Part 8

Jo sanon sanani toisen: Savoss' on samati vielä Melkiöitä mestaria; Harvoin on ha'ettuna Hämeestä, Harvoin Kainusta katsottu, Käsitöihimme ketänä. Niin jo taasenkin tapahtui Suonenjo'ella suuri kumma: Mies on teettänyt tapulin, Opin käymätön osannut Kellotornin kelvollisen, Jok' on kaikelta kohalta Juuri julkinen rakennus. Kukas kummaksi sanoisi, Jos ne teettävät tapulin, Jotka koulua kokevat Monen mestarin mah'ista. Eipä hän opissa ollut, Ei toisen tekevän nähnyt, Eikä keltänä kysynyt, Kuinka pannahan perustus, Kuinka seinät seisonevat, Kuinka pylvähät pysyvät. Siin' on kellot kelvolliset Kohotettu korkealle; Ei se heilu, hemmahtele, Soitettaissa sinne tänne. Sen on lattiat laviat, Siinä sillatkin sileät, Astuimet on aivan selvät, Käsipuut on käytävillä; Ei sen rappusia ramah'a, Ei putoa portahilta; Sen on tiennyt teettäjäkin, Mitä muinoin Moosekselle Ilmoiti isä Jumala: Käsipuut hän käski panna Korkeille käytäville, Ettäp' ei veren vikoja Tapaturmasta tulisi. Sama mies on saanut tai'on, Ymmärtänyt itsestänsä, Uurimaakarin mahinkin; Itse tehnyt työkalunsa, Värkkitaattinsa takonna, Joilla taitaapi takoa Semmoisetkin seinäkellot Joissa tiuku tiiman päästä Heliäsi hellittääpi.

Tämä kunnia tuleepi Ollin poika Pietarille, Jok' on syntynyt Savossa, Kasvanut kotikylässä, Olli Konttisen kotona, Seurakunnassa samassa, Jossa työtäkin tekeepi.

Monta muuta mustapäätä Saattaapi Savossa olla Sillä se sana sy'äntä Vielä nytkin vihlaseepi: Koko maata miehinensä Sanoa Savon si'oiksi.

Eipä kaikki Kainulaiset, Puoletkana Pohjalaiset, Eikä myös etelän miehet Opi näitä itsestänsä, Tule selväksi sepäksi, Pääse päälle sittenkänä, Vaikka vissin viisi vuotta Usein ovat opissa Toisen mestarin tykönä. Rakastetut Rantalaiset, Armahat Hämeen asujat, Kelpomiehet keskimailla! Elkäte pahaksi panko, Jos ompi jotain sanottu, Maamme puolesta puhuttu; Saa siltä hyvin piteä Itsekukin kunniansa, Kellen kunnia tuleepi. Monta maassa, maa monessa, Niin ennen isät sanoivat. Sen on keisarin senaatti, Sen on Herrat Helsingissä Hyvin tuntenna to'eksi, Koska palkkiot panevat, Laittavat rintaritarin Samaten Savon ukoille, Kun on muille muuallakin, Aina ansion perästä.

Kosk' on nyt sanani kaikki Savolaisista sanottu, Niin on kyllä kerraksensa. Eipä laiskempi lukia Katso kaikkia tätänä.

39. Talonpojan säädyn puolesta.

(Tämä runo taitaa olla talonpojan Pentti Lyytisen tekemä, saman miehen, joka moniaita vuosia takaperin oli talonpojan säädyn puolesta Ruunun pankin katseluhun Helsingissä kutsuttu, ja joka on kestikiivarina Toholah'essa Rautalammilla.)

Jota elääpi enemmän, Sitä kuule kummempia Maailmassa mainittavan, Joita oppineet osaapi, Silmän eissä siistit kyllä, Mutta poskessa pureepi.

Nyt on varsin vaaralliset Ajat astuneet sisälle, Kun on kunnia kumossa Kaikki pantu palveliat Miehiksi mitättömiksi, Talonpojat tallattuna, Arvoisilta arvattuna.

Missähän miehet meneepi, Jotka ennen arvon antoi, Osasi oikian nimensä Piirustella pienillenkin? Nyt ei anneta enemmän, Kun se kelpo kelmin passi Kyntömiehillen kylissä, Talonpoikain taloissa; Vaikka kyllä kyntömiehet Aina aamusta varahin Kaiveleepi kaiket päivät Julmiakin juurikoita.

Jos on kelmiä keralla, Niin on maassa miehiäkin; Onhan joukossa jotain, Kun on niin sukumme suuri. Millä ompi miehen mieli, Millä kelmin keppoisetkin; Sekalutt' on seurakunta, Joka veljessä vikoja.

Toisinaan talonpojasta Kerkiääpi kelpo herra, Toisinaan herras-heleistä, Ketjahtaapi kelpo kelmi. Näit' on nähty näissä maissa, Ehkä häilyypi Hämeessä, Kavaloita Kainuhussa Heittiöitä Helsingissä, Toppeloita Torniossa, Vieläpä Pietarporissa, Vaikka kelpo keisarimme, Itsevaltias isäntä Siellä liikkuupi likellä, Aina laittaapi lakia. Tosin hänkin toisinansa Saapi harmilla havaita Vierellänsä viekkahia, Liehakoitsevan likellä.

Näitä näyttääpi to'eksi Varsin vanhat aikakirjat, Näitä myöskin näytteleepi Mei'än aikamme aviisit.

Joka sääty saattaneepi Itse puoleltaan puhua; Kotonaan on koskemista, Kukin saapi sää'yltänsä Kipiästi kintuillensa. Jok' on virhittä, vi'oitta Aivan syytönnä elääpi, Hänpä ensin heittäköhön Meiän säätymme sämäksi, Kaatakohon kaikki tyyni Talonpojat tantereelle.

Vaan jos kaikki kaatuneepi Talonpojat tappelussa, Ketäs sitten käsketähän, Kun on itsekseen isäntä? Alaspäin on aatra silloin, Kun on kourassa koreessa, Pyllyllään on pyörä silloin, Kun on akseli alaalla. Kallella'an kaikki tyyni Maailmamme mahtinensa, Jos ei sää'yissä sovinto Saane sievästi siansa.

Talonpoika se takoopi, Isot vaunut valmistaapi Vapasukuisten varalle, Talonpoikapa takoopi, Rakentaapi rautavöillä, Linnat liittääpi kokohon, Saapi värkit västinkihin. Kukas laivat laitteleepi, Joilla suolat sou'etahan Melkiän meren ylitse, Lainehissa lasketahan.

Ihmeeksi isot isämme Katseleisi kaikin puolin Mei'än aikamme menoja, Kuunteleisi kummitellen, Kun on kaikki katkottuna Rauhan rakkahan sitehet Joilla vyötteli välinsä Entiset esiisämme, Naprasivat kultanauhat Toinen toisensa välillen, Sovinto somasti soitti, Heimolaisissa helisi.

Nyt on syrjähän sysätty Kujaisillen kulkemahan, Rauhan lapset laitettuna Vankina vaeltamahan, Suosion pyhät pykälät Unhotettu ulkopuollen, Esi isämme e'utkin Meillä mennyt männikköhön.

Minä muistan muinoisia Entisten esiisäimme Kärsiväistä kättä lyövän, Kulkevan käsi kä'essä. Esimiehet ne e'ellä Polun oikian osasi, Talonpoikakin tapaili Herran helmoissa pysyä.

Esimerkit ennustavat Eli aikain etuja, Eli varsin valmistavat Onnettomia oraita, Jos on viitta viisahasti Tiemme haarahan hakattu, Silloin oikehen osaapi Matkustella matkamiehet. Nyt on viitat viskottuna Yli ympäriä uria, Jotka vievät viitoihinkin, Erämaille eksyttävät; Siit' on epäilys eväsnä, Vielä pelko peittehenä, Jos vielä pimiä pilvi Tuopi raskaita rakeita.

Onkohan esiisämme Saanut alun aatelista? Kussa silloin kuulut miehet, Kussa aatelit asuivat, Koska Aatam aatroansa Pitkin päiviä piteli, Eeva villoja virutti, Kekrävarrella kehäsi? Ei silloin silkkiä nähty, Eikä purpura-pukua; Nahat naukuivat hamenna, Rohtimista rouvi paita.

Näin on aamusta asunut, Esivanhemmat elänyt, Vaan on pojat päivän päälle Kovin korkeelle kohonnut; Pojat samoovat salissa, Ukko jäänyt ulkopuollen Outtamaan oven takana Laupiuutta lapsiltansa

Aatelkaapa alkuanne, Mitä toitte tullessanne, Muistakaapa muuttohetki, Mitä viette mennessänne! Pannahanko paljo muuta, Kun ne kolme kouran täyttä Mullan muruja mukaanne?

Maltappa matala herra, Tutki turpehen alainen Entistä esiisääsi Ahtaassa asuinsiassa, Kyllä kylmässä kylässä, Johon joutuupi jokainen Toinen toisensa perästä, Jost' ei valtikka vapauta Eikä keppi kerjäläisen; Kaikki kaatuvat kumohon Ruhtinatkin ruununensa. Siell' on rinnassa ritarit Yltäänsä yh'en näköiset, Virkavaate valmistettu, Nuttu nurmesta kyhätty. Samooppas siellä salissa Yli määrän ylpiästi; Outo ukko ulkopuolla, Eli pojatko paremmat.

Jos on virressä vikoja Oppineemmat oikaskohon; Jos on värsy väärin tehty, Niin se jääköhön jälelle, Muistokirjoista mutahan, Takapuollen tau'otkohon. Rauhaa minä rakennan, Sovittelen suosioa, Soisin rauhan rantamaillen, Soisin suosion tulevan, Joutuvan joka tilahan. Mitäs siitä miesi saapi, Jos hän toistansa toruupi? Vielä voittaapi vähemmän, Joka poskessa pureepi.

Minä tahtoisin tapailla Tässä kaikkia kokohon, Se ois kerran kelpo kesti, Kun soisi sovinnon kellot Istuimella sen isoimman, Aina asti Aatamihin.

Sanoisin pari sanoa Josma oikein osaisin, Jossa sovinto suloinen Oisi veljesten välillä, Siinä koittaisi koreesti Aina onnen aamurusko, Sekä korkeihen kotona Että majassa matalan. Siviä sovinnon poski Sepä kaikki kaunistaapi, Vi'at pienet peitteleepi, Rii'at ratkaisee rajoilta. Rakkaus on rauhan juuri: Siin' on enemmän evästä, joss' on rakkaus rakettu, Siin' on siunaus sisällä, Rauha kanssa kartanolla, Siin' on valta vanhemmalla, Siinä lapsilla lakinsa.

Kun ei Aatami asuisi, Vallitseisi vallan päällä, Maalla missäkään majassa, Silloin onnesta osamme, Saisimme salatun voiman, Seurata sovinnon tietä Maailmassa matkallamme, Sitten saisimme samota, Kuleksella kunnialla, Sisällen onnen ovista Kaikissakin kartanoissa.

40. Suomen kielestä.

Suvahteeko Suomen kansa, Salliiko Savon isännät, Että Suomesta suloinen Sananlasku lauletahan, Koska mieli kättä käski, Käsi kätteli kyneä, Kynä piirsi puustavia?

Mitäs puustavit puhuivat? Sitä ne sanoivat silloin, Kuinka suotta Suomenkieli Kapaloss' on kauan ollut Lapsen tautisen tavalla, Niinkun tuo on nytkin vielä Sitehissä sitkeissä, Vaikka on jo vanha kyllä. Eikä tai'a tullakkana Siitä miestä milloinkana Joka poikki ponnistaisi, Katkoisi kapalovyönsä, Jaksaisi jaloin kävellä Aikamiehen askelia, Päästä päähän pitkän pöy'än Isommille istumille, Rinnalle rikasten kielten, Valtakielten kumppaliksi; Että vielä virkamiehet, Oikeu'en omat jäsenet, Suomen kieltä kirjoittaisi; Että tuomiot tulisi, Esivallan valtakirjat, Kansan kielellä omalla, Talonpojan tuttavalla.

Suottapa on Suomenkieli Kauan penkillä pysynyt, Lavitsalla lautamiesten, Eikä vielä ennättänyt Astua asian kanssa, Tulla tuomarin tutuksi, Rotokollahan kohota. Kaikk' on kanne suomalainen, Suomen suoroa puhetta, Tutkinto sitä samoa; Vasta penska viskatahan Pantaissa paperin päälle.

Kyllähän kynä tekisi Suomalaisia sanoja, Kun on kuultuna puheessa; Oppineematkin osaisi Suomen suoria sanoja, Jos sen antaisi asetus, Eikä estettä olisi La'in vanhan laitoksista. Kylläpä me kyntömiehet Tuolla aikahan tulemme Keskenämme kelpolailla, Vaan ei tuta tuomioita, Välikirjoja vähiä, Kuittiamme kuitenkana. Eikä suuta suuremmilta Suomi saattaisi pilata.

Lintuset lievertelevät Kukin äänellä omalla, Kielellänsä kerkiästi, Jonka heille äiti neuvoi, Oma vanhempi opetti, Pesissänsä pienempänä. Ei ole sitä etua Suomen kansalle suvattu; Ruotsinkieli on ruvennut, Joutunut jo ensialusta Suomen suureksi isäksi. Aina sill' on arvo suuri, Joll' on ystävät yläiset, Sukulaiset suuret muutkin. Sanotaanpa Saksankielen Ruotsin heimoa olevan; Missäs on sukua Suomen! On vähän Virossa vielä Aivan arvossa samassa, Ettei kouluissa kysytä, Akatemioissa anota.

Meill' ou Suomen suuri äiti Turku, tuttava isoilta, Kokonansa korkioilta Virkamiehiltä visusti, Jotka on Turusta tullut Onnellisella opilla Kielten koulusta kotiinsa. Siellä kuitenkin sanovat, Mainitsevat matkamiehet Suurten Suomea puhuvan Keskenänsä kelpolailla; Vaan ei tuolla Vaasan puolla Pietarsaaren saapuilla, Kovemmin kun Kokkolassa Suuta Suomella pilata. Raahessa on rankka Suomi, Oulussa on oivallinen, Viel' on selvä Suomenkieli Tuolla puolen Tornionkin.

Vaan mikä Turkuhun tuleepi, Se on Suomen suuri äiti, Siell' on Suomelle suvattu Eksemplari ensimäinen; Siell' on räntistä räkännyt Valkeutta vanhemmille, Suomalaisille suvuille. Aina ratki runsahasti, Kaikite satoja kaksi, Vuotta kahtako vajaatte; Siell' on selvä Suomenkieli Laitettu jo lapsillekin Aina autuu'en opista; Vaan ei pääse päätöksissä, Eikä tule tuomioissa Talonpojan tuttavaksi.

Mitäs vielä viimeiseksi Suomen puolesta puhumme? Jos ne herrat Helsingissä, Suuren oikeu'en omaiset, Antaisi luvan lujimman, Vuoron vuoltulle sulalle, Että tuomiot tulisi, Välikirjat kaikellaiset, Kansan kielellä omalla, Talonpojan tuttavalla; Siitte sihtierit tekisi Halastulla höyhenellä Samallaisia sanoja, Kun on suullakin sanottu, Jopa pispatkin pitäisi Suomenkieltä suurempana, Kaikki pappimme paremmin, Kirkkoherrat kiivahammin Tuohon tuumahan rupeisi, Kirjoittaisi Suomenkieltä, Vielä muutkin virkamiehet, Kansan kieltä kannattaisi. Se on Suomeksi sanottu Suomalaisten suosioksi.

41. Puustaveista.

Vasta vanhalla i'ällä, Kuu'en kymmenen koh'alla, Jouhtui mielehen minulle, Kuinka puustavit puhuvat.

A se alkaapi asiat, A on aina ensimäisnä Pi'etty Suomen pipliöissä; A on aapeskirjoissakin; A on vielä viimeinenkin, A se amenen sanoopi.

B se paikkansa pitääpi Vaikk' ei tuota tuhma tunne.

C on Suomessa siaton, Kun ei anna kunnon ääntä; D on kanssa tietämätön, Vähä oppisen osata.

E on yksi äänellinen, Aina ollut A-n apuna.

F-n ääntä ei osata Suomen huulilla sanoa; G on kuitenkin paremmin Suomenkielehen sopiva.

H-lla on hyvä nimikin; H se paljo haasteleepi; H se herratkin sanoopi.

I on arvosta isosta, Jota Jumalan sanoopi, Isämei'än ilmoittaapi; Jesuksen Jumalan pojan Maailmalle mainitseepi.

K se paljon kirjoittaapi K-sta korkiat nimetkin, K-sta koulut, k-sta kirkot, K-sta koko keisarikin.

L-n ääntä tarvitahan Lu'ettaissa, laulettaisi M myöskin mainitahan, M äitinä meneepi Pienimmillä puustavilla.

N nuoremman näköinen Ehkä on yh'en ikäinen; N näkyypi tulevan Paikallensa pantavaksi.

O-lla on oma nimensä, Oma ääni o-lla kanssa.

P on pantava paremmin Oppilapsille osaksi; B-tä ei lapset pitäisi, Talonpojat tarvitseisi.

Kukas Q-ta kaivanneepi Suomen suorissa sanoissa, Koska k saman sanoopi, K se kuunkin kirjoittaapi.

R-ll' on äreä ääni, Jota ei jokaisen kieli Tai'a oikein tavata; Eikä oo sioa sillä Mei'än isämei'ässämme.

S-llä on aina ollut Sanomista sangen paljon, Sitä silloin, tätä tällöin.

T on Suomelle sopiva, Tätä T-tä tarvitahan, Tällä toimehen tuleepi, Jos ei toista (nimttäin D-tä) tunnekkana.

U se itse uskaltaapi Ulos äänensä sanoa; V on kanssa vuorollansa Kokonainen konsonantti.

X-n ääni on mitätön, K ja S sen sanovat; Y on hyvä yhtäkaikki, Y on yksi äänellinen.

Z on meikein mitätön, T ja S sen tekevät. Ä ja Ö on äänelliset, Jos Ä-llä on enempi ääntä, Ompa Ö-lläkin osansa.

Koska ei nyt konsonantit Anna ääntä yksinänsä; Vaan kun vokalit sekahan Paikoillensa pantanehen, Kyllä sattuupi sanoja Lukioille, laulajoille, Taitaville, tietäville, Käypi riimiksi, runoiksi, Aina passaapi paraiksi, Kun on miestä miettimähän, Ettei vesoja välihin Tapaturmassa tapahu, Tule turhia sanoja, Jotk' ei merkitse mitänä.

Sen mä mieheksi sanoisin, Luulisinpa laulajaksi, Joka saisi sattumahan Sanat kaikki säntillensä, Että kaksi äänellistä, Eli kaksi äänetöntä, Kah'eksan tavausta kanssa Ain' olis pantu paikallensa, Oikein sattunut somasti, Ruvennut runoratihin.

Niin on runo rustattuna Muka laatunsa mukainen, Muutoin on lamassa laulu Virsi pitkäkin pilalla.

Vieläpä vika tuleepi, Joka lii'alla lorulla Virren pitkäksi vetääpi, Syöpi sanoista sy'ämet, Kuoret siitä kirjoittaapi. Aina alussa pitäisi Asiata aprikoja; Eipä tie'ä tuulen päällä Mikä sattuupi sel'ällä.

Olipa ennen Oululainen, Olipa kaiketi Kajanus,[2] Koulun kaiken kautta käynyt, Ollut Upsalan opissa, Kantitaatti kauan ollut.

[2] Joka on kirjotttanut virsikirjassa N:o 278.

Ei hän ollut ennättännä Vielä virkoja tavata; Siltä kulki siivolailla Riimi runo rinnatuksen. Ei se sanoja sahaillut, Puolitellut puustavia, Niinkun muinoin vanha munkki, Joka virttä viikkokau'en Mietti mielensä pakolla, Eikä saanut syntymähän -- Nurin aina nuotti kulki, Sanat värsyssä väheni, Laulu loppui luonnokselle; Kävi niinkun köyhän miehen Talkou'essa tapahtui, Joka illalla isosti Juominkiansa julisti, Jakaisissa juomat loppui, Perakoilla pidot päätti, Suuret tulensa savulla.

Ei se virttä väärin laula, Joka oikein osaapi Panna sanat säntillensä, Että nuotti nou'attaapi Kellosepän kelvollisen Könnin kuuluisan tekeitä.

42. Runonte'osta.

(Tämä Turun Viikko Sanomissa 1821 N:o 2 luettava runo, joka on sanottu Korhosen tekemäksi, ei kuitenkaan näytä olevan häneltä. Sen rakennus ja sananlaatu on toisenlainen.)

Luonto laulajan tekeepi, Itse into ilmoittaapi Runojalle rohkealle Mitä veisuhun vetääpi, Sovittaapi soittohonsa.

Ei se luotu laulajaksi, Runon työhön tuuvitettu, Joka virttä viikkokau'et Mietti mielensä pakolla, Hankki työllä haikealla, Niinkun muutama nykyinen Kirkkovirren kirjoittaja: Sanat järsi ja sahaili, Nurin tunki nuottihinsa, Väärin virtehen pakotti, Värsyjen perät väkisen Saattoi samanäänisiksi, Kielen riimahan rivitti Kamalasti katkottuna.

Sinä, poikani, paremmin Asiasi aprikoitse: Ellös pyrkikö pyhälle, Runotyölle työnnätelkö, Jos on mielesi matava, Luonto sulla lii'an kylmä.

Vaan jos tuntenet tulisen, Povessasi polton tuiman, Ruveta runontekohon, Laulamahan kansan kuulten; Niin sä laske laulujasi, Miten kielesi kajuupi. Paras on pauloja pa'eta Riiman kovan kahlehita, Joihin muinoin jouto munkki Kurjat veisunsa kuritti, Lorut pahat palmikoitsi; Eipä näitä nähnyt ennen, Kuullut kunnon laulajamme. Itse isä Väinämöinen Riimattomilla runoilla Miellytti metsän kapehet, Luonnon kaiken liikutteli, Meren aallotkin asetti.

Viel' on vanhoista runoista Jalot jäännökset jälellä, Hyvät pirstat Pohjolassa, Samate Savon kylissä, Karjalassa kaiketikin. Näistä ota oivallusta, Näistä taitoa tapaile, Kuink' on runo rustattuna Jamottu jaloihin virret.

Kun saanet sanelemahan, Läh'et virttä laulamahan, Saattele sanat rivihin, Kerro kaikki taitavasti -- Isosti isot asiat, Lystit laula leikitellen, Hiljan pienistä puhele, Ihanista ilon kanssa. Lausu surten surkioista, Heitä kehnot kertomatta, Päätä virtesi välehen, Ettet lii'alla lorulla, Joutavia jaarittele, Virttä pitkäksi venytä, Lamahuta lauluasi; Ettei koko Suomen kansa, Suku vanhan Väinämöisen Ennen päähän päästyäsi, Ikävystyisi ilosta, Viheltäisi laulullesi.

Puhu suusta puhtahasta Savon selvillä sanoilla, Taikka oivan Oululaisen, Mitä itse into tuopi, Luonto lauluhun latoopi.

Ajateltua alusta, Kuhun käännät virren juoksun, Mihin laulusi lopetat, Hiljaisesti ensin hiih'ä, Al'a veisu verkallensa, Ettäs intosi enennät; Kun on laulusi lavulla, Päässyt virsi virstan päähän, Ala pauhata paremmin, Panna suulta suuremmalta.

Muinoin tätä muistamatta Ylen ylpeä runoja Alkoi suurilla sanoilla, Kulki kohta kiljumalla, Niinkun ajuton ajaja; Mutta matkalla maseni, Vaipui varsin viimeiseltä, Lopetti lorulla laulun, Perakolla pidot päätti, Savulla suuret tulensa.

Vaikk' on soittosi somempi, Luonteampi lausuntosi, Kuitenkin on virsi kehno, Kehno, kelvoton runosi, Jos ei se mesille maistu, Hunajalle höyrähtele, Eikä nosta miehen mieltä, Tykytä tytön povea, Etkä oikehin osannut Panna sanat säntillensä, Varat virtehen tasata.

Sepän ison Ilmajo'ella, Könnin kuuluisan pajassa Miehen keksit kelvollisen, Joka tietääpi tasailla Uurin pyörät pienemmätkin Toinen toisensa mukahan, Heilumahan hetkellänsä, Ilman virhettä vähintä.

Sen mä mieheksi sanoisin, Laulajaksi arvoasin, Joka taitaisi takoa, Voisi virren valmistella Niinkun Könni kellojansa -- Jospa muuten jollon kullon Ruvetessani runoille, Saisin laulun syntymähän Tavalla tämän tekiän, Lailla mestarin mokoman, En vaihtaisi virkoani Kanssa miehen kuuluisamman, Joll' on kappa kamlotista, Kallis kauhtana verasta.

43. Tampereen paperiruukista.

Kirjoituksen kallis konsti Alkoi ensin Aasiassa Kansan kaukaisen tykönä, Jolla oli outo kieli, Puhui Sanskritin sanoja, Joita tuskin tunnetahan Muissa maailman osissa.

Siltä kansalta samalta Keksittiin se kallis keino, Merimahti mainittava, Siellä alkoi kaupan kanta, Kalun kaiken vaihtaminen, Tarvetten merentakaisten. Väri kaunis kaikenlainen, Tuossa maassa tunnettihin, Siellä aivan ensimäinen Lasiruukki rustattihin[3] Vaan en tie'ä, vanha parka, Muitten ainetten alusta, En tie'ä sitä sanoa, Kust' on ruukit rustattuna, Missä metalli mitattu, Kusta lienee läkki löytty, Mistä paikasta paperi Arkin teko arvattuna. Semmä vaan sanoa tie'än Vähän puustavit puhuisi, Jos ei olis läkki löytty, Arvattu paperin alku.

[3] Se kansa, josta on puhuttu, oli Phenisiläiset Aasiasta. Ne löysivät konstin puustavilla kirjoittaa, purjehtia merellä, teh'ä lasia, värjätä ja maalata, ja monta muuta ihmeellistä rakennusta teh'ä.

Mieli on minun kysyä Onko tieto oppineilla, Vieläkö valuupi virta, Kuuluupi kohina kosken, Joss' on ollut ensimäinen Rustattu paperiruukki.

Vaan nämät vanhat asiat Sivu siltänsä menemme, Ett' on eissä uu'empia. Suuri on mahti Suomessakin, Opittu omassa maassa: Ruvetaanpa Runkkolasta, Otetaan järven ojasta Ajanlasku lapsillemme, Taikka tuosta Tampereesta, Kaupungista kaunihista, Muistomerkit muorillemme.

Kaupunki on kaunis siellä, Joss' on kauppa kaikenlainen. Pantu on paperiruukki Kylän kuuluisan lisäksi, Juuri julkinen rakennus Jossa arkkia asuupi, Paperia sangen paljon, Hyvempätä, huonompata Kansan kaiken tarpeheiksi. Kukas arvaapi asian, Ymmärtääkö yksi meistä Sy'änmaassa syntyneistä, Kuinka korkiat asiat Pannahan paperin päälle. Sitä maalla ja merellä Kaikin ai'oin kaivatahan, Sekä sota että rauha Arkin päälle päätetähän; Kuninkaat ja keisaritkin Sitä pöy'ällä pitävät; Tätä aatelit anovat, Sotaherrat hankitsevat, Tuota tuomarit kysyvät, Kaikki pispatkin pitävät, Hengelliset herrat kaikki, Suurimmasta pienimmähän; Kaikkinaiset kauppamiehet Suuret summansa panevat Pännällä paperin päälle. Paperia paljon vielä Oppipojat ostelevat; Taitaapi talonpojatkin Tuota turmella vähäisen, Osan pikkuisen pilata. Yli summassa sanottu: Tätä maalla ja merellä Kaikin ai'oin kaivatahan, Kaupungissa ja kylissä Kesän, talven tarvitahan. Kirjat kaikki hengelliset. Kaikki kartat maallisetkin, Tätä ainetta anovat.