Part 7

Yksi vaka vanha poika Kävi kirkossa kesällä. Kohta kun meni mä'ellen, Näki joukon juopuneita, Jotka pauhasi pahasti Yöllistä elämätänsä, Sanoivat sanan pahimman: "Nyt lempo lopetti viinan."

Tämä vaka vanha poika Pistihin kirkkopiha'an, Siell' oli koreat ko'olla, Kiiltonapit kinkerissä, Jotka nauroi nahkavöillä, Nyörimyssyillä myhäili.

Tämä vaka vanha poika Otti askelen takaisin, Meni tuosta männikköhön: Siell' oli tarha tyttölöitä, Miniöitä miekkosia, Ehkäpä emäntiäkin, Jotka puhui pummulista, Silkistä sivertelivät. Heitä luuli herrasvä'eksi, Mutt' oli sanat suomalaiset.

Tämä vaka vanha poika Istui kuitenkin kivelle, Pisti piippuhun tupakin, Kuulosti pitemmän päälle. Sanoi tyttö toisellensa, Että se etemmä kuului: "Vieläpä sull' on villaröiy, Kotikarvoista hamekin, Huivi kanssa huonollainen; Oisit tok kotona ollut!"

Sanoi taaskin toinen tyttö: "Elä huu'a, herttaseni! Ei oo käynyt kauppiaita Koko talvena kotona. Kävi poika Pohjanmaalta Raahesta rahan anoja, Ei se huolinna hameesta, Eik' anna isä rahoja." Sanoi taaskin toinen tyttö: "Katsos tuota turmiota, Antaapi minun isäni, Vaikk' on itsekin velassa."

Sanoi taaskin toinen tyttö: "Jospahan nyt käypi teillä Miehiä milloin hyvänsä, Laukku semmoinen sel'ässä, Jok' on pitkä poikkipuolin, Käske käy'ä mei'än kautta."

Tämä vaka vanha poika Poltti piipun pohjillehen, Kuuli siitte kellon soivan, Kävi kirkkohon sisälle, Kuuli siellä toisen kumman, Sanoi toinen toisellehen: "Köyhä kyll' on tuokin vaimo, Koska on kuvaton myssy, Kovin huono kaulahuivi." Tämä vaka vanha poika Veti nuuskua nenäänsä, Pappi astui alttarille, Enempätä ei hän kuullut.

Tuli taaskin talven päälle, Istui kirkon kynnykselle. Siinä räätäli rapuilla Seisoi selkänsä kenossa, Visintieraten vikoja Miesten, vaimoin vaattehissa. Tuli tyttö turkki päällä, Ihan uusi uutuhelma, Vasta saatu valmihiksi. Sen hän seisotti eteensä, Otti kiini olkapäistä, Rintapielistä piteli.

Sanoopi samassa sillen: "Kuka tuon on turkin tehnyt? On tuossa vähän vikoa. Eihän nyt koko kylällä Tuosta tyylistä tykätä."

Silloin sen imeisen silmät Vesikierteillen kihahti. Sanoi raukka räätälille: "Niinpä ne sanovat muutkin, Niin sanoi sisarenikin, Ettei tuota päälle panna Ennenkun se entratahan. Hyvä mei'än mestarimme! Tulisko tuosta kalua, Jos toisin tei'än käsiinne?"

Sanoi räätäli samassa: "Jos panet vähän liseä, Siitä saataisi sinelli, Tahi kaitanen kapotti." Tuostapa tuo tyttö raukka Hyrskähti hyville mielin, Suu se nauruhun vivahti.

Tämä vaka vanha poika Enempiä ei nyt kuullut; Kun oli siunaus lu'ettu, Läksi kirkosta kotia.

33. Pojille.

Se on vaka vanha poika, Tunnon maja, toimen teltti, Vakuu'en vakainen kätkö, Jolle jouluna Jumala, Uunna vuonna uu'et lahjat Talveksi tasaeleepi, Ettei öillä juoksentele, Kuleksele kuutamilla.

Pysyypi pyhät kotona Juhlat ilman juoksematta, Seisomatta seinuksilla, Outtelematta ovilla, Hiljoillehen hiipsimättä, Verkalleen vetelemättä, Ettei koirat kuulla saisi, Eikä haukkujat havaita. Pyhä henki helluntaina Mieltä mittaapi kesäksi, Ettei vie venettä toisen, Poikki salmen saatattele, Eikä kuivalla kuleksi, Peltopolkuja poleksi.

Yöt ne lystit ja lyhy'et Kaunihit keväiset yömme, Katselee kalan kutuja, Linnun soivan liikuntoa, Tuopi keiton kelvollisen, Avullisen aamuruu'an. Niillä rinnassa ritari Oivallinen olla saisi!

Vaan on vanhoilla valitus, Papillakin paljo huolta, Että on enemmän niitä, Joitten into iltapuolla Laulantoina lankeaapi, Ilman iltaruu'attakin, Kytmäistä kylän väliä, Jotka joukolla menevät, Kierosilmin kirkkotiellä, Kylkivienolla kylissä, Katsoi sinne, katsoi tänne, Vielä taaksekin vilahti. Niill' on polku poikki pellon, Venesoutu salmen taakse, Vievät rannoista venehet, Tallaavat tou'ot kaiket.

Tämä tapa tärvättävä, Moitittava, muutettava, Viepi mestarit mukaansa, Talon veljekset vetääpi, Tuopi saunahan tuvasta, Rengin pestaapi peräänsä, Vaikk' ei tuosta luonto luovu, Ennen leivästä eriipi. Saisi olla saakeleilla -- Sais' olla sylenpituinen, Kolmen kyynärän kokoinen Kaikilla kalainen häntä; Havuista leveä hattu, Että tuosta tuttasihin Seinän vieren seisoiliat, Saunan salvan aukasiat. Kummako jos kurvat siitte Kulkevat kyliä myöten, Pitkällä pitäjän tiellä; Syötä äiti, saata lapsi, Jos tuosta johi tulisi, Apulainen ajan päälle.

Vaan se vaka vanha poika Saapi sängyn itsellensä. Jos hän penkille petaapi, Eli pankolle paneksen, Siihen laskeksen levolle, Unen maistaapi makian, Ilman huoran hurstiloitta, Lakanoitta mieron lautan.

34. Tyttärille.

Yksi tohtori totinen, Suomen suuri kirkkoherra Puhui suulla puhtahalla, Pakinoiksi paljon siitä, Kuinka kunnia pysyypi Muutamilla muuttumatta; Toisille tosin tuleepi Vika ilman viipymättä.

Vii'en viisahan sekahan Niitä neitsiä nimitti, Jotka kulki kunnialla Vietit aikansa visusti, Eikä ottanut ovesta Sala-sissiä sisälle Eikä vuo'etta vetänyt Kaikille kasa-pukille, Outtelivat oikeata Puhe-mieheltä puhetta; Kun ei tuota kuulla saanut, Suostui siihen suuttumatta.

Vastasivat vanhat siihen Talonpojat taitavasti: "Sana oikehen sanottu, puhe oikehen puhuttu." Saammeko mekin sanoa, Mitä mei'än mielessämme: Heillenpä hopea-helmet Ruunun rustata pitäisi, Kaksi kaulan-ympärystä, Että näistä näh'ä saisi Pitäjän pila-miniät, Kuka on kunnian pitänyt, Kuka arvon ansaitseepi. Kyll' on niitäkin kylissä Tyttäriä tuhmempia, Jotka rientävät ripille, Sitä varten sinne käyvät, Saahaksensa sulhasia Vii'entoista vuo'en päästä, Olla mies mikä hyvänsä: Talon-laiska, juoppolalli, Eli köyhä loisen poika, Sotapoika, muuttosonni, Elikkä rahaton renki, Jokahan vihille veisi, Vaikka vaskisormuksella, Jos vuo'en, parin päästä Korjan perä on kotina, Talon turkki tuiskun suoja, Läpilauta lapsenlikka, Käsi virkka kätkyn souto, Penkki, pankko, pöytä lauta.

Saanenko minä sanoa Vielä viimeisen sanani? Jos on paljon piikojakin, Niin on piikaparkojakin, Jotk' ei outa ollenkana Puhemieheltä puhetta; Kesällä kenossa kaulan, Talvella takana silmin, Läpi kirkon kiitelevät, Kenen keksimän pitäisi, Josta into iltapuolla Tietä neuvoisi tilalle. Itse alkavat asian, Ett' on aina ajan kunkin Sitä myöten mylläriä, Kun on myllyt mieltä myöten. Jospa tuosta toissa vuonna Jo heti hepo etehen, Saalis saunasta rekehen; Tulla tuomarin etehen, Tievustella tietäksensä Keltä tullia tulisi, Vuoroa vähänkin saisi.

Vaan se vaka vanha piika Itse siunaapi siansa, Itse sänkynsä sätääpi, Perustaapi pehmeäksi, Höyhen-tyynyllä hyväksi, Päälle peittehet paneepi, Jotk' on nastannut nahasta; Siihen laskeksen levolle, Unen maistaapi makean Ilman itkun kuulematta, Lapsen laulun tuntematta.

V. Huolirunoja.

35. Keisari Aleksanterin kuolemasta.

Sangen kuuluisat sanomat Kaupungista kaukaisesta Tulivat rajalta Turkin, Jotka joutui joulun alla Pohjan pitkälle perälle: Toivat Suomehen surua, Ehkäpä enemmän vielä Vanhalle Venäjänmaalle; Esti Europan ilolla Alkamasta uutta vuotta. Kirjat, jotka kiiruhusti Kulki kaupungin ka'uilla, Päästi portit Pietarista, Liikutteli linnan salvat.

Kaikkinaisen kansan lapset Silloin kirkossa kyseli: Kellenkä ne kellot soivat, Mikä semmoinen sanoma Saarnastuolist' on sanottu, Että painavat papitkin, Päänsä piilossa pitävät, Muutkin herrat heittelevät Silmävettä silmistänsä?

Vastasivat vanhat siihen: "Sanomat on sangen suuret, Siitä arvosta asia, Että puutumme puheita, Vaikka vanhatkin olemme." Tämän vähän vastauksen Vanhat lausui lapsillensa.

Ehkä puutumme puheita, Yritämme yhtäkaikki, Josko saanemme sanoa, Itkultamme ilmoitella, Kun on kuollut Keisarimme, Majesteetti maan isäntä, Mennyt mailla kaukaisilla Tuonen tielle tiettävälle, Kuss' on Taavetti kuningas, Kuningasta monta muuta, Monta suurta sankaria, Monta muuta matkamiestä; Katselevat kauan siellä Uutta Taavetin taloa Jerusalmissa samassa, Josta Johannes puhuupi, Ilmestykset ilmoittaapi. Vaikk' on nyt valitus täällä, Vaan on ilo enkeleillä Kanssa kaikkien pyhien Uu'en ystävän ylitse.

Oppineet nyt ottakate Avatkaapa almanakka, Vuosiluku laskekate Kuinka paljon on kulunut Kun on tämä tähti tänne Ilmestynyt ilman alle. Vuonna kun on kirjoitettu Ja tullut tuhannen päälle Selvät seitsemän numerot, Kokonaista kolme niitä, Silloin tämä tähti tänne Tuli ihmisten iloksi, Vasta valkeni paremmin Kokonansa koittamahan Sa'an yh'eksän alussa Vanhalle Venäjän maalle, Kussa vuotta kuusitoista Suomalaiset saivat olla Suloisessa suojassansa, Alla alhaisen tilamme Katsoi päälle kaunihisti, Antoi aina auki olla Makasiinit maan sisällä Kovan köyhyy'en ajalla, Näl'än katkeran käsistä Meitä päästi ja pelasti.

Jos nyt vielä viimeiseksi Saisin suurilta sanoja, Ojennusta oppineilta Puhuakseni paremmin, Vaan on suuretkin surussa, Oppineetkin alla huolen, Ovat pannehet pajuihin Kaikki hei'än kanteleensa. Nyt soivat surusanomat, Huoliharput huutelevat, Tansit kaikki on lau'onnehet, Pu'onneet puvut punaiset, Kaikki ruhtinaat ruvennut, Huoli kauhtanat hakenut, Valtakunnan valtamiehet Huolihuivit ottanehet.

Suuret suurella surulla, Halvemmatkin haikiasti, Murehella muistelevat Kertoilevat keskenänsä Kuinka kulki kuuluisasti Kuinka hallitsi hyvästi Aleksanter aikanansa Valtakuntansa varusti Kuuluisalla kunnialla, Avitteli ahkerasti Koko Europan etuja, Jonkatäh'en joutumalla Tahtoi tarkasti katsella Kaukaisetkin kaupunkinsa, Unoutti oman leponsa, E'esauttoi oikeutta, Toimitti totuu'en teitä.

Vaan ei tuoni tuosta huoli, Tuo on tuonella tapana: Ei hän keltänä kysele, Onko kaukana kotoa, Ei hän ilmoita e'ellä Viikon viimeisen olevan, Virstan viimeisen tulevan. Vahva on se vanha liitto: Kuolla kumminkin pitääpi, Vaikk' on tila tietämätön, Aika ainakin salattu, Ihmisiltä ilman alla.

Tuosta tunnemme to'eksi, Ettei ollut ensimmäinen, Joka vaihtoi valtikkansa, Jätti ruununsa jälelle; Tuon on jo tuhannet tehnyt, Vielä vastakin tekeepi. Eikös Pietari pitänyt, Alekseivits aikanansa Valtakunnan vahvan kyllä Tehnyt suuria tekoja, Vaikkap' on ajasta siitä Valtakunta vahvistunut, Polvi polvelta koronnut Täy'ellisempään tilahan.

36. Kappalais Uppströmin kuolemasta.

Rakastettu Rautalampi! Siitä mä sinua kiitän, Että tässä täy'ellisen, Opin oikean tapaapi. Tässä myös on aina ollut Miesten muistossa monessa Opettajat oivalliset, Sangen jalot saarnamiehet Sivulla Sionin vuoren. Vaikkapa vaellus täällä, Tuonen tiellä tiettävällä, On sama opettajilla, Kun opinkin ottajilla.

Tapa vanha tarttuvainen, Jonka surmaksi sanovat, Kutsuvat myös kuolemaksi, Se ei muuta mahtiansa, Voimoansa ei vähennä. Kuninkaat se kuolettaapi, Rupeaapi ruhtinoihin, Sama arvo aatelilla, Sama helppo herroillakin. Käypi köyhänkin kotona, Talonpojatkin tapaapi. Täss' ei auta miesten mieli, Eikä vaimojen valitus; Kaikki se hautahan hakeepi, Kalmistohon kaateleepi. Tämä on tapa hänellä, Ollut asti Aatamista, Ei heti her'ennekänä, Yhtä jos valittelemme Elikkä olemma ilman.

Vaan en saata sittenkänä Ilman ääneti ruveta, Minun mieleni tekeepi, Ajuni ajatteleepi, Luonto käskeepi kovasti, Ruveta runon sanoilla Antamaan asian tietä, Joka nyt tapahtui taasen, Koska herra hengellinen, Julkinen Jumalan pappi, Kutsuttihin kuolemalta, Tuonelalta temmattihin. Joka vanhoja varoitti, Neuvoi nuoria jalosti, Ottamaan ajasta vaari; Sanoi sanan syntisille, Tuotti tuomion etehen, Rangaistuksen raamatusta. Pani myöskin paatuneille.

Ei hän pannut pään-alaista Nukuttanut nuorukaista Synnin synkiän unessa, Poi'es päästi väärän turvan Kaikkein niihen kainaloista, Jotka aikovat asua Elämässä entisessä, Pyytävät pyhiksi tulla Oman ansion avulla.

Joilla ymmärsi olevan Synnin tunnon täy'ellisen, Kovin sär'etyn sy'ämen, Herran töillä liikutetun Perin pohjin pehmeäksi, Niille löysi loh'utukset, Armon lähtehet avasi. Osotti olevan meillä Välimiehen oivallisen, Jesuksen, Jumalan pojan, Joka taitaapi tu'eta Hengellistä heikkoutta.

Nämät tiettävät totuu'et Uskalsi ulossanoa Voimalla varustetulla, Sillä selvällä opilla, Äänellä ulottuvalla, Jotk' olivat luonnon lahjat Vainajallamme valitut, Yli monen ystävänsä, Jotka sää'yssä samassa Herran puolesta puhuvat. Sanat kuului selkeästi, Kaikkui aivan kaunihisti, Ja kun astui alttarille, Helähteli herran huone Messu-ääntä merkillistä.

Mitäs muistat Rautalampi Tämän vainajan tavoista? Täm' oli täynnä laupeutta, Vaan ei yhtään ylpeyttä; Omilleen oli suloinen, Otollinen ou'oillenkin, Taitavammille tasainen, Eikä tyly tyhmillenkä. Otti alhaisten asiat Hetikohta korvihinsa; Ne kun neuvoa kyseli, Saivat selvän joh'atuksen, Jotka oppia anoivat, Saivat vissit vastaukset; Vanhat harmajat halaili Saaha häntä seuroihinsa, Nuoret kanssa kaipasivat Tulla kanssansa tutuiksi.

Mitä laulat Rautalampi? Onko summalta surua, Onko huolta, huokausta, Onko itku ja ikävä? Suista kuitenkin surusi, Murehesi muunne heitä: Ei hän ollut ensimmäinen, Joka joukosta erosi, Vielä viimeinen vähemmin; Nukkuvatpa nuoremmatkin, Saavuttaa se sankaritkin. Hän oli vaivoissa väsynyt, Taistellut jo tau'in kanssa, Sai jo huolella havata, Näh'ä suurella surulla, Sanan siemenen makaavan Kauan kyllä kalliolla, Kun jo vuotta kuusitoista Julisti Jumalan neuvon, Oikean ojennus-nuoran, Antoi kaikille kätensä, Jonka laski laskiaissa Vielä viimeiksi etehen. Vaan ei nyt enämpi kuulla Sitä miestä milloinkana Siinä paikassa pyhässä; Niin soivat sanoma-kellot, Huoliharput huutelevat.

Laula vielä Rautalampi, Vaan elä sitä valita, Puhu puolella sanalla, Että oppi on vähennyt, Sana kaiketi ka'onnut; Ei tai'a elävät miehet Ennen aikansa eritä, Mennä mennehen jälessä. Meill' on miehet merkilliset, Jotk' on jäänynnä jälelle, Täyttämään tätä vajoota, Jotka vanhoja varovat, Neuvovatpa nuoriakin, Julkisen Jumalan kanssa Sopimahan syntejänsä; Toki tähän tyytykämme! Vaikka nyt valitetahan, Kaivatahan kappalaista, Ehkä vielä esivalta Toisen toimittaa siahan.

VI. Erinäisistä aineista.

37. Aikain paranemisesta.

Ei oo pakkoa pahana Varsinkana vanhan miehen, Ikäpuolen ollenkana Ruveta runon te'olle; Luonto kuitenkin lupaapi, Tapa vanha vietteleepi, Että pikkuisen pitäisi Kihnutella kirjoitusta, Nuorten miesten nähtäväksi Mitä kaksi kirkkomiestä Pyhä aamuna puhuivat Kiven päällä kirkon luona, Päivän puolella tapulin.

"Kun me ennen ensikerran Kiersimme tätä kiveä, Istuimme isän sylissä, Katselimme kaikkialle, Ilman silloin siellä täällä, Kaksin kolmin kankahilla, Näkyi miehiä mäellä. Kun ne siitte kutsuttihin Kaikki kelloilla kokohon, Sopi ne sisälle silloin Joka henki helluntaina, Toki pääsi pääsiäissä Itse kukin istumahan Jaksoi jouluna lukea Helposti joka hevosen. Nyt on tehty temppeliä, Kaksin kolmin kappelia, Kaikki täytehen tulevat.

"Ei silloin sinistä nähty, Eikä paljon painettua, Silloin sulhaset sujotti Mehtikanan karvasina, Nuoret nei'et nostavatkin Varsin varpusen värissä. Ei silloin rikasten rinta, Eikä maha mestarien Kirkkomä'ellä kiilottanna Talviselta taivahalta; Eikä köyhä kestin poika, Väinämöisen viitakkeelta. Nytpä ei nä'e puvusta, Ei eroita vaattehista, Jok' ei miestä muuten tunne, Mikä herra, kuka narri, Mitkä muita mestaria; Koriana kaikki käyvät, Vaikka työtäkin tekevät."

Vaari toinen taitavasti Sanoi vastaten sanansa: "Siitä minä mielelläni Julistan Jumalan töitä, Hallitusta Herran suuren, Ett' on riittävä elatus Pantu paljolle vä'elle, Jäänyt vielä järvihinkin Siunausta sillä lailla. Jos on paljon pyytäjiä, Ottajia oiva lailla, Niin on myös otettavata, Saalista samalla lailla; Maata kanssa kaivajilla, Kyll' on siemenen sioa, Kyntämistä, kuokkimista, Paljo entistä enempi. Kuss' on ennen kahta nähty, On nyt neljäkin taloa Tiluksilla tiettävillä; Kuss' ennen hevoista kaksi Tuli tuskalla kesähän Lu'etuilla kylkiluilla, On jo kaiketi kah'eksan, Ompa kyllä kymmenenkin, Lihavilla lautasilla. Norot selkämäin sivulla On jo pelloksi perattu; Suuret kuusikot kumossa, Joiss' ennen oravamiehet Viettelivät viikkokau'et, Kaikki kasvavat eloa; Kuss' ennen kur'et munivat, Niiss' on suuret nurminiityt, Tahi laitumet lakiat; Kussa peurat piehtaroivat, Porot poikia latoivat, Siinä aumoja asuupi; Kuka ennen seitsemälle Löysi raavaalle ravinnon, Saapi jo samalla maalla Kyllä monta kymmentäkin Runsahasti ruokituksi; Sitä myöten silmät suuret, Kun on otsakin leveä." Tähän kaikki kirjoitettu Ompi vanhojen pakina.

Siinä paikassa samassa Oli monta oivallista Isäntätä istumassa, Jotka kuuli kaikkityyni, Virkkasivat viimeiseksi: "Suuri kiitos, suuret vaarit! Lysti on likellä olla, Kuulla kuinka kaunihisti Muisteletta muinoisia, Maamme entistä eloa"; Lisäsivät siihen siitte, Sanoivat sanoilla näillä: "Eikös ne eläisi vielä, Viljavuonna varsinkana, Jos ne joisivat vähemmän Joukolliset joutomiehet. Kun tekevät viikon työtä, Puoli palkasta meneepi Heti suuhun sunnuntaina. Akka parat arvelevat Mikä viepi viikon palkan, Kuhun vaipui vaivaukset."

Siinä seisoi saapu'illa Niitä rengin rehvanoita, Olipa oppipoikiakin. Yksi kiljasi kivasti: "Mitä vielä vettä jäällä Kolmin kerroin kohva päällä, Minä ostan, enkä säästä, Mull' on pankkoja povessa, Toista kekrinä tuleepi. Minä tie'än miestä monta, Jotk' ei anna itsellensä, Eikä toiselle taritse, Ehkä tälläkin erällä Nälkä suolia sukiipi."

"Aivan oikehen sanottu!" Sanoi suutarin kisälli, Niin sanoi samalla lailla Ompelian oppipoika. Sanoopi sepän aloke: "Vielä tais vähälle jäähä."

Vielä siinä viimeiseksi Talonmiehenkin tapainen Sanoi sanat kelvottomat: "Kas niin poikaset pitääpi Tinkapaikoissa puhua, Antoa sana sanasta, Siitte niilt' on silmillänsä."

Muorit poskesta murahti: "Pojat pienet, parrattomat Hiihtäkäte hiljemmästi, Niin ette tipahta tielle, Kyykähä kylän välille. Jok' ei arvoa ajalla Oikein mieltänsä mitellä, Usein keppikerjäläisnä, Kun paras palan anoja, Saapi mieroa mitellä, Kytmäistä kylän väliä, Vanhan vaarin vastuksina, Vietävinä vaarin pojan."

Vaarit kirkkohan menivät, Pojat meni männikköhön. Yksi veiari vetäsi Taskumatin taskustansa, Josta jakoi joukollensa, Vaan ei vaarille sanonut.

Tämä kirja kirjoitettu, Vihtajärvellä sanottu.

38. Savonmaan herjaamisesta.

Joka lassa lastatahan, Miessä mielehen tuleepi, Sananlasku sangen selvä, Valmistettu vanhemmilta, Meiltä mielehen otettu.

Minä miessä nuorempana Kävin kerran Kokkolassa. Kuulin kummia sanoja, Kuulin siellä kainulaisen Maani miehiä manaavan, Sanovan Savon si'oiksi. Tulin taas Turusta kerran, Hämäläisen hurjan kuulin Ukon vanhan Urjalasta Savon miehiä sanovan, Roimahousuiksi hokevan, Pitäjiksi pieksukengän; Min' en virkkanut mitänä, Sanonut sanoa puolta, Otin muistoksi mukaani, Vasta annan vastauksen, Kun on vuosia kulunut, Jäänyt jo ajasta siitä Kyllä kaksin kymmeniä. Kuules kunnon Kainulainen, Oivalla Hämehen ukko, Kun sanon pari sanoa. Ei ole maata miehetöntä, Kirvehetöntä kyleä, Ei sie'ä si'an nimeä Ylisummahan sanoa. Kukas nyt ei kuuta tunne I'ästä eneneväksi, Luotehesta loppuvaksi, Niin sano sitä si'aksi.

Sekalainen seurakunta, Tuon nyt tietävät tytötkin, Eikös hulluja Hämeessä, Kataloita Kainussakin, Samati Savonkin maalla; Vaan samassapa Savossa, Jos on joukko joutavia, Miehiä mitättömiä, Niin on toisia to'ella Ymmärryksen ystäviä, Isäntiä itsessänsä, Renkiä rehellisiä, Jotka kyllä joutusasti Pystyvät pykäystöihin. Savoss' on samati vielä Oja-ukot oivalliset, Kannon vääntäjät väkevät; Nevan kuokkiat kotona, Jost' on leipämme levinnyt, Sahtikannumme sakonut, Puuropata paisununna, On vielä oman takeiset Muurimestarit mokomat, Semmoisia seppiäkin, Jotka taitavat takoa Niinkun itse Ilmarinen; Löytyypi likeltä vielä Valurit ja varvalitkin, Niinkun myöskin nikkaritkin; Etempätä ei nyt tuo'a Pulskempata puukalua, Käsityötä käyvempätä Räätäliltä, suutarilta, Kun on jo omassa maassa. Sillä se sana sy'äntä Vielä nytkin vihlaseepi, Koko maata miehinensä Sanoa Savon si'oiksi, Roimahousuiksi hokea. En sie'ä sitä nimeä Osaksi oman pitäjän, Enkä huoli housujani Poikki polvesta sahata. Pitäköhöt pinkkapöksyt, Joill' on vaatetta vähemmän, Eli sukkia enemmän; Rohkenee tuo roimahousu Pieksukenkiä piteä, Saa tuo saappahat pyhäksi.