, aivan avuttomana, ja sen ympärillä olevista jäljistä näkyi, että karja oli kokoontunut pilkkaamaan kaatunutta sortajaansa uskaltamatta kumminkaan tulla sen ulottuville. Kohta kaksi vuorokautta se oli siinä virunut ja oli nyt ponnistuksista aivan uupunut. Kuitenkin se lähestyessäni kohosi pystyyn karvat pörrössä ja korotti äänensä. Viimeisen kerran kaikui nyt laakso sen kumeasta karjunnasta. Se oli samalla avunhuuto ja joukon kokoonkutsumishuuto. Mutta kukaan ei vastannut. Hylättynä tähän äärimmäiseen hätäänsä se kieriskeli maassa ja yritti epätoivoisesti päästä käsiksi minuun. Mutta turhaan! Jokaiset raudat painoivat pölkkyineen toista sataa kiloa. Neljät teräsleuat puristivat säälimättömästi sen kaikkia jalkoja; pölkyt ja vitjat olivat sotkeutuneet yhteen ja tekivät sen aivan voimattomaksi. Turhaan se mahtavilla hampaillaan pureskeli noita julmia ketjuja. Kun yritin koskettaa sitä pyssyn perällä, se puraisi siihen syviä jälkiä, jotka näkyvät vielä tänä päivänäkin. Sen silmät säkenöivät vihreinä vihasta ja raivosta, ja leuat loksahtelivat, kun se turhaan koetti päästä tarttumaan minuun tai vapisevaan hevoseeni. Se oli kuitenkin nälästä, ponnistuksista ja verenvuodosta uupunut ja vaipui pian nääntyneenä maahan.
Jonkinlainen katumuksentunne valtasi minut valmistuessani tekemään sille, mitä se oli tehnyt niin monelle olennolle. -- Sinä vanha henkipatto, tuhansien laittomien rosvoretkien sankari, kohta sinusta on jäljellä vain hengetön möhkäle. Sitä ei nyt voi välttää.
Sinkautin suopunkini sen pään yli. Mutta ei vielä! Se ei vielä ollut aivan lopussa, ja ennen kuin notkea silmukka oli pudonnut sen kaulaan, se kohotti kuononsa, katkaisi nuoran yhdellä ainoalla haukkauksella ja pudotti sen jalkoihinsa kahtena palasena.
Tietenkin minulla oli viimeisenä keinona pyssyni, mutta en tahtonut tärvellä sen kuninkaallista turkkia. Sen tähden ratsastin täyttä laukkaa kylään ja palasin kohta mukanani eräs karjanpaimen sekä uusi suopunki. Heitimme sudelle puupalasen, johon se heti iski hampaansa, ja ennen kuin se ehti päästää sitä, suopunkimme lensivät viuhuen halki ilman ja kiristyivät sen kaulaan.
Mutta ennen kuin sen silmien raivoisa säihke ehti sammua, minä huusin: -- Seis, emme tapakaan sitä! Viedään se elävänä kotiin! Susi oli nyt niin voimaton, että oli helppo pistää tanakka keppi sen suuhun kulmahampaiden taakse ja sitten sitoa leuat vahvalla nuoralla; nuora kiinnitettiin myös keppiin. Keppi pidätti nuoraa ja nuora keppiä niin, että susi oli aivan vaaraton. Huomattuaan leukansa sidotuiksi se heti luopui kaikesta vastarinnasta eikä päästänyt pienintäkään ääntä, vaan katsoi meihin rauhallisena ja näytti arvelevan: "No niin, vihdoinkin olen vallassanne. Tehkää nyt mitä tahdotte!" Siitä pitäen se ei ollut meitä huomaavinaankaan.
Sidoimme sen jalat lujasti yhteen, mutta se ei kertaakaan murissut eikä ulissut, ei edes kääntänyt päätään. Yhteisvoimin saimme töin tuskin nostetuksi sen hevoseni selkään. Sen hengitys oli tasainen kuin nukkuneen. Silmät olivat jälleen kirkkaat ja selkeät, mutta se ei katsonut meihin. Sen katse oli tähdätty kauas aaltoileviin ylänköihin, sen entiseen valtakuntaan, missä sen kuuluisa lauma nyt oli hajaantuneena. Sinne se katseli, kunnes hevonen laskeutui polkua myöten jokilaaksoon ja kalliot estivät näköalan.
Hiljaa kulkien pääsimme onnellisesti karjatalolle. Lobolle hankittiin kaulahihna ja lujat vitjat, se kiinnitettiin kedolle ja nuorat poistettiin. Silloin vasta pääsin ensi kerran lähemmin tarkastamaan sitä. Sain todeta, miten paikkansa pitämättömiä ihmisten kertomukset tämän kuningassuden ulkomuodosta olivat. Sen kaulassa ei ollut kultarengasta eikä lavoissa ylösalaisin olevaa ristiä; ristin muka piti osoittaa, että se oli liitossa paholaisen kanssa. Sen sijaan sen lonkassa oli leveä arpi, jonka kerrottiin olevan muisto Junolta, Tannereyn parhaalta susikoiralta. Tämä oli saanut haavoitetuksi vastustajaansa samalla hetkellä, kun itse sai surmaniskun.
Panin suden viereen vettä ja lihaa, mutta se ei koskenutkaan niihin. Se makasi rauhallisena vatsallaan ja tuijotti järkähtämättä keltaisilla silmillään jokilaakson päässä näkyviä kaukaisia ylänköjä -- omia ylänköjään -- eikä liikuttanut lihastakaan, kun sitä koskettelin. Auringon laskiessa se yhä vielä tuijotteli yli preerian. Odotin, että se nyt kutsuisi laumaansa koolle. Mutta se oli kutsunut kerran ollessaan hädässä, eikä kukaan ollut tullut apuun. Nyt se ei tahtonut kutsua enää milloinkaan.
Leijona, joka on menettänyt voimansa, kotka, jolta on vapaus riistetty, ja kyyhkynen, jonka puoliso on kuollut, kuolevat kaikki -- niin kerrotaan -- sydämen pakahtumiseen. Kenties tämä julma rosvokaan ei voinut murtumatta kestää tätä kaikkea. Ainakin se seuraavana aamuna oli yhä makaamassa entisessä rauhallisessa asennossaan, ruumis haavoittumattomana, mutta elottomana. Vanha kuningassusi oli kuollut.
HOPEATÄPLÄ, KERTOMUS VARIKSESTA
1
Harva ihminen lienee tuntenut kesyttömän eläimen. En tarkoita satunnaista tapaamista enkä häkissä pitämistä, vaan pitkäaikaista tuttavuutta eläimen ollessa vapaana, sen elintapojen ja vaiheiden tuntemista. Tämä onkin useimmiten vaikeata, sillä eläimet ovat niin samanlaisia, ettei niitä saata erottaa toisistaan. Toinen varis on niin toisen näköinen, ettei kerran sen tavattuaan saata seuraavalla kerralla olla varma, onko se todella sama. Mutta silloin tällöin tapaa eläimen, joka on kumppaneitaan voimakkaampi tai älykkäämpi ja kohoaa niiden johtajaksi. Tällaisesta eläinyksilöstä voi käyttää sanaa nero. Jos se samalla on muita kookkaampi tai jos siinä on jokin merkki, josta ihmiset saattavat sen tuntea, se tulee ennen pitkää seudullaan kuuluisaksi. Villin eläimen elämä saattaa olla paljon kiinnostavampaa ja vaiheikkaampaa kuin monen ihmisen.
Tämmöisiä eläimiä tunnetaan lukuisia. Niihin kuului Courtant, tynkähäntäinen susi, joka kymmenen vuoden ajan piti koko Pariisin kaupunkia kauhun vallassa neljännentoista vuosisadan alkupuolella; samoin Clubfoot, ontuva harmaakarhu, joka eli San Joaquinin laaksossa Kaliforniassa ja saavutti siellä pelottavan maineen. Samaan luokkaan on luettava Lobo, Uuden Meksikon kuningassusi, joka viiden vuoden aikana tappoi lehmän päivässä, sekä Seonee, pantteri, joka parissa vuodessa surmasi lähes kolmesataa ihmistä. Näihin kuuluu myös Hopeatäplä, jonka tarinaa käyn kertomaan.
Hopeatäplä oli vanha ja viisas varis; nimensä se oli saanut metallinhohtoisesta, hopearahaa muistuttavasta täplästä, joka sillä oli oikealla puolella silmän ja nokan välissä. Tästä saatoin erottaa sen muista variksista ja yhdistää ne sen vaiheiden osat, jotka tulivat tietooni.
Varikset ovat, kuten kai jokainen tietää, linnuista älykkäimpiä. "Viisas kuin vanha varis" ei ole syyttä tullut sananparreksi. Varikset tuntevat järjestäytymisen arvon ja ovat kuriin tottuneita kuin sotamiehet -- vieläpä tottuneempia kuin nämä, sillä varikset ovat alituiseen palveluksessa, aina sotajalalla ja aina riippuvaisia toisistaan. Niiden päälliköt eivät ole ainoastaan parven vanhimpia ja viisaimpia, vaan myös voimakkaimpia ja urhoollisimpia, sillä niiden täytyy milloin tahansa kyetä mieskohtaisella voimallaan kukistamaan epäjärjestyksiä ja kapinoita. Päälliköillä on apunaan alipäälliköt. Tavallisina sotamiehinä ovat poikaset ja sellaiset varikset, joilla ei ole erityisiä kykyjä.
Hopeatäplä johti suurta varisparvea, joka piti päämajaansa Kanadassa, Castle Frank -nimisellä mäntymetsää kasvavalla mäellä Toronton kaupungin koillispuolella. Tähän parveen kuului pari sataa varista, eikä se, kumma kyllä, kasvanut milloinkaan sen suuremmaksi. Leutoina vuosina se talvehti Niagaran virran tienoilla, mutta kylminä talvina parvi muutti paljon etelämmäksi. Huhtikuun viimeisellä viikolla vanha Hopeatäplä aina kokosi joukkonsa ja toi sen rohkeasti yli kuusikymmentä viisi kilometriä leveän avoveden, joka on Toronton ja Niagaran välillä. Mutta se ei välittänyt suorimmasta tiestä, vaan teki säännöllisesti kaaren länteen pitäen näkyvissään Dundas-vuorien tutut ääriviivat, kunnes itse männikköinen kotikumpu tuli näkyviin. Joka kevät se asettui tähän metsikköön noin kuuden viikon ajaksi. Niiden aikana varikset menivät aamuisin kolmena parvena ruoan hakuun. Yksi parvi lensi kaakkoon päin Ashbridgen lahdelle, toinen pohjoiseen Don-joelle ja kolmas, suurin parvi, luoteeseen erästä vuorensolaa pitkin. Viimeksi mainittua johti Hopeatäplä itse; toisten parvien päällikköjä en milloinkaan tullut tuntemaan.
Tyyninä aamuina varikset lensivät korkealla suoraan kohden päämääräänsä. Mutta tuulisina päivinä parvi pysytteli lähellä maata solan seinien suojassa. Ikkunoistani oli vapaa näköala tähän vuorensolaan, ja niistä katsellessani tulin ensi kerran huomanneeksi tämän varispäällikön. Tämä tapahtui vuonna 1885. Olin vasta tullut paikkakunnalle, mutta eräs seudun entinen asukas tiesi kertoa, että tuo vanha varis oli lennellyt vuorensolaa edestakaisin yli kahdenkymmenen vuoden ajan. Aloin tarkastella läheltä varisten matkoja ja lopulta opin sangen hyvin tuntemaan Hopeatäplän. Se piti yhä vanhan kulkutiensä, vaikka solaan oli viime aikoina ahdettu taloja ja sen yli tehty siltoja. Maaliskuussa ja huhtikuun alkupuolella sekä loppukesällä ja syksyllä se kulki parvineen tuota tietä joka päivä edestakaisin. Sain nähdä sen liikkeet ja kuulla sen komennushuudot. Monta kertaa näin esimerkkejä varisten erinomaisesta älystä. Huomasin että niillä on oma kielensä ja yhteiskunnallinen järjestys, joka monessa pääkohdassa on ihmeteltävän samanlainen kuin ihmisten, vieläpä eräissä suhteissa täydellisempikin.
Eräänä tuulisena päivänä seisoin korkealla sillalla, joka kulkee solan ylitse. Silloin tuo vanha varis tuli lentäen pitkän ja laajalle hajaantuneen parvensa etunenässä, menossa kotiin päin. Jo kilometrin päästä saatoin erottaa sen tavan takaa toistuvan huudon:
N:o 1
kvaa' kvaa'
eli: "Kaikki hyvin! Eteenpäin vain!" kuten me sanoisimme. Alipäällikkö toisti aina saman huudon joukon jälkipäässä. Parvi lensi sangen matalalla ollakseen suojassa tuulelta. Nyt sen oli hiukan kohottava päästäkseen yli sillan, jolla seisoin. Hopeatäplä huomasi minut, juuri kun olin sitä tarkasti tähystämässä. Siitä se ei oikein pitänyt. Sen vauhti hiljeni, ja samassa kuului huuto: "Olkaa varuillanne!" eli hänen kielellään:
N:o 2
kva-a'
Se kohosi heti paljon korkeammalle, mutta huomattuaan, ettei minulla ollut asetta, se lensi ylitseni noin kymmenen metrin korkeudessa. Sen kumppanit seurasivat jäljestä ja laskeutuivat entiselle tasolle heti päästyään sillan ohi.
Seuraavana päivänä olin samassa paikassa. Varisten lähestyessä kohotin keppini ja tähtäsin niitä sillä. Päällikkö huusi heti paikalla: "Vaara!"
N:o 3
kva'
ja kohosi parikymmentä metriä. Nähdessään ettei keppini ollutkaan pyssy, kumminkin rohkeni lentää ylitseni. Mutta kolmantena päivänä minulla oli pyssy, ja silloin se huusi jo kaukaa minut huomattuaan: "Suuri vaara! Pyssy!"
N:o 4
kva' kva' kva' kva' kvaa'
Alipäällikkö toisti huudon, ja varikset hajaantuivat kohta ja kohosivat korkeammalle, kunnes olivat koko joukon pyssynkantamaa ylempänä. Sitten ne lensivät ylitseni ja laskeutuivat laakson suojaan vasta päästyään niin kauas, että arvelivat olevansa turvassa. Toisella kertaa kun sama parvi oli tulossa alaspäin solaa pitkin, haukka istuutui puuhun aivan lähelle varisten reittiä. Päällikkö huusi: "Haukka! Haukka!"
N:o 5
kva-a' kva-a'
ja hiljensi vauhtia. Samoin tekivät muut tullessaan sen kohdalle, kunnes kaikki olivat tiheänä ryhmänä. Nyt ne eivät enää pelänneet haukkaa, vaan lensivät aivan sen ohi. Mutta vähän matkaa edempänä tuli näkyviin pyssymies. Silloin kaikui taas huuto: "Suuri vaara -- pyssy, pyssy! Hajotkaa henkenne tähden!"
N:o 6
kva' kva' kva' kva' kvaa'
ja varikset kiiruhtivat hajaantumaan joka taholle sekä kohoamaan korkealle. Monta muuta niiden komennussanaa opin tuntemaan. Huomasin, että joskus sangen pieni äänen erilaisuus muutti merkityksen aivan toiseksi. Niinpä merkitsi n:o 5 haukkaa eli suurta, vaarallista lintua, kun taas tämä merkitsee: "Kääntykää ympäri!"
N:o 7
kva-a' kva-a' kva' kva' kva' kva'
Se on ilmeisesti yhdistelmä n:o 5:tä, jonka perusajatus on vaara, ja n:o 4:ää, joka taas tarkoittaa peräytymistä. Seuraava merkitsee vain: "Hyvää päivää!"
N:0 8
kva-a' kva-a'
Niin varis huutaa nähdessään kaukaa kumppanin. Päällikön kaikkein useimmin toistuva komennushuuto on: "Valmiit!"
N:o 9
kvaa' kvaa' kvaa'
Huhtikuussa varikset alkoivat olla kovin touhuissaan. Jokin uusi kiihotin näytti saaneen ne kokonaan valtaansa. Ennen ne olivat aamusta iltaan ruoan haussa, nyt niiltä kului puoli päivää männikössä. Usein näin niiden parittain tai kolmittain ajelevan toisiaan; välistä ne suorittivat lentonäytteitä tehden mikä minkinlaisia temppuja ilmassa. Etenkin niitä näytti huvittavan syöksyminen vinhaa vauhtia hyvin korkealta puussa istuvaa varista kohti: ihan viime hetkellä ne äkkiä kääntyivät ja lensivät uudelleen ylöspäin niin että siivet suhisivat. Toisinaan taas variksen pää kurottautui alaspäin, höyhenet nousivat pystyyn, ja lintu päästi pitkän äänen, esimerkiksi tällaisen:
kr -- -- -- raa'
Mitä tämä kaikki merkitsi? Sen sain hyvin pian tietää. Varikset kosiskelivat ja pariutuivat. Urokset näyttivät naaraille siipiensä voimaa ja antoivat niiden kuulla ääntään. Ja jälkimmäiset olivat varmaan kosijoihinsa hyvin mieltyneitä, sillä huhtikuun puolivälissä kaikki olivat saaneet parinsa ja hajaantuneet eri tahoille kuherrusaikaansa viettämään. Castle Frankin männikkö jäi taas asumattomaksi ja äänettömäksi.
2
Don-joen laaksossa on kumpu nimeltä Sugar Loaf. Se on tuskin puolen kilometrin päässä Castle Frankista, ja sen puut ovat samaa metsikköä kuin tämä. Näiden kahden kummun välisessä notkossa on vanha petäjä, jonka latvassa on hylätty haukanpesä. Tämän pesän tiesi jokainen Toronton koulupoika, mutta kukaan ei ollut milloinkaan huomannut siinä liikettä, ellei oteta lukuun sitä, että minä kerran olin ampunut sen reunalta mustan oravan. Pesä oli ollut siinä monta vuotta vanhana ja ränsistyneenä ja näytti olevan hajoamaisillaan. Mutta mikä kummallisinta, se ei sittenkään hajonnut ja tippunut maahan kuten muut vanhat pesät.