Part 1

VILLEJÄ ELÄIMIÄ

Kirj.

Ernest Thompson Seton

Suomentanut Pentti Eskola

WSOY, Porvoo, 1909.

SISÄLLYS:

Lukijalle Lobo, Currumpaw'n kuningas Hopeatäplä, kertomus variksesta Risakorva, nuori jänis Bingo, kertomus koirastani Springfieldin kettu Juoksija, musta arohevonen Wully, keltainen lammaskoira Punakaula, Donin laakson pyy

LUKIJALLE

Nämä kertomukset ovat tosia. Vaikka en aina ole tarkasti seurannut historiallista totuutta, niin kuvaamani eläimet ovat silti todellisia. Niiden elämä on ollut sellaista kuin olen tässä kertonut, ja todellisuudessa niiden urheus ja yksilölliset ominaisuudet ovat ilmenneet paljon voimakkaampina kuin olen kyennyt kuvaamaan.

Luonnonhistoria on mielestäni menettänyt paljon sen vuoksi, että asioita tavallisesti on kosketeltu kovin ylimalkaisesti. Voisiko kymmensivuinen kuvaus antaa ihmisen oloista ja tavoista tyydyttävän käsityksen? Tämän tilan käyttäminen jonkun etevän henkilön elämän kuvaamiseen olisi varmaan paljon hyödyllisempää. Tätä periaatetta olen pyrkinyt noudattamaan eläimieni suhteen. Koetan kuvata niissä yksilöiden persoonallisuutta ja elämänkatsomusta enkä lajien elämää ylimalkaan sellaisena, miltä se näyttää välinpitämättömän tai vihamielisen ihmisen kannalta.

Tämä saattaa tuntua epäjohdonmukaiselta sen vuoksi, että muutamiin kuvauksiin olen ottanut aineksia eri eläinten elämästä. Mutta tämä oli tietojen vaillinaisuuden tähden välttämätöntä. Kertomuksissa Lobosta, Bingosta ja Arohevosesta ei kuitenkaan ole mitään totuudesta poikkeavaa.

Lobo eli villiä, romanttista elämäänsä Currumpaw'n alueella vuodesta 1889 vuoteen 1894, kuten seudun karjatilalliset liiankin hyvin tietävät, ja kuoli, aivan niin kuin kerrotaan, tammikuun 31 p:nä 1894.

Bingo, koirani, minulla oli vuodesta 1882 vuoteen 1888, lukuun ottamatta eräitä väliaikoja, jolloin oleskelin New Yorkissa.

Arohevonen eli 1800-luvun alkupuolella samalla seudulla kuin Lobo. Tämä kertomus on täysin todenperäinen. Ainoastaan sen kuolemasta kertomukset käyvät ristiin. Jotkut nimittäin väittävät, että se olisi taittanut niskansa siinä aitauksessa, johon se lopulta saatiin ajetuksi.

Paimenkoira Wullyn tarinassa on aineksia kahden eri koiran vaiheista; molemmat olivat sekarotuisia ja lammaskoiriksi opetettuja. Alkuosa kerrotaan aivan tositapausten mukaan, mutta tämän koiran myöhemmistä vaiheista tiedetään ainoastaan, että siitä tuli petomainen lampaiden surmaaja. Kertomuksen loppuosan yksityiskohdat kuvaavat erästä toista samanlaista koiraa, joka eli kauan kaksoiselämää, päivisin uskollisena lammaskoirana, öisin verenjanoisena, kavalana petona. Tällaiset tapaukset eivät ole niinkään harvinaisia. Kirjoitettuani nämä kertomukset olen kuullut toisesta kaksoiselämää viettävästä lammaskoirasta: sen öisiin huveihin kuului lisäksi lähiseudun pikku koirien surmaaminen. Se oli tappanut niitä parikymmentä ja piilottanut ne erääseen hiekkakuoppaan. Julmurin paljasti sen oma isäntä, ja se kuoli aivan samoin kuin Wullykin. Kaikkiaan minulla on nyt tiedossa kuusi tällaista koiraa, ja ne kaikki sattuvat olemaan Skotlannin paimenkoiria.

Punakaula eli Donin laaksossa Toronton pohjoispuolella ja sai surmansa vuonna 1889.

Hopeatäplä, Risakorva ja Viksi ovat nekin todenperäisiä. Tosin olen näiden yksilöiden vaiheisiin sijoittanut useampien samaan lajiin kuuluvien eläinten seikkailuja, mutta jokainen niiden elämäkerroissa esitetty tapaus on todella tapahtunut.

Näiden kertomusten todenperäisyydestä johtuu, että ne kaikki ovat traagillisia. _Villin eläimen elämä päättyy aina traagillisesti_.

Tällainen kertomuskokoelma antaa tietenkin aihetta johonkin yleiseen ajatukseen -- moraaliin, kuten viime vuosisadalla olisi sanottu. Epäilemättä kukin löytää tästä kirjasta mielensä mukaisen moraalin; mutta toivoakseni jotkut huomaavat siinä ennen muuta tähdennetyn ajatusta, joka on yhtä vanha kuin Raamattu: me ja eläimet olemme sukulaisia. Ihmisessä ei ole mitään, josta eläimilläkin ei olisi ainakin jälkiä, ja kaikkea, mitä ihmisessä on, on myös jossain määrin eläimissä.

Koska siis eläinten tarpeet ja tunteet eroavat ihmisten tarpeista ja tunteista ainoastaan määrään nähden, eläimillä on varmaan myös oikeutensa. Tätä käsitystä, joka vihdoin on alkanut saada jalansijaa nykyisten sivistyskansojenkin keskuudessa, julisti ensinnä Mooses, ja samoin opettivat buddhalaiset yli kaksituhatta vuotta sitten.

E.T.S.

LOBO, CURRUMPAW'N KUNINGAS

1

Currumpaw on suunnaton karjanhoitoalue Uuden Meksikon pohjoisosassa. Sen rehevillä laitumilla vilisee laumoittain lampaita ja sarvikarjaa. Aaltoilevien ylänköjen välitse luikertelee syvissä laaksoissaan somia puroja, jotka lopulta yhtyvät Currumpaw-virraksi. Tästä alue on saanut nimensä. Ja kuningas, jonka hirmuvalta ulottui yli koko tämän laajan tienoon, oli muuan harmaa susi.

Tätä sutta meksikolaiset nimittivät vanhaksi Loboksi; Lobo merkitsee "kuningasta". Se oli sangen huomattavan susilauman mahtava johtaja, ja sen lauma oli monta vuotta Currumpaw'n jokilaakson vitsauksena. Kaikki paimenet ja karjatilalliset tunsivat sen hyvin, ja missä ikänä se uskollisine seuralaisineen näyttäytyi, siellä eläimet valtasi ääretön pelko ja niiden omistajat raivostuivat ja joutuivat epätoivoon. Lobo oli muihin susiin verrattuna jättiläinen ja samalla erittäin väkevä ja viekas. Kaikki osasivat erottaa sen äänen muiden susien ulvonnasta. Jos tavallinen susi ulvoi vaikka puolen yötä karjanpaimenen nuotion ympärillä, se ei herättänyt kuin ohimenevää huomiota, mutta kun kuningassuden kumea ääni kantautui jokilaaksoon, se sai vartijan levottomaksi, ja valppaudestaan huolimatta hänen oli tavallisesti aamulla todettava, että hänen laumaansa taas oli tehty rohkea ja onnistunut hyökkäys.

Lobon lauma ei ollut luvultaan suuri. En ole päässyt täysin selville, mistä tämä johtui, sillä tavallisesti kun jokin susi pääsee valta-asemaan kumppaniensa joukossa, se kokoaa ympärilleen lukuisia seuralaisia. Ehkä sillä oli niitä niin monta kuin se halusi, tai kenties sen raju luonne esti joukkoa kasvamasta. Joka tapauksessa Lobolla oli hallitusaikansa loppupuolella ainoastaan viisi kumppania. Mutta ne olivat kaikki kuuluisia susia ja useimmat tavallista kookkaampia.

Etenkin yksi, lauman varajohtaja, oli harvinaisen suuri, vaikka ei läheskään niin iso ja rohkea kuin itse kuningassusi. Pari muutakin laumaan kuuluvaa sutta oli tullut erityisen mainituksi. Yksi näistä oli kaunis valkea susi, jota meksikolaiset nimittivät Blancaksi; tätä arveltiin naarassudeksi ja ehkä Lobon puolisoksi. Eräs toinen oli kellertävä ja erittäin nopea. Kerrottiin, että se monesti oli pyytänyt laumalle antiloopin.

Kaikki nämä sudet olivat siis seudun karjaväelle tuttuja. Ne nähtiin usein, ja vielä useammin kuultiin niiden ääni. Ne elivät sangen läheisessä suhteessa karjanpaimeniin, ja nämä olisivat erittäin mielellään surmanneet ne. Kuka tahansa Currumpaw'n karjanomistaja olisi kernaasti antanut monta härkää yhdenkin Lobon laumaan kuuluvan suden päänahasta. Mutta sudet näyttivät olevan noiduttuja eivätkä olleet millänsäkään tappamisyrityksistä. Ne pitivät pilkkanaan metsästäjiä ja heidän myrkkyjänsä, ja ainakin viiden vuoden ajan ne kantoivat Currumpaw'n karjanomistajilta veronaan lehmän päivää kohden, kuten kerrotaan. Tämän arvion mukaan susilauma tappoi kaikkiaan yli kaksituhatta arvokasta nautaa, sillä se valitsi aina saaliikseen parhaan joukosta.

Ainakaan näiden susien suhteen ei siis ollenkaan pidä paikkaansa se yleinen käsitys, että sudet aina olisivat nälkäisiä ja valmiita syömään mitä tahansa. Nämä olivat päinvastoin aina kylläisiä ja ruoan valinnassa erityisen vaateliaita. Ne eivät koskettaneetkaan itsestään kuolleita eläimiä eivätkä sellaisia, jotka olivat olleet sairaita tai myrkytettyjä, eivät edes huolineet mistään, mitä karjanpaimenet olivat teurastaneet. Niiden jokapäiväisenä mieliruokana olivat vasta tapetun hiehon parhaat palat. Vanhoista häristä tai lehmistä ne eivät välittäneet. Ilmeisesti vasikan tai hevosen lihakaan ei maistunut niistä hyvältä, vaikka ne joskus sattumalta veivät nuoren varsan tai vasikan. Tiedettiin myös, etteivät ne pitäneet lampaan lihasta. Siitä huolimatta ne usein huvikseen tappoivat lampaita. Yhtenä yönä marraskuussa 1893 Blanca ja keltainen susi surmasivat kaksisataa viisikymmentä lammasta, nähtävästi vain ratokseen, koska eivät syöneet niistä palaakaan.

Näiden susien surmaamiseksi koetettiin joka vuosi uusia keinoja, mutta ne elivät ja menestyivät yhä vainoojiensa kaikista ponnistuksista huolimatta. Lobon päänahasta luvattiin suuri palkkio. Sen varalle pantiin monenlaisia taitavasti asetettuja myrkkyjä, mutta se ei milloinkaan erehtynyt syömään niitä. Vain yhtä se pelkäsi, nimittäin pyssyä; ja kun se hyvin tiesi, että kaikilla seudun ihmisillä aina oli ampuma-ase mukanaan, se ei milloinkaan käynyt ihmisen kimppuun eikä laskenut tätä lähelleen. Lobon ja sen kumppanien mielestä pakeneminen olikin viisainta aina, kun ne päiväsaikaan havaitsivat ihmisen, olipa välimatka millainen tahansa. Monta kertaa niiden pelastuksena oli se seikka, että Lobo ei antanut niiden syödä muuta kuin mitä ne itse olivat tappaneet. Sitä paitsi niillä oli erittäin hieno vainu huomaamaan ihmisen jälkiä tai myrkkyä, ja siten ne olivat turvassa kaikilta vaaroilta.

Kerran muuan karjanpaimen kuuli Lobon tutun kutsuhuudon, ja lähestyessään hiipien hän saikin nähdä, miten Currumpaw'n susilauma oli piirittänyt muutamia nautoja eräässä vuorensolassa.

Lobo istui kummulla vähän erillään muista, ja nämä koettivat eristää uhrikseen valitsemansa nuoren lehmän. Mutta lehmät seisoivat tiheässä ryhmässä, päät ulospäin, ja torjuivat sarvillaan vihollisia luotaan. Tähän rintamaan syntyi aukkoja vain silloin, kun jokin lehmä susien kiivaasti hyökätessä pelästyi ja koetti peräytyä toisten taakse. Ainoastaan näitä tilaisuuksia hyväkseen käyttäen susien onnistui haavoittaa valitsemaansa lehmää, mutta tämä oli vielä täysin taistelukuntoinen.

Nyt Lobo näytti vihdoin kyllästyvän tähän vitkallisuuteen. Se päästi kumean karjunnan ja laukkasi lehmälaumaa kohti. Pelästyneinä lehmät unohtivat puolustusasentonsa, ja Lobo oli paikalla niiden keskellä.

Lauma hajosi kuin räjähtävän pommin sirpaleet. Uhriksi valittu lehmäkin pakeni, mutta ennen kuin se oli ehtinyt parinkymmenen metrin päähän, susi oli jo sen kimpussa. Iskien hampaansa sen kurkkuun Lobo yhtäkkiä ponnisti kaikin voimin taaksepäin ja paiskasi sen siten raskaasti maahan. Heitto oli uskomattoman voimakas, sillä hieho lensi nurin niskoin. Lobo itsekin teki kuperkeikan, mutta oli heti taas jaloillaan. Sen kumppanit hyökkäsivät nyt lehmäparan kimppuun ja tappoivat sen muutamassa hetkessä. Lobo ei sekaantunut tähän toimeen ollenkaan. Tehtyään tuon aimo heittonsa se näytti tuumivan: -- No, miksette te voineet tehdä sitä heti paikalla kuluttamatta niin paljon aikaa hukkaan?

Mies meni nyt huutaen paikalle, ja sudet pakenivat tapansa mukaan. Miehellä oli mukanaan strykniiniä, ja hän pani sitä sukkelasti kolmeen kohtaan lehmän jätteisiin. Sitten hän lähti pois; hän tiesi, että sudet palaisivat aterioimaan, koska olivat itse tappaneet eläimen. Mutta tullessaan seuraavana aamuna paikalle odottaen arvokasta saalista hän huomasi, että sudet kyllä olivat syöneet hiehon, mutta erottaneet varovasti pois kaikki myrkytetyt kohdat ja heittäneet ne syrjään.

Tämä tavaton susi herätti pelkoa yhä laajemmassa karjanomistajain piirissä. Vuosi vuodelta sen päästä luvattiin yhä suurempi palkkio, kunnes se lopulta oli tuhat dollaria -- varmaan suurin tapporaha, mitä sudesta milloinkaan on tarjottu; moni kelpo mies on murhattu vähemmästä.

Luvatun palkkion houkuttelemana tuli eräänä päivänä myös muuan texasilainen metsästäjä nimeltä Tannerey ratsastaen Currumpaw'n jokilaaksoa ylöspäin. Hänellä oli mitä täydellisimmät sudenpyyntivälineet, mitä mainioimmat pyssyt ja hevoset ja kokonainen lauma jättimäisiä koiria. Panhandlen aroilla hän oli koirineen tappanut monta sutta ja oli nytkin aivan varma, että muutaman päivän perästä Lobon päänahka riippuisi hänen satulankaarestaan!

Hän ryhtyi ajoon eräänä kauniina kesäaamuna, ja pian kuultiin noiden suurten koirien haukkuvan vimmatusti. Ne olivat päässeet saaliinsa jäljille. Currumpaw'n harmaja lauma tulikin kohta näkyviin, eikä välimatka ollut täyttä kolmea kilometriä. Ajo kävi nyt hurjaksi. Osan koirista piti vain pysyttää susia alallaan, kunnes metsästäjä ehtisi paikalle ampumaan ne. Tämä oli useimmiten helppoa Texasin aukeilla aroilla, mutta täällä olikin maasto toisenlaista.

Nyt saatiin nähdä, miten hyvin Lobo oli valinnut asuinpaikkansa. Currumpaw'n ja sen lisäjokien kalliorinteiset laaksot jakavat täällä preerian moneen lohkoon. Sudet menivät suoraa päätä lähimpään jokilaaksoon, ja päästyään sen toiselle puolelle ne olivat turvassa ratsumiehiltä. Sitten ne hajaantuivat saaden samalla koirat hajaantumaan, ja kun ne pitkän matkan päässä taas yhtyivät, kaikki koirat eivät olleetkaan enää pysyneet jäljillä. Sudet eivät enää olleet vähemmistönä; ne uskalsivat nyt käydä vainoojiensa kimppuun, ja jokainen niistä sai surmansa tai haavoittui.

Kun Tannerey sinä iltana kutsui koiriaan, niitä tuli ainoastaan kuusi, ja niistäkin kaksi pahasti raadeltuina.

Metsästäjä teki vielä pari yritystä, mutta ne molemmat onnistuivat yhtä huonosti kuin ensimmäinen, ja viimeisellä kerralla hänen paras hevosensa sai surmansa pudotessaan erääseen rotkoon. Silloin hän kyllästyi koko ajoon ja palasi Texasiin. Lobo jäi seudun hirmuvaltiaaksi.

Seuraavana vuonna saapui pari muuta metsästäjää, jotka olivat päättäneet ansaita luvatun tapporahan. Kumpikin luuli voivansa surmata tämän pelätyn suden: toinen, nimeltään Joe Calone, eräällä vastakeksityllä myrkyllä, joka oli asetettava aivan uudella tavalla; toinen, muuan Kanadan ranskalainen, taas aikoi käyttää myrkkyä ynnä sen lisäksi tiettyjä taikoja ja noitatemppuja, sillä hän uskoi täysin tosissaan, että Lobo oli "loupgarou", ihminen suden hahmossa, jota ei voinut tappaa tavallisilla keinoilla. Mutta viekkaasti asetetut myrkyt ja noitatemput olivat kaikki yhtä tehottomia tämän harmaan hirviön suhteen. Se teki jokaviikkoiset kiertomatkansa ja söi päivittäin juhla-ateriansa kuten ennenkin. Muutamia viikkoja myrkynasettajat koettivat parastaan, mutta huomasivat sitten vaivannäkönsä turhaksi ja siirtyivät muuanne metsästämään.

Keväällä 1893, tuon epäonnistuneen pyyntiyrityksen jälkeen, Joe Calone sai kokea jotain hyvin nöyryyttävää. Lobo näytti tahtovan osoittaa, ettei se ottanut vastustajiaan vakavalta kannalta ja että sen itseluottamus oli rajaton. Calonen tilus oli erään Currumpaw'n pikku lisäjoen kauniissa laaksossa, ja juuri tämän rotkon louhikkoihin, tuskin kilometrin päähän talosta, Lobo puolisoineen oli sinä keväänä tehnyt pesänsä. Siellä ne kasvattivat poikasensa ja elelivät kaiken kesää, tappoivat minkä ennättivät Joen karjaa, lampaita ja koiria, mutta ilkkuivat hänen myrkyilleen ja pyydyksilleen. Kallioiden onkaloissa niillä oli turvalliset piilopaikkansa.

Joe kokeili turhaan jos minkinlaisia keinoja; milloin hän yritti savustaa ne ulos luolistaan, milloin surmata ne dynamiitilla. Aina ne pelastuivat ehein nahoin ja jatkoivat hävitystään.

-- Tuossa se on elänyt koko viime kesän, sanoi Joe vuorenrinnettä osoittaen, enkä minä mahtanut sille mitään. Se oli minua viekkaampi!

2

Tähän asti olen kertonut karjanpaimenilta kuulemaani. Minusta tämä kaikki tuntui jotenkin uskomattomalta, kunnes syksyllä 1893 sain itse tutustua tuohon kuuluisaan suteen ja sittemmin opin tuntemaan sen paremmin kuin kukaan muu. Muutamia vuosia aikaisemmin, siihen aikaan kun minulla oli Bingo, olin harjoittanut sudenmetsästystä, mutta sen jälkeen toisenlaiset toimet olivat kahlehtineet minut tuoliin ja kirjoituspöytään. Kaipasin vaihtelua, ja kun eräs ystäväni, joka hänkin oli Currumpaw'n karjanomistajia, kehotti minua tulemaan Uuteen Meksikoon koettamaan, enkö ehkä keksisi jotain keinoa tuon rosvolauman lannistamiseksi, suostuin kutsuun. Minua halutti mitä pikimmin tehdä tuttavuutta tämän kuningassuden kanssa, ja ennen pitkää olin Currumpaw'n ylätasangoilla. Ensin ratsastelin jonkin aikaa ympäriinsä perehtyäkseni seutuun. Silloin tällöin oppaani näytti lehmänraatoa, jossa nahka vielä oli kiinni, ja huomautti:

-- Tuokin on sen työtä.

Sain heti selville sen, ettei tässä rotkoisessa seudussa voinut yrittääkään Lobon ajamista koirilla ja hevosilla. Myrkky ja raudat olivat siis ainoat keinot, joita saattoi kokeilla. Seudulla ei ollut heti saatavissa kyllin suuria rautoja, ja siksi aloitin myrkystä.

On tarpeetonta kuvata yksityiskohtaisesti niitä satoja keinoja, joilla koetin pettää tätä "ihmissutta". Käytin kaikkia mahdollisia arsenikin, strykniinin ja syaanivetyhapon seoksia. Panin syötiksi lihaa mitä erilaisimmilla tavoilla. Mutta aina kun seuraavana aamuna ratsastin katsomaan, huomasin ponnistusteni olleen turhia. Vanhaa kuningassutta en saanut petetyksi.

Voin kertoa esimerkin Lobon ihmeellisestä vainusta. Erään kokeneen raudoilla pyytäjän neuvon mukaan sulatin posliiniastiassa juustoa vastatapetun hiehon munuaisrasvaan; rasvaa leikkasin luuveitsellä, jottei siihen olisi jäänyt metallinhajua. Kun seos oli jäähtynyt, leikkasin sen kappaleiksi, tein reiän joka palaan ja pistin kuhunkin ison strykniiniä ja kaliumsyanidia sisältävän kapselin, josta ei lähtenyt minkäänlaista hajua. Lopuksi täytin reiät juustolla. Tätä tehdessäni minulla oli kaiken aikaa käsissä sormikkaat, jotka oli kastettu hiehon kuumaan vereen; vieläpä varoin hengittämästäkin syötteihin. Kun kaikki olivat valmiit, pistin ne parkitsemattomasta nahasta tehtyyn laukkuun, joka oli ylt'yleensä tahrattu vereen. Sitten lähdin ratsastamaan vetäen nuorasta perässäni lehmän maksaa ja munuaisia. Tällä tavoin kuljin yli viisitoista kilometriä pitkän kierroksen pudottaen palan joka puolen kilometrin päähän kertaakaan koskettamatta niihin paljain käsin.

Lobo tuli tavallisesti viikon alkupuolella näille seuduin ja oleskeli loppuviikon -- niin arveltiin -- Sierra Granden ympäristössä.

Nyt oli maanantai, ja samana iltana kun olimme hankkiutumassa levolle, kuultiin hänen majesteettinsa syvä bassoulvonta. Muuan karjanpaimen huomautti:

-- Siellä se nyt on! Saammepa nähdä!

Seuraavana aamuna olin varhain liikkeellä, koska olin utelias näkemään, miten oli käynyt. Pian huomasin susien tuoreet jäljet. Lobo oli kulkenut etumaisena, sen jäljet oli helppo tuntea. Tavallisen suden jalanjälki on yksitoista ja puoli senttimetriä pitkä, suuren suden kaksitoista, mutta Lobon jälki oli neljätoista senttiä, kuten monta kertaa tarkoin mittasin. Sittemmin sain tietää, että sen muu koko oli tämän mukainen: se oli lapojen kohdalta metrin korkuinen ja painoi kuusikymmentä kahdeksan kiloa. Ei siis ollut vaikea seurata sen jälkiä, vaikkakin sen seuralaisten jäljet niitä hämmensivät. Lauma oli löytänyt minun jättämäni jäljet ja tavallisuuden mukaan seurannut niitä. Saatoin nähdä, että Lobo oli tullut ensimmäisen myrkkypalan luo, haistellut sitä ja -- lopulta ottanut sen.

En voinut salata iloani. -- Saanpas sen vihdoinkin, ajattelin. -- Korkeintaan parin kilometrin päässä se nyt makaa kuolleena. Ajoin täyttä laukkaa tarkasti pitäen silmällä noita leveitä jälkiä. Ne johtivat toisen myrkkypalan luo. Tämäkin oli hävinnyt. Nytkös vasta riemastuin: saan sen ja ehkä vielä jonkin sen kumppaninkin!

Mutta leveät käpälänjäljet johtivat yhä kauemmaksi. Ja vaikka jalustimilla seisten tähystelin pitkin kenttää, en huomannut mitään, mikä olisi muistuttanut kuollutta sutta. Seurasin jälkiä ja huomasin, että kolmaskin myrkkypala oli poissa ja kuningassuden jäljet veivät neljännelle. Mutta täällä sain nähdä, ettei se ollut syönyt ainoatakaan myrkkypalaa. Se oli vain kantanut niitä suussaan ja pannut kolme palaa neljännen päälle. Sitten se oli ulostanut niille ilmaisten siten rajatonta halveksuntaansa keinojani kohtaan, jättänyt sen jälkeen eiliset jälkeni ja mennyt omille asioilleen seuralaisineen, joita se näin tehokkaasti suojeli.

Tämä on vain yksi monista tapauksista. Tulin lopulta vakuuttuneeksi siitä, ettei tätä rosvoa voinut tappaa millään myrkyllä. Tosin käytin myrkkyjä edelleenkin odotellessani tilaamiani sudenrautoja, mutta niin tein vain siksi, että siten sain hengiltä monta arosutta ja muita vahinkoeläimiä.

Näihin aikoihin sattui eräs tapaus, joka todistaa Lobon viekkautta ja julmuutta. Näillä susilla oli tapana huvikseen säikäyttää lampaita hurjaan pakoon ja tappaa niitä, vaikkakaan ne eivät niitä syöneet. Lampaat pidetään tavallisesti laumoissa, joissa kussakin on yhdestä kolmeen tuhanteen. Näitä kaitsee yksi tai useampia paimenia, öiksi ne kootaan mahdollisimman turvalliseen paikkaan, ja paimenet asettuvat eri puolille lauman ympärille muodostaakseen vielä täten sille lisäsuojan. Lampaat ovat järjettömiä elukoita, jotka saattavat vähimmästäkin syystä säikähtyä aivan suunniltaan, mutta niillä on muuan syvään juurtunut ominaisuus, nimittäin se, että ne seuraavat sokeasti johtajaansa. Tätä lammaspaimenet käyttävät hyväkseen siten, että he panevat kuhunkin lammaslaumaan puolen tusinaa vuohia. Lampaat huomaavat pian näiden parrakkaiden serkkujensa olevan niitä itseään älykkäämpiä, ja kun yöllä sattuu hälytys, ne kokoontuvat näiden ympärille. Silloin niissä ei tavallisesti synny pakokauhua, ja niitä on helppo suojella. Mutta näin ei käy aina.

Kerran syksyllä hyökkäsi myöhään marraskuun iltana kahden lammaspaimenen laumaan susia. Lampaat ahtautuivat vuohien ympärille, eivätkä nämä olleet tyhmiä eivätkä pelkureita, vaan seisoivat urheasti paikoillaan uhkaavan näköisinä. Mutta tällä kertaa olikin leikki kaukana, sillä hyökkäystä ei johtanutkaan tavallinen susi. Itse Lobo oli saapuvilla, ja se tiesi yhtä hyvin kuin lammaspaimenet, että vuohet olivat lauman tukena. Sen tähden se juoksi nopeasti tiheään sulloutuneiden lampaiden selän yli, hyökkäsi noiden johtajien kimppuun ja tappoi kaikki muutamassa hetkessä. Kohta lampaat olivat pakenemassa kaikkiin suuntiin. Viikkokausia sen jälkeen kyseli minulta melkein joka päivä joku huolestunut lammaspaimen: -- Oletteko hiljakkoin nähnyt harhailevia lampaita? Ja tavallisesti minun täytyi vastata myöntävästi. Milloin olin nähnyt viisi kuusi lampaanraatoa, milloin taas muutamia eläviä lampaita juoksentelemassa kaukana kotisijoiltaan. Eräs mies oli tavannut parikymmentä vastasurmattua lammasta.

Lopulta sudenraudat saapuivat. Kahden miehen kanssa tein sitten työtä kokonaisen viikon saadakseni ne kelvollisesti asetetuiksi.