Part 2

Vielä muistettakoon, että tuo miellyttävä, koreapukuinen kotilintumme harakka, sekin hyppelee ja tanssii — varsinkin siantappajaisissa. Mutta ihmiset sanovat tätä "harakoimiseksi" ja "harakantanssiksi".

Näin voisi luonnosta tuoda sangen sattuvia todistuksia siitä että hyppiminen on luonnollista; riittäköön kuitenkin edelläolevat.

Voisimme tämän esityksemme lopettaa seuraavaan loppuponteen:

Koska luonnossa hyppivät ja pyörivät päättömät kanat, mielenhäiriössä olevat lampaat, vasikan hännät, sammakot ja harakat, niin on aivan luonnollista että myöskin ihminen pyörii ja hyppii. Se on luonnollista siksikin että ihminen on luomakunnan "kruunu" ja kun kerran luomakunta hyppii niin seuraa itsestään että sen päässä oleva "kruunu" myöskin keikkuu ja poukahtelee.

Varottava olisi kuitenkin ettei ihmiset liiaksi hyppisi, sillä voisihan sattua että hyppimisen ja pyörimisen mellakassa "kruunu" putoaisi permannolle, joutuisi tanssivien jalkoihin, särkyisi ja sirpaleina tallattaisiin tanssituvan lattian tomuun ja likaan; sillä kruunut yleensä ovat liian kalliita jaloissa tallattaviksi.

Esitelmä kanoista.

Arvoisat kuulijat!

Näinä aikoina jolloin kananhoitoa on alettu oikein innolla harjoittaa sivuelinkeinona, täytyy myöskin luonnollisesti alkaa siitä yleisemmin puhua.

Koska minulla on jo pitemmän aikaa ollut onni omistaa kanala, niin tahdon teille esittää muutamia havaintojani ja kokemuksiani siinä.

Tilasin ensinnäkin Sepeteus Tipasen kanalasta kolmekymmentä kuusi kappaletta kananmunia, erityisellä määräyksellä että ne pitää olla parhainta rotua. Sain munat ja Sepeteus kirjoitti vielä mukana kirjeen että ne olivat parhainta valkoista "aushiiren"-rotua.

Munia oli kuitenkin liian paljon yhden kanan haudottavaksi — minulla näetten ei ollut muta kuin yksi vanha kana, — mutta kun sain naapureilta pari kanaa vuokralle, niin sitten se alkoi tapahtua.

Pian minulla sitten olikin noita "aushiiren"-rotuisia kananlapsia koko joukko, ja kun päätin ne kohta pienestä pitäen kasvattaa parhaimpain kanankasvatusperiaatteiden mukaan niin tulipa siinä työtä koko tavalla.

Vaivat unohtuivat kuitenkin runsaan palkkion toivossa ja niin päästiin vihdoinkin siihen aikaan jolloin kanat alkoivat munia.

Pian huomasin kuitenkin harmikseni että kanoista ei yksikään muninut muuta kuin yhden munan päivässä. Se harmitti minua, sillä munista sain keskimäärin viisipenniä kappaleelta ja kanan hoito- ja elatuskustannukset tekivät noin kolme-, neljäkymmentäpenniä päivässä. Ne eivät nimittäin kanatkaan elä tyhjästä, ja uusimpain sääntöjen mukaan täytyy niiden ruoka olla jokseenkin monipuolinen. Niimpä täytyy niiden saada öljykakkuja, maapähkinäkakkuja, tuomaskuonaa, kainiittia, superfosfaattia, ripoliinia, sontuliinia, naftaliinia, piroliinia, surmaliinia j.n.e. ja tällainen ravintojärjestelmä tulee jokseenkin kalliiksi.

Mutta: "koksavara maksaa kolme kopeikkaa", tapasi iso-isäni sanoa ja niin se maksaakin. Keksin vihdoin auttavan keinon. Minä leivotin kohtalaisen suuria reikäleipiä edellä mainittujen ainesten sekoituksesta. Laitoin sitten kanat pesäänsä aikaisin aamulla ja pistin jokaisen kaulaan reikäleivän. Näin oli heillä ruoka mukanaan ja keino olikin auttava. Kanat makasivat nyt aivan rauhallisesti pesissään koko päivän, joskus öitäkin. Ja tulos oli se, että kanat alkoivat munimaan seitsemän, kahdeksan, jopa kymmenenkin munaa päivässä.

Jonkun ajan kuluttua alkoivat munat kuitenkin tulemaan liian kovia — niitä ei tahtonut keittämälläkään pehmenemään saada — mutta kun laitoin koppeihin myöskin juoma-astiat niin asia oli autettu.

Alkoi sitten yksi kana hautomaan ja minä tietysti annoin sen tehdä sitä, muutin vaan aina uuden reikäleivän sen kaulalle kun vanha loppui. Ja minun täytyy tunnustaa, että hieman itsekin hämmästyin kun poikaset sitten eräänä päivänä munista ulos tulivat; hämmästykseni aiheutti se, että joka-ainoalla poikasella oli kaulassaan pieni reikäleipä. Ja sitämukaa kun pojat kasvoivat, suurenivat myöskin leivät niiden kaulalla. Eikä ne leivät vähentyneet syömisestä, aina kasvoi vajaa paikka täyteen.

Nyt oli siis kananhoidon kannattavaisuus-kysymys ratkaistu.

Pidin selvänä, että tämä oli uutta rotua ja sen vuoksi päätinkin keksiä uuden rotunimen, ja koska reikäleipä näytteli tässä sangen ansiokasta osaa, niin päätin nimen johtaa siitä. Ajattelin senvuoksi tämän uuden rodun kutsua suorastaan "Reikäleivän"-roduksi, mutta se olisi kuulunut niin kovin tyhmältä, kollomaiselta ja niin kovin suomalaiselta, senpävuoksi olenkin uudet kanani ristinyt "Reigleibbän"-rotuisiksi.

Muuten pyydän teidän pitämään tämän asian vielä toistaiseksi omana tietonanne kunnes ennätän kanoilleni patentin hankkia.

Ennenkuin lopetan esitykseni tahdon mainita muutamia tunnetuimpia kanarotuja sekä sanasen niiden ominaisuuksista.

"Rokkefort"-rotu munii jokseenkin suuria munia. Se on muuten hyvin tarkka ruokavalinnassaan, tulee kalliiksi elättää, sairastaa usein niin kutsuttua kroonillista kanainvatsakatarria. Menestyy meikäläisissäkin oloissa mutta ei kannata.

"Fekkerollerin"-rotu on myöskin hyvin runsas tuotannolleen. Menestyy paraiten eräänlaatuisten lähdemaiden ympärillä.

"Kruppin"-rotu on laajalle levinnyt. Niiden munat ovat harvinaisen kovia ja epäterveellisiä nautittavia, niitä käyttävätkin vaan etupäässä sairaat ja jollakin erikoisella tavalla kivulliset, tuskiensa lievennykseksi.

"Kleinin"-rotu on jokaruokainen, se tahtoo sanoa: ei valitse ruokaansa. Tämä rotu munii kohtalaisen paljon ja melkein poikkeuksetta toisten pesään. Mutta kun rodulla on aivan erikoinen, vähemmin miellyttävä hajunsa, sekä tekee hyvin paljon niin kutsuttuja nahka-, ja mätämunia niin emme sitä suosittele. Sitä paitse ovat ne jokseenkin hyviä lentämään. Ja eräänä päivänä lensi minunkin kanatarhaani pari sellaista. Ne alkoivat muitta mutkitta hätyytellä kanalani entisiä asukkaita ja varsinkin niitä, joilla leipä oli kaulalla. Ja eräänä päivänä löysinkin pari kanaa kuolleena; niiltä oli leivät syöty ja kaulakin kokonaan poikki nokittu.

Muuten voimme tämän esityksemme nyt lopettaa, ja tässä lausutut ajatukset koota seuraavaan loppuponteen: (Esittäjä käy miettivän näköiseksi. Rykäsee pari kertaa sekä matkii kukkoa kiekauttamalla:)

— Kukkokiekuuuuuuu!!

(Matkiminen on tehtävä niinkuin esittäjä luulee sen luonnollisimmasti saavansa tehdyksi, eikä suinkaan tarvitse edelläolevia kirjaimia seurata, joilla vaan on kuvattu ajatuksen tarkoitus.)

"Ruton ampuma".

(Esittäjä tulee sisään yksinkertaisessa työmiehen puvussa, paulapieksut jalassa, piippunysä hampaissa, lakki päässä. Istuu häntä varten varatulle tuolille yleisön eteen. Istuttuaan painaa hän toisella kädellään hieman lakkiaan ja sanoo:)

Päivää!

Minä olen se Erkki sen Maijan poika sieltä Kylmäkorven torpalta. Kyllähän te minun tunnettekin ja äitivainajani ainakin tunnette. Ja onhan minusta paljon puhuttu ja oikein on joskus aviisin päällekin kirjoitettu. Ja kun ne nuoret pyysivät että minä tännekin tulisin jotain juttelemaan niin tulinpahan kun ei muutakaan kiirettä ollut. Ja minä tuumasin kertoa teille eräästä kaupunki-matkastani kolme-neljäkymmentä vuotta sitten. Että jos nyt avaisitte korvaläpenne, minä kun en jaksa huutaa.

Eräänä kuumana kesäpäivänä ajoin kaupunkiin ja ohjasin hevoseni kauppias Malakias Krankkenbergin kartanolle, niinkuin olin monasti ennenkin tehnyt.

Asiani kaupungilla oli pian ajettuna, joten jo puolisen korvilla olin valmis kotiini lähtemään. "Kokkolan väärää" olisin mukaani halunnut, mutta kukkaroni oli toista mieltä, ja minä olen tottunut sille aina perään antamaan.

Pistäysin kuitenkin vielä ennen lähtöäni kauppiaan tarhakartanolle jollekin vähäpätöiselle asialle. Siellä makasi pehkuläjässä yksi äärettömän suuri nassu jota, niinkuin näytti, ankara kuumuus kovasti rasitti.

Minulle valahti vesi kielelleni (esittäjä nielasee juurikuin olisi vettä suussa) sillä olen auttamattomasti sianläskin orja. Me olimme kahden tuon mahtavan läskikimpaleen kanssa eikä se sitäpaitse näyttänyt minua ensinkään pelkäävän.

— Omistaappa tuollainen syöttiläs! huokasin melkein ääneen. Ja ennenkuin olin aikeistani itsekään täysin selvillä, olin jo antanut sille puupalikalla sellaisen iskun että kuonosta vaan veri virtasi ja elukka makasi pahnoillaan liikkumattomana.

Aseen jolla löin, pistin huoneen alle piiloon ja astelin rauhallisena kauppiaan kyökkiin, ja sanoin siellä: Mikähän tuolle teidän sialle on mahtanut tulla, kun se tuolla tarhassa makaa aivan kuin kuollut?

— Mikä sille sitte on tullut? sanoi kauppias, joka juuri samassa astui kyökkiin ja kuuli puheeni.

— En tiedä, mutta siellä se vaan makaa. Liekö "rutto ampunut"? sanoin minä.

Mentiin katsomaan ja siellä se makasi eikä vironnut vaikka olisi kuinka katsottu.

Tultiin viimein yksimieliseen päätökseen että sika oli kuollut "ruton ampumiseen"; vaikka meistä, jotka tämän arvoisan vainajan ympärillä sangen murheellisena seisoimme, ei yksikään ymmärtänyt mitä sillä tarkoitetaan kun sanotaan että "rutto ampuu", mutta me sanoimme vaan niin.

Jos minulta tuollainen sika kuolisi, niin kuolisin itsekin suruun, sanoin minä osaa-ottavasti.

He sanoivat:

— Reiru ja siivo sika se oli, mutta minkäpäs sille nyt mahtaa. Ja minnekkä sen nyt saa haudatuksikin?

Katsoin nyt olevan parhaimman ajan saada sika itselleni ja senvuoksi aloin välinpitämättömänä valmistella kotiinlähtöä. Mutta tuskin ennätin kärryille istua ennenkuin kauppias huusi minulle:

— Etkö ota mies tuota sikaa kärryillesi ja hautaa siellä maalla kontoon?

— En tiedä tuota oikein, vastasin verkalleen, vastustellen.

— Ota hyvä mies ja vie pois, saat palkan, ei sitä tarvitse ilman tehdä! sanoi kauppias.

— No paljonkohan tuota maksaisitte? kysyin.

— Saat viisi markkaa kun vaan asian sitten kunnolla toimitat.

— No taitaisihan tuo tuossa mennäkin kun vaan saisi kärryille. Mutta "Kokkolan-väärää" täytyy kauppiaan antaa myöskin muutaman korttelin.

Kauppias ei joutanut enää vastaamaan vaan haali kokoon kaikki renkinsä ja pian oli sika kärryilläni.

— Pitääkö tämä nylkeä että nahan saatte? kysyin.

— Ei! sitä ei saa nylkeä, se täytyy haudata nahkoineen! huudahti kauppias ojentaessaan minulle viisimarkkasta ja isohkoa kääröä "Kokkolan-väärää".

Sanoin hyvästi, nostin oikein lakkiani ja läksin ajamaan.

— Haudatkaa nyt se vaan hyvin! kuulin vielä perääni huudettavan. Ja minä vastasin siihen oikein painolla että "kyllä", hiljensin ääntäni sekä lisäsin heille kuulumattomasti: minä hautaan sen oikein hyvin.

Kun minä sitten seuraavalla viikolla olin kaupungin torilla sianlihoja myömässä, sain ainakin kymmenelle ostajalle oikein vannomalla vakuuttaa ettei tämä sika suinkaan ollut "ruton-ampumiseen" kuollut, niinkuin kaikki ostajamatamit tiesivät kauppias Krankkenbergin sian kuolleen.

Eikä minun siinä valehdella tarvinnutkaan sillä olinhan itse sialle kuononpäälle "ruton-ampumisen" antanut.