Part 9

Ehkäpä huomaa ilkeä ihminen, joka on saattanut uhrinsa tuhon partaalle, vähemmän synkän ja vähemmän hyödyttömän puolen ilossaan vasta sitten, kun hän ajattelee voivansa antaa anteeksi. Voisi luulla, että pahuuden täytyy toisinaan lainata valonsäde hyvyydeltä valaistakseen voittoaan. Saattaako ihminen hymyillä vihassa etsimättä hymyään rakkaudesta? Mutta tämä hymyily on oleva hyvin hetkellistä. Tässä yhtä vähän kuin muuallakaan on olemassa sisäistä vääryyttä. Voi sanoa, ettei ole yhtäkään sielua, jonka onnen asteikossa ei ole täsmälleen samoja merkkejä kuin oikeuden ja armeliaisuuden asteikoissa. Yhdistän tässä nuo kaksi sanaa, sillä armeliaisuus tai rakkaus on oikeamielisyyttä, jonka ei enää ole laskettava muita kuin jalokiviä. Ihminen, joka menee etsimään onneansa pahasta, osoittaa juuri sillä, että hän ei ole yhtä onnellinen kuin se, joka näkee pahaa tehtävän eikä hyväksy sitä. Hänellä.on kuitenkin sama päämäärä kuin oikeamielisellä. Hänkin hakee onnea ja jonkunlaista rauhaa ja varmuutta. Miksi siis häntä rangaista? Niin ei tehdä köyhälle, joka ei asu palatsissa; hän on kyllin onneton, koska hänellä on vain hökkeli asuttavanaan. Sen silmissä, joka voisi nähdä näkymättömän, olisi väärämielisimmän ihmisen sielulla aina oikeamielisyyden ominaisuudet, sen tahrattomat vaatteet ja sen pyhä into. Hän näkisi sen punnitsevan rauhaa, rakkautta, elämäntajuntaa, maan tai taivaan hymyilyjä ja sitä, mikä ne hävittää, masentaa tai myrkyttää, samalla tarkkuudella, joka tähän kannustaa pyhimyksen, sankarin, ajattelijan sielua. Ehkemme ole väärässä antaessamme oikeamielisyyden itseämme askarruttaa maailmassa, joka ei siitä ollenkaan välitä, yhtä vähän kuin mehiläinen tekee väärin valmistaessaan hunajaa keskelle maailmaa, joka ei sitä itse valmista. Mutta me olemme väärässä tahtoessamme ulkonaista oikeamielisyyttä, sillä sellaista ei ole. Se, mikä on meissä, riittäköön meille. Kaikkea punnitaan ja arvostellaan lakkaamatta olemuksessamme. Me arvostelemme itseämme tai, paremmin sanoen, onnemme arvostelee meitä.

83.

Sanotaan ehkä, että hyvällä on samoin tappionsa ja pettymyksensä kuin pahalla, mutta hyvän tappiot ja pettymykset eivät synkennä ja tee rauhattomaksi ajatusta, vaan päinvastoin kirkastavat ja rauhoittavat. Hyvä teko voi pudota tyhjään, mutta juuri silloin se opettaa meitä niittaamaan sielun ja elämän syvyyksiä. Se putoaa sinne usein kuin kivi, enemmän kirkastaen kuin ajatuksemme. Kun eräs madame Rogronin ilkeä suunnitelma menee myttyyn Pierretten viattomuuden vuoksi, niin hänen sielunsa kutistuu yhä enemmän; mutta kun Titus tuhlaa hyvyyttä eräälle kiittämättömälle ihmiselle, opettaa anteeksiantamuksen turhuus, rakkauden turhuus häntä siirtämään katseensa anteeksiantamuksen toiselle puolen, rakkauden toiselle puolen. Ei ole toivottavaa, että ihminen sulkeutuu mihinkään, ei edes hyvään, Hyveen viimeinen liike olkoon aina enkelin, joka raottaa ovea.

Pitäisi siunata näitä tappioita. Jos sattuma tahtoisi, että vihollisestamme tulisi ystävämme joka kerta kun hänelle annamme anteeksi, niin kuolisimme saamatta tietää sitä, mitä meissä kirkastaa epäviisas lempeys, jota emme kadu. Me kuolisimme, ilman että olisimme voineet mitata niitä voimia, jotka ympäröivät elämäämme, suurimmalla voimalla, joka on sielussamme. Hyvän teon turhuus, ylevän tai yksinkertaisen rehellisen ajatuksen näennäinen tehottomuus heittää useihin asioihin toisenluontoisen valonsäteen kuin hyvän koko hyödyllisyys voisi niihin heittää. Olisi tosin suuri ilo todeta rakkauden ainainen voitto, mutta vielä suurempi ilo on kulkea tämän harhakuvan läpi totuuteen asti. Ajattelija, jonka kuolema tempasi meiltä liian varhain, on sanonut: "Ihminen on liian usein historian kuluessa pannut arvonsa erehdyksiin, ja totuus on hänestä aluksi näyttänyt hänen itsensä alentamiselta. Totuus ei aina saavuta unelmaa, mutta sillä on se puolellaan, että se on tosi. Ajatuksen alalla ei ole mitään siveellisempää kuin totuus."

Tässä totuudessa ei ole mitään katkeraa. Mikään totuus ei ole viisaalle katkera. Hänkin on voinut toivoa, että hyve siirtäisi vuoria ja että rakkaudentyö ainaiseksi lepyttäisi kaikkien hänen veljiensä sydämet. Mutta tänään hän oppii pitämään parempana, ettei niin ole asian laita. Eikä hänen ylpeytensä vain tyydytyksen vuoksi korjaa eloa. Hän ei arvostele itseään kaikkeutta paremmaksi, mutta hän luulee itsensä siinä vähemmän tärkeäksi. Hän ei enää hoitele sitä oikeamielisyyden intoa, jonka hän tapasi sielussaan, niiden henkisten hedelmäin vuoksi, joita se tuo, vaan kunnioituksesta kaikkea kohtaan, mikä on olemassa, ja niiden odottamattomain kukkain vuoksi, jotka se synnyttää hänen älyssään. Hän ei soimaa kiittämätöntä, ei edes kiittämättömyyttä. Hän ei sano itselleen: "Olen parempi kuin tuo mies" tai "Minä en joutuisi tuohon paheeseen". Mutta kiittämättömyys opettaa hänelle, että hyvässä työssä on avarampi, vähemmän persoonallinen ja yleiseen elämään soveltuvampi ilo kuin siinä, jota hän odotti kiitollisuudelta. Hän haluaa mieluummin koettaa ymmärtää sitä, mitä on, kuin ponnistella uskomaan sitä, mitä toivoo. Hän on kauan elänyt kuin köyhä, joka äkkiä muutetaan hökkelistään suunnattomaan palatsiin. Herätessään hän rauhattomana etsi liian suurista saleista ahtaan kamarinsa köyhiä muistoja. Missä ovatkaan liesi, vuode, pöytä, vati ja jakkara? Hän huomasi vielä puhteittensa pikkuruisen tuikun lepattavan vierellään, mutta sen valo ei jaksanut kohota korkeaan hoviin, ja vain lähin pylväs näytti ajoittain huojuvan valon pikku siipien voimattomasti lepattaessa. Mutta vähitellen hänen silmänsä tottuivat uuteen asuntoon. Hän kulki läpi lukemattomien salien, ja hän iloitsi kaikesta, mitä liekkivähänen ei valaissut, yhtä paljon kuin kaikesta, mitä se valaisi. Ensin hän olisi toivonut itselleen vähän matalampia ovia, vähän kapeampia portaita ja vähemmän silmänkantamattomia saleja. Mutta sitä mukaa kuin hän kulki edelleen, hän ymmärsi sen kauneuden ja suuruuden, joka ei ollut sopusoinnussa hänen unelmiensa kanssa. Hän oli onnellinen todetessaan, ettei pöytä ja sänky ollut pääasiana kuten hänen hökkelissään. Hän oli iloinen, ettei palatsi ollut rakennettu köyhyyden tavallisten tapojen mukaan. Hän osasi ihailla sitä, mikä oli ristiriidassa hänen toiveittensa kanssa, sillä niin hän laajensi näköpiiriänsä. Kaikki, mikä on olemassa, lohduttaa ja vahvistaa viisasta, sillä viisaus on juuri kaiken olevaisen etsimistä ja tunnustamista.

84.

Viisaus tunnustaa Rogronitkin. Sen mieltä kiinnittää elämä enemmän kuin oikeamielisyys ja hyve, ja jos sattuu, että suuri, liian abstraktinen hyve on elämän edessä, joka liikkuu vain ahtaissa rajoissa, niin kiinnittäähän mieluummin tarkkaavaisuutensa pieneen elämään kuin suureen, liikkumattomaan, ylpeään ja yksinäiseen hyveeseen.

Ennen kaikkea, se ei halveksi mitään. On vain yksi seikka maailmassa, joka on kokonaan halveksittava, ja se on halveksiminen itse. Ne, jotka ajattelevat, ovat liiankin usein taipuvaisia halveksimaan niitä, jotka kuluttavat elämänsä ajattelematta. Ajatuksella on tosin suuri merkitys, ja meidän on ennen kaikkea pyrittävä ajattelemaan niin paljon kuin mahdollista ja niin hyvin kuin mahdollista, mutta on liioittelua uskoa, että vähän suurempi tai pienempi kyky käytellä muutamia yleisiä ajatuksia nostaisi varman rajan kahden ihmisen välille. Loppujen lopuksi vallitsee suurimman ajattelijan ja mitättömimmän pikkuporvarin välillä usein vain sama ero kuin totuuden välillä, joka toisinaan saa ilmaisumuodon, ja totuuden välillä, jota ei laadita ymmärrettävään muotoon. Tämä on paljon, tämä on syvä rotko, mutta ei pohjaton kuilu. Mitä enemmän ajatus ylenee, sitä mielivaltaisemmalta ja häviävämmältä näyttää raja sen välillä, joka ei vielä ajattele, ja sen välillä, joka aina ajattelee. Pikku porvarin mielen täyttävät ennakkoluulot, naurettavilta näyttävät intohimot, ahtaat, kavalat ja usein hyvinkin alhaiset ajatukset, mutta aseta hänet viisaan rinnalle elämän todellisiin olosuhteisiin, tuskan, kuoleman, rakkauden, todellisen sankariuden eteen, niin tapahtuu useammin kuin kerran, että viisas kääntyy mitättömän seuralaisensa puoleen, niinkuin hänellä olisi yhtä inhimillinen, yhtä varma totuus.

On hetkiä, jolloin viisas tuntee henkisten aarteittensa turhuuden, jolloin hän huomaa, että tuskin muut kuin eräät tavat ja eräät sanat erottavat hänet muista ihmisistä, ja jolloin hän epäilee näiden sanojen arvoa. Nämä ovat viisauden hedelmällisimpiä hetkiä. Ajatteleminen on usein erehtymistä, ja ajattelijan, joka eksyy, täytyy usein löytääkseen jälleen tien palata takaisin paikkaan, johon hiljaisen, mutta välttämättömän totuuden viereen ovat uskollisina jääneet istumaan ne, jotka eivät paljoa ajattele. He vartioivat heimon liettä, toiset kuljettavat sen soihtuja, ja kun soihtu alkaa lepattaa ilman puutteesta, on parasta lähetä liettä. Voisi luulla, ettei tämä liesi muuta paikkaa; se johtuu siitä, että se etenee maailman mukana ja sen pikku liekki osoittaa ihmiskunnan todellista aikaa. Tiedetään aivan tarkoin, mitä tuo jatkuvaisuuden voima on velkaa ajattelijalle, mutta kukaan ei välitä siitä, mitä ajattelija on velkaa tuolle jatkuvaisuuden voimalle. Maailma, jossa olisi vain ajattelijoita, kadottaisi ehkä tiedon useista välttämättömistä totuuksista. Itse asiassa ajattelee ajattelija vain silloin yhä edelleen oikein, kun hän ei milloinkaan menetä kosketusta niiden kanssa, jotka eivät ajattele.

On helppo halveksia, vähemmän helppoa on ymmärtää. Mutta todellisesti viisas ei tunne mitään halveksintaa, joka ei ennen pitkää muutu ymmärtämiseksi. Jokainen ajatus, joka halveksien siirtyy ohi suuren mykän ryhmän, jokainen ajatus, joka ei tässä ryhmässä tunne enää tuhansia uinuvia sisariaan ja veljiään, on liiankin usein vain paha ja hedelmätön unelma. On hyvä toisinaan muistaa, että henkisessä ilmapiirissä, kuten ulkonaisessakin, epäilemättä tarvitaan paljon enemmän typpeä kuin happea, jotta sitä yhä edelleen saattaisi hengittää.

85.

Ymmärrän kyllä, että Balzacin kaltaisia ajattelijoita on huvittanut kuvata tämänluontois;a pikkueläjiä. Ei ole mitään ikuisemmin yhtäläistä kuin nämä pikkueläjät; eikä kuitenkaan vuosisadasta vuosisataan mikään muutu syvällisemmin kuin ilmapiiri, joka heitä ympäröi. Samoja eleitä eri taivaiden alla, mutta taivaiden, jotka eivät näyttäisi erilaisilta, elleivät eleet olisi samoja. Suuri sankariteko kääntää kokonaan katseemme itseensä; mutta vähäpätöiset sanat ja teot siirtävät huomiomme sitä ympäröivään taivaanrantaan, ja eikö inhimillisen viisauden valokohta ole aina taivaanrannalla? Jos näkee oliot luonnon tunteen ja järjen mukaan, ei näiden elämien yleinen keskinkertaisuus voi olla todella keskinkertaista, juuri siksi että se on niin yleistä.

Muuten on varsin hyödytöntä tehostaa tätä: jonkun sielun tuntee vain niin korkealle asti kuin on oppinut omansa tuntemaan, eikä ole olemassa ainoatakaan olentoa, niin pieneltä kuin se alussa näyttäneekin, joka ei kohoa pimeästä sitä mukaa kuin se pimeä, jossa olemme, hälvenee. Emme näe sitä, jonka täytyy suurentua, jotta voisimme sitä rakastaa; sitä, jota emme rakasta, on välttämätön valaista kohottamalla liekkiä, kunnes se tulee rakkauden tasalle. Ainoa, mitä meidän on toivottava, on, että valonsäde joka päivä loistaisi sielustamme. Samantekevää on, minne se sattuu. Ei ole ainoatakaan esinettä, johon katse tai ajatus lankeaa, joka ei sisältäisi useampia aarteita kuin ne voivat valaista. Tässä maailmassa ei ole niin pientä seikkaa, ettei se olisi paljon suurempi kuin kaikki se valo, jonka sielu voi sille lainata.

86.

Eikö ihmiskohtalojen oleellisinta tavata tavallisissa kohtaloissa, kun ne on vapautettu monista yksityisseikoista, jotka häiritsevät tarkkaavaisuutta? Suuri, huipuilla tapahtuva siveellinen taistelu on tavattoman kaunis näky. Tarkkaavainen katselija ihailee kauan ihmeellistä puuta autiolla ylängöllä, mutta lakattuaan ihailemasta sitä hän menee metsään, jossa puut eivät ole niin ihmeellisiä, mutta lukemattomia. On todennäköistä, että suunnattoman metsän muodostavat vain keskinkertaiset rungot ja oksat, mutta eikö se ole syvä, eikö sillä ole olemisen oikeutta, koska se on metsä? Poikkeuksellinen ei milloinkaan ole sanova viime sanaa, ja sen, mitä sanotaan yleväksi, pitäisi olla vain selvempi ja tarkempi tieto kaikkein normaalisimmasta. On terveellistä usein katsella niitä, jotka taistelevat huipuilla, mutta on myöskin välttämätöntä olla unohtamatta niitä, jotka nukkuvat tasangolla.

Nähdessään mitä tapahtuu niille, jotka niin uinailelevat, nähdessään kuinka paljon itse on saanut taistella erottaakseen ahtaamman onnen niiden onnesta, jotka taistelevat sivulla, pitää taistelua ehkä vähemmän tärkeänä, mutta rakastaa sitä enemmän. Mitä huomaamattomampi palkinto on, sitä toivottavampi se on, ei niin, että haluaisi vilpillisen hovimiehen tavoin nauttia salassa onnen suosiosta, mutta se ilo, jonka se meille näin antaa muille siitä ilmoittamatta, on ehkä ainoa, jota emme ole vähentäneet veljiemme osasta. Silloin ei enää katso jälkimmäisiä ja sano: "Miten kaukana olenkaan noista ihmisistä!" vaan saattaa lopulta aivan yksinkertaisesti itselleen tunnustaa: "Mitä enemmän kohoan, sitä vähemmän tunnen etääntyväni lukuisimmista ja mitättömimmistä seuralaisistani, ja ne askeleet, jotka astun kohti epävarmaa päämäärää, lasken niiden askeleiden mukaan, jotka lähentävät minua niihin, joita olen halveksinut ennen tietämättömyydessäni ja turhamaisuudessani."

87.

Mitä onkaan itse asiassa pieni elämä? Niin nimitämme elämää, joka on itsestään tiedoton, elämää, joka kuluu samassa paikassa neljän tai viiden henkilön kesken, elämää, jonka ajatukset, tunteet, intohimot ja halut suuntautuvat mitättömiin kohteisiin. Mutta sille, joka sitä katselee, juuri siksi että hän sitä katselee, muuttuu jokainen elämä suureksi. Elämä ei ole suuri eikä pieni itsessään, sitä katsellaan suuremmin tai pienemmin, siinä kaikki; ja elämä, joka näyttää korkealta ja suurelta kaikista, on elämä, joka on tottunut katsomaan avarasti itseensä. Jos et milloinkaan näe itsesi elävän, joudut pakostakin elämään ahdasta elämää; mutta se, joka näkee sinun niin elävän, on juuri sen kolkan keskinkertaisuudessa, jossa liikut, näkevä jonkinlaisen näköpiirin tapaisen tai lujemman tukikohdan, josta ajatus voi kohota inhimillisemmin ja varmemmin voimin.

Me luulemme aluksi, että kaikkialla ympärillämme on kivettyneitä, sulkeutuneita ja yksitoikkoisia olentoja ja ettei ole mitään, joka sieluumme, ainaiseen tunteeseen, iäiseen harrastukseen, loppumattomaan inhimillisyyteen yhdistää sen elämän, jota vanhapiika, ahdasjärkinen virkamies tai kullanhimonsa orjuuttama saituri viettää. Mutta annappa jonkun, jolla on silmät ja korvat avoinna kuten Balzacilla esimerkiksi, kulkea heidän keskellään, ja se tunne, joka on syntynyt maaseudulla vaatimattomassa kamarissa, on ulottuva yhtä kauas, on kuohuttava pohjaa myöten koko ihmiselämää yhtä syvästi, yhtä voimakkaasti kuin se kunnianarvoisa intohimo, joka suuren kuninkaan historiassa säteilee valtaistuimen korkeudesta. "On sellaisia pikku myrskyjä", sanoo Balzac eräässä ihailtavimmista kertomuksistaan pikkueläjistä (_Le Curé de Tours_), "on sellaisia pikku myrskyjä, jotka kehittävät sielussa yhtä monia intohimoja kuin on tarvittu ohjaamaan suurimpia yhteiskunnallisia harrastuksia. Eikö ole erehdystä luulla, että aika on nopea vain niille sydämille, jotka hautovat laajoja suunnitelmia, jotka kuohuttavat elämää ja saavat sen vaahtoamaan? Apotti Troubertin hetket kuluivat yhtä vilkkaina, haihtuivat yhtä huolestuttavien ajatuksien vallitessa, olivat yhtä syvien toiveiden ja pettymyksien kyllästämää kuin kunnianhimoisen pelurin tai rakastavan kamalat hetket. Jumala yksin tietää sen tarmon salaisuuden, jonka ihmisistä, asioista ja itsestämme parhaillaan saamamme voitot maksavat. Joskaan emme aina tiedä, minne olemme matkalla, tunnemme kuitenkin hyvin matkan vaivat. Mutta jos historioitsijan sallitaan jättää se tapahtumakulku, jota hän kuvailee, hetkeksi asettuakseen arvostelijan asemaan, jos hän vaatii sinua silmäilemään näiden vanhojenpiikojen ja näiden kahden apotin elämään, jotta saataisiin selville sen onnettomuuden syy, joka jäyti heidän olemustansa, käynee sinulle selväksi, että ihmisen on välttämätöntä tuntea eräitä intohimoja kehittääkseen itsessään ominaisuuksia, jotka antavat hänen elämälleen jaloutta, avartavat hänen näköpiiriään ja vaimentavat itsekkyyttä, joka on kaikille luoduille luonnollinen."

Tämä on totta. Ei ole aina rakastettava valoa sen itsensä, vaan sen vuoksi, mitä se valaisee. Suuri tulenloimu vuorilla on ihana, mutta siellä on vain niin vähän ihmisiä, ja pieni liekki ihmisjoukon keskellä on usein hyödyllisempi. Pienissä elämissä suuret muuten näkevät parhaiten olemuksensa, ja katsomalla ahtaita tunteita avartaa omiaan. Ei niin, että ahtaat tunteet saisivat vieroittavan muodon, mutta ne näyttävät yhä huonommin sopivan sen totuuden suuruuteen, joka meidät täyttää. On sallittua unelmoida elämästä, joka on parempi kuin tavallinen elämämme, mutta ei ole sallittua, luulen ma, yhdistää tätä unelmaa aineksista, joita ei ole jokapäiväisessä elämässä. Väitetään, että on hyvä katsoa elämää ylemmäksi, mutta ehkä on vieläkin parempaa totuttaa sieluaan katsomaan suoraan eteensä eikä toiveittensa ja unelmiensa päämäärinä katsomaan muihin huippuihin kuin niihin, jotka selvästi voidaan erottaa niistä pilvistä, jotka loistavat taivaanrannalla.

88.

Kaikki tämä vie meidät kohtaan, josta kauan sitten läksimme. Me olisimme pysähtyneet ulkonaiseen kohtaloon, mutta on muitakin kyyneleitä kuin ne, joita ulkonaiset surut silmiimme nostattavat. Viisaan, jota rakastamme, on elettävä kaikkien inhimillisten intohimojen keskellä; sillä sydämemme intohimot ovat ainoa ravinto, jota viisaus kauan vaaratta voi käyttää. Intohimomme ovat työmiehiä, jotka luonto lähettää meille avuksi rakentamaan tietoisuutemme, s.o. onnemme palatsia; ja ihminen, joka ei laske sisään näitä työmiehiä ja luulee voivansa yksin nostaa kaikki olemuksensa kivet, ei saa milloinkaan muuta kuin ahtaan, kylmän ja alastoman kammion sielunsa suojaksi.

Olla viisas ei suinkaan ole samaa kuin olla ilman intohimoja, vaan sitä, että oppii puhdistamaan niitä, joita itsellään on. Kaikki riippuu siitä, mikä asema ihmisellä on elämän portailla. Toiselle ovat siveelliset heikkoudet ja viat portaita, joita myöten laskeutuu, toiselle ne ovat askelikko, joka vie ylöspäin. On hyvin mahdollista, että viisas tekee useita seikkoja, joita ei-viisas ei tee; mutta jälkimmäisen intohimot vajottavat hänet yhä enemmän vaistomaiseen, kun sitävastoin viisaan intohimot lopulta aina valaisevat hänen tietoisuutensa jonkin kolkan. Hänen ei esimerkiksi tarvitse rakastaa kuin hullu, mutta jos hän niin tekee, niin hän todennäköisesti tulee viisaammaksi kuin jos hän ei milloinkaan olisi rakastanut muuten kuin viisaasti. Ei viisaus, vaan ylpeys hyödyttömimmässä muodossaan rehoittaa liikkumattomassa ja tyhjässä. Ei ole kyllin, että tietää, mitä on tehtävä, tai varmasti näkee edeltäpäin, mitä sankarit olisivat tehneet. Se voidaan ulkonaisesti oppia muutamissa tunneissa. Ei ole kyllin, että aikoo elää jalosti ja vetäytyy sitten kammioonsa hoidellakseen tätä aikomustaan. Viisaus, jonka olet tällä tavoin saavuttanut, ei pysty todella ohjaamaan ja kaunistamaan sieluasi enempää kuin toisten neuvot pystyvät todella ohjaamaan ja kaunistamaan sieluasi. "Meidän on etsittävä", sanoo intialainen sananlasku, "kukkaa, joka puhkeaa hiljaisuudessa myrskyn jälkeen, ei ennen sitä".

89.

Mitä kauemma kulkee rehellisesti elämän teillä, sitä enemmän uskoo elämän yksinkertaisinten ja jokapäiväisinten lakien totuuteen, kauneuteen ja syvyyteen. Oppii ihailemaan niitä juuri siksi, että ne ovat niin yleisiä, niin yhdenmuotoisia, niin jokapäiväisiä. Etsii ja odottaa yhä vähemmän tavatonta, sillä pian huomaa, että tavattomin asia luonnon suuressa, hiljaisessa, yksitoikkoisessa liikkeessä on tietämättömyytemme ja turhamaisuutemme lapselliset pyyteet. Ei pyydä enää haihtuvilta hetkiltä harvinaisia ja ihmeellisiä tapauksia, sillä ihmeellisiä tapauksia sattuu vain niille, jotka eivät vielä luota itseensä taikka elämään. Ei enää odota kädet ristissä yli-inhimillisen teon tilaisuutta, koska tuntee elävänsä kaikissa teoissaan. Ei pyydä enää, että rakkaus, ystävyys ja kuolema esiintyisivät meille haaveileminemme koristein, ihmeellisin sattumin ja ennusmerkein; osaa ottaa ne vastaan todellisessa yksinkertaisuudessaan ja alastomuudessaan. Saa vihdoinkin vakaumuksen, että voi löytää vastineen sankariuteen ja kaikkeen, mikä heikkojen, itsetiedottomien ja huolestuneiden silmissä on rehellisesti ja täydellisesti hyväksytyssä olemassaolossa ylevää ja poikkeuksellista. Ei luule itseään enään kaikkeuden ainoaksi suosikkipojaksi, vaan lisää tietoisuuttaan, valaisee hymyään ja kirkkauttaan kaikella, mitä ottaa ylpeydestään.

Tultuamme tähän kohtaan näyttävät pyhän Teresian tai Jean de la Croixin elämän ihmeelliset tapahtumat, mystikoiden hurmio, legendain rakkaudenkuvausten yliluonnolliset sattumat, Aleksanteri Suuren tai Napoleonin kohtalo hyvin lapsellisilta kuvitelmilta verrattuina inhimillisen ja vilpittömän viisauden terveeseen ja hyvään rehellisyyteen, joka ei aio kohottautua ihmisten yläpuolelle saadakseen tietää, mitä he eivät saa tietää, mutta osaa siitä, mitä kaikki saavat tietää, aina löytää sen, mikä on välttämätöntä, jotta sydän ja ajatus avartuisivat. Ihmisestä ei tule todellista ihmistä tahtoessaan olla muuta kuin ihminen. Miten monet olennot kuluttavatkaan aikansa epätodennäköisen pyrstötähden odotuksessa, eivätkä milloinkaan huomaa katsella muita tähtiä, koska kaikki näkevät ne ja koska ne ovat lukemattomia! Tavattoman kaipaaminen on usein tavallisten sielujen suuri sairaus. Meidän pitäisi päinvastoin sanoa itsellemme, että mitä normaalisemmalta, yleisemmältä, yhtäläisemmältä meille tapahtuva näyttää, sitä enemmän me pääsemme näkemään ja rakastamaan elämän syvyyksiä ja iloja juuri tässä yleisyydessä, sitä enemmän me lähenemme meitä elähdyttävän suuren voiman rauhaa ja totuutta. Ei ole mitään vähemmän tavatonta kuin esim. valtameri, koska se peittää maapallomme kaksi kolmannesta, eikä kuitenkaan ole mitään avarampaa. Ihmisessä ei ole mitään kaunista ja suurta ajatusta, tunnetta, tekoa, joka ei voisi voimistua normaalisimman elämän yksinkertaisuudessa; ja kaikki, mikä siinä ei voi saada tilaa, kuuluu vielä laiskuuden, tietämättömyyden tai turhamaisuuden valheisiin.

90.

Merkitseekö tämä sitä, ettei viisas saa elämältä odottaa mitään enempää kuin muut ihmiset, että on rakastettava keskinkertaisuutta, tyydyttävä vähään, rajoitettava toiveitaan ja kutistettava onneaan pelosta, ettei tule onnelliseksi? Päinvastoin viisaus, joka liian helposti kieltäytyy jostakin inhimillisestä toiveesta, on sairaalloinen ja raajarikko. Ihmisellä on useita oikeutettuja toivomuksia, jotka hyvin voivat olla ilman liian ankaran järjen hyväksymistä. Mutta emme saa luulla itseämme onnettomiksi, niin kauan kuin meillä on vain onni, joka meitä ympäröivien mielestä ei näytä erikoiselta. Mitä viisaampi on, sitä helpompaa on joutua vakaumukseen, että on onnellinen. On hyvä saada varmuus, että inhimillisen onnen kadehdittavimpia ovat sen yksinkertaisimmat hetket. Viisas oppii elähdyttämään ja rakastamaan elämän hiljaista olemusta. Uskollinen ilo on vain tässä hiljaisessa olemuksessa, eikä tavaton onni milloinkaan uskalla seurata askeleitamme hautaan asti.