v. 1795, saapuu Bambarraan, näkee Nigerin, kulkee erään orjakauppiaan

seurassa 900 kilometriä Gambian rannoille ja palajaa Englantiin v. 1797. Hän lähtee uudelleen v. 1805, saapuu toistamiseen Nigerin rannalle, mutta silloin on väsymys, puutteet, paha kohtelu, huonot säät ja epäterveelliset seudut niin vähentäneet hänen joukkonsa, että neljästäkymmenestä Europpalaisesta on hengissä enää yksitoista. Siitä huolimatta hän vaeltaa vielä toista vuotta, kunnes saapuu Bussaan Nigerin varrella, mutta siellä hänen venheensä särkyy säpäleiksi koskessa, ja poloinen itse saa surmansa alkuasukkaitten käsistä.

-- Eikä tällainen kauhea loppu pelottanut muita retkeilijöitä?

-- Päinvastoin, Dick. Nyt oli määränä ei ainoastaan saada tutkituksi tuo virta, vaan löytää vainajan paperitkin. Majori Grayn retkikunta palasi takaisin Europpaan, löytämättä mitään jälkiä Mungo-Parkista. Vuonna 1822 majori Laing läksi uudelle retkelle ja oli ensimmäinen, joka pääsi Nigerin lähteelle. Hänen todistuksensa mukaan tämä suunnaton virta ei ole alkupäässään kuin puoli metriä leveä.

-- Yli harpattava, -- virkkoi Joe.

-- Niinkö vainen! -- vastasi tohtori. -- Taru käy siitä sellainen, että ken vaan uskaltaa hypätä tämän lähteen yli, hän uppoaa siihen heti, ja ken siitä vettä ammentaa, sen sysää näkymätön käsi pois.

-- Saahan tuota olla uskomattakin? -- kysyi Joe.

-- Saa kyllä. Viisi vuotta myöhemmin majori Laing vaelsi Saharan poikki, saapui Timbuktuun, mutta siellä Arabialaiset hänet kuristivat kuolijaksi siitä syystä, ett'ei hän suostunut rupeamaan moslemiksi.

-- Taaskin yksi uhri! -- virkkoi Skotlantilainen.

-- Silloin läksi liikkeelle muuan Franskalainen, René Caillié, vähillä varustuksilla, ja hänen retkensä ovat uudenajan merkillisimpiä. Useampia kertoja yritettyänsä, hän läksi matkaan huhtikuussa 1827 ja saapui elokuussa Timen kaupunkiin niin nääntyneenä ja sairaana, että vasta 6 kuukauden perästä kykeni jatkamaan retkeänsä. Hän liittyi silloin itämaisessa puvussa erääsen karavaaniin, saapui Jennen kaupunkiin, laski sieltä venheessä alas Nigeriä ja pääsi Timbuktuun huhtikuussa 1828, ollen ensimmäinen Europpalainen, joka on antanut tarkkoja tietoja tästä merkillisestä kaupungista. Samana vuonna hän saapui siihen paikkaan, missä majori Laing oli saanut surmansa, retkeili sieltä käsin Sudanin ja pohjoisen Afrikan välisillä suunnattomilla lakeuksilla, saapui vihdoin syyskuussa Tangeriin ja palasi sieltä Franskaan. Täten hän oli 19 kuukaudessa, sairastettuaan niistä melkein kolmannen osan, kulkenut läntisen ja pohjoisen Afrikan poikki. Jos hän olisi ollut Englantilainen, olisi häntä siellä kunnioitettu rohkeimpana retkeilijänä, mutta kotimaassaan hän ei saanut ansion mukaista tunnustusta.

-- Uljas mies, -- virkkoi Dick. -- Kuinka hänen kävi lopulti?

-- Hän kuoli 39 vuoden vanhana retkensä rasituksista. Samaan aikaan teki muuan Englantilainenkin yhtä rohkeita, vaikk'ei yhtä onnistuneita retkiä. Se oli kapteeni Clapperton, Denhamin toveri. Hän seurasi Mungo-Parkin ja Laingin jälkiä ja saapui elokuussa 1829 Sakatun kaupunkiin, joutui siellä vangiksi ja kuoli uskollisen palvelijansa Richard Landerin syliin.

-- Entäs Lander? -- kysäisi Joe kiihkeästi.

-- Hän tunkeutui takaisin merenrantaan ja palasi Lontoosen, tuoden mukanaan kapteenin paperit ja antaen tarkan kertomuksen omasta matkastaan. Sitten hän tarjoutui hallituksen käytettäväksi ja teki veljensä kanssa 1829-1831 uuden retken, kulkien Nigeriä alas Bussasta hamaan virran suuhun asti ja kuvaten jok'ainoan kylän.

-- Veljekset siis välttivät yhteisen kovan kohtalon? -- kysyi Kennedy.

-- Sillä kertaa ainakin. Vuonna 1833 teki Richard kolmannen retken Nigerin varsille, mutta melkein lähellä virran suuta hänet kaatoi luoti, josta ei tiedetä, mistä se tuli. Näette siis, hyvät ystävät, että tämä maa, jonka ylitse nyt kuljemme, on nähnyt yleviä uhrauksia, jotka liiankin usein ovat saaneet vain surman palkaksensa.

YHDEKSÄSNELJÄTTÄ LUKU

Maa Niger virran polvekkeessa. -- Homborin vuoret fantastillisessa valossa. -- Timbuktu. -- Tohtori Barthin pohjapiirros. -- Kaasu vähissä.

Tämän ikävän tiistaipäivän kuluessa kertoeli tohtori Fergusson tuhansia erikoisseikkoja siitä seudusta, jonka ylitse he kulkivat. Tasainen oli maanpinta ja esteetön heidän kulullensa. Tohtoria huolestutti vaan tämä itsepintainen koillistuuli, joka huimaa vauhtia vei heitä yhä kauemmas Timbuktun leveyspiiriltä.

Niger, kuljettuansa pohjoista suuntaa, tekee Timbuktun kohdalla polvekkeen ja laskee Atlannin valtamereen monesta suuhaarasta. Tuossa polvekkeessa on maanlaatu peräti vaihtelevaista: milloin hekumallisen hedelmällistä, milloin karua erämaata. Viljelemättömiä tasankoja seuraavat maissipellot ja niitä taas aavat viidakot. Kaikenlaatuisia vesilintuja elää suurin laumoin rannoilla ja soissa.

Silloin tällöin näkyi Tuaregien leiri, jossa miehet makailivat nahkaisissa teltoissaan, vaimoväen askarrellessa ulkona, juottaen kamelintammoja ja poltellen tupakkaa pitkissä piipuissa.

Kello kahdeksan tienoissa illalla oli pallo edistynyt yli puolen neljättäsataa kilometriä länteen, ja silloin tarjoutui matkamiesten eteen suurenmoinen näky.

Kuu pilkisti pilven raosta; sen säteet liukuivat pitkin sateen muodostamia raiteita ja lankesivat Homborin vuoriselänteesen. Ei oudompaa näkyä kuin nuo basalttiharjat, jotka loivat fantastillisia kuvia synkkää pohjaa vasten taivaalle. Olisi luullut näkevänsä tarumaisen kaupungin keskiajoilta, sellaisia, joita sameina öinä jäämerien laajoilla kentillä kohoaa hämmästyneen katsojan eteen.

-- Mutta, -- sanoi tohtori jonkun ajan perästä, -- minusta näyttää kuin alkaisi suunta jälleen muuttua. Sepä hauskaa! Tämän seudun vetehiset ovat vallan ystävällistä väkeä, kun puhaltavat hiljalleen kaakosta. Sehän on meille edullista.

_Victoria_ alkoi todellakin kulkea pohjoisempaan, ja toukokuun 20:nä aamulla sen kohdalla oli selvittämätön verkko kanavia, vuorivirtoja ja Nigerin lisäjokia. Täällä löysi Fergusson sen paikan, jossa Barth astui venheesen, matkallansa Timbuktuun. Tällä kohtaa virtailee Niger puolitoista kilometriä leveänä reheväin äyräitten välillä. Suuret parvet kierresarvisia gaselleja keikkui korkeassa ruohikossa, joissa alligaatori niitä salaa väijyi.

Pitkät jonot aaseja ja kameleita sukelsivat metsäin siimekseen, seljässään Jennen kauppatavaroita. Ennen pitkää tuli eräässä virran käänteessä näkyviin amfiteatterin tapaan ryhmäyneitä matalia taloja, katoilla ja lavoilla ympäristöstä kerätyitä rehuvaroja.

-- Tämä on Kabra, -- huusi tohtori riemuissansa, -- Timbuktun satama. Kaupunkiin ei ole enää kymmentäkään kilometriä!

-- Olette siis tyytyväinen, tohtori? -- kysäisi Joe.

-- Ihastuksissani, poikaseni.

-- Sitten on kaikki hyvällä tolalla.

Kello kaksi laajeni matkustavain katsella tuo erämaitten kuningatar, salaperäinen Timbuktu, jolla, kuten Atenalla ja Romalla, on ollut omia oppineita kouluja ja filosofien opetus-istuimia.

Fergusson tutkisteli sitä pienimpiä erikoisseikkoja myöten sen pohjapiirroksen mukaan, jonka Barth itse oli tehnyt, ja huomasi sen erinomaisen tarkaksi.

Kaupunki on muodoltaan jättiläismäinen kolmio, piirretty suunnattoman avaraan, valkohiekkaiseen pintaan. Sen kärki on pohjoista kohti ja leikkaa siellä palasen erämaasta. Ympäristö on aivan autiota: tuskin moniaita ruohoja, vaivaiskasvuisia mimosoja ja surkastuneita puita..

Lintuperspektivissä katsottuna on Timbuktu suuri kasa palloja ja noppakuutioita. Kadut ovat varsin ahtaita, ja kahden puolen niitä seisoo matalia taloja, auringon paisteessa kuivatuista tiilistä rakennettuja, sekä oljista ja kaisloista tehtyjä mökkejä, edelliset suippomaisia, jälkimmäiset litteitä. Pengerryksillä loikoo huolettomassa asennossa muutamia kaupunkilaisia, räikeänväriset puvut yllä, keihäs tai musketti kädessä. Naisia ei tähän aikaan päivästä näe ensinkään.

-- Sanotaan täkäläisten naisten olevan kauniita, -- virkkoi tohtori. -- Tuolla näkyy kolme moskeata torneineen. Ennen vanhaan niitä oli hyvinkin monta. Kaupunki on suurissa määrin kadottanut entisen loistonsa! Kolmion kärjessä kohoaa Sankorin moskea pylväskäytävineen, joita kannattavat varsin puhdaspiirteiset kaarikot, kauempana Sidi-Jahian moskea ja muutamia kahden kerroksen taloja. Turhaan etsii sieltä palatseja tai muistomerkkejä. Sheikki on vain kauppamies, ja hänen kuninkaallinen asuntonsa on kauppakonttori.

-- Tuollapäin näyttää minusta olevan linnoituksen jäännöksiä, -- sanoi Kennedy.

-- Niitten hajoittaminen on Fullanien työtä v. 1826. Silloin oli kaupunki kolmatta osaansa suurempi. Timbuktu on hamasta 11:nesta vuosisadasta alkaen ollut naapuriensa kateuden esineenä. Sen herroina ovat olleet vuoroin Tuaregit, Sonraijit, Marokanit, Fullanit. Aikoinaan se oli suuri sivistyksen keskus. Niinpä oli siellä 16:nella vuosisadalla muuan kuuluisa oppinut, Ahmed Baba, jonka kirjastossa oli 1600 käsikirjoitusta. Nyttemmin on Timbuktu vain varastopaikkana Keski-Afrikan kaupalle.

_Victorian_ kulkiessa yli, syntyi kaupungissa jonkun verran liikettä; lyötiin hätärumpua, mutta tuskin olisi seudun viimeinen oppinut ennättänyt tarkastaa tätä uutta ilmiötä, sillä erämaan tuuli kiidätti palloa pitkin virran suuntaa, ja pian oli Timbuktu enää pelkkänä pikaisena muistona matkalta.

-- Ja nyt, -- lausui tohtori, -- johtakoon taivas meitä, minne hyväksi näkee.

-- Jospa johtaisi länteen! -- virkkoi Kennedy.

-- Hui hai! -- arveli Joe. -- Jos tästä pitäisi lähteä vaikka Zanzibariin takaisin samaa tietä tai pyyhkäistä valtameren poikki hamaan Amerikaan, niin ei se minun hattuani haittais.

-- Pitäisi ensin olla selvillä, onko meissä sellaisen matkan tekijöitä, Joe.

-- Mikäs meiltä puuttuis?

-- Kaasua, poikaseni. Pallon nousuvoima vähenee huomattavissa määrin! Sitä täytyy säästellen hoitaa, jotta jaksaisi viedä meitä merenrannalle asti. Täytyy vähentää pohjalastiakin. Olemme liian raskaita.

-- Jaa-a, sellaista se on, kun ei tee mitään työtä. Loikoa aamusta iltaan pitkällään; rasvat siinä väkistenkin kasvaa, ja paino paisuu. Kuinkahan pulleita ja pyöreitä ollaankaan, kun kotia tullaan!

-- Joe puhuu Joen lailla, -- virkkoi Skotlantilainen; -- mutta lopussa kiitos seisoo. Ties mitä kohtaloita edessämme on! Kaukana on meistä vielä matkan pää. Missä luulet tulevamme rantaan, Samuel?

-- Sitä on ylen vaikea sanoa, Dick. Me olemme varsin vaihtelevain tuulten varassa. Onnellisina pitäisin meitä, jos saapuisimme Sierra Leonen ja Portendickin vaiheille. Siinä on lavea ala, jossa olisi mahdollista tavata ystäviä.

-- Hauska olisi puristaa heidän kättään. Mutta kuljetaanko nyt toivottua suuntaa?

-- Ei kovinkaan, Dick, ei kovinkaan. Vilkaisehan kompassiin: me kuljemme etelään, Nigerin lähteitä kohti.

-- Nythän olis otollinen tilaisuus löytää Nigerin lähteet, ellei toinen jo olis niiden perille päässyt. Mutta eikös hätätilassa passais löytää uusia?

-- Ei, Joe. Mutta ole rauhassa; toivoakseni ei meidän tarvitse niin kauas joutuakaan.

Yön tullen heitti tohtori viimeiset hiekkasäkit maahan. _Victoria_ kohosi. Hormi oli täydessä liekissä, mutta tuskin jaksoi kaasu kannattaa palloa ylä-ilmoissa. Se oli silloin 110 kilometrin päässä Timbuktusta etelään. Huomenissa se oli Nigerin varrella, lähellä Debon järveä.

NELJÄSKYMMENES LUKU

Tohtori Fergussonin levottomuus. -- Yhä vaan etelää kohti. -- Jenne. -- Sego. -- Tuuli kääntyy. -- Joe pahoillaan.

Suuret saaret jakoivat täällä virran uoman useampiin kapeisin, vuolaisin haaroihin. Eräällä saarella näkyi muutamia paimenmajoja, mutta niistä oli mahdoton ottaa sen tarkempaa selkoa, _Victorian_ vauhti kun kasvoi kasvamistaan. Pahaksi onneksi se alkoi ajautua yhä etelämpään ja kulki muutamassa minutissa Debon järven yli.

Fergusson ohensi kaasua, minkä suinkin saattoi, ja koetti eri kerroksissa kohdata toisenlaisia ilmavirtoja, mutta turhaan. Hän luopui näistä yrityksistä, niitten kautta kun kaasu vähenemistään väheni, pingoittaen pallon jo muutoinkin veltostuneita seiniä.

Hän ei puhunut mitään, mutta hänen levottomuutensa lisääntyi hetki hetkeltä. Tuuli painoi häntä yhä kauemmas Etelä-Afrikan sisämaita kohti, vastoin kaikkia hänen laskujansa. Ellei hän pääse Franskan tai Englannin alueille, mitenkä heidän käy villien heimojen keskuudessa Guinan rannalla? Mitenkä kohdata siellä laiva, jolla pääsee Englantiin? Ja tuuli se parhaillaan ajaa palloa Dahomein valtakuntaa kohti, hurjimpain villien maahan, missä kuningas suurina juhlina uhraa tuhansia ihmishenkiä! Siellä heidät hukka perii.

Toiselta puolen heikkeni pallo myötäänsä, sen näki selvään! Hän toivoi kumminkin, että sateen lakattua tuulen suuntakin muuttuu.

Mutta hänen täytyi valitettavasti luopua noista toiveista, kun Joe virkkoi:

-- Jopa se sade näkyy yltyvän, ja tällä erää siitä tulee oikein vedenpaisumuksen sade, jos saa päättää pilvestä, joka nousee tuolta.

-- Pilviäkö vielä! -- sanoi Fergusson.

-- Ja merkillisen synkkä onkin, -- vastasi Kennedy.

-- En minä mointa pilveä vielä ole nähnytkään, -- virkkoi Joe; -- harjakin tuommoinen suora kuin kalan selkäevä.

-- Ei hätää, -- sanoi tohtori, pannen kiikarin pois. -- Ei se ole pilvi.

-- Mitäs helkkaria se on?

-- Pilvi se on kyllä...

-- Sitä minäkin...

-- Mutta heinäsirkka-pilvi.

-- Ettäkö?

-- Siinä miljardeja heinäsirkkoja lentää vihurina tämän seudun yli, ja voi maata, johon ne laskevat! Se on hävityksen oma.

-- Sitäpä minä mielisin nähdä.

-- Malta hetkinen, Joe. Kymmenen minutin perästä tämä pilvi saapuu meidän kohdalle. Saat nähdä omin silmin.

Tohtori oli oikeassa. Tämä paksu, taaja pilvi, monta kilometriä laaja, läheni huumaavalla pauhulla, laskien maahan suunnattoman varjon. Sadan askeleen päässä _Victoriasta_ tämä lukematon parvi laskeutui viheriöivään maahan. Neljänneksen kuluttua se nousi jälleen lentoon, mutta kaukaakin saattoi nähdä, kuinka puut ja pensaat olivat aivan paljaat ja nurmet kuin viikatteella niitetyt. Näytti kuin olisi äkkiä halla käynyt maan yli ja kuolettanut kaiken kasvullisuuden, viimeistä kortta myöten.

-- No Joe?

-- No niin, tohtori! Merkillistähän tuo on, mutta vallan luonnollista silti! Yhdestä heinäsirkasta ei suurta haittaa, mutta kun niitä on miljonia, niin -- tietäähän sen!

-- Sepä oli kauhea sade, -- virkkoi metsästäjä; -- hirveämpää vielä kuin rajuinkin raesade.

-- Ja sitä on mahdoton estää, -- puhui tohtori. -- Väestö on välistä koettanut, hävittääkseen niitä, sytyttää metsiä, jopa viljavainioitakin tuleen; mutta ensimmäiset kerrokset vaan syöksevät liekkeihin, sammuttavat valkean, ja suurin osa pääsee ehjänä yli. Kaikeksi onneksi saavat näitten seutujen asukkaat jonkun verran korvausta heinäsirkkain hävityksiltä. He kokoovat näitä hyönteisiä suurissa määrin ja syövät niitä mielellään.

-- Ne on siis niin paljon kuin lentäviä krapuja, -- arveli Joe.

Illan suussa muuttui maanlaatu suoperäisemmäksi. Metsäin asemesta näkyi yksinäisiä puuryhmiä. Virtain varsilla erotti muutamia tupakkaviljelyksiä ja rehuvainioita. Eräässä suuressa saaressa sijaitsi Jennen kaupunki, kaksine puisine minaretteineen ja ilkeine löyhkineen, joka läksi miljoneista pääskysenpesistä talojen seinissä.

Talojen välissä kasvaa siellä täällä baobab-, mimosa- ja daadelipuita. Liike näytti öiseenkin aikaan olevan varsin vilkasta. Jenne onkin suuri kauppakaupunki. Siitä saa Timbuktu kaikki tarpeensa. Timbuktuun kulkevat sen monilukuiset lotjat ja karavaanit, vieden erillaisia teollisuustuotteitaan.

-- Ellei meidän täytyisi jouduttaa matkaa, -- virkkoi tohtori, -- niin koettaisin laskeutua tähän kaupunkiin. Siellä lienee useampiakin Arabialaisia, jotka ovat matkustaneet Franskassa tai Englannissa, ja joille tällainen kulkuneuvo ei ole outoa. Mutta järkevää tämä pysäys ei olisi.

-- Pistäytään sitten, kun ensi kerran tänne tullaan, -- nauroi Joe.

-- Sitä paitsi tuntuu minusta kuin tuuli pyrkisi kääntymään hiukan itään. Sitä tilaisuutta ei saa laiminlyödä.

Tohtori heitti ulos muutamia tarpeettomia esineitä, tyhjiä pulloja ja tyhjän liha-arkun. Hänen onnistui pysyttää _Victoria_ edullisemmassa ilmakerroksessa. Kello neljä aamulla aurinko toi näkyviin Segen, Bambarran pääkaupungin. Sen tuntee helposti neljästä eri kaupungista, joista se on kokoonpantu, maurilaisista moskeoistaan ja edestakaisin liikkuvista lautoistaan, jotka kuljettavat asukkaita kaupungista toiseen. Mutta matkamiehiä ei kaupungista nähty, eivätkä hekään mitään nähneet, he kun kiivasta vauhtia kulkivat luoteiseen. Tohtorin levottomuuskin alkoi vähitellen antaa perää.

-- Vielä kaksi päivää tätä suuntaa yhtä nopeasti, niin jo saavumme Senegalin virralle.

-- Ja silloin olemme ystäväin luona, niinkö? -- kysyi Skotlantilainen.

-- Emme aivan vielä. Hätätilassa, jos _Victoriakin_ jättäisi meidät pulaan, pääsisimme sittenkin miten kuten franskalaisille alueille. Mutta jos se kestää vielä sittenkin parisen sataa kilometriä, niin pääsemme ilman väsymystä, ilman vaaroja, iloisin mielin hamaan länsirantaan asti.

-- Ja siihen loppuu lappamiset! -- arveli Joe. -- Voi sentään! Jollei minussa olisi niin palava halu päästä kertomaan tämän matkan vaiheista, niin en ikinä tahtoisi astua jalkaani maahan! Luuletteko, tohtori, että ne hyvinkin uskovat meidän kertomuksiamme?

-- Kukapa tietää, poikani? Kumoamaton tosiasia on kumminkin tämä: tuhannet todistajat ovat nähneet meidän lähtevän Afrikan toisesta rannasta, ja tuhannet saavat nähdä meidän laskevan maihin toisessa.

-- Hoh-hoijaa! -- lausui Joe, syvästi huoaten. -- Jo minä yhdenkin kerran saan kaipauksella muistella kultamalmejani! Nehän ne olis antaneet painoa meidän kertomuksille, niin ett'ei kenenkään olis päähänkään pälkähtänyt ruveta niitä epäilemään. Yksi kuulija yhtä kultagrammaa kohti, -- aatelkaas sitä väen paljoutta, joka olisi tullut minua kuulemaan ja minua ihmettelemään!

YHDESVIIDETTÄ LUKU

Lähemmäs Senegalia. -- _Victoria_ laskeutuu laskeutumistaan. -- Marabuuti El Hadshi. -- Pahoja vuoria. -- Joen temppu.

Toukokuun 27:nä, kello yhdeksän aamulla, esiintyi maisema uudessa muodossa. Vähitellen kohoavassa maanpinnassa alkoi näkyä mäkiä, ja tämä tiesi vuoriston läheisyyttä. Pian oli kuljettava vuorenseljänteen yli, joka erottaa Nigerin ja Senegalin laaksot toisistaan, ja josta toiset virrat lähtevät Guinan lahteen, toiset Kap Verdin poukamaan.

Tätä osaa Afrikaa, hamaan Senegaliin asti, pidetään vaarallisena seutuna. Fergusson tiesi sen edeltäjäinsä kertomuksista. Heillä oli ollut tuhansia kärsimyksiä ja vaaroja kestettävinä täkäläisten rajujen neekerien keskuudessa. Turmiollinen ilman-ala oli tuhonnut useimmat Mungo-Parkin seuralaisista. Fergusson päätti siis kaikin mokomin karttaa laskeumasta maahan näissä tuhoisissa seuduissa.

Mutta hän ei saanut hetkenkään lepoa. _Victoria_ laskeutui tuntuvalla tavalla. Täytyi taaskin heittää ulos enemmän tai vähemmän tarpeettomia esineitä, vallankin vuorenseljänteitten yli kuljettaessa. Ja tätä kesti kolmatta sataa kilometriä. Tuo alinomainen nouseminen ja laskeminen kävi rasittavaksi. Pallo, tämä uuden-aikainen Sisyfon kallio, joka myötäänsä vieri alas, oli käynyt yhä vajaammaksi, pitemmäksi, ja tuuli painoi kuopilleen sen velttoa päällystä.

-- Onkohan pallossa halkeamia? -- kysyi Kennedy, tuon huomattuansa.

-- Ei, -- vastasi tohtori, -- mutta guttaperkka on nähtävästikin pehmennyt tai sulanut kuumuudesta, ja tafta läpäisee vetyä.

-- Mikäs neuvoksi nyt?

-- Sitä on mahdoton auttaa. Meidän täytyy keventää painoa, se on ainoa keino; täytyy heittää pois, mitä vaan sopii.

-- Mutta mitä? -- kysyi Skotlantilainen, katsellen ympärilleen jo ennestäänkin kovin vajaantuneessa gondolissa.

-- Irroitetaan teltta, joka painaa sangen paljon.

Joe kiipesi sen renkaan ulkopuolelle, joka piteli koossa verkon köysiä, sai siellä helposti irti teltan paksut uutimet ja heitti ne alas.

-- Siin'on mieluisa saalis kokonaiselle heimolle murjaaneja, -- virkkoi hän; -- tuhatkunta heitä näistä varmaan puvun saa, sillä se väki se on säästävänpuoleista kankaissa.

Pallo kohosi jonkun verran, mutta pian se alkoi ilmeisesti lähetä maata jälleen.

-- Lasketaan maahan, -- sanoi Kennedy, -- ja katsotaan, mitä voisi tehdä tuolle päällykselle.

-- Usko minua, Dick, ei ole mitään keinoa, millä korjata sitä.

-- Mitäs me sitten teemme?

-- Me uhraamme kaikki, mikä ei ole välttämättömän tarpeellista. Minä en tahtoisi millään ehdoin laskea maihin näissä seuduin, missä nuo metsät, joitten yli nyt parast'aikaa kuljemme, ovat kaikkea muuta kuin turvallisia.

-- Jalopeurojako muka on vai muita hyenoja? -- kysyi Joe ylenkatseellisesti.

-- Pahempaakin, poikaseni; ihmisiä on, julmimpia koko Afrikassa.

-- Mistä sen tietää?

-- Edellisten matkustajain kertomuksista. Franskalaiset, joilla on siirtomaa Senegalissa, ovat sitä paitsi saaneet olla alituisissa tekemisissä läheisten heimojen kanssa. He ovat jatkaneet tutkimuksiansa Senegal virran polveketta myöten ja huomanneet senpuoliset seudut kokonaan autioiksi sodan ja rosvousten jäljiltä.

-- Milloinka sellaista on tapahtunut?

-- Vuonna 1854 muuan marabuuti Al-Hadshi, joka sanoi saaneensa taivaasta ilmestyksen, niinkuin Muhammedikin, yllytti kaikki sikäläiset heimot sotaan uskottomia, se on Europpalaisia, vastaan. Kolmen uskonkiihkoisen lauman johtajana hän hävitti perinpohjin Senegalin ja sen lisäjoen Falemen välisen seudun, säästämättä ainoatakaan kylää tai majanpahaistakaan, ryöstäen ja murhaten. Jatkaen hirmutöitään yhä pohjoisemmas, hän uhkasi vihdoin Medinan linnaa, jonka Franskalaiset olivat rakentaneet Nigerin varrelle. Sankarimaisesti torjui siinä hänen hyökkäyksiänsä Paul Holl kokonaista kuusi kuukautta, melkein ilman muonavaroja ja ampumatarpeita, kunnes översti Faidherbe saapui hänelle avuksi. Al-Hadshi lyötiin ja pakeni rosvojoukkoineen näihin seutuihin. Ei olisi hauska joutua hänen käsiinsä.

-- Emmekä joudu, -- vakuutti Joe, -- vaikka täytyisi gondolista heittää pois kaikki tyyni, paitsi ampumaneuvoja.

-- Emmehän enää kaukana ole Senegalin virrasta, -- virkkoi tohtori, -- mutta pahoin pelkään, ett'ei pallo jaksa kuljettaa meitä sinne saakka. Sitä paitsi on muuan seikka, joka minua huolestuttaa.

-- Mikä niin?

-- Meidän täytyy kulkea vuorten yli, ja se käy vaikeaksi, sillä minä en voi enää lisätä pallon nousuvoimaa kovimmallakaan kuumuudella.

-- _Victoria_ parka! -- huokasi Joe. -- Siihen on ennättänyt jo kiintyä kuin merimies laivaansa! Eihän se enää sama ole kuin lähdettäissä, mutta synti olis puhua siitä pahaa! Se on palvellut meitä kuin mies, ja ihan minulta sydän siihen paikkaan pakahtuu, jos pitää jättää se.

-- Ole rauhassa, Joe! Emme sitä hevin heitä. Se palvelee meitä vielä, kunnes kokonaan nääntyy. Kestäköönhän vielä neljäkolmatta tuntia.

-- Ei se kestä, -- puhui Joe, tarkastellen palloa; -- laihtuu poloinen laihtumistaan. Mennyttä se on kalua, _Victoria_ rukka!

-- Ellen erehdy, -- virkkoi Kennedy, -- tuolla taivaanrannassa näkyy sinun mainitsemiasi vuoria.

-- Niitä ne ovat, -- vastasi tohtori, katsottuaan kiikariin; -- hyvin näyttävät korkeilta. Mitenkähän pääsemme niitten yli?

-- Eikö niitä sopisi kiertää?

-- Tuskin. Katsos, minkä mahdottoman alan ne täyttävät: melkein puolet näköpiiriä.

-- Ihan niillä näkyy olevan meininki piirittää meidät ylt'ympariltä, -- virkkoi Joe; -- niitä tulee sekä vasemmalta että oikealta.

-- Täytyy ehdottomasti päästä niitten yli.

Nuo vaaralliset vastukset näkyivät lähenevän erinomaisen nopeasti; paremmin sanoen: tuuli kiidätti _Victoriaa_ teräviä huippuja kohti. Täytyy kohota, maksoi mitä maksoi, muutoin törmätään niitä vastaan.

-- Joe, kaada vesi ulos, -- sanoi Fergusson; -- jätä vaan yhden päivän varat.

-- Sinne meni! -- virkkoi Joe.

-- Kohoaako? -- kysyi Kennedy.

-- Hiukan, noin viisitoista metriä, -- vastasi tohtori, joka ei kääntänyt silmiäänkään barometrista. -- Mutta se ei riitä.

Olisi todellakin pitänyt kohota vielä vähintänsä 150 metriä.

Hormia varten varustettu vesi kaadettiin sekin pois. Jäljelle jäi vaan moniahta litrallinen. Mutta ei siinäkään kylliksi.

-- Ja yli vaan täytyy päästä, -- puhui tohtori.

-- Tyhjennetään kaikki arkut ja viskataan ne ulos, -- virkkoi Kennedy.

-- Sinne ne meni. On se vähän ikävää, kun tuolla viisiä pala palalta...

-- Ja sinä, Joe! Älä yritäkään uudistamaan tuonottaista uhrautumistasi! Vanno, ettes jätä meitä, käyköön miten hyvänsä.

-- Olkaa huoleti, tohtori; ei erota, ei.

_Victoria_ oli kohonnut jälleen puolisen sataa metriä, mutta yhä vieläkin oli vuoren huippu korkeammalla. Heidän edessään oli melkein pystysuora seinä, joka ylhäällä päättyi teräväksi kärjeksi. Se oli vielä ainakin 60 metriä matkamiesten yläpuolella.

-- Kymmenen minutin perästä gondoli särkyy tuota kivimuuria vasten, ellei meidän onnistu päästä sen yli.

-- Siis, tohtori?

-- Jätä pelkkä pemmikani gondoliin ja viskaa muut lihat ulos.

Jälleen keveni pallo parilla sadalla kilolla. Se kohosi tuntuvasti, mutta mitäpäs siitäkään, ellei pallo pääse vuoren huipun yli! Tila oli kauhea. _Victoria_ riensi ankaraa vauhtia ... pian on kuuluva kauhea täräys ja gondoli on säpäleinä.

Tohtori loi silmäyksen ympäri gondolia.

Se oli melkein tyhjä.

-- Ole valmiina, Dick, jos tarvitaan, heittämään laidan yli kaikki pyssysi.

-- Pyssytkö! -- huudahti metsästäjä säpsähtäen.

-- Ystävä hyvä, jos kerran pyydän, niin en sitä tarpeettomasti tee.

-- Samuel! Samuel!

-- Sinun pyssysi, kruutisi ja lyijysi, -- meidän henkemme saattaa riippua niistä.

-- Jo ollaan lähellä! -- huusi Joe, -- jo ollaan lähellä!

Kymmenen metriä! Ja vuori on vieläkin kymmenen metriä korkeammalla. Joe sieppasi makuuvaatteet ja heitti ne ulos. Virkkamatta mitään Kennedylle, hän viskasi samassa muutaman luoti- ja haulisäkinkin.

Pallo kohosi. Se nousi kovan-onnen huipun yläpuolelle ja auringonsäteet välähtivät sen yläosassa, mutta gondoli oli teräväsärmäisten kivien alapuolella ja uhkasi joka silmänräpäys särkyä niihin.

-- Kennedy! Kennedy! -- huudahti tohtori, -- heitä pyssyt taikka olemme hukassa!

-- Älkää vielä, mr Kennedy! Älkää vielä!

Kennedy kääntyi ja näki Joen katoavan gondolin laidan yli.

-- Joe! Joe! -- kiljaisi hän.

-- Onnetonta! -- sanoi tohtori.

Vuoren huippu saattoi tällä kohtaa olla viisi kuusi metriä leveä; sen toisella puolen alkoi vähemmin jyrkkä rinne. Gondolin pohja ulottui parahiksi huipun pintaan. Narahdellen se liukui teräviä kiviä myöten.

-- Jo päästään! Jo päästään!... Jo päästiin! Fergussonin sydän hypähti ilosta.

Pidellen käsillään kiinni gondolin pohjasta juoksi pelvoton Joe vuoren palttaa myöten, siten keventäen palloa omalla painollansa. Hänen täytyi samassa lujasti pidätellä sitä, se kun pyrki karkaamaan hänen kouristaan.

Päästyään toiselle laidalle ja nähtyään kuilun edessänsä, Joe ponnahti kaikin voimin, tarttui nuoriin ja kiipesi kumppaliensa luokse.

-- Kaikiss' näiss' ollaan! -- virkkoi hän.

-- Uljas Joe! Ystävä kallis! -- lausui tohtori liikutettuna.

-- Eikös ja! -- vastasi Joe. -- Minkä minä tein, en minä sitä teidän tähtenne tehnyt, vaan mr Kennedyn karbiinin tähden! Minä jäin hänelle velkaa tuossa kahakassa tuonoin Arabialaisten kanssa. Minulla on tapana maksaa velkani, ja nyt olemme kuitit, -- lisäsi hän, ojentaen metsämiehelle tuon lempipyssyn. -- Kovin olisi minun ollut vaikea nähdä noin hyväin ystäväin eroavan toisistaan.

Kennedy ojensi hänelle kätensä, kykenemättä sanomaan sanaakaan.

_Victorian_ tehtävänä oli nyt vain laskeutua, ja sitä sen oli helppo tehdä. Pian se oli tullut 60 metrin päähän maasta ja jäi tasapainoon. Maaperä näytti sangen epätasaiselta. Siinä oli koko joukko mäkiä, ja niitä olisi öiseen aikaan ollut vaikea karttaa pallolla, joka ei enää ota totellakseen. Ilta pimeni nopeaan, ja tohtori, niin vastenmielistä kuin se olikin, päätti pakostakin pysähtyä huomiseksi.

-- Kunpa löytäisimme sopivan paikan, mihin käydä yöksi, -- virkkoi hän.

-- Vai niin! -- vastasi Kennedy. -- Päätit vihdoinkin.

-- Niin, olen kauan aikaa punninnut erästä ehdotusta, jonka me panemme täytäntöön. Kello ei ole kuin kuusi; meillä on siis aikaa kyllä. Joe, laske ankkurit.

Joe totteli.

-- Täällä näkyy olevan taaja metsä, -- puhui tohtori. -- Ankkuri tarttuu kaiketi jonkun puun latvaan. En millään ehdoin suostuisi olemaan yötä maassa.

-- Sopiiko meidän astua maihin? -- kysäisi Kennedy.

-- Mitä varten? Sanon vieläkin kerran, että meidän olisi vaarallista erota toisistamme. Sitä paitsi minä tarvitsen teidän apuanne erääsen vaikeaan työhön.

_Victoria_, liukuessaan suunnattoman tuuheitten latvain yli, pysähtyi äkisti. Ankkurit olivat tarttuneet kiinni.

Tuuli hiljeni illemmalla, ja pallo oli melkein aivan asemillaan. Sen alla muodostivat sykomoripuitten latvat laajan, vehreän pinnan.

KAHDESVIIDETTÄ LUKU

Ylevämielinen kiista. -- Viimeinen uhraus. -- Ohennus-apparaati. -- Joen näppäryys. -- Puoliyö. -- Tohtorin vartio. -- Kennedyn vartio. -- Hän nukahtaa. -- Tulipalo. -- Huudot. -- Kantaman ulkopuolella.

Tohtori mittasi asemansa tähtien mukaan. Senegaaliin ei ollut täyttä viittäkymmentäkään kilometriä.

-- Kaikki, minkä me voimme tehdä, hyvät ystävät, -- puhui hän, -- on päästä virran yli, mutta kosk'ei meillä ole käytettävinä siltaa eikä venheitä, niin täytyy meidän turvautua yksinomaa palloon, ja sitä varten on _Victoria_ vieläkin kevennettävä.

-- Mutta millä keinoin, sitä minä en ymmärrä, -- vastasi metsästäjä, peljäten jälleen pyssyjänsä. -- En tiedä muuta neuvoa kuin että yksi meistä päättää uhrautua, jäädä jälkeen ... ja nyt on minun vuoroni saada se kunnia.

-- Tonttuja kans! -- virkkoi Joe. -- Minullahan on kokemusta.

-- Ei tässä nyt ole kysymyksessä syöstä järveen, hyvä ystävä, vaan päästä jalkaisin meren rannalle, ja minä olen hyvä astuja ja hyvä metsästäjä.

-- En suostu, en, vaikka! ... intti Joe.

-- Teidän ylevämielinen kiistanne on tarpeetonta, uljaat ystävät, -- puhui Fergusson; -- toivoakseni ei meidän tarvitse moiseen keinoon ryhtyä, mutta jos niinkin kävisi, niin emme sittenkään erkanisi, vaan yhdessä astuisimme halki tämän maan.

-- Se oli kohdalleen sanottu, -- virkkoi Joe; -- eikä tuommoinen jalkapatikka meille pahaa teekään.

-- Mutta ennen sitä, -- sanoi tohtori, -- täytyy meidän ryhtyä viimeiseen keinoon, saadaksemme _Victorian_ keveämmäksi.

-- Ja mihin? -- kysyi Kennedy; -- sitä olisi hauska kuulla.

-- Meidän täytyy päästä hormin arkuista, Bunsenin pattereista ja spiraliputkesta. Ne painavat noin 500 kiloa, ja se on liian raskas taakka kuljettaa ylä-ilmoissa.

-- Mutta Samuel, milläs keinoin sinä sitten ohennat kaasua?

-- En ohenna ollenkaan. Meidän täytyy tulla toimeen ilman.

-- Mutta...

-- Kuulkaa nyt, hyvät ystävät! Olen tarkoin laskenut, kuinka paljo meille vielä jää nousuvoimaa. Siinä on tarpeeksi kantamaan meidät kaikki kolme vähine tavaroinemme. Meidän painomme on tuskin 250 kiloa, siihen lukien molemmat ankkuritkin, jotka aion säilyttää.

-- Hyvä ystävä, -- vastasi tohtori. -- Sinä ymmärrät nämä asiat paremmin kuin kukaan muu. Sano vaan, mitä on tehtävä, niin me teemme.

-- Se on vissi se, tohtori.

-- Sanon vielä kerran, niin raskaalta kuin tuntuukaan: meidän täytyy panna kalusto altiiksi.

-- Pannaan! -- toisti Kennedy.

-- Toimeen vaan! -- huudahti Joe.

Ei ollut helppoa se työ. Apparaatit piti ottaa irti pala palalta. Ensin nostettiin seoksen, sitten hormin arkku ja vihdoin se, missä vesi hajaantui alkuaineksiinsa. Tarvittiin kolmen miehen yhteiset ponnistukset, ennenkuin arkut saatiin irti gondolin pohjasta, johon ne olivat lujasti kiinnitetyt, mutta Kennedyn voima, Joen notkeus ja tohtorin kekseliäisyys teki sen, että työ onnistui. Mikä irti saatiin, se heitettiin heti ulos, ja ne katosivat näkyvistä, tehtyään joka kerta suuren aukon sykomorien tuuheisin latvoihin.

-- Neekerit ne tietenkin ällistyy, -- arveli Joe, -- kun löytävät metsästä tällaisia vehkeitä; kyllä kai ne niitäkin jumalinaan kumartaa pokkuroivat.

Sitten tuli pallon ja spiralin välisten putkien vuoro. Helppo oli katkaista gondolin yläpuolelta kautshukkinivelet, mutta vaikeampaa oli putkien irroittaminen, ne kun olivat kiinni itse pallon sisässä.

Siinä työssä osoitti Joe erinomaista näppäryyttä. Paljain jaloin, jott'ei turmelisi päällysverhoa, hän kiipesi köyttä myöten pallon ylimmäiseen päähän asti, ja siellä, toisella kädellään pidellen kiinni tällä liukkaalla pinnalla, irroitti torvien ulkopuoliset mutterit. Silloin oli helppo vetää ne pallon sisästä ulos sisäaukon kautta, joka jälleen lujilla siteillä köytettiin kiinni ilmanpitäväksi.

Päästyään näin suuresta painosta, _Victoria_ ojensihe pystyyn ja veti ankkuriköyden tiukalle.

Puolen-yön aikana oli työ saatu onnellisesti päätetyksi, vaikka olivatkin tekijät uupuneita. Hätä hätää syötiin illallinen, pemmikaania ja kylmää groggia, sillä tohtorilla ei ollut enää antaa lämmikettä Joelle.

Sitä paitsi oli Joe, niinkuin Kennedykin, peräti uupunut.

-- Pankaa maata ja nukkukaa, hyvät ystävät, -- sanoi Fergusson. -- Minä otan ensimmäisen vartion, herätän kello kaksi Kennedyn, ja hän taas herättää Joen kello neljä. Kello kuusi lähdemme matkaan, ja taivas suojelkoon meitä tänä viimeisenä matkapäivänä!

Ei tarvinnut kahdesti käskeä. Kennedy ja Joe oikaisivat itsensä gondolin pohjalle ja vaipuivat heti syvään uneen.

Yö oli tyyni. Pilvi kietoi välistä verhoonsa kuun, joka kävi viimeistä neljännystään, tuskin jaksaen hälventää yön pimeyttä. Fergusson nojasi gondolin laitaan ja tähysteli ympärilleen. Hän tarkasteli huolellisesti latvain muodostamaa levättiä allansa, joka esti häntä näkemästä maahan asti. Pieninkin risaus herätti hänessä epäluuloa, ja hän koetti saada selityksen kaikkeen, yksin lehden hiljaiseen väräykseenkin.

Hän oli siinä herkässä mielentilassa, joka yksinäisyydessä käy kahta herkemmäksi, jolloin ihmistä väkistenkin pyrkii kammottamaan. Moisen matkan tehtyänsä, niin monet vastukset voitettuansa, päämääräänsä juuri saapumaisillaan -- eihän kummakaan, jos ihminen käy rauhattomaksi, hänen hermonsa jännittyvät, ja matkan pää ihan silmissä pakenee yhä loitommas.

Sitä paitsi ei asema ollut ensinkään turvallinen keskellä raakalaisten aluetta, vieläpä sellaisella kulkuneuvolla, joka saattaa tehdä kiusaa minä hetkenä hyvänsä. Tohtori ei enää luottanut palloonsa ehdottomasti. Se aika oli ohitse, jolloin se empimättä oli totellut tohtorin käskyjä.

Näissä miettein tohtori oli välisti kuulevinaan jotain epämääräistä humua salolta hänen allansa; luulipa hän joskus nähneensä tulenkin tuikahtavan puitten välitse. Hän tarkasteli yökiikarillaan joka haaralle, mutta ei nähnyt mitään. Tuntui kuin olisi hiljaisuus entistä syvempi.

Se oli kaiketi pelkkää harhanäköä ja harhakuuloa. Vartionsa valvottuaan, hän herätti Kennedyn ja pyysi hänen pysymään hyvin valppaana. Hän laskeusi Joen viereen ja nukkui.

Kennedy sytytti piippunsa ja hieroskeli silmiään, jotka eivät tahtoneet pysyä auki. Hän nojausi yhteen nurkkaan ja rupesi polttamaan kiivaasti, unta karkoittaakseen.

Täydellinen hiljaisuus vallitsi hänen ympärillään. Vieno tuuli leyhytteli puitten latvoja ja huojutteli hiljakseen gondolia, houkutellen metsästäjää unen helmoihin. Hän koetti vastustaa, avasi silmänsä monta kertaa, tähysteli synkkään yöhön, mitään näkemättä. Mutta väsymys sai vallan... Hän nukahti.

Miten kauan hän lienee ollut tuossa tiedottomuuden tilassa, sitä hän ei voinut sanoa. Hän heräsi omituiseen räiskeesen.

Hän hieraisi silmiään ja nousi pystyyn. Kova kuumuus leyhähti häntä vastaan.

Metsä oli tulessa.

-- Tulipalo! tulipalo! -- huusi hän, selvään käsittämättä itsekään, mitä oli tapahtunut.

Toiset heräsivät.

-- Mikäs on? -- kysyi Samuel.

-- Tulipalo se on! -- virkkoi Joe. -- Mutta mitenkäs...

Samassa kuului raju huuto liekehtivien latvain alta.

-- Murjaanin pakanat! -- huudahti Joe. -- Nyt ne vietävät ovat pistäneet metsän palamaan, paistaakseen meidät siihen paikkaan!

-- Ne on Talibeja, Al-Hadshin marabuuteja epäilemättä! -- sanoi tohtori.

Tulinen kehä kiertyi _Victorian_ ympärille. Kuivan puun räiskinä sekaantui tuoreitten oksien pihinään. Lianit, lehdet, koko elävä osa kasvullisuutta joutui tuhoavan elementin saaliiksi. Kaikki oli yhtenä ainoana tulimerenä. Pitkät puut kohottivat mustaa runkoansa tässä palavassa pätsissä, oksillaan hehkuva hiilos. Suunnaton liekkien leimu heiasteli pilvistä. Matkamiehistä tuntui kuin olisivat joutuneet keskelle palavaa kuilua.

-- Paetkaamme maahan! -- huusi Kennedy. -- Siinä ainoa pelastus.

Mutta Fergusson pidätti hänet lujalla kädellä. Samassa hän riensi ankkuriköyden ääreen ja löi sen yhdellä kirveen-iskulla poikki. Liekit olivat kohonneet korkealle ja pyrkivät jo nuoleskelemaan pallon kupeita, kun samassa _Victoria_, siteistään päästyänsä, ponnahti seitsemättä sataa metriä ylä-ilmoihin.

Kauhea huuto kajahti alhaalta metsästä, ja samassa kuului ankara pyssyjen pauke.

Tuuli tarttui palloon ja läksi kiidättämään sitä länttä kohti.

Kello oli silloin neljä aamulla.

KOLMASVIIDETTÄ LUKU

Talibit. -- Takaa-ajo. -- Hävitetty maa. -- Tuuli hiljenee. -- _Victoria_ laskee. -- Viimeiset ruokavarat. -- _Victorian_ hypyt. -- Puolustus kiväritulella. -- Tuuli paisuu. -- Senegalin virta. -- Guinan putoukset. -- Kuuma ilma. -- Virran poikki.

-- Ellemme kaikiksi varoiksi olisi keventäneet palloa eilis-iltana, -- sanoi tohtori, -- olisimme auttamattomasti olleet hukassa.

-- Sellaista se on, kun ajoissa eteensä katsoo, -- arveli Joe; -- ehjin nahoin pääsee, ja sehän on varsin luonnollista.

-- Ei kaikki vaara vielä ole ohitse, -- virkkoi tohtori.

-- Mitäs sinä pelkäät? -- kysyi Dick. -- Eihän _Victoria_ pääse laskeumaan sinun luvattasi. Ja vaikka läskisikin?

-- Vaikkako? Katsohan Dick!

Tuskin oli metsänrinne jäänyt heistä taakse, niin jo he huomasivat noin kolmekymmentä ratsastajaa, leveät housut jalassa ja burnuusi liehumassa hartioilla, kellä keihäs, kellä musketti kädessä. He ajoivat hiljaista laukkaa vilkkailla ja tulisilla hevosillaan samaa suuntaa kuin _Victoriakin_, joka kulki kohtalaista vauhtia.

Matkustajat huomattuansa, he päästivät rajun huudon, aseitansa heiluttaen. Viha ja uhka kuvautui heidän tummanruskeissa kasvoissaan, jotka vielä julmemman näköisiksi teki harva, mutta törröttävä parta. Keveästi he ratsastivat Senegalin joenlaaksoon viettäviä rinteitä myöten.

-- Niitä ne ovat! -- sanoi tohtori, -- verenhimoisia Talibeja, Al-Hadshin raivoisia marabuuteja! Kernaammin olla synkällä salolla, keskellä metsänpetoja, kuin joutua noitten rosvojen käsiin.

-- Eivät ne ainakaan miellyttävän näköisiä ole, nuo väkevät roistot -- virkkoi Kennedy.

-- Hyvä toki, ett'ei noilla pedoilla ole siipiä, -- tokaisi Joe; -- ja onhan sekin jo jotain.

-- Katsokaas, -- puhui Fergusson, -- katsokaa hävitystä noissa kylissä, noita poltetuita majoja! Se on heidän työtänsä. Ja tuolla, missä ennen viljavainiot rehoittivat, ei kasva enää korttakaan.

-- Mutta eiväthän he missään tapauksessa voi saavuttaa meitä, -- sanoi Kennedy. -- Heti kuin olemme päässeet virran yli, olemme turvassa.

-- Niin kyllä, Dick, mutta me emme saa laskeutua, -- sanoi tohtori, katsoen barometriin.

-- Parasta on -- virkkoi Kennedy, -- että varoiksi panemme pyssyt kuntoon, Joe.

-- Eipä haittaa, mr Kennedy. Nyt sen näkee, kuinka hyvä oli, ett'ei pyssyjäkin riputeltu pitkin teitä.

-- Mun karbiinini! -- huudahti metsämies. -- Toivoakseni ei minun milloinkaan tarvitse erota siitä.

Ja Kennedy latasi sen erittäin huolellisesti. Kruutia ja luoteja oli vielä jäljellä riittävä määrä.

-- Kuinka korkealla me olemme nyt? -- kysyi hän tohtorilta.

-- Noin 225 metriä; mutta nyt emme enää saata mielinmäärin nousta ja laskea, päästäksemme myötäisempiin ilmavirtoihin. Me olemme nyt kokonaan pallon varassa.

-- Harmillista! -- virkkoi Kennedy. -- Tuuli on hyvinkin keskinkertainen, mutta jos olisimme joutuneet sellaisen orkaanin valtaan kuin tuonottain, niin olisi tuo rosvojoukko jo aikaa sitten silmänkantaman takana.

-- Mutta nuo konnat seuraavat meitä eivätkä häpeäkään, -- sanoi Joe; -- tuommoista hiljaista hyppyä, niinkuin ois lystireissua vaan.

-- Jos olisimme lähempänä, -- virkkoi metsästäjä, -- niin minua huvittaisi tiputella ne maahan yksitellen.

-- Niinpä niinkin, -- vastasi Fergusson, -- mutta lähempänä olisivat silloin hekin, ja _Victoria_ olisi liiankin hyvä pilkku heidän pitkille musketeilleen. Kuinka meidän kävisi, jos palloon tulisi reikiä, saat itse päättää.

Talibien takaa-ajoa kesti koko aamupuolen. Kello yhdentoista tienoissa edellä puolenpäivän oli pallo kulkenut tuskin kolmeakaan kymmentä kilometriä länteen.

Tohtori tarkasteli pienimpiäkin pilvenpilkkuja taivaanrannassa, yhä peljäten muutosta säässä. Jos tuuli heittää heidät takaisin Nigeria kohti, kuinkas silloin? Sitä paitsi hän huomasi pallon yhtämittaa laskeutuneen lähtöhetkestä asti runsasta 90 metriä, ja Senegal oli vielä 22 kilometrin päässä. Nykyistä vauhtia kestäisi kulku sinne vielä kolme tuntia.

Samassa vetivät uudet huudot hänen huomionsa puoleensa. Talibit kiihoittivat hevosiansa.

Tohtori katsahti barometriin ja ymmärsi syyn heidän huutoonsa.

-- Laskeutuuko pallo? -- kysyi Kennedy.

-- Laskeutuu.

-- Pahus sentään!

Neljänneksen tunnin perästä ei gondoli ollut kuin 15 metrin päässä maasta. Tuuli puhalsi kumminkin kovemmin. Talibit jouduttivat hevosiansa, ja äkkiä kajahti yhteislaukaus musketeista.

-- Kovin on otus kaukana, kanaljat! -- huudahti Joe. -- Paras on pitää noita hirtehisiä hiukan loitompana.

Samassa hän tähtäsi etummaista ratsastajaa ja laukaisi. Talibi kaatui maahan. Muut pysähtyivät, ja siten pääsi _Victoria_ taas hyvän matkaa edelle.

-- Varovaisia ovat, -- virkkoi Kennedy.

-- Sillä tietävät varmasti saavansa meidät kiinni, -- vastasi tohtori. -- Ja se heidän onnistuukin, jos pallo laskeutuu vielä alemmas. Meidän täytyy väistämättömästi kohota korkeammalle.

-- Mitäs heitetään? -- kysyi Joe.

-- Loput pemmikaanivarastoa! Siten pääsemme ainakin viidestätoista kilosta.

-- Tuolla lailla noin! -- sanoi Joe, täytettyään tohtorin käskyn.

Gondoli, joka oli jo kajoamaisillaan maahan, kohosi ylemmäs, ja Talibit ulvahtivat jälleen, mutta puolen tunnin kuluttua alkoi _Victoria_ uudelleen laskea kiiruusti. Vety pakeni päällyksen huokosista.

Pian oli gondoli taaskin kajoamaisillaan maahan. Al-Hadshin neekerit lähenivät lähenemistään. Mutta, niinkuin tällaisissa tapauksissa usein sattuu, tuskin oli gondoli tärähtänyt maahan, niin jo ponnahti pallo samalla ylös, laskeutuakseen jälleen parin kilometrin päässä toistamiseen maahan.

-- Emme sittenkään pääse pakoon! -- tiuskasi Kennedy vimmoissaan.

-- Joe! -- huusi tohtori. -- Viskaa ulos viinat, instrumentit, kaikki, mikä vähänkin painaa. Viskaa viimeinen ankkurikin, sillä nyt se on välttämätöntä!

Joe heitti mitä käskettiin, mutta vähänpä siitä oli hyötyä, sillä pallo, kohottuaan hiukan, painui jälleen maata kohti. Talibit kiitivät perässä. Nyt he olivat noin parin sadan askeleen päässä.

-- Joe! Molemmat pyssyt!

-- Ei ladattuina kumminkaan, -- vastasi Kennedy.

Neljä perättäistä laukausta pamahti, ja neljä Talibia kaatui maahan, rosvojoukon raivoisasti kirkuessa.

_Victoria_ kohosi taas. Se ponnahteli arvaamattoman pitkissä kaarissa kuni summattoman suuri gummipallo. Omituinen näky tuo: poloiset koettavat paeta jättiläis-askelin, ja näyttää kuin he, muinaisen Antaion lailla, saisivat uutta voimaa joka kerta kuin maahan kajoavat. Mutta pitihän tämänkin kerran päättyä.

Puolipäivä läheni. _Victoria_ väsyi, oheni, piteni; päällys veltostui, litistyi; sen hauraat poimut vingahtelivat toisiansa vasten.

-- Taivas on hyljännyt meidät, -- lausui Kennedy; -- meidän täytyy pudota maahan.

Joe ei vastannut mitään; hän katsahti vain tohtoriin.

-- Ei! -- sanoi Fergusson. -- Meillä on vielä lähes 70 kiloa heitettävänä.

-- Mitä niin? -- kysyi Kennedy.

Hänen mieleensä iski, että tohtori oli äkkiä tullut mielipuoleksi.

-- Gondoli! -- vastasi tämä. -- Tarttukaamme verkkoon! Sen silmukoissa saatamme pysytellä, kunnes olemme päässeet virran yli.

Ja hetkeäkään epäilemättä nämä uljaat miehet turvautuivat tähän pelastuskeinoon. He tarttuivat verkon silmukoihin, niinkuin tohtori oli käskenyt. Ja Joe, toisella kädellään pidellen kiinni, hakkasi toisella gondolin köydet poikki. Se irtaantui juuri kuin pallo oli lopullisesti putoamaisillaan maahan.

-- Eläköön! eläköön! -- huusi hän.

Pallo kohosi 90 metriä.

Talibit kiihoittivat ratsujansa. He joutuivat tulista vauhtia, mutta _Victoria_ oli kohdannut kovemman tuulen ja kiiti nyt nopeasti erästä vuorta kohti, joka näkyi taivaanrannassa. Tämä oli varsin edullista pakeneville, sillä he saattoivat kulkea vuoren yli, jota vastoin Al-Hadshin joukon täytyi kiertää pohjoisen puolelta.

Ystävykset pitelivät verkosta kiinni. Heidän oli onnistunut saada se solmituksi alapuoleltansa, jotenka siitä sukeutui suuri, läpättävä tasku. Tuskin oli vuoren yli päästy, kun tohtori huudahti:

-- Virta näkyy! Tuolla on Senegal!

Ja todellakin: kolmen, neljän kilometrin päässä vieritteli virta laajoja vesiään. Vastainen ranta, matala ja hedelmällinen, tarjosi turvallisen tyyssijan ja sopivan paikan laskeutua maihin.

-- Vielä neljännestuntia, -- sanoi Fergusson, -- niin olemme pelastetut.

Mutta toisin piti tapahtua. Tyhjä pallo vaipui vaipumistaan alas maahan, joka oli melkein kaikkea kasvullisuutta vailla. Se oli röyhyistä kivikkorinnettä; siellä täällä moniahta pensas ja kuihtunutta ruohoa auringon polttamalla pohjalla.

_Victoria_ kolahti useampia kertoja maahan ja kohosi taas; ponnahdukset kävivät yhä matalammiksi ja lyhemmiksi. Vihdoin se tarttui verkoistaan kiinni baobabin pitkiin oksiin. Se oli ainoa puu tässä erämaassa.

-- Kaikki on lopussa! -- virkkoi metsästäjä.

-- Ja rantaan ei ole kuin sata askelta, -- liitti Joe.

Poloiset astuivat maahan, ja tohtori läksi seuralaisineen astumaan rantaa kohti. Tällä kohtaa kuului virralta päin kovaa kohinaa. Rantaan päästyä tunsi Fergusson siinä Guinan putouksen. Ei yhtään venhettä, ei yhtään elävää olentoa näkyvissä.

Kuusisataa metriä leveänä vyörytti Senegal tässä kovalla pauhinalla vesiään 45 metriä korkeasta putouksesta. Virran suunta oli idästä länteen, mutta kallioinen ranta, joka siltä sulki tien, kulki pohjaisesta etelään. Keskellä putousta seisoi paateroita, kummallisia muodoilleen, niinkuin kivettyneet eläimet vedenpaisumuksen takaisilta ajoilta.

Mahdotonta oli päästä tämän huimaavan putouksen yli; se oli ilmeistä. Kennedy teki vastoin tahtoansakin epätoivoisen liikkeen.

Mutta Fergusson huudahti:

-- Ei vielä ole kaikki lopussa. -- Ja tuossa hänen äänessään kajahti palanen tarmokasta rohkeutta.

-- Tiesinhän minä sen, -- virkkoi Joe, järkähtämättömästi luottaen isäntäänsä nyt, niinkuin ainakin.

Nuo kuivettuneet ruohot olivat tohtorissa herättäneet rohkean ajatuksen. Siinä viimeinen pelastuksen mahdollisuus. Hän raahasi ystävänsä kiireimmiten palloa kohti.

-- Meillä on ainakin tunti käytettävissämme, ennenkuin rosvot saavuttavat meidät. Kootkaa tuota kuivaa ruohoa suuret määrät, vähintänsä puoli sataa kiloa.

-- Mitäs niillä? -- kysyi Kennedy.

-- Kaasua minulla ei enää ole. No niin, me kuljemme virran yli kuumennetun ilman avulla.

-- Uljas Samuel! -- huudahti Kennedy. -- Sinä olet suuri mies!

Joe ja Kennedy ryhtyivät työhön, ja ennen pitkää oli kokonainen pieles ruohoja kertynyt baobabin lähelle.

Sillä välin oli tohtori laajentanut pallon suun, päästettyään venttilin kautta kosteaa vetykaasua ulos. Nyt hän kokoaa kasallisen kuivia ruohoja aukon kohdalle ja sytyttää ne tuleen. Ilmapallo paisuu varsin lyhyessä ajassa kuumasta ilmasta. Sadan Celsius-asteen kuumuus riittää ohentamaan ilman puolta keveämmäksi. Niinpä alkaa _Victoriakin_ paisua; ruohoista ei ole puutetta, ja ihan silmissä sen muoto pyöristymistään pyöristyy.

Kello oli neljännestä vailla yksi.

Silloin tuli pohjoisessa näkyviin Talibien ratsujoukko, noin parin kilometrin päässä. Jo kuului heidän huutojansa ja ratsujen töminää.

-- Kahdenkymmenen minutin kuluttua he ovat täällä, -- virkkoi Kennedy.

-- Kuonoja! ruohoja, Joe! Kymmenen minutin perästä me olemme korkealla.

-- Tässä olis, tohtori.

_Victoria_ oli kolmatta osaa vailla täynnään.

-- Ystävät! Nyt verkkoon kiinni!

-- Se on tehty.

Pallo heilahti. Se merkitsi sen pyrkivän nousemaan. Talibit lähenivät. Tuskin olivat he enää viidenkään sadan askeleen päässä.

-- Pidelkää lujasti kiinni! -- huusi Fergusson.

-- Olkaa huoleti, tohtori, olkaa huoleti!

Jalallaan vielä lykkäsi tohtori kasallisen ruohoja valkeaan.

Pallo oli nyt täynnään kuumaa ilmaa ja kohosi ylös, pyhkäisten kupeellaan baobabin oksia.

-- Nyt sitä lähdettiin, -- huudahti Joe.

Vastaukseksi pamahtivat musketit. Yksi luoti hiipasi hänen olkaansa, mutta Kennedy, kurottautuen ulos, laukaisi toisella kädellään karbiininsa, ja kaasi taas yhden vihollisen maahan.

Vimmatun rajut huudot kajahtivat vihollisten joukosta, kun _Victoria_ kohosi lähes 250 metrin korkeuteen. Navakka tuuli tarttui siihen, huojutellen sitä arveluttavalla tavalla; mutta pelvotta katselivat tohtori ja hänen seuralaisensa huimaavaa pyörrettä allansa.

Kymmeneen minuttiin he eivät virkkaneet sanaakaan toisillensa. Vähitellen he sitten alkoivat laskeutua alas virran vastaista rantaa kohti.

Siellä seisoi toistakymmentä miestä franskalaisissa uniformuissa kummastuksissaan, kauhistuneina. Helppo on kuvailla heidän hämmästystään, kun näkivät tämän pallon kohoavan ylös virran oikealta rannalta. He olivat vähällä pitää sitä tähtitieteellisenä ilmiönä. Mutta heidän johtajansa, laivaston luutnantti, ja midshipsman olivat europpalaisista sanomalehdistä lukeneet tohtori Fergussonin uskaliaasta yrityksestä ja käsittivät heti asian oikean laidan.

Pallo, kutistuen kutistumistaan, laski yhä alemmas, uljaat metsästäjät verkossaan. Epätietoiselta näytti kumminkin, ennättävätkö he päästä rannalle asti. Mutta silloin hyökkäsivät Franskalaiset virtaan ja vastaan-ottivat heidät käsivarsilleen samassa silmänräpäyksessä kuin _Victoria_ vajosi veteen muutaman metrin päässä Sengalin vasemmasta rannasta.

-- Tohtori Fergusson! -- huudahti luutnantti.

-- Niin juuri, -- vastasi tohtori tyyneesti, -- ja hänen kaksi ystäväänsä.

Franskalaiset kantoivat heidät virrasta maihin, sillä välin kuin pallo, puoleksi lyyhistyneenä, jättiläismäisenä rakkona joutui vuolaan virran viedä ja katosi Guinan putouksen kuohuviin pyörteisin.

-- _Victoria_ parka! -- sanoi Joe.

Kyynel kiertyi väkisinkin tohtorin silmään. Hän levitti kätensä, ja syvästi liikutettuina vaipuivat toiset kaksi hänen syliinsä.

NELJÄSVIIDETTÄ LUKU.

Päätös. -- Pöytäkirja. -- Franskalainen asutus. -- Medinen vartioasema. -- _Basilic_. -- Saint-Louis. -- Franskalainen fregatti. -- Palaus Lontoosen.

Rannalla oleva retkikunta oli Senegalin kuvernöörin lähettämä. Siihen kuului kaksi upseeria, nimittäin laivastojalkaväen luutnantti Dufraisse ja midshipman Rodamel, sekä kersantti ja seitsemän sotamiestä. He olivat hakemassa soveliasta vartiopaikkaa Guinassa, ja sillä matkallaan he sattuivat näkemään tohtori Fergussonin palauksen.

Helppo on mielessään kuvailla niitä onnittelulta ja syleilyjä, joilla nyt nämä kolme uljasta matkustajaa otettiin vastaan. Franskalaiset olivat omiansa todistamaan Fergussonin retken todellakin päättyneen. Ja tohtori pyysikin heitä heti kohta antamaan viralliset todistukset tulostansa Guinan putouksille.

-- Ettehän kieltäydy allekirjoittamasta pöytäkirjaa? -- kysyi hän luutnantti Dufraisseltä.

-- Altis palvelemaan, -- vastasi tämä.

Matkustavaiset saatettiin väliaikaiseen vartioon Senegalin rannalla. Siellä heidän osakseen tuli mitä hellin hoito ja runsas kestitys. Ja siellä laadittiin seuraava pöytäkirja, jota tänäkin päivänä säilytetään Lontoon Maantieteellisen Seuran arkistossa:

'Me allekirjoittaneet todistamme tänään nähneemme tohtori Fergussonin ja hänen seuralaistensa, Richard Kennedyn ja Joseph Wilsonin,[25] saapuvan paikalle, riippuen ilmapallon verkossa. Ja laskeusi sanottu pallo muutaman askeleen päässä meistä itse Senegaliin, jossa virta sen tempasi mukanansa Guinan putouksesta alas. Varmemmaksi vakuudeksi olemme nimikirjoituksillamme vahvistaneet tämän pöytäkirjan, joka tehtiin Guinan putouksilla 24 päivänä toukokuuta vuonna 1862.

Samuel Fergusson. Richard Kennedy. Joseph Wilson. Dufraisse, laivasto-jalkaväen luutnantti; Rodamel, midshipman. Dufays, kersantti. Flippeau, Mayop, Pélissier, Lorois, Rascagnet, Guillon, Lebel, sotamiehiä.'

Ja tähän päättyi tohtori Fergussonin ja hänen urheain seuralaistensa hämmästyttävä retki, joka kumoamattomilla todistuksilla vahvistettu on. Nyt he olivat uusine tuttavineen ystävällisempäin heimojen keskuudessa, joilla on vilkas yhteys franskalaisten asutusten kanssa.

He olivat tulleet Senegaliin lauantaina toukokuun 24:nä, ja saman kuun 27:nä he saapuivat Medinen vartioasemaan, joka sijaitsee vähän pohjoisemmassa virran rannalla.

Siellä franskalaiset upseerit ottivat heidät vastaan avoimin sylin ja osoittivat heille mitä auliinta vieraanvaraisuutta. Melkein heti senjälkeen astui tohtori seuralaisineen pieneen _Basilic_ nimiseen höyryvenheesen, joka kulki Senegalia alas hamaan virran suuhun asti.

Neljätoista päivää myöhemmin, kesäkuun 10:nä, he saapuivat Saint-Louis'iin, jossa kuvernööri otti heidät loistavalla tavalla vastaan, ja jossa he saivat täydellisesti levätä jännityksistänsä ja matkan vaivoista. Siellä haasteli Joe jokaiselle, ken tahtoi häntä kuunnella, tähän tapaan:

-- Oli tää meidän matka sentään sellaista yksitoikkoista kihnutusta. Älköön kukaan sellaiselle reissulle lähtekö, joka himoitsee tärisyttävää ja järisyyttävää. Tottamaarian, ellei meillä olis ollunna niitä seikkailuja Tshadilla ja Senegalissa, niin ihan sitä olis ikävään kuollut.

Muuan englantilainen fregatti oli valmiina lähtöön. Fergusson ystävineen nousi siihen. Kesäkuun 25 p:nä he saapuivat Portsmouthiin ja seuraavana päivänä Lontoosen. Emme käy kuvailemaan sitä vastaan-ottoa ja suosiota, joka tuli heidän osakseen Kuninkaallisen Maantieteellisen Seuran puolelta.

Kennedy läksi pian senjälkeen Edinburgiin kuuluisan karbiininsa kanssa. Hän kiiruhti rauhoittamaan vanhaa emännöitsijäänsä.

Tohtori Fergusson ja hänen uskollinen Joensa pysyivät samallaisina kuin olemme heidät tunteneet. Muutos oli heissä sittenkin tapahtunut heidän tietämättänsäkin. Heistä oli tullut ystävykset.

Europan sanomalehdet eivät väsyneet ylistelemästä näitä urhoollisia retkeilijöitä, ja _Daily Telegraphin_ painos nousi 977,000:een sinä päivänä, jolloin se julkaisi otteen heidän matkakertomuksestaan.

Kuninkaallisen Maantieteellisen Seuran kokouksessa piti tohtori Fergusson esitelmän ilmamatkastaan. Hän ja hänen seuralaisensa saivat kultamedaljin, joka oli määrätty annettavaksi merkillisimmästä löytöretkestä vuonna 1862.

Viiteselitykset:

[1] Penny (merkkinä: d) = noin 11 Suomen penniä. Monikko sanasta penny, kun tarkoitetaan useamman penny-rahan yhteistä arvoa, kuuluu: pence.

[2] Edinburgin pilkkanimi.

[3] Tästä puolin on tässä kirjassa kaikki mitat ja painot useimmiten lausuttu metrijärjestelmän mukaan.

[4] Tohtori Fergussonin lähdettyä, saatiin tietää, että Heuglin, muutamain erimielisyyksien tähden, olikin lähtenyt kulkemaan toista tietä kuin retkikunnalle alkujaan oli määrätty. Sen päälliköksi tuli sittemmin Munzinger.

[5] Palvelija Walter Scottin romaanissa "Lammermoorin morsian".

[6] Mr on lyhennys sanasta mister = herra.

[7] Lontoon esikaupunki etelässä.

[8] Tässä, niinkuin vähän edempänäkin, on puhe Englannin nauloista. Yksi Engl. naula = puoli kiloa, oikeastaan 453 g.

[9] Noin 3,20 Smk.

[10] 1 kuutiojalka = likipitäin 0,03 kuutiometriä eli 27 kuutiodecimetriä.

[11] 1 jalka = 30 centimetriä.

[12] Mainittujen kiertotähtien nimet on otettu muinaisten Roomalaisten jumalaistarustosta: Neptuno oli merenjumala, Mars sotajumala, Merkurio kekseliäisyyden ja siten myös kauppamiesten, jopa varkaittenkin jumala; Veneri (Venus) rakkauden jumalatar.

[13] Eli 10 asteella Celsiusta. Kaasu laajenee jokaiselta Celsiusasteelta 1/267:llä osallaan.

[14] 100 asteella C.

[15] Niin nimittävät neekerit raesadetta.

[16] Jokaiselta centimetriltä, minkä barometri laskee, korkeus lisääntyy likipitäin 100 metriä.

[17] _U_ merkitsee senpuolisessa kielessä: _maa_.

[18] Tohtori Fergusson käyttää aina Fahrenheitin lämpömittaria, jonka 180 astetta vastaa meillä tavallisia Celsius'en 100 astetta. Jäätymäpiste on Fahrenheitilla -32. Suhde on: 9 F = 5 C.

[19] Njanza merkitsee: järvi.

[20] Muuan byzantilainen oppinut on ollut huomaavinaan sanassa _Neilos_ matemaatillisen sanan. Kirjain N edustaa lukua 50, E 5, I 10, L 30, O 70, S 200: koko summa siis vuoden päiväin lukua.

[21] Traditionin mukaan tämä vuori vavahtaa joka kerta kuin moslemi astui siihen jalkansa.

[22] Lue: a moaa.

[23] Tohtorin lähdettyä, tuli retkikunnan uudelta johtajalta, Munzingerilta, kirjeitä, jotka valitettavasti vahvistavat Vogelin kuoleman todeksi.

[24] Krokodiili.

[25] Dick on lyhennys sanasta Richard ja Joe lyhennys sanasta Joseph.

End of Project Gutenberg's Viisi viikkoa ilmapallossa, by Jules Verne