v. 1856, ja nykyjään uiskentelee virtahepoja ja alligaatoreita niissä

paikoin, missä ennen kohoili Bornun asumuksia.

Tohtori tahtoi saada selville, onko järven vesi suolaista, niinkuin kauan aikaa on väitetty. Laskeutumisesta ei nyt ollut mitään vaaraa, ja niinpä gondoli lintuna pyyhkäisi järven pintaa puolentoista metrin matkassa.

Joe laski pullon järveen ja täytti sen puolilleen. Matkailijat maistoivat vettä: juotavaksi se ei juuri kelvannut; se maistui lipeältä.

Tohtorin parhaillaan kirjoittaessa havainnoitaan muistiin, pamahti pyssy hänen vieressään. Kennedy ei ollut malttanut hillitä intoansa, vaan oli lennättänyt luodin tavattoman suureen, tyyneesti lekottelevaan virtahepoon. Eläin katosi veteen, laukauksen kuultuaan, nähtävästi vähääkään välittämättä Kennedyn suippoluodista.

-- Parempi ois ollut atraimen viisiin, -- virkkoi Joe.

-- Millä tavoin?

-- Ankkurilla vaan. Koukku kalaa myöten.

-- Todellakin, -- sanoi Kennedy, -- sepä kelpo keino...

-- Joka jää teiltä koettamatta, jos suvaitsette, -- vastasi tohtori. -- Saalis veisi meidät pian sinne, missä ei meillä enää olisi mitään tekemistä.

-- Varsinkaan nyt, kun saatiin selvä, millaista vettä Tshadissa on. Syödäänkö noita tuollaisia kaloja, tohtori?

-- Sun kalasi, Joe, on imettävä eläin, paksunahkaisten luokkaa. Sen liha kuuluu olevan erinomaisen maukasta, ja on varsin haluttua kauppatavaraa järven rannoilla.

-- Pahus sentään, kun ei se mr Kennedyn laukaus sen paremmin onnistunut!

-- Virtahevossa ei ole arkoja kohtia muut kuin vatsa ja lapaluitten väli. Dickin luoti ei tehnyt siihen naarmuakaan. Mutta jos seutu näyttää sopivalta, niin pysähdymme järven pohjoisrannalle. Siellä on Kennedylle tarjona täydellinen eläintarha, ja siellä hän saa yltäkyllin korvausta vahingostaan.

-- Sehän hyvin passaa, -- sanoi Joe, -- että mr Kennedy lähtee pyytämään virtahepoja. Kovin tekisikin mulla mieli maistaa tätä uudensorttista lihaa, sillä onhan se vähän hassua popsia Afrikassa kurppia ja muita peltopyitä ihan niinkuin Englannissa.

KAHDESNELJÄTTÄ LUKU

Bornun pääkaupunki. -- Biddiomahien saaret. -- Korppikotkat. -- Tohtorin levottomuus. -- Varokeinoja. -- Hyökkäys yläilmoissa. -- Päällys repeää. -- Putoaminen. -- Ylevämielinen uhrautuminen. -- Järven pohjoisranta.

Tshadin rannoilta saakka kohtasi _Victoria_ ilmavirran, joka pyrki viemään sitä lännemmäs. Muutamat pilvet laimensivat päivän hellettä, joka muutoinkaan ei tuntunut kovin rasittavalta täällä, laajain vetten yläpuolella. Mutta kello yhden tienoissa, kun pallo oli kulkenut vinoon tämän järven-osan poikki, jouduttiin järvestä syrjään ja kuljettiin sisämaahan päin noin 15 km.

Tohtori oli ensi alussa hiukan harmissaan tästä suunnan muutoksesta, mutta ennen pitkää hänen tuli hyvinkin hyvä mieli, kun huomasi Kuukan, Bornun kuuluisan pääkaupungin, ja ennätti katsella sitä jonkun aikaa. Kaupungin ympärille oli rakennettu muurit valkoisesta savesta. Keskellä Arabialaisten noppamaisia asuintaloja kohoili muutamia karkeatekoisia moskeoita. Talojen pihoilla ja yleisillä toreilla kasvoi palmuja ja kautshukki-puita, latvoissaan lehvät neljättäkymmentä metriä leveät. Joe huomasi näitten suunnattomain päivänvarjostimien olevan sopusoinnussa päivän helteen kanssa, ja teki sen johdosta varsin järkeviä johtopäätöksiä Kaitselmuksen viisaista toimenpiteistä.

Kuukassa on oikeastaan kaksi eri kaupunkia, joita toisistaan erottaa "dendal", leveä, lähes 600 metriä pitkä bulevardi, tällä haavaa täynnä kansaa jalan ja ratsain. Toisella puolen levittelekse rikkaitten kaupunki, korkeine, ilmavine rakennuksineen; toisella ahdistelekse köyhäin kaupunki, viheliäinen ryhmä mataloita, suippopäisiä majoja, jossa elostaa varaton väestö. Kuuka näet ei ole kauppa- eikä tehdaskaupunkikaan.

Tuskin ennättivät matkustajat saada yleissilmäyksen tästä kaupungista, kun uusi ilmavirta äkkiä sieppasi pallon ja alkoi kuljettaa sitä jälleen Tshad järvelle päin. Tuulien äkkinäiset vaihtelut ovatkin hyvin tavallisia näissä seuduissa.

Siellä oli uusi näky tarjona. Järvessä oli monilukuisia saaria, joissa asuu Biddiomahi nimisiä, verenhimoisia merirosvoja, joitten läheisyys on yhtä peljättävä kuin Saharan Tuaregien. Nämä villit varustautuivat uljaasti vastaan-ottamaan _Victoriaa_ nuolilla ja kivillä, mutta pallo oli ennen pitkää kulkenut saarten yli jättiläismäisenä turilaana.

Tarkasteltuaan taivaanrantaa, Joe kääntyi äkkiä metsästäjän puoleen, virkkaen:

-- Totta maarian, mr Kennedy! Teillähän on myötäänsä mielessä se metsästys ja kaikenlainen jahti, ja nyt ois hyvä tilaisuus.

-- Mitenkä niin, Joe?

-- Eikä tohtorikaan pane tällä kertaa vastaan?

-- Mutta mitä sinä tarkoitat?

-- Näettekös, kuinka tuolta kaukaa lähenee meitä parvi suuria lintuja?

-- Lintujako? -- virkkoi tohtori, siepaten kiikarinsa.

-- Minä näen ne, -- sanoi Kennedy, -- niitä on vähintänsä tusina.

-- Neljätoista, jos suvaitsette, -- vastasi Joe.

-- Jospa toki olisivat tarpeeksi vahingollista laatua, muutoin tohtori hellyydessään taas laittaa esteitä tielleni.

-- Kernaammin näkisin noitten lintujen olevan meistä niin kaukana kuin mahdollista.

-- Pelkäättekö, tohtori, tuota siivekästä laumaa? -- kysäisi Joe.

-- Ne ovat gypaeteja, Joe, suurinta lajia kondoreita eli korppikotkia, ja jos ne hyökkäävät kimppuumme...

-- Mitäs sitten? Me puolustamme itseämme, Samuel! Onhan meillä tässä kokonainen arsenaali heitä vastaanottamassa! Ja tokkopa ne kovinkaan hirvittäviä lienevät?

-- Ei ole takeita, -- vastasi tohtori.

Kymmenen minutin perästä oli lintuparvi tullut pyssynkantaman päähän. Rajusti rääkyen nuo neljätoista lintua lähestyivät _Victoriaa_, enemmän ärtyneinä kuin säikähtäneinä sen läsnäolosta.

-- Kylläpäs ne kirkuu ja elämää pitää! -- virkkoi Joe. -- Ei näy herrasväki tykkäävän, että heidän tiluksillaan liikutaan, ja että joku toinenkin tässä uskaltaa lentää leyhytellä niinkuin nekin.

-- Kovin ovatkin tuikean näköisiä, -- virkkoi metsästäjä; -- ihan pelottaisi, jos niillä olisi Purdey Mooren karbiinit kädessä.

-- Eivät ne sellaisia kaipaa, -- vastasi Fergusson, käyden hyvin vakavaksi.

Korppikotkat kiersivät _Victorian_ ympärillä suunnattomissa, yhä pienenevissä piireissä. Ne viiltelivät ilmaa hämmästyttävän huimasti, syösten välistä alas nopeaan kuin tykinluoti ja äkkiä käännähtäen jyrkästi toisaanne.

Tohtori oli rauhaton. Hän päätti kohota ylemmäs, päästäkseen kauemmaksi näistä vaarallisista naapureista. Hän ohensi kaasun, ja pallo nousi tuokion kuluttua.

Mutta korppikotkat eivät näyttäneet tahtovan luopua siitä, vaan kohosivat myöskin.

-- Näyttää siltä kuin olisivat harmissaan, -- virkkoi Kennedy, siepaten karbiininsa.

Linnut lähenivät todellakin, ja moni niistä lensi jo 15:nkin metrin päähän, ikäänkuin ivaten Kennedyn asetta.

-- Minulla on hirveä halu lauaista!

-- Ei, Dick, älä millään muotoa! Me emme saa syyttä ärsyttää niitä. Se olisi vaan niitten yllyttämistä hyökkäykseen.

-- Kyllä minä ne kurissa pidän.

-- Erehdystä, Dick.

-- Onhan meillä luoti kunkin varalle.

-- Mutta jos ne kohoaisivat pallon yläpuolelle, mitenkäs sinä osaisit niihin? Ajattele, että sun edessäsi on lauma jalopeuroja maassa tai hajikaloja ympärilläsi keskellä valtamerta! Meidän tilamme on yhtä vaarallinen.

-- Puhutko täyttä totta, Samuel?

-- Puhun.

-- Odotetaan sitten.

-- Odotetaan. Ole valmiina, mutta älä laukaise, ennenkuin minä sanon.

Linnut ryhmäytyivät yhteen vähän matkan päässä. Erotti selvään niitten paljaat kaulat, jotka paisuivat huudon ponnistuksissa, ja rustomaiset heltat, punasinervine nystyröineen, jotka heiluivat vimmatusti. Nämä gypaetit olivat erittäin kookasta laatua: ruumis puoltatoista metriä pitkä. Valkoisten siipien alukset välkähtelivät päivänpaisteessa. Olisi tehnyt mieli sanoa niitä siivekkäiksi hajikaloiksi, joitten kanssa niillä muutoinkin oli kamalan paljo yhdennäköisyyttä.

-- Ne seuraavat meitä, -- sanoi tohtori, huomatessaan lintujen kohoavan pallon mukana, -- ja vaikka me kohoaisimme kuinka korkealle hyvänsä, aina ne pääsisivät meistä ohi.

-- Mutta mitäs tässä on tehtävä? -- kysyi Kennedy.

Tohtori ei vastannut.

-- Kuule nyt, Samuel, -- jatkoi metsästäjä. -- Niitä on neljätoista. Meillä on seitsemäntoista laukausta, jos panemme kaikki aseet liikkeelle. Eikö meillä siis ole toivoa saada ne tapetuiksi tai karkoitetuiksi? Minä otan osalleni yhden joukon.

-- En epäile sinun taitoasi, Dick. Mikä niistä sinun pyssysi tielle osuu, se on surman oma, siitä olen vakuutettu, mutta minä sanon vielä kerran, että heti kuin ne ovat hyökänneet pallon yläosan kimppuun, silloin et enää voi niitä nähdä. Ne repivät rikki päällyksen, joka meitä pitelee, ja mehän olemme 900 metriä korkealla!

Tässä silmänräpäyksessä läksi yksi raivokkaimmista linnuista täyttämään suoraa päätä _Victoriaa_ kohti, nokka ammollaan ja kynnet levällään, valmiina iskemään, raastamaan.

-- Ammu! ammu! -- huusi tohtori.

Tuskin hän oli ennättänyt sanoa sen, niin hervahti lintu ja alkoi kierien pudota alas avaruuteen.

Kennedy sieppasi toisen kaksipiippuisen. Joe tähtäsi toisella.

Pamauksesta säikähtyneinä hajosivat linnut hetkiseksi, mutta hyökkäsivät jälleen hirvittävällä vimmalla. Kennedyn luoti katkaisi lähimmältä kaulan. Joe ampui toiselta siiven rikki.

-- Yksitoista jäljellä enää, -- virkkoi hän.

Mutta silloin muuttivat linnut sotatapansa. Ikäänkuin yhteisestä suostumuksesta ne kohosivat _Victorian_ yläpuolelle.

Kennedy katsahti Fergussoniin.

Tarmokas ja kylmäverinen tohtori kalpeni nyt. Tuokioisen aikaa vallitsi kamala hiljaisuus. Ja sitten kuului vihlaiseva risahdus, niinkuin silkkikangasta revittäessä. Gondolin pohja tuntui irtaantuvan.

-- Me olemme hukassa! -- huudahti Fergusson, vilkaisten barometriin, joka nousi kiivaasti.

Senjälkeen hän heti lisäsi:

-- Pohjalasti ulos, joutuun!

Muutaman silmänräpäyksen perästä ei gondolissa ollut yhtään kvartsijärkälettä.

-- Me putoamme yhä ... Ulos vesiarkut!... Joe, kuuletko?... Me syöksemme järveen!

Joe totteli. Tohtori kumartui laidan yli. Järvi näytti tulevan häntä kohti, niinkuin nousuvesi; esineet suurenivat suurenemistaan. Gondoli ei ollut enää kuin 60 metrin päässä Tshadin pinnasta.

-- Ruokavarat! ruokavarat! -- huusi tohtori.

Ja ruoka-arkku katosi sekin alas.

Putoaminen ei ollut enää niin nopeata, mutta yhä vaan alemmas laskeutuivat poloiset.

-- Heittäkää vielä! heittäkää vielä! -- huusi tohtori viimeisen kerran.

-- Vähänpä on enää heitettävää! -- virkkoi Kennedy.

-- Onpas! -- virkkoi Joe lyhyesti, tehden kiireesti ristinmerkin rintaansa.

Ja hän katosi gondolin laidan yli.

-- Joe! Joe! -- huusi tohtori kauhistuen.

Mutta Joe ei voinut enää kuulla häntä. Kevennyt _Victoria_ kohosi kohtisuoraan ylös kolmesataa metriä. Tuuli tarttui velttoon päällykseen ja alkoi kiidättää palloa järven pohjoista rantaa kohti.

-- Hukassa on mies! -- virkkoi metsästäjä, viitaten kädellänsä epätoivoissaan.

-- Hukassa, meitä pelastaakseen, -- toisti tohtori.

Ja nämä pelvottomat miehet tunsivat kahden suuren kyynelkarpalon kiertyvän silmiinsä. He kumartuivat laidan yli, koettaen nähdä jotain jälkeä Joe rukasta. Mutta liian kaukana he olivat jo.

-- Mitä tehdä nyt? -- kysyi Kennedy.

-- Laskeutua maahan heti kuin käy mahdolliseksi, Dick, ja odottaa.

Kuljettuansa toista sataa kilometriä, _Victoria_ laskeutui autiolle rannalle, järven pohjoispäässä. Ankkurit tarttuivat matalanlaiseen puuhun, ja Kennedy kiinnitti ne lujasti.

Tuli yö, mutta unta ei saanut sinä yönä silmäänsä kumpainenkaan.

KOLMASNELJÄTTÄ LUKU

Harkintaa. -- _Victoria_ jälleen tasapainossa. -- Tohtori Fergussonin uusia laskuja. -- Kennedyn metsästys. -- Tshad tutkittu tarkkaan. -- Tangalia. -- Takaisin. -- Lari.

Huomis-aamuna, toukokuun 13:nä, matkustajat ensi työkseen tarkastivat rannan, johon olivat saapuneet. Se oli lujapohjainen kohta keskellä suunnatonta suota. Ympärillä kasvoi silmän kantamattomiin kaislaa, korkeata kuin Europassa puut.

Nämä rämeet tekivät _Victorian_ aseman turvalliseksi. Silmällä oli pidettävä ainoastaan järvenpuolista rantaa. Suunnatonna levittelihe vedenpinta varsinkin itää kohti. Taivaanrannassa ei näkynyt mitään, ei mannerta, ei saaria.

Ystävykset eivät olleet uskaltaneet ottaa puheeksi onnettoman kumppalinsa kohtaloa. Kennedy rupesi ensinnä harkitsemaan asiata.

-- Kenties ei Joe sentään ole hukassa, -- virkkoi hän. -- Hän on vikkelä poika ja verraton uimari. Me kohtaamme hänet jälleen, missä ja miten, sitä en tiedä, mutta meidän täytyy puolestamme tehdä, minkä suinkin voimme, jotta hän pääsisi gondoliin jälleen.

-- Jumala kuulkoon sinua, Dick! -- lausui tohtori liikutettuna. -- Me teemme kaikki, mikä vain tehtävissä on, löytääksemme ystävämme jälleen. Ensi aluksi on meidän ottaminen selvä siitä, missä ollaan. Mutta ennen kaikkea meidän täytyy päästää _Victoria_ ulkopuolisesta päällyksestä, se kun on nyt tarpeeton. Siten vähenee meiltä melkoinen paino, lähes 300 kiloa.

Tohtori ja Kennedy ryhtyivät työhön. Kovin vaikea oli heidän tehtävänsä. Täytyi pala palalta irroittaa tämä peräti luja tafta, leikellä se kapeisin kaistaleisin ja sitten vetää verkonsilmäin läpi. Petolintujen repäisemä halkeama oli toista metriä pitkä.

Tätä työtä kesti neljä tuntia. Vihdoin oli päällysverho saatu kokonaan irti. Sisäpuolinen pallo näkyi olevan aivan ehjä. _Victoria_ oli vähentynyt viidennellä osallaan. Tämä erotus hämmästytti Kennedyä.

-- Riittääkö tämä pienempi pallo? -- kysäisi hän.

-- Ole huoleti, Dick. Minä saatan sen tasapainoon jälleen, ja jos löydämme Joe paran, lähdemme taas jatkamaan matkaa kuin ennenkin.

-- Ellen erehdy, Samuel, olimme me pudotessamme jonkun saaren kohdalla.

-- Niin minäkin muistan. Mutta siinä, niinkuin muissakin Tshadin saarissa, asuu epäilemättä tylyjä rosvoja. Nämä raakalaiset näkivät varmaankin tapaturman, ja jos Joe joutuu heidän kynsiinsä, niin kuinkahan hänen käy, ellei taikausko häntä turvaa!

-- Hänessä on miestä selviämään pulista, sen sanon vieläkin. Minä luotan hänen taitoonsa ja älyynsä.

-- Toivon minäkin. Ja menepäs nyt, Dick, metsästämään lähiseuduille, mutta älä poistu kovin kauaksi. Meidän täytyy saada ruokavaroja, joista suurin osa heitettiin ulos.

-- Kyllä, Samuel. Vähän ajan perästä tulen takaisin.

Kennedy otti kaksipiippuisen ja läksi korkean heinikon kautta läheisiin pensastoihin. Pian alkoi kuulua laukauksia: ne tiesivät metsästyksen onnistuvan.

Sill'aikaa ryhtyi tohtori tarkastamaan gondoliin jääneitä esineitä ja laittamaan toista palloa tasapainoon. Jäljellä oli vielä noin 15 kg pemmikania, jonkun verran teetä ja kahvia, seitsemän litran verran viinaa, tyhjä vesiarkku. Kuivattua lihaa ei ollut ensinkään.

Tohtori tiesi, että, menetettyänsä ensimmäisestä pallosta vedyn, nousuvoima oli vähentynyt 400:lla kilolla. Tämä oli pantava perustukseksi pienempää palloa varustettaessa. Uuden _Victorian_ tilavuus oli 1800 kuutiometriä ja sisälsi vetyä 900 kuutiometriä. Ohennuslaitos oli hyvässä kunnossa, samoin patteri ja spiraliputki.

Uuden pallon nousuvoima oli niinmuodoin lähes 1360 kiloa. Matkustajat, muonavarat, kalusto, 225 litraa vettä ja 45 kiloa tuoretta lihaa tulevat painamaan yhteensä 1280 kiloa. Odottamattomain tapausten varalta saattaa se siis ottaa pohjalastia 80 kiloa, säilyttääkseen tasapainonsa ympäröivän ilman kanssa.

Tohtori ryhtyi toimiin näitten laskujen nojalla ja otti lisää pohjalastia Joen painomäärän. Näihin valmistuksiin kului häneltä päivä iltaan, kunnes Kennedy palasi. Metsästäjän oli onnistunut hyvin. Hän toi kokonaisen kantamuksen hanhia, sorsia, tuppeloita, taveja ja rantaraukkuja, ja rupesi valmistelemaan saalistansa. Hän rakensi nuotion tuoreista oksista ja savusti vartaalla kunkin linnun erikseen. Kaikki pantiin sitten varastoon gondoliin. Huomenna hänen oli määrä hankkia vielä lisää.

Ilta yllätti matkamiehet kesken näitä toimia. Illalliseksi syötiin pemmikania ja korppuja ja juotiin teetä. Väsymys oli antanut heille ruokahalua ja antoi heille untakin. Kumpikin tähysteli vartiollaan ulos pimeyteen ja oli jonkun kerran kuulevinaan Joen äänen. Mutta voi, kuinka kaukana olikaan hän, jonka ääntä he olisivat suoneet kuulevansa!

Päivän koittaessa tohtori herätti Kennedyn.

-- Olen tässä kauan aikaa harkinnut, -- sanoi tohtori, -- mitä meidän olisi tehtävä, löytääksemme kumppalimme.

-- Ehdota mitä hyvänsä, Samuel; minä hyväksyn sen. Puhu.

-- Ennen kaikkea on tärkeätä, että Joe saa meistä tiedon.

-- Epäilemättä. Eihän vaan tuo kunnon poika luule meidän jättäneen hänet?

-- Hänkö? Hän tuntee meidät liian hyvin. Sellainen ajatus ei iskisi milloinkaan hänen mieleensä, mutta hänen pitää saada tietää, missä me olemme.

-- Millä tavoin?

-- Astumme gondoliin ja kohoamme ylös.

-- Mutta jos tuuli vie meidät toisaanne?

-- Sitä se kaikeksi onneksi ei tee. Katsos, Dick, tuuli kantaa meidät järvelle, ja näinpä se seikka, joka eilen olisi ollut turmioksi, on meille tänään edullinen. Meidän pyrintönämme on niinmuodoin oleva vain pysytellä tämän laajan järven kohdalla koko päivä. Joe ei saata olla huomaamatta meitä, sillä taivaalle hänen katseensa tietenkin on kiinnitettynä yhtämittaa. Kenties onnistuu hänen antaa meille tietokin olopaikastansa.

-- Jos hän vaan on yksin ja vapaana, niin sen hän tekee aivan varmaan.

-- Ja jos hän on vankina, -- jatkoi tohtori, -- niin hän huomaa meidät, sillä maan-asukasten ei ole täällä tapana pitää vankejansa sulkeissa, ja siten hän ymmärtää meidän olevan häntä etsimässä.

-- Mutta, -- virkkoi Kennedy, -- pitäähän ottaa lukuun kaikki mahdollisuudet; jos siis meidän ei onnistu löytää mitäkään merkkiä hänestä, jos emme ensinkään pääse hänen jäljillensä, kuinkas silloin?

-- Silloin koetamme palata järven pohjoisrannoille, pysyen näkyvissä mikäli mahdollista. Siellä me odotamme, siellä me tutkimme ja tarkastamme rannat, jonne Joe varmaankin on pyrkinyt, emmekä lähde, ennenkuin olemme tehneet kaikki, löytääksemme hänet.

-- Lähdetään sitten, -- vastasi metsästäjä.

Tohtori merkitsi tarkasti tämän lujan maaperän, josta he nyt olivat lähtemäisillään. Hänen laskujensa mukaan se sijaitsi Tshadin pohjoisrannalla Larin kaupungin ja Ingeminin kylän välillä, joissa kumpaisessakin paikassa majori Denham oli käynyt. Sillä välin kävi Kennedy täydentämässä tuoreen lihan varastoja, mutta vaikka ympärillä olevissa rämeissä näkyi sarvikuonojen, merilehmäin ja virtahepojen jälkiä, ei hänen onnistunut kohdata ainoatakaan näistä suurista eläimistä.

Kello seitsemän aamulla irrotettiin ankkuri puusta. Työ siinä oli ja tekeminen, vaikka Joe sen aikoinaan suoritti vallan vikkelästi. Kaasu oheni, ja _Victoria_ kohosi 60 metriä. Ensi aluksi se epäröitsi hiukan, pyörien ympärinsä, mutta pian työnnähti siihen navakka tuuli ja läksi kuljettamaan sitä 37 kilometrin nopeudella tunnissa.

Tohtori pysyttelihe 60-150 metrin korkeudessa. Tuon tuostakin Kennedy aina laukaisi karbiininsa. Saarien kohdalla laskettiin lähemmäs maata, usein, varomattomasti kyllä, liiankin lähelle, ja tähysteltiin pensastoja ja rikeikkojä, jokaista siimeskohtaa ja kallion koloa, joka olisi kelvannut lymysijaksi heidän toverilleen. He laskeutuivat välisti vallan lähelle pitkiä ruuhia, joita liukui veden pinnalla. Kalastajat hyökkäsivät silloin suinpäin veteen ja uivat maihin, selvään osoittaen kauhua ja hämmästystä.

-- Ei näy mitään, -- virkkoi Kennedy, kun kaksi tuntia oli turhaan etsitty.

-- Malta aikaa, Dick. Me emme saa lannistua. Emme liene loittona siitä paikasta, missä Joe heittäytyi veteen.

Kello 11 oli _Victoria_ kulkenut 170 kilometriä. Silloin se kohtasi uuden ilmavirran, joka käänsi sen suunnan melkein suorassa kulmassa ja kiidätti sitä itää kohti toista sataa kilometriä. Matkamiesten kohdalla oli nyt muuan erittäin suuri ja tiheästi asuttu saari, tohtorin arvelun mukaan Farram, jossa on Biddiomahien pääkaupunki. Missä vaan pensas, siitä he odottivat Joen kavahtavan pystyyn, hiipivän, huutavan avuksi. Jos hän on vapaa, niin helposti he hänet korjaavat gondoliinsa; jos hän on vankina, niin he pelastavat hänet samalla tavalla kuin lähetyssaarnaajankin. Mutta ei mitään näkynyt, ei missään mitään liikkunut! Tämä oli saattaa heidät epätoivoon.

Kello puoli kolmen tienoissa tuli _Victoria_ Tangalia nimisen kylän kohdalle Tshadin itärannalla. Se oli äärimmäinen kohta, jonne Denham oli löytöretkillään päässyt.

Tohtori alkoi käydä levottomaksi tästä tuulen yhä muuttumattomasta suunnasta. Hän näki, että heitä työntää yhä kauemmas itään, keski-Afrikaan päin, kohti äärettömiä erämaita.

-- Meidän täytyy välttämättömästi pysähtyä, jopa laskea maahankin. -- virkkoi hän. -- Joen tähden semminkin meidän on palajaminen järvelle, mutta ennen kaikkea meidän täytyy kohdata päinvastainen ilmavirta.

Toista tuntia hän nousi ja laski erillaisissa ilmakerroksissa, mutta myötäänsä vaan _Victoria_ ajautui mannerta kohti. Vihdoin, 300 metrin korkeudessa, raju tuuli alkoi viedä sitä luoteesen päin.

Mahdotonta, että Joe olisi jäänyt johonkin saareen. Hän olisi varmaankin jollain keinoin osannut antaa heille merkin. Kenties hänet oli viety maihin... Näin mietiskeli tohtori, huomatessaan Tshadin pohjoisen rannikon.

Luultava ei ollut, että Joe oli hukkunut. Oli sentään muuan hirveä ajatus, joka tuon tuostakin sävähti Fergussonin ja Kennedyn mielessä: näissä vesissä vilisee kaimaaneja![24] Mutta ei uskaltanut kumpikaan lausua sitä julki. Tohtori virkkoi viimein:

-- Krokodiilejä ei täällä liiku muuta kuin manteren ja saarten rannoilla. Joe, vikkelä mies, osaa kyllä välttää niitä. Sitä paitsi eivät ne niin vaarallisia olekaan, ja Afrikalaiset uiskentelevat rohkeasti näissä vesissä, yhtään pelkäämättä näitä petoja.

Kennedy ei vastannut. Hän oli kernaammin vaiti kuin ryhtyi keskustelemaan näin kauheasta mahdollisuudesta.

Kello viiden tienoissa illalla tohtori ilmoitti Larin kaupungin olevan näkyvissä. Keskellä siistejä ja hyvin hoidetuita pihoja sijaitsi kaisloista punotuita majoja, ja niitten edustalla levittelihe pumpulivainioita, joissa väestö parhaillaan oli työssä. Nämä majat, joitten luku nousi puoleen sataan, oli rakennettu matalain vuorten välisiin notkoihin. Tuuli kiidätti palloa kauemmas kuin tohtori olisi suonutkaan, mutta se muuttui toistamiseen ja kuljetti sen jälleen aivan samaan paikkaan, mistä oli lähdettykin, tuohon lujapohjaiseen, saaren tapaiseen kohtaan keskellä suota. Ankkuri ei täällä tarttunut puihin, vaan kaislakimppuihin, joihin oli takertunut paksulti suomutaa. Tohtorilla oli työ ja tekeminen, saadessaan pallon pysymään yhdessä kohdin, mutta yön tullen laimeni tuulikin, ja ystävykset valvoivat yhdessä, melkein epätoivoisina.

NELJÄSNELJÄTTÄ LUKU

Orkaani. -- Pakollinen lähtö. -- Ankkuri menetetty. -- Murheellisia mietteitä. -- Päätös tehty. -- Tuuliaispää. -- Haudattu karavaani. -- Vastainen tuuli ja myötäinen tuuli. -- Etelään takaisin. -- Kennedyn vartio.

Aamulla kello kolmen aikaan oli tuuli kiihtynyt ja puhalsi niin rajusti, että _Victorian_ kävi vaaralliseksi olla maassa. Kaislat raapivat sen päällystää, uhaten raastaa sen rikki.

-- Täytyy lähteä, Dick, -- sanoi tohtori; -- meidän on mahdoton olla enää täällä.

-- Mutta Joe, Samuel?

-- Häntä en aio jättää, en suinkaan! Ja vaikka orkaani veisi minut satoja kilometrejä pohjoiseen, niin minä palajan. Mutta täällä panemme vaaran-alaiseksi meidän kaikkien kohtalon.

-- Lähteäkö ilman häntä! -- huudahti Skotlantilainen tuskissaan.

-- Luuletko sitten -- virkkoi Fergusson, -- ett'ei minunkin sydämeni vuoda verta, kuten sinunkin? Välttämätöntä pakkoahan minä tottelen.

-- Käske; minä olen altis, -- vastasi Kennedy. -- Lähdetään.

Mutta lähtö oli ylen vaikeata. Ankkuri oli työntäynyt syvälle mutaan, eikä ottanut lähteäksensä irti, ja pallo, huojuen sinne tänne, veti köyttä yhä kireämmälle. Kennedy ei saanut sitä irti. Sitä paitsi oli hänen ponnistuksensa vaarallistakin: _Victoria_ saattoi minä hetkenä hyvänsä riuhtaista itsensä ilmaan ja jättää hänet.

Tätä välttääkseen, käski tohtori Kennedyn nousta gondoliin ja löi ankkuriköyden poikki. _Victorian_ tempasi samassa 90 metrin korkeuteen, jossa se alkoi heti liikkua pohjoista kohti.

Fergussonin ei auttanut muuta kuin antautua myrskyn valtaan. Hän pani kätensä ristiin rinnalla ja vaipui murheellisiin mietteisin.

Hetken aikaa vallitsi gondolissa syvä äänettömyys. Vihdoin kääntyi tohtori yhtä vaiteliaan Kennedyn puoleen.

-- Kenties olemme kiusanneet Jumalaa, -- virkkoi hän. -- Ei ollut ihmisvoimissa lähteä tällaiselle retkelle.

Ja syvä huolen huokaus pääsi hänen rinnastaan.

-- Moniahta päivä sitten -- vastasi metsästäjä -- me onnittelimme toisiamme sen johdosta, että olimme välttäneet niin monta vaaraa! Kyllä me vielä kaikki kolme saamme puristaa toistemme kättä.

-- Joe rukka! Kunnon poika, ylevämielinen, sydän uljas ja vilpitön! Rikkaus sokaisi hänet hetkeksi, mutta sitten hän oli heti valmis uhraamaan aarteensa! Ja _nyt_ hän on kaukana meistä, ja tuuli se kiidättää meitä vimmatulla vauhdilla pois!

-- Otaksutaan, Samuel, että hän on saanut suojaa manteren puoleisten asukasten luona. Miks'ei hänen siellä onnistaisi samoin kuin muittenkin, jotka ovat heidän luonaan käyneet ennen meitä, niinkuin Denhamin ja Barthin? Nehän pääsivät kotimaahansa.

-- Dick parka! Joe ei osaa lainkaan heidän kieltään! Hän on ypö yksinään, apuneuvoja vailla! Sinun mainitsemasi matkustajat pääsivät eteenpäin ainoastaan siten, että lähettivät heimojen päälliköille runsaita lahjoja ja kulkivat aseellisen ja tällaisissa retkissä karaistun saattoväen suojassa. Eivätkä hekään edes saaneet vältetyiksi puutteita ja mitä ankarimpia kärsimyksiä! Mitästä sitten meidän poloinen toverimme! Hirvittää, tuota ajatellessani, ja siinä yksi suurimpia murheita, mitä milloinkaan on osakseni tullut.

-- Mutta me näemme hänet jälleen, Samuel.

-- Näemme niinkin, Dick, vaikkapa meidän täytyisi jättää _Victoria_, jalkaisin palata Tshad järvelle ja tulla yhteyteen Bornun sulttanin kanssa! Arabialaisille ei liene suinkaan jäänyt epäedullisia muistoja ensimmäisistä Europpalaisista.

-- Minä seuraan sinua, Samuel, -- lausui Kennedy innokkaasti; -- saat luottaa minuun. Jääköön vaikka koko tämä retki tekemättä. Joe on pannut itsensä altiiksi meidän edestämme; meidän täytyy uhrautua hänen tähtensä.

Tämä päätös rohkaisi heidän kumpaisenkin mieltä. Yhteinen aate antoi heille voimia. Fergusson teki, mitä suinkin voi, päästäksensä päinvastaiseen ilmavirtaan, joka veisi heitä lähemmäs Tshad järveä. Mutta nyt se oli mahdotonta, eikä käynyt päinsä laskeutua maahankaan tässä autiossa seudussa, varsinkaan semmoisen orkaanin raivotessa.

Täten kulki _Victoria_ Tibbujen maan poikki, kiiti Beladel-Djerid nimisen, okapensaita kasvavan korpimaan yli Sudanin laidassa ja joutui hiekka-aavikolle, jossa kaikkialla näkyi karavaanin jälkiä. Viimeinen kasvullisuuden raja suli yhteen eteläisen taivaanrannan kanssa jonkun matkan päässä tänpuoleisen Afrikan tärkeimmästä keitaasta, jonka viisikymmentä kaivoa ovat upeitten puitten suojassa. Mutta siihen oli mahdoton pysähtyä. Arabialaisten leiri, kirjavine telttoineen, kamelit, kyyn-omaisine päineen hiekalla, -- kaikki tuo loi elämää tähän yksitoikkoisuuteen, mutta tähdenlentona kiiti _Victoria_ kaiken sen ohi, joutuen siten koko joukon toista sataa kilometriä kolmessa tunnissa. Tohtori ei kyennyt ensinkään hallitsemaan sen kulkua.

-- Me emme voi pysähtyä! -- virkkoi hän; -- me emme voi laskea maahan! Ei ainoatakaan puuta, ei törmää, ei kumpua! Jokohan vainenkin joudumme Saharaan? Taivas on ilmeisesti meitä vastaan!

Lausuttuaan nämä sanat epätoivoisalla kiihkeydellä, hän äkkiä huomasi pohjoisessa erämaan hiekan alkavan kohota paksuina pilvinä ja huimasti kieppuen kulkevan vastatuulta.

Ja äkkiä kietoutui kokonainen karavaani vimmatun vihurin kiidättämään hiekkapilveen. Se joutui epäjärjestykseen, se särkyi, se murtui. Kamelit hajosivat eri haaroille, päästellen koleita valitushuutoja; kirkuna ja parku kajahteli tuosta tukahduttavasta pölyusmasta. Joskus joku kirjava vaate välkähti tuosta sekasorrosta, ja myrsky piti kamalata ulvontaansa kesken tätä hävityksen kauhistusta.

Pian lyöttäytyi hiekka taajoiksi röykkiöiksi, ja siinä, missä vähän aikaa sitten oli ollut yhtenäinen, tasainen aavikko, siinä kohoili yhä vieläkin liikahteleva kunnas suunnattomana kumpuna hiekan peittämän karavaanin haudalla.

Kalpeina katselivat tohtori ja Kennedy tätä hirmuista näytelmää. He eivät kyenneet enää hillitsemään palloansa, joka pyöri vastakkaisten tuulten raastamana, välittämättä kaasun erillaisista ohennuksistakaan. Tähän pyörteesen jouduttaessa se kieppui huimaavaa vauhtia; gondoli teki laajoja heilauksia. Teltan suojaan ripustetut instrumentit löivät toisiinsa, niin että joka hetki pelkäsi niitten särkyvän, spiralin putket taipuivat arveluttavalla tavalla, vesiarkut kolahtelivat toisiinsa. Ystävykset eivät voineet kuulla toistensa ääntä, vaikk'ei heidän väliänsä ollut metrinkään vertaa. Suonenvetoisesti he pitelivät kiinni köysistä, pysyäkseen yhdessä kohdin hurjan orkaanin käsissä.

Kennedy tuijotti avaruuteen, sanaakaan sanomatta, hivukset hajallaan. Tohtori oli saanut takaisin rohkeutensa, vaaran ollessa ylimmillään. Hänen kasvojensa ilmeessä ei huomannut lainkaan ankaraa sisällistä liikutusta, ei silloinkaan kuin _Victoria_, viimeistä kertaa pyörähdettyänsä, äkkiä pysähtyi. Pohjoistuuli oli päässyt voitolle, ja alkoi nyt kuljettaa sitä päinvastaiseen suuntaan kuin aamulla, yhtä kovaa vauhtia kuin silloinkin.

-- Minnekäs nyt kuljetaan? -- huusi Kennedy.

-- Sallimus meitä ohjatkoon, Dick. Minä tein väärin, epäillessäni sitä. Se tietää paremmin kuin me, mitä me milloinkin tarvitsemme, ja niinpä me jälleen kuljemme niitä seutuja kohti, joita emme enää luulleet saavamme milloinkaan nähdä.

Tanner tuolla alhaalla, joka pohjoiseen mentäessä oli ollut niin tasainen, niin yhtenäinen, oli nyt mainingeissa kuin meri myrskyn jälkeen; pieniä, huojuvia mäkiä seisoi siellä täällä, ikäänkuin rajapyykkeinä eri alueitten välillä. Tuuli puhalsi ankarasti, kiidättäen _Victoriaa_ halki avaruuksien.

Pallo ei kumminkaan kulkenut aivan sitä kohti, mistä aamulla oli lähdetty. Ja niinpä vielä kello yhdeksänkään aikana ei päästy järven rantaan: yhä vaan oli erämaa heidän allansa.

Kennedy huomautti tuosta.

-- Vähät siitä, -- vastasi tohtori; -- pääasia on, että kuljemme etelään. Me saavumme Bornun tai Wuddin tai Kuukan kaupunkiin, ja siellä minä pysähdyn empimättä.

-- Kuinka vaan tahdot; minä suostun, -- vastasi Skotlantilainen; -- mutta suokoon taivas, ett'ei meidän tarvitsisi vaeltaa erämaan halki tuon äskeisen karavaanin lailla. Se oli kamala näky!

-- Ja sellaista tapahtuu niin usein, Dick! Matkustus erämaassa on yhtä vaarallista kuin valtamerelläkin purjehtiminen, vaikka toisella tavalla. Erämaassa uhkaavat samat vaarat kuin merellä, hukkuminenkin, jota paitsi siinä joutuu sietämättömäin kärsimysten ja puutetten alaiseksi.

-- Minusta näyttää, kuin pyrkisi tuuli tyyntymään, -- virkkoi Kennedy. -- Tomu ei ole enää niin sakeata, hiekka aaltoilee hiljemmin, taivaanranta selkenee.

-- Sitä parempi. Meidän pitää tarkastella sitä kiikarilla. Emme saa päästää näkyvistä ainoatakaan kohtaa.

-- Minä otan sen huolekseni, Samuel. Heti kuin huomaan ensimmäisen puun, annan siitä tiedon sinulle.

Ja Kennedy asettui kiikari kädessä gondolin kokkaan.

VIIDESNELJÄTTÄ LUKU

Joen historia. -- Biddimoahien saari. -- Jumaloiminen. -- Uponnut saari. -- Järven rannat. -- Käärmeitten puu. -- Jalkamatka. -- Kärsimyksiä. -- Moskitot ja muurahaiset. -- Nälkä. -- _Victoria_ näkyy. -- _Victoria_ katoo. -- Epätoivo. -- Räme. -- Viimeinen huuto.

Miten oli tällä välin käynyt Joen?

Syöstyään mereen ja tultuansa taas pintaan, hän ensi työkseen katsahti ylös. Hän näki _Victorian_ nopeasti kohoavan ilmaan, pienenevän pienenemistään ja vihdoin, tuulen kuljettamana, katoavan pohjoiseen. Tohtori ja Kennedy olivat niinmuodoin pelastuneet.

-- Olipa varsin onnellista, -- arveli hän, -- että minun päähäni iski ajatus heittäytyä Tshadiin. Se se olisi johtunut mr Kennedynkin mieleen, ja samoin hän olisi tehnyt, kuten minäkin, sillä onhan se ihan luonnollista, että yksi uhrautuu kahden edestä. Se on niinkuin nakutettu.

Päästyään tästä selville, alkoi Joe miettiä omaa kohtaloansa. Hän oli keskellä suunnatonta järveä. Sen rannoilla asuu outoa kansaa, raakaa kaiketikin. Siinä yksi syy lisää selviämään pulasta yksistään oman itsensä varassa.

Ennen lintujen hyökkäystä -- ja nehän Joen mielestä käyttäytyivät, niinkuin petolintujen tulee ja sopii, -- oli hän huomannut taivaanrannassa saaren. Hän päätti siis pyrkiä sitä kohti, pannen liikkeelle kaiken uimataitonsa ja heitettyään yltään liiemmat vaatteet. Ei häntä ensinkään pelottanut kymmenisen kilometrin uimamatka.

Puolentoista tunnin perästä hän oli jo koko joukon lähempänä saarta.

Mutta sitä mukaa kuin hän läheni rantaa, alkoi muuan ajatus vallata hänen mieltään, ensin ohimennen, sitten yhä ankarammin. Hän tiesi, että rantavesissä vilisee suuria alligaatoreja, peräti ahnaita petoja.

Niin luonnollista kuin kaikki tässä maailmassa olikaan, täytyi hänen väkistenkin joutua hämille. Hän pelkäsi, että valkoinen liha mahtaa olla erittäin mieluista ruokaa krokodiileille, ja siksipä hän liikkuikin erinomaisen varovasti, myötäänsä tähystellen ja vaanien. Ei ollut enää kuin satakunta syltä vehreitten puitten reunailemaan rantaan, kun äkkiä leyhähti räikeä myskinhaju.

-- Kas niin! -- virkkoi hän itsekseen. -- Tätähän minä juuri pelkäsin. Kaimaanit eivät ole kaukana.

Hän sukelsi nopeasti, mutta törmäsi heti kohta johonkin tavattoman suureen esineesen, jonka suomuinen pinta raapaisi häntä ohimennen. Nyt luuli Joe olevansa hukassa ja alkoi uida epätoivoisalla kiireellä. Hän nousi pintaan, hengitti hetkisen ja sukelsi jälleen. Neljänneksen tuntia ahdisti häntä ankara tuska, jota ei koko hänen filosofiansakaan kyennyt kukistamaan. Hän oli kuulevinaan, kuinka hänen takanansa hirmuiset leuat loksahtelevat, sieppaamaisillaan hänet. Hän ui vedenpinnan alla, tehden niin vähän melua kuin suinkin mahdollista, mutta tunsi äkkiä jonkun tarttuvan häntä käsivarteen ja sitten keskiruumiisen.

Joe parka! Hänen viimeisenä ajatuksenansa oli tohtori. Hän alkoi taistella epätoivon voimalla, tuntiessaan, ett'ei häntä kiskotakaan pohjaa kohti, jonne krokodiilin on tapa viedä saalistaan, vaan pitkin järvenpintaa. Tuskin hän oli ennättänyt vetää henkeänsä ja avata silmänsä, niin jo näki edessään kaksi pikimustaa neekeriä. Nämä pitivät lujasti kiinni hänestä, kirkuen varsin omituisesti.

-- Hehheh! -- pääsi Joelta ehdottomastikin; -- neekereitäkös nämä krokodiilit olikin! Peiakas sentään! No sitä parempi! Mutta mitenkä ne senkin pakanat uskaltavat uida tällaisissa vesissä?

Joe ei tiennyt, että saaristolaiset täällä, kuten mustaa ihoiset monissa muissakin seuduin, uivat järvissä, vähääkään välittämättä siitä, että niissä vilisee alligaatoreita. Tämän tienoon matelijat ovatkin kuuluisat säveydestänsä.

Mutta eiköhän Joe joutunutkin vain ojasta allikkoon? Käyköönpä syteen tai saveen, arveli hän ja salli neekerien kuljettaa itseänsä rantaan, osoittamatta vähintäkään pelkoa.

-- Kaiketikin, -- ajatteli hän, -- nuo ihmiset näkivät _Victorian_ niinkuin minkä kummituksen kiitävän järven päällä ja huomasivat minun putoamiseni, ja niinpä he nyt pitävät minua taivaasta tulleena olentona. Ja pitäkööt vaan!

Näin hän mietiskeli, astuessaan keskelle suurta, pauhaavaa ihmisparvea, jossa oli miestä ja naista kaiken-ikäistä, ei kumminkaan kaikenväristä. Hänen ympärillään oli Biddiomahi-neekereitä, kiiltävän mustia iholtaan. Eikä tarvinnut Joen ensinkään hävetä pukunsa köykäisyyttä, se kun oli aivan paikkakunnan viimeisen muodin mukainen.

Mutta ennenkuin hän oli ennättänyt oikein päästä selvillekään tilastansa ja olostansa, hän huomasi heti, minkä jumalallisen kunnioituksen esineeksi hän äkkiä oli joutunut. Tämä rohkaisi häntä, vaikka mieleen johtuikin Kazehin tapahtumat.

-- Kyllä kai minusta taas joku epäjumala laitetaan, Kuun poika tai jotain siihen sorttiin. Meneehän se paremman puutteessa mukiin sekin ammatti. Pääasiana on vaan saada voitetuksi aikaa. Jos _Victoria_ tulee uudestaan näkyviin, silloin minä käytän tätä uutta asemaani ja näytän kumartajilleni, mitenkä sitä ihmeellisellä tavalla mennään oikein pilviin.

Joen mietiskellessä kohtaloansa, tiheni väkijoukko tihenemistään hänen ympärillään. Se lankesi maahan, se huusi, se tunnusteli häntä, se kävi yhä tuttavallisemmaksi. Ja se laittoi hänelle juhlapidot, joissa tarjottiin hapanmaitoa ja meteen survottua riisiä. Uljas Joe, aina sovittautuen ajan ja olojen mukaan, herätti tässä kansassa korkeita ajatuksia siitä, millä tavalla jumalat juhlallisissa tilaisuuksissa ahmivat.

Illan tultua, saaren velhot ottivat häntä kunnioittavasti kädestä ja veivät hänet eräänlaiseen, taikakaluilla koristettuun majaan. Ovella ennätti Joe heitellä jotenkin levottomia silmäyksiä niihin luukasoihin, joita kohoili tämän pyhäkön ympärillä. Tilaansa oli hänellä kyllä aikaa mietiskellä myöhemminkin, sittenkuin olivat sulkeneet hänet majaan.

Sen iltaa ja osan yötäkin hän kuuli ulkoa juhlalauluja, rummutuksen tapaista pärinää ja raudan räminää, sangen suloisia afrikalaisille korville. Ulvovien kuorojen säestäessä kävi pyhän majan ympärillä loppumaton karkelo kuperkeikkoineen ja irvistyksineen.

Joe saattoi kuulla tätä korvia särkevää pauhinaa seinäin läpi, jotka oli tehty limakkaalla mudalla muuratuista kaisloista. Kaikissa muissa tapauksissa hän olisi vilkkaalla osan-otolla seurannut näitä omituisia juhlamenoja, mutta pian johtui hänen mieleensä varsin epähauskoja ajatuksia. Niin hyvältä puolen kuin hänen tapansa olikin asioita punnita, tuntui hänestä sentään vallan typerältä, jopa surulliseltakin joutua kadoksiin tänne sydänmaan perukoille, villien ihmisten joukkoon. Harvathan tänne asti uskaltaneista matkustajista ovat enää palainneet isäinsä maahan. Ja sitä paitsi: lieneekö oikein luottamista tähän jumaloimiseen, joka on hänen osallensa tullut? Hänellä oli täysi syy epäillä kaiken maallisen kunnian turhuutta! Hän kyseli itseltään, eiköhän jumaloiminen tässä maassa mene niinkin pitkälle, että jumaloitava vihdoin pistetään poskeen! Niin synkältä kuin tulevaisuus näyttikään, sai väsymys hänessä jonkun hetken kuluttua vallan, ja hän vaipui syvään uneen, jota epäilemättä olisi kestänyt päivännousuun asti, ellei odottamaton kosteus olisi saanut häntä hereille.

Ja tämä kosteus muuttui ennen pitkää vedeksi, ja tämä vesi kohosi pian niin, että ulottui Joeta vyötäisiin saakka.

-- Mitäs tämä merkitsee? -- kysäisi Joe itsekseen. -- Tulvako? Vai vesipyörre? Vai uusiko hengiltä-ottamisen tapa näillä neekereillä? En totta maar minä rupea odottamaan, kunnes se kaulaan asti kohoaa!

Ja sen sanottuaan, hän ponnisti olkapäällään seinää vastaan. Se antoi perää... Mutta missä hän olikaan nyt? Keskellä järvenselkää! Saarta ei ollut olemassakaan! Se oli uponnut yöllä! Sen sijalla oli suunnaton Tshad!

-- Ei tällainen maa passaa maanviljelykseen ensinkään, -- arveli Joe ja pani taas liikkeelle uimataitonsa.

Muuan tavallisia ilmiöitä Tshad järvellä oli pelastanut kunnon Joen vankeudesta. Täten on siellä monikin saari, joka näytti vankalta kuin kallio, kadonnut olemattomiin, ja monasti ovat rannan asukkaat saaneet vastaanottaa poloisia, jotka ovat pelastuneet näistä kauheista katastrofeista.

Joe ei tiennyt tätä omituista seikkaa, mutta ymmärsi kumminkin käyttää sitä hyödykseen. Hän huomasi ajelehtivan veneen ja saavutti sen pian. Se oli isosta puunrungosta koverrettu ruuhi. Onneksi oli siinä pari airojakin, ja Joe läksi liikkeelle, jotenkin vuolaan virran viemänä.

Pohjantähdestä hän mielihyväkseen huomasi kulkevansa pohjoista rantaa kohti. Kello kahden aikaan aamulla hän nousi maihin eräälle niemelle, jonka korkeat kaislat olivat harmillisia filosofillekin. Mutta lähellä kasvoi ikäänkuin varta vasten puu, jonka oksilla oli hänelle leposija tarjona. Joe kiipesikin siihen ja odotteli siellä päivänkoittoa, sanottavaksi sulkematta silmiään.

Aamu tuli äkisti, niinkuin laita on näissä päiväntasaajan maissa. Joe katsahti puuhun, jossa hän oli yönsä viettänyt. Outo, hirvittävä näky. Oksat olivat sanan oikeassa merkityksessä niin täynnään käärmeitä ja kameleontteja, ett'ei lehtiä niitten alta näkynyt. Olisi tehnyt mieli sanoa sitä uudenlajiseksi puuksi, jossa kasvaa matelijoita. Heti aamun tultua alkoi koko tämä joukko käännellä ja kiemuroida. Kauhun ja inhon sekaisilla tunteilla hyppäsi Joe maahan kesken tuon ilkeän joukkion sihinää ja sähinää.

-- Tuota en olisi ikipäivinä uskonut, -- virkkoi hän.

Joe ei tiennyt, mitä tohtori Vogel kertoo viimeisissä kirjeissään omituisuuksista Tshadin rannoilla, joissa matelijoita on runsaammin kuin missään muussa maassa.

Joe päätti vast'edes olla varovampi, ja läksi, aurinko oppaanaan, kulkemaan koillista kohti. Huolellisesti hän vältti majoja ja mökkejä ja luolia, sanalla sanoen kaikkea, missä saattoi olla tyyssijaa ihmisrodulle.

Kuinka usein kohosikaan hänen katseensa ylös! Hän toivoi saavansa nähdä _Victorian_, ja vaikka hän turhaan oli tähystellyt sitä koko päivän, yhä samoillessaan eteenpäin, ei hän kumminkaan lakannut luottamasta isäntäänsä. Kysyttiinpä melkoinen määrä luonteen tarmoa, kun osasi pysyä tyyneenä näin tukalissa oloissa. Väsymyksen lisäksi tuli nälkä, sillä kasvien juuret ja puun jälsi ja dum-palmun hedelmät eivät ajan pitkään miehelle riitä ravinnoksi, ja kumminkin hän oli kulkenut, laskunsa mukaan, neljä viisikymmentä kilometriä. Ruumis oli täynnä kaislain, akasiain ja mimosain okien tekemiä naarmuja. Jaloista tihkui verta... Näin ollen oli astunta peräti tuskallista. Hän jaksoi kumminkin kestää nämä vaivat ja päätti olla yötä Tshadin rannoilla.

Siellä alkoivat häntä kiusata myriadit kaikenlaisia pistäviä hyönteisiä. Kärpäset, moskitot, puolen tuuman pituiset muurahaiset peittivät sanan täydessä merkityksessä koko maanpinnan. Parin tunnin kuluttua ei Joen ylle enää jäänyt kuin moniahta tilkkunen hänen vähistä vaatteistansa: hyönteiset olivat syöneet kaikki tyyni!

Yö oli kauhea. Väsynyt vaeltaja ei saanut rahtuakaan unta silmäänsä. Metsäsiat, villit puhvelit, ajubat, eräs laji varsin vaarallisia merilehmiä, temmelsivät pensaissa ja vedessä, metsänpetojen karjunta kajahteli öiseen avaruuteen. Joe ei uskaltanut liikahtaakaan. Tuskin riitti hänessä tahdonlujuutta ja mielenmalttia kestämään tätä tukalaa asemaansa.

Vihdoin koitti päivä, ja Joe nousi kiireimmän kaupassa. Ja aatelkaas hänen hämmästystään, kun hän huomasi, mikä inhottava elävä oli maannut hänen vieressään: toistakymmentä centimetriä leveä rupisammakko, joka nyt katsoa muljotti häneen, silmät pullollaan! Joe tunsi mieltänsä kääntävän ja ponnistaen voimiansa hän juoksi kiirein askelin ja heittäysi järveen uimaan. Tämä lievensi hiukan kihellystä, joka oli häntä vaivannut. Pureskeltuaan sitten muutamia lehtiä, hän läksi jälleen jatkamaan matkaansa itsepäisesti ja uhalla, josta hän itsekään ei ollut selvillä. Hän ei osannut tehdä tiliä teoistansa, ja sittenkin hän tunsi itsessään voimaa, joka oli epätoivoa väkevämpi.

Vähitellen alkoi ankara nälkä vaivata häntä. Hänen vatsansa, joka ei ollut niin tyynimielinen kuin hän itse, rupesi valittelemaan. Hänen täytyi sitoa liaani vyötäisilleen. Onneksi toki hän saattoi sammuttaa janoansa missä hyvänsä, ja, muistellessaan kärsimyksiä erämaassa, hän piti nykyistä tilaansa suhteellisesti edullisena, kun ei tarvinnut kestää samallaisia tuskia.

-- Missähän lienee _Victoria?_ -- ajatteli hän. -- Tuuli käy pohjoisesta. Sen pitäisi tulla takaisin järven kohdalle! Tohtori on epäilemättä asettanut pallon uudestaan tasapainoon, mutta siihen työhön on riittänyt eilinen päivä. Ei siis ole mahdotonta, että... Mutta annas, ett'en milloinkaan enää kohtaa häntä! Mitenkäs sitten? No niin, jos minun onnistuu päästä johonkin suureen kaupunkiin järven rannalla, silloin olen samassa tilassa kuin muutkin retkeilijät, joista tohtori on puhunut. Miks'en minä selviäisi pulista ja pulmista yhtä hyvin kuin hekin? Onhan heitä tullut takaisinkin, on, tonttu vie, niinkin!... Rohkeasti eteenpäin. Joe!

Näin haastellen ja yhä eteenpäin astuen, huomasi pelvoton Joe äkkiarvaamatta synkässä metsässä joukon neekereitä. Hän pysähtyi ajoissa, niin ett'ei häntä nähty. Villit olivat myrkyttämässä nuoliansa euforbian mehulla. Tätä työtä pidetään niissä seuduin varsin tärkeänä ja toimitetaan jonkinlaisilla juhlallisilla menoilla.

Joe lymysi hiljaa, hengitystään pidätellen, tiheikköön, mutta siellä hän tuli katsoneeksi ylös ja huomasi silloin latvain välitse _Victorian_, ihan _Victorian_ lähenevän järven pintaa kohti, kolmisenkymmentä metriä hänen yläpuolellansa. Ja hänen on mahdoton astua näkyviin!

Kyynel vierähti silloin hänen silmästänsä, ei epätoivon, vaan kiitollisuuden: tohtori ei ole unohtanut häntä, tohtori on etsimässä häntä! Hänen täytyi odottaa mustain lähtöä; sitten hän pääsi piilopaikastansa ja läksi juoksemaan rantaa kohti.

Mutta silloin _Victoria_ poistui kauemmaksi. Joe päätti jäädä sitä odottelemaan: se tulee taas näkyviin ihan varmaan! Se tulikin, mutta idempänä. Joe juoksi, viittoi, huusi... Turhaa kaikki! Kova tuuli kiidätti sen pois vastustamattomalla nopeudella.

Ensi kertaa horjahti nyt poloisen tarmo sekä toivo. Hän huomasi olevansa hukassa. Hän piti varmana, ett'ei tohtori enää palaja... Hän ei rohjennut enää ajatella ... ei tahtonut enää harkita...

Mielipuolen lailla hän nyt, jalat verisinä, ruumis naarmuissa, vaelsi vaeltamistaan sen päivää ja osan yötäkin. Hän laahasi itseänsä eteenpäin milloin polvillaan, milloin kättensä nojassa... Ja tuossa lähenee hetki, jolloin voimat pettävät ... hänen täytyy kuolla.

Tällä tavoin kulkiessaan, hän vihdoin joutui suohon. Niin hänestä ainakin tuntui, sillä yö oli äkkiä hänet yllättänyt. Hän vajosi äkkiarvaamatta syvään liejuun. Hän reuhtoi, hän ponnistelihe epätoivon voimalla, mutta siitä huolimatta hän huomasi vajoavansa yhä syvemmälle. Muutaman minutin perästä hän oli suossa vyötäisiään myöten.

-- Tämä siis on kuolemaa! -- virkkoi hän itsekseen, -- ja millaista kuolemaa!

Hän taisteli vimmatusti, mutta ponnistukset ne vaan painoivat poloista yhä syvemmälle hautaan, jota hän kaivoi itsellensä. Ei puun palastakaan, mikä kannattaisi, ei kaislaakaan, mihin tarttua!... Hän ymmärsi nyt viimeisen hetkensä tulleen... Hän ummisti silmänsä.

-- Tohtori! -- huusi hän. -- Tohtori! auttakaa!

Ja tämä yksinäinen, epätoivoinen, melkein sammunut ääni haihtui yöhön...

KUUDESNELJÄTTÄ LUKU

Taaja ryhmä taivaanrannassa. -- Joukko Arabialaisia. -- Takaa-ajo. -- Se on hän! -- Pudonnut ratsun seljästä. -- Arabialainen kuristettu. -- Kennedyn luoti. -- Ovela liike. -- Siepattu lennosta. -- Joe pelastettu.

Siitä saakka kuin Kennedy oli asettunut gondolin kokkaan tähystämään, ei hän lakannut tarkastelemasta taivaanrantaa mitä huolellisimmin.

Jonkun ajan kuluttua hän virkkoi, kääntyen tohtoriin:

-- Tuolla, ellen erehdy, liikkuu joku ryhmä; ihmisiäkö lienevät vai eläimiä; mahdoton on vielä erottaa. Joka tapauksessa ne liikkuvat kovaa vauhtia, sillä paksu pölypilvi nousee heidän takanansa.

-- Eiköhän liene tulossa taas vastatuuli, -- sanoi Samuel, -- joka ajaa meidät takaisin pohjoiseen?

Hän kohottautui tarkastamaan.

-- Tuskin vaan, Samuel, -- vastasi Kennedy; -- se on lauma gaselleja tai metsähärkiä.

-- Kenties, mutta tuo ryhmä on vähintänsä viidentoista kilometrin päässä meistä, enkä minä puolestani osaa kiikarillakaan erottaa mitään.

-- Min'en päästä sitä silmistäni missään tapauksessa. Siinä on jotain eriskummallista, joka kiinnittää minun huomiotani. Välistä luulisi sitä ratsuväen liikkeiksi. Ja niinpä se on kuin onkin. Ratsuväkeä ne ovat! Katsos!

Tohtori tähysti tarkkaan.

-- Lienetpä oikeassa, -- virkkoi hän. -- Siinä on osasto Arabialaisia tai Tibbuja. He kiitävät samaan suuntaan kuin mekin, mutta meillä on nopeampi vauhti, ja pian me saavutamme heidät. Puolen tunnin kuluttua saatamme varmasti sanoa, mitä ne ovat.

Kennedy katseli jälleen kiikarillaan. Ratsumiesten joukko alkoi näkyä yhä selvemmin. Muutamat heistä erkanivat joukosta.

-- Tuo on ilmeisesti joko ratsuväen harjoitusliikkeitä tai metsästystä. Tuo väki näkyy ajavan jotain takaa. Tekisipä mieli saada selvä tuosta.

-- Malta aikaa, Dick. Hetken perästä saamme ne kiinni, jopa sivutammekin, jos vaan yhä jatkavat tätä suuntaa. Meillä on 35 kilometrin vauhti tunnissa; hevonen ei semmoista menoa koskaan kestä.

Kennedy tähystelemään jälleen. Muutaman minutin perästä hän virkkoi:

-- Ne ovat Arabialaisia, jotka ratsastavat täyttä laukkaa. Minä erotan ne selvään. Niitä on puolensadan paikoilla. Burnuusit liehuvat tuulessa. Tuo on ratsuväen harjoitusta; päällikkö ratsastaa etunenässä noin sadan askelen päässä, muut seuraavat häntä.

-- Olkoot keitä hyvänsä, Dick; me emme heitä pelkää, ja jos tarvitaan, niin kohoan ylemmäs.

-- Malta, Samuel, malta!

Tuokion kuluttua Kennedy jatkoi:

-- Jotain kummallista siinä sittenkin on. Ponnistuksista ja suunnan muutteleimisesta päättäen tuo näyttää pikemmin takaa-ajolta kuin seuraamiselta.

-- Oletko varma siitä, Dick?

-- Olen aivan varma. Se on metsästystä, mutta siinä metsästetään ihmistä. Ei se ole päällikkö, vaan pakolainen, joka ratsastaa edellä.

-- Pakolainenko? -- huudahti Samuel kiihkeästi. -- Niin kyllä.

-- Emme jätä heitä näkyvistä.

Pian oli päästy 5 tai 6 kilometriä lähemmäs ratsastajia, jotka yhä kulkivat huimaa vauhtia.

-- Samuel! Samuel! -- huudahti äkkiä Kennedy vapisevalla äänellä.

-- Mikäs on, Dick?

-- Untako tämä on vai täyttä totta?

-- Mitä sinä tarkoitat?

-- Maltas.

Ja Skotlantilainen pyyhkäisi pikimmältäin kiikarin laseja ja rupesi uudestaan katsomaan.

-- No niin? -- kysyi tohtori.

-- Samuel! Se on hän!

-- Hänkö? -- huudahti toinen.

-- Hän! -- vastasi Dick.

Hänen ei tarvinnut sanoa nimeä.

-- Hän se on, ratsun seljässä! Tuskin sadankaan jalan päässä vainoojistaan. Hän pakenee.

-- Se on todellakin Joe! -- virkkoi tohtori kalveten.

-- Hän ei voi nähdä meitä!

-- Hän on näkevä meidät! -- sanoi tohtori, vähentäen horminsa liekkiä.

-- Mutta miten?

-- Viiden minutin perästä me olemme viidentoista metrin päässä maasta, viidentoista minutin kuluttua hänen kohdallaan.

-- Lauaistaan pyssy merkiksi hänelle!

-- Hän ei voi kääntyä takaisin. Häneltä on tie katkaistu.

-- Mitäs me teemme?

-- Me odotamme.

-- Odotamme... Entäs Arabialaiset?

-- Me saavutamme heidät. Me kuljemme heidän ohitsensa. Emmehän ole heistä enää kuin parin kolmen kilometrin päässä. Kunhan vaan kestäisi hänen ratsunsa!

-- Hyvä Jumala! -- parkaisi Kennedy.

-- Mitä nyt?

Kennedyltä oli päässyt epätoivon huuto, sillä hän oli nähnyt Joen syöksevän maahan. Hänen ratsunsa oli nähtävästikin uupuneena kaatunut.

-- Hän on huomannut meidät! -- huudahti tohtori. -- Noustessaan hän antoi meille merkin.

-- Mutta Arabialaiset saavat hänet kiinni! Miksi hän viivyttelee? Kas uljasta poikaa! Eläköön! -- huusi metsästäjä, malttamatta enää pidättää itseänsä.

Samassa kuin Joe oli noussut pystyyn, oli muuan huimimmista ratsastajista saamaisillaan hänet kiinni, mutta Joe ponnahti pantterin lailla syrjään, välttäen hänen iskunsa, ja hyppäsi samassa takaapäin hänen ratsunsa lanteille, kouristi hermostunein käsin, rautaisin kourin Arabialaista kurkusta, kuristi hänet, viskasi maahan ja ratsasti hurjasti edelleen.

Arabialaiset päästivät kauhean huudon, mutta huimasti ratsastaessaan he eivät huomanneet _Victoriaa_, joka seurasi viidenkymmenen askeleen päässä heidän takanansa, tuskin kymmentäkään metriä maanpinnasta. Pakolainen oli vain parisenkymmentä hevosen pituutta heistä edellä.

Yksi heistä joutui ilmeisesti yhä lähemmäs Joeta. Jo oli hän lävistämäisillään hänet keihäällään, kun Kennedy, hana vireillä, laukaisi, ja Arabialainen syöksi maahan. Joe ei kääntynyt, pamauksenkaan kuultuansa, Yksi osa vainoojia pysähtyi ja lankesi maahan kasvoilleen, huomattuansa _Victorian_; toinen osa jatkoi takaa-ajoa.

-- Mutta mitä Joe aattelee? -- huudahti Kennedy. -- Miks'ei hän pysähdy?

-- Hän menettelee viisaammin, Dick. Minä ymmärrän hänen aikomuksensa. Hän pysyttelekse _Victorian_ suunnassa ja luottaa meidän älykkäisyyteemme. Kelpo poika! Me tempaamme hänet ihan heidän nenänsä edestä! Ei ole kuin kaksisataa askelta väliä.

-- Mitäs on tehtävä?

-- Pane pyssy pois!

-- Poissa on.

-- Jaksatko pidellä 70 kiloa pohjalastia?

-- Enemmänkin.

-- Riittää siinäkin.

Ja tohtori latoi hiekkasäkkejä Kennedyn syliin.

-- Pysy nyt gondolin perällä ja ole valmiina heittämään säkit yht'aikaa. Mutta, jos henkesi on sinulle kallis, älä heitä, ennenkuin käsken.

-- Ole huoleti!

-- Muutoin menee Joe meiltä käsistä. Hän on hukassa silloin.

-- Luota minuun!

Pallo oli jo melkein ratsastajain kohdalla, jotka kiitivät höllin suitsin Joen jäljissä. Tohtori seisoi gondolin kokassa, käsissään nuoraportaat, valmiina heittämään ne alas tarpeen hetkenä.

Joen ja vainoojain väliä oli nyt noin 15 metriä. _Victoria_ pääsi Arabialaisten edelle.

-- Huomio! -- sanoi tohtori Dickiile.

-- Huomio!

-- Joe! Pidä varasi! -- huusi tohtori kaikuvalla äänellänsä, heittäen samassa portaat, joitten alimmat astimet ulottuivat maahan.

Tohtorin huudon kuultuaan, Joe käänsi päätään, vauhtiaan vähentämättä. Nuoraportaat tulivat hänen kohdalleen. Hän tarttui niihin, ja samassa huusi tohtori:

-- Dick, heitä!

-- Heitetty.

Ja _Victoria_, keventyen enemmän kuin Joen painolla, kohosi viisitoista metriä ylös.

Joe piti lujasti kiinni nuoraportaista, vaikka ne heiluivatkin hirvittävästi. Sitten hän teki Arabialaisia kohti kädenliikkeen, jota ei sovi selittää, ja kiipesi ketterästi kuin klowni gondoliin, jossa ystävät ottivat hänet avosylin vastaan.

Arabialaiset kirkuivat hämmästyneinä ja raivoissaan. Pakolainenhan oli heiltä siepattu lennosta, ja yhä kauemmas eteni heistä _Victoria_.

-- Tohtori! Mr Kennedy! -- huudahti Joe.

Mutta sitten hän meni mielenliikutuksesta ja ponnistuksista tainnoksiin.

-- Pelastettu! pelastettu! -- huusi Kennedy, melkein mieletönnä ilosta.

-- Siis kaikki hyvin! -- virkkoi tohtori kylmäverisenä jälleen.

Joe oli melkein alasti. Verta tihkuvat käsivarret ja ruumis täynnä mustelmia kertoivat kyllä selvästi, mitä mies oli saanut kestää. Tohtori sitoi hänen haavansa ja asetti hänet telttaan lepäämään.

Joe heräsi pian tainnoksistaan ja pyysi lasin viinaa, eikä tohtori saattanut kieltää sitä häneltä, Joeta kun ei käynyt kohteleminen kuin ketä hyvänsä muuta. Ryypättyänsä hän puristi ystäväinsä kättä ja sanoi olevansa valmis kertomaan historiaansa.

Mutta hänen ei sallittu puhua mitään, ja pian poika parka vaipuikin syvään uneen, jota hän jo kovin näytti tarvitsevankin.

_Victoria_ kääntyi silloin kulkemaan länttä kohti. Ankara tuuli kuljetti sitä erämaan rintaa myöten, myrskyn taivuttamain tai taittamain palmujen ylitse. Siitä saakka, kuin Joe oli otettu gondoliin, oli _Victoria_ kiitänyt 370 kilometriä ja kulki illalla kymmenennen pituuspiirin yli.

SEITSEMÄSNELJÄTTÄ LUKU

Länttä kohti. -- Joen heräjäminen. -- Hänen itsepäisyytensä. -- Joen historian loppu. -- Tagelel. -- Kennedyn levottomuus. -- Pohjoiseen. -- Yö lähellä Agadesia.

Tuuli tyyntyi yöksi, ja niinpä _Victoria_ saattoi rauhallisesti pysyä asemillaan, kiinnitettynä pitkään sykomoripuuhun. Tohtori ja Kennedy pitivät vuoroin vahtia, jolla välin Joe nukkui yhtämittaa neljäkolmatta tuntia.

-- Siinä lääke, jota hän parhaiten tarvitsee, -- sanoi Fergusson. -- Luonto pitää huolen hänen paranemisestansa.

Aamuisissa nousi tuuli jälleen, mutta puhalteli nyt kovin oikullisesti. Milloin se heittäysi pohjoiseen, milloin etelään, mutta läksi vihdoin viemään _Victoriaa_ länteen päin. Kartta osoitti pallon olevan nyt Damergun kuningaskunnan kohdalla. Tämä on aaltoilevaa, erittäin hedelmällistä seutua. Kylissä on majat punottu pitkistä kaisloista ja asklepian oksista. Kaduilla näki kaikkialla vilja-aumoja pienillä lavoilla, joissa ne olivat turvassa hiiriltä ja termiteiltä.

Pian saavuttiin Zinderin kaupungin kohdalle, joka on surullisen kuuluisa laajasta teloitustoristaan. Sen keskellä kasvaa kuoleman puu. Pyöveli vartijoitsee sen juurella, ja ken vaan puun varjoon astuu, se hirtetään ehdottomasti.

Kompassiin vilaistuansa ei Kennedy malttanut olla sanomatta:

-- Kas niin, nyt kuljetaan jälleen pohjoista kohti.

-- Mitäpä tuosta! Jos se vie meidät Timbuktuun, niin ei meillä ole syytä valittaa! Ei ole matkaa koskaan tehty tämän suotuisammissa oloissa.

-- Eikä tän paremmassa terveydenkään tilassa, -- liitti Joe, pistäen iloiset kasvonsa esiin teltan uutimien takaa.

-- Siinähän meidän uljas ystävämme! -- huudahti Skotlantilainen. -- Siinähän meidän pelastajamme! Kuinka jaksat?

-- Ihan niinkuin luonnollista on, mr Kennedy: niinkuin jaksaa pitääkin. En ole koskaan voinut paremmin. Ei mikään virkistä ihmistä niin kuin pikkuinen huvimatka, sittenkuin ensin on pistäynyt Tshad järvessä ottamassa kelpo kylvyn. Eikö niin, tohtori?

-- Kunnon mies! -- vastasi Fergusson, puristaen hänen kättään. -- Kuinka paljon tuskaa ja levottomuutta tuotitkaan meille!

-- Entäs te! Luulettekos, että minä olin levollinen teidän kohtalostanne! Kylläpä säikäytitte poika paran!

-- Emme me yksimielisiksi milloinkaan tule, Joe, jos sinä otat asiat tuolta kannalta.

-- Putoaminen ei näy miestä muuksi muuttaneen, -- lisäsi Kennedy.

-- Sinun uhrautumisesi, poikaseni, oli ylevämielinen teko, ja se meidät pelasti, sillä _Victoria_ oli putoamassa järveen, ja jos se kerran sinne olisi joutunut, niin ei mikään olisi saanut sitä enää ylös.

-- Mutta jos minun uhrautumiseni, joksi te suvaitsette sanoa minun kuperkeikkaani, pelasti teidät, niin eikös se pelastanut minuakin, sillä tässähän sitä nyt ollaan yhdessä, terveinä joka mies? Niinmuodoin ei ole olemassa mit'ikään, josta meidän tarvitsisi syyttää itseämme.

-- Ei siitä pojasta ikinä urkkaa saa, -- virkkoi metsästäjä.

-- Ja siksipä, -- vastasi Joe, -- on paras, ett'ei puhuta koko asiasta mitään. Tehty mikä tehty. Oli hyvin tai pahoin, ei se siitään muutu.

-- Itsepäinen mies! -- naurahti tohtori. -- Kertonet toki historiasi meille?

-- Jos mielitte kuulla! Mutta antakaas kun ensin paistaa pyöräytän tämän lihavan hanhen, sillä mr Kennedy, näen mä, ei ole tällä välin istunut ristissä käsin.

-- Tee niin, Joe!

-- No niin! Katsotaanpas, mitä tämä afrikalainen otus tykkää, kun pääsee europpalaisiin vatsoihin.

Hanhi oli pian paistettu vartaalla hormin liekissä ja syötiin vähitellen loppuun. Joe piti puoliaan, niinkuin konsanaankin mies, joka ei ole ruokaa nähnyt moneen päivään. Teen ja groggin jälkeen hän alkoi kertoa seikkailuistaan. Hän kertoi jonkunlaisella innostuksella, ottaen kumminkin asiat tavanmukaiselta filosofilliselta kannaltansa. Tohtori ei malttanut olla tuon tuostakin puristamatta hänen kättänsä, huomatessaan tämän kunnon palvelijan huolehtineen enemmän isäntänsä kohtaloa kuin omaansa.

Vihdoin tuli Joe kertomuksessaan siihen kohtaan, jossa hän, ollessaan suohon vajoamaisillaan, oli päästänyt viimeisen epätoivoisen huudon.

-- Luulin olevani mennyttä miestä, tohtori hyvä, -- jatkoi hän, -- ja ajatukset ne lensivät teidän luoksenne. Rupesin ponnistelemaan minkä jaksoin. Enkä tiedä itsekään, miten siinä lienen piehtaroinut, mutta niin päätin, ett'ei miestä sentään noin vaan suohon syöstä. Ja siinäpä äkkiä huomaan parin askelen päässä, arvatkaas minkä? Vastikään katkaistun köydenpään. Ponnistan vielä viimeisetkin voimat ja saan miten kuten siitä kiinni; minä vedän ... ei anna perää ... minä kiskon yhä lujemmin, ja hetken perästä on jalkaini alla luja pohja... Ja köyden toisessa päässä on -- ankkuri! ... Ja älkää pahaks panko, mutta silloin minä sanoin, että tämä on se autuuden ankkuri. Tunsinhan minä sen! _Victorian_ ankkureita! Te olitte olleet maissa siinä paikassa. Köyden asennosta minä näin, minnepäin te olitte lähteneet, minä riuhtaisin uudestaan ja pääsin viimein rämeiköstä. Läksin kulkemaan ja vaelsin osan yötä yhä kauemmaksi järvestä. Vihdoin saavuin erääsen aukioon keskellä suunnatonta saloa. Siinä oli aitaus, jossa hevoset pureskelivat ruohoa, mitään pahaa aavistamatta. Elämässä on hetkiä, jolloin joka ihminen osaa ratsastaa, eikös ole? Silmänräpäystäkään vitkailematta, minä hypätä heilahdin yhden nelikoipisen selkään, ja sitten aika kyytiä pohjoista kohti! En rupea kertomaankaan kaupungeista, joita en nähnyt, enkä kylistä, jotka vältin. En ensinkään. Viljavainioitten poikki sitä vaan kiidettiin, pensastoista läpi ja aidoista yli. Minä kiihoitin ratsuani, minä yllytin, minä ärsytin sitä! Jo loppui viljelty maa! Hyvä juttu! Erämaa edessä. Sehän passaa! Siinähän paremmin näkee eteensä. Yhä toivoin saavani näkyviini _Victorian_, mutta turhaan! Kolmen tunnin kuluttua tulla tuiskahdin suoraa päätä erääsen arabialaiseen leiriin. Ja nytkös se otuksenajo alkoi! Katsokaas, mr Kennedy, ei metsämies ymmärrä, millaista se ajo oikein on, ennenkuin itse joutuu ajettavaksi! Vaikka parasta ois ett'ei koskaan sitä koettais, jos suinkin laatuun käy, sen minä sanon. Ratsu kaatuu mun altani; jo ovat pahukset ihan ottamaisillaan minut kiinni ... minä väistän ... minä hyppään erään arabialaisen taakse ratsun selkään... Enhän minä mitään pahaa meinannut, ja eihän tuo mies toki vihaa pitäne siitä, että kuristin hänet kuolijaksi! Mutta minä olin nähnyt teidät ja ... lopun te tiedätte. _Victoria_ kiitää jäljissäni, ja te sieppaatte minut lennosta, niinkuin konstiniekka sieppaa renkaan miekkansa kärkeen. Enkös ollut sitten oikeassa, luottaessani teihin? Niin, niin, tohtori; katsokaas, kuinka kaikki käy niinkuin huiluttaen vaan! Ei seikkaa sen luonnollisempaa. Minä olen valmis uudistamaan koko tempun, jos siitä on jotain hyötyä teille. Ja sitä paitsi, niinkuin jo sanoin, ei maksa vaivaa puhua siitä.

-- Kunnon Joe! -- lausui tohtori liikutettuna. -- Emme erehtyneet, luottaessamme sinun älykkäisyyteesi ja sukkeluuteesi.

-- Hui-hai! Kun antaa mennä vaan, minne tapaukset vie, niin sitä selviää niin... Varminta kaikista, nähkääs, on ottaa asiat juuri sellaisinaan kuin ne ovat.

Tämän kertomuksen aikana oli pallo nopeasti kulkenut erään avaran maan yli. Kennedy huomasi pian taivaanrannassa joukon majoja, järjestettyinä jonkunlaiseksi kaupungin tapaiseksi. Tohtori tarkasti karttaansa ja huomasi sen olevan Tagelel nimisen kauppalan Damergussa.

-- Tässä olemme Barthin kulkemalla tiellä, -- puhui hän. -- Täällä hän erosi tovereistaan, Richardsonista ja Overwegista. Edellisen oli määrä lähteä Zinderiin, jälkimmäisen Maradiin, ja muistattehan, että Barth oli näistä kolmesta ainoa, joka palasi Europpaan.

-- Niinmuodoin, -- virkkoi Kennedy, katsellen karttaa, -- niinmuodoin me kuljemme suoraan pohjoiseen!

-- Niin juuri.

-- Etkä ole milläsikään, Samuel?

-- Kuinka niin?

-- Tämä suuntahan vie meitä juuri Tripolia kohti suuren erämaan poikki.

-- Niin kauas emme joudu, ystävä hyvä; niin toivon kumminkin.

-- Mutta missäs aiot pysähtyä?

-- Kuulepas, Dick! Huvittaisko sinua nähdä Timbuktu?

-- Timbuktuko?

-- Tietysti, -- pisti Joe väliin. -- Käydä Afrikassa, näkemättä Timbuktua, sehän olis ihan nurinkurista.

-- Sinä olisit viides tai kuudes Europpalainen, joka on käynyt tässä salaperäisessä kaupungissa.

-- Olkoon menneeksi!

-- Sitten meidän täytyy päästä 17:nen ja 18:nen leveys-asteen välille ja koettaa löytää sieltä ilmavirta, joka vie meidät länteen.

-- Vieläkö on pitkältikin kuljettava pohjoiseen?

-- Vähintänsä 275 kilometriä.

-- Käykää maata siksi aikaa, mr Kennedy, -- virkkoi Joe. -- Ja tehkää te samoin, tohtori. Te tarvitsette kyllä lepoa, sillä minä olen valvottanut teitä ihan armottomasti.

Metsästäjä oikaisihe vuoteelleen, mutta Fergusson, johon väsymys näkyi varsin vähän pystyvän, pysyi paikallaan.

Kolmen tunnin perästä kulki _Victoria_ huimaa vauhtia erään vuorisen seudun yli, jossa kohoili alastomia granittivuoria, muutamat yksinäiset kukkulat 1200:kin metriä korkeita. Giraffeja, antiloopeja ja kamelikurkia vilisi näissä metsissä, joissa kasvoi akasioita, mimosoja, suaheja ja daadelipuita. Siinä maassa asuu Keluaseja, jotka pitävät pumpuliharsoa kasvoillaan, niinkuin heidän vaaralliset naapurinsakin, Tuaregit.

Kello kymmenen illalla, kuljettuansa kiivasta vauhtia 450 kilometriä, _Victoria_ pysähtyi erään suurenlaisen kaupungin kohdalle. Kuun valossa matkustajat näkivät yhden osan sitä; se oli puoliksi raunioina. Siellä täällä välähteli moskeain minareeteja. Tähtimittausten mukaan huomasi tohtori nyt oltavan Agadesin kohdalla.

Tämä kaupunki, aikoinaan suunnattoman laajan kaupan keskus, oli jo tohtori Barthin käydessä siellä kokonaan rappiolla.

Pimeässä ei _Victoriaa_ huomattu, ja niinpä se asettui yöksi 3-4 kilometrin päähän Agadesin kaupungista, keskelle avarata hirssivainiota. Yö kului rauhallisesti, ja aamun koittaessa kello viiden aikaan, alkoi hiljainen tuuli heilutella palloa, painaen sitä länteen, hiukan eteläänkin.

Fergusson kiirehti käyttämään hyödykseen tätä seikkaa. Pallo kohosi nopeasti ja läksi liikkeelle auringon ensimmäisten säteitten lempeässä valossa.

KAHDEKSASNELJÄTTÄ LUKU

Nopeata kulkua. -- Viisaita päätöksiä. -- Karavaanit. -- Pitkällisiä rankkasateita. -- Niger. -- Mungo-Park. -- Laing. -- Réné Caillié. -- Clapperton. -- Lander veljekset.

Toukokuun 17:s kului rauhallisesti, ilman mitään sanottavia sattumia. Erämaa alkoi. -- Kohtalaisella tuulella kulki _Victoria_ lounaista kohti, poikkeamatta puoleen tai toiseen. Sen varjo muodosti hiekalle yhtämittaisen suoran viivan.

Tuuli kun oli sopiva, niin päätti tohtori kulkea läpi yön, varsinkin kun oli kirkas kuutamo. _Victoria_ kohosi 150 metrin korkeuteen. Tämä öinen matka, jonka kuluessa katkaistiin 110 kilometriä, ei olisi häirinnyt lapsenkaan herkkää unta.

Seuraavana aamuna, sunnuntaina, muutti tuuli suuntaansa taas, kuljettaen palloa luodetta kohti. Muutamia kaarneita lenteli ilmassa, ja taivaanrannassa näkyi parvi korppikotkia, jotka kaikeksi onneksi pysyttelivät loitolla.

Näitä lintuja nähdessään Joe onnitteli tohtoria sen johdosta, että tämä oli keksinyt lähteä liikkeelle kahdella pallolla.

-- Missähän sitä oltaisiinkaan nyt yhdellä ainoalla? Tämä toinen pallo se oli kuin venhe laivan perässä: siihen sitä haaksirikkoon jouduttua sopii turvautua.

-- Oikeassa olet, hyvä ystävä, vaikka alankin olla hiukan levoton minun venheeni tähden: ei ole se laivan veroinen.

-- Mitäs tarkoitat? -- kysäisi Kennedy.

-- Tarkoitan, ett'ei uusi _Victoria_ ole entisen veroinen. Lieneekö kangas ollut liian kovan koetuksen alaisena, vai lieneekö spiraliputken kuumuus sulattanut guttaperkkaa, varma on, että olen huomannut kaasun haihtuvan. Tähän saakka siitä ei ole ollut haittaa, mutta varteen otettava seikka se kumminkin on. Pallo pyrkii laskeutumaan, ja minun täytyy yhä enemmän ohentaa vetyä.

-- Pahus! -- virkkoi Kennedy. -- Mikähän keino siinäkin auttaisi!

-- Ei mikään, rakas ystävä. Senpä vuoksi on paras jouduttaa matkaa, pysähtymättä öiksikään.

-- Vieläkö ollaan kaukana rannasta? -- kysyi Joe.

-- Mistä rannasta, poikaseni? Ties minne meidät kohtalo vie! Sen vaan saatan sanoa sinulle, että Timbuktu on vielä noin 750 kilometrin matkassa länteen päin.

-- Milloinkahan osapuille ollaan siellä?

-- Ellei tuuli vie meitä kovin paljoa syrjään, niin saavumme sen kohdalle tiistaina iltapuoleen.

-- Silloin, -- sanoi Joe, huomatessaan pitkän jonon elukoita ja ihmisiä kulkea kimmurtelevan erämaan poikki, -- silloin olemme siellä ennen tuota karavaania.

Fergusson ja Kennedy kurottautuivat ja huomasivat koko joukon kaikenlaisia eläviä olentoja. Siinä oli pari sataa kamelia, niitä, jotka kahdestatoista kulta-mutkalista (125 markasta) kulkevat Timbuktun ja Tafiletin väliä, seljässä 250 kilon kuorma. Kullakin oli häntään sidottu pieni pussi lannan kokoamista varten, joka on ainoa polttoaine näissä seuduin.

Nämä tuaregilaiset kamelit ovat parhainta laatua. Ne jaksavat olla kolme, jopa seitsemänkin päivää juomatta ja kaksi päivää syömättä. Nopeudessa ne voittavat hevosen ja ymmärtäväisesti tottelevat khabirin, karavaanin oppaan, ääntä. Ne ovat niissä seuduin tunnetut "meharin" nimellä.

Tällaisia tietoja antoi tohtori, toisten kahden katsellessa tätä miesten, naisten ja lasten paljoutta. Siinä he vaivalloisesti astuivat puoleksi liikehtivässä hiekassa, jota hädin tuskin pitivät koossa ohdakkeet, kuihtuneet kasvit ja vaivaiskasvuiset pensaat. Tuuli lakaisi heidän jälkensä umpeen melkein heti.

Joe tiedusteli, millä tavoin Arabialaiset osaavat erämaassa pysyä oikeassa suunnassa ja löytävät tien kaivoille näillä suunnattomilla lakeuksilla.

-- Arabialaisilla -- puhui Fergusson -- on luonnostaan merkillinen vaisto pysyä oikealla tiellä. Missä Europpalainen joutuisi aivan eksyksiin, siinä he erehtymättä kulkevat eteenpäin: mitätön kivi, mätäs, vivahdus hiekan värissä -- siinä heille jo varmat viitat. Öisin he merkitsevät suuntansa pohjantähden mukaan. He eivät kulje enempää kuin 3-4 kilometriä tunnissa ja lepäävät pahimman helteen hetket. Siitä arvaa, kuinka pitkä aika heiltä kuluu matkalla Saharan poikki, jota on seitsemättätoista sataa kilometriä.

Mutta jo oli _Victoria_ kadonnut hämmästyneitten Arabialaisten näkyvistä. Lienevät kaiketikin kadehtineet sen nopeutta. Illalla se kulki yli pituuspiirin 2° 20' ja eteni yön aikana vielä toista astetta.

Maanantaina muuttui ilma kokonaan, tuoden mukanaan ankaran sateen, josta oli paljo haittaa matkamiehille, se kun suurissa määrin lisäsi pallon ja gondolin painoa. Nämä alituiset sateet ovat synnyttäneet näihin seutuihin laveita soita ja rämeitä, joissa paikoin kasvaa mimosa-, baobab- ja tamarini-puita.

-- Piakkoin saamme nähdä Niger virran, -- virkkoi tohtori. -- Seutu alkaa muuttaa muotoansa, ja se tietää suurten virtain läheisyyttä. Nämä väylät ovat ensin tuoneet tullessaan kasvullisuuden, niinkuin tuovat myöhemmin sivistyksenkin. Niinpä Nigerkin, 4600 km pitkä virta, on sirotellut varsilleen Afrikan tärkeimmät kaupungit.

-- No ilmankos, -- pisti Joe väliin, -- ilmankos se entinen mies ihmetteli sitä Luojan viisautta, että virrat pantiin kulkemaan justiin niitten suurten kaupunkien kautta!

Puolenpäivän aikana kulki _Victoria_ erään kauppalan pahaisen yli, jonka muodosti ryhmällinen varsin kurjia mökkejä. Se oli Gao, ennen muinoin suuri kaupunki.

-- Tässä -- kertoi tohtori -- kulki Barth Nigerin poikki, palatessaan Timbuktusta. Kas tuossa tuo muinaisajan suuri virta, Niilin kilpakumppali, joka pakanallisen traditionin mukaan saa taivaasta alkunsa. Samoin kuin Niili, on Nigerkin vetänyt kaikkina aikoina maantieteilijäin huomiota puoleensa. Sen, niinkuin Niilinkin, tutkiminen on kysynyt monilukuisia uhreja, jopa enemmänkin.

Leveänä vieritteli Niger jotenkin kiivaasti vesiään äyräittensä välitse etelää kohti. Matkamiehet tuskin ennättivät panna sen omituisia rajapiirteitä paperille.

-- Aikomukseni oli puhua teille jotain tästä virrasta, -- sanoi Fergusson, -- mutta nyt se on jo kaukana meistä! Dhiuleban, Maijon, Egirreun, Kvorran ynnä monen muun nimisenä se kulkee suunnattoman laajan alan kautta, kilpaillen pituudessa itse Niilinkin kanssa. Nuo eri nimet merkitsevät vain "virtaa" aina sen maan kielellä, mistä kautta se kulkee.

-- Onko Nigerin lähteet löydetty? -- tiedusteli Joe.

-- Jo aikaa sitten, -- vastasi tohtori. -- Monilukuiset matkustajat ovat käyneet tutkimassa Nigeriä ja sen lisäjokia. Mainittakoon heistä vain huomattavin: Mungo-Park, Walter Scottin ystävä, Skotlantilainen hänkin. Lontoon Afrikalaisen Seuran lähettämänä hän lähtee retkelleen