Part 8

Ja ihmisviisaudessa on vielä keskipisteenä: Toimia niinkuin jokaisesta teosta kypsyisi harvinainen ja ikuinen hedelmä ja kuitenkin tietää, miten mitätön oikeamielinen teko on kaikkeuteen nähden. Tuntea epäsuhde ja kuitenkin vaeltaa niinkuin suhteet olisivat inhimilliset. Olla kadottamatta näkyvistä suuria ääriviivoja ja kuitenkin liikkua ahtaissa samalla luottamuksella, samalla vakavuudella, vakaumuksella ja tyytyväisyydellä kuin piiri olisi suuri.

Tarvitsemmeko kuvitelmia pitääksemme yllä hyvänkaipaamistamme? Jos näin olisi asian laita, olisi meidän tunnustettava itsellemme, ettei tämä halu sovellu ihmisluontoon. Ei ole järkevää kuvitella, että sydän uskoo kauan seikkoihin, joihin järki ei enää usko. Mutta järki voi uskoa seikkoihin, jotka ovat sydämessä. Se siirtyy lopulta yhä yksinkertaisemmin siihen joka kerta, kun pimeys laskeutuu sen alueelle. Sillä järki on sydämeen nähden kuten selvänäköinen, mutta liian nuori tytär, joka usein tarvitsee hymyilevän ja sokean äitinsä neuvoja. Tulee kerran hetki elämässä, jolloin siveellinen kauneus näyttää tarpeellisemmalta kuin älyllinen. Tulee hetki, jolloin kaikki hengen saavutukset muuttuvat sielun suuruudeksi, koska on vaara, että ne muuten haihtuvat surkeasti tasangolle kuin virta, joka ei osaa mereen.

75.

Mutta älkäämme liioitelko, kun on kysymyksessä viisaus, olkoonpa vaikka viisaus itse. Jolleivät ulkonaiset voimat aina pysähdy viisaan edessä, ovat kuitenkin useimmat sisäiset voimat hänen alamaisiaan, ja ihmisen miltei koko onni ja onnettomuus johtuvat sisäisistä voimista. Olemme sanoneet eräässä toisessa kohdassa, että ohikulkeva viisas keskeyttää tuhansia verinäytelmiä. Hän keskeyttää todellakin pelkällä läsnäolollaan useimmat niistä murhenäytelmistä, jotka syntyvät erehdyksestä tai pahasta. Hän keskeyttää ne itsessään ja estää ne syntymästä ympärillään. Ihmiset, jotka olisivat tehneet tuhansia hulluja ja pahoja töitä, eivät tee niitä, koska ovat kohdanneet olennon, joka on yksinkertaisen ja elävän viisas, sillä elämässä ovat useimmat luonteet lisäkeluonteita, jotka sattumaa seuraten antavat kärsimyksen tai rauhan virran itseään viedä. Jean-Jacques Rousseaun ympärillä esim. kaikki valittaa ja pettää, kaikki on täynnänsä mutkia ja viekkautta, kaikki näyttää hourivan. Jean-Paulin ympärillä on kaikki uskollista, kaikki näyttää ylevältä ja kirkkaalta, kaikki on rauhallista ja rakastavaa. Sitä, mitä me hallitsemme itsessämme, hallitsemme samalla kaikissa, jotka meitä lähestyvät. Oikeamielisen ympärille syntyy suuri, rauhallinen vyöhyke, jonka lävitse pahan nuolet vähitellen kadottavat tavan kulkea. Siveelliset kärsimykset, jotka häntä kohtaavat, eivät johdu enää ihmisistä. On kirjaimellisesti totta, että heidän pahuutensa ei voi saattaa meitä itkemään kuin niillä aloilla, missä emme vielä ole menettäneet halua saada vihollisemme itkemään. Jos kateuden nuolet vielä saavat meidät verta vuotamaan, niin tapahtuu näin siksi, että olisimme voineet heittää näitä samoja nuolia, ja jos petos saa meiltä kyyneleet valahtamaan, niin tapahtuu näin siksi, että meissä itsessämme on yhä kyky pettää. Sielua ei voi haavoittaa muilla hyökkäysaseilla kuin niillä, joita se ei vielä ole heittänyt rakkauden suurelle roviolle.

76.

Mitä tulee hyvän näytelmiin, esitetään niitä yhä näyttämöllä, joka on salaperäisyyden verhossa niin viisaalle kuin muillekin ihmisille. Me emme näe kuin selviämisen, mutta emme tiedä, missä varjossa tai valossa tätä selviämistä on valmisteltu. Oikeamielinen voi kuvitella vain yhden seikan, nimittäin että hänen kohtalonsa saavuttaa hänet oikeuden ja ihmisrakkauden teoin. Häntä ei isku kohtaa milloinkaan muulloin kuin armotilassa, kuten kristittyjen sanonta kuuluu, s.o. sisäisen onnen tilassa. Näin sulkeutuvat jo pahojen sisäisten kohtaloiden kaikki portit ja ulkonaisten sattumien useimmat.

Samassa määrin kuin velvollisuuden- ja onnen-käsittämisemme tulee ylevämmäksi, puhdistuu siveellisen kärsimyksen valta-alue, ja eikö se ole kohtalon tyrannillisin? Onnemme on suurin piirtein katsoen sisäisen vapautemme varassa. Tämä vapaus suurenee tehdessämme hyvää, se vähenee tehdessämme pahaa. Ei ole kuvaannollisesti, vaan hyvin todellisesti sanottua, että Marcus Aurelius vapautuu joka kerta keksiessään uuden totuuden lempeydessä, joka kerta antaessaan anteeksi tai ajatellessaan. Vielä vähemmän kuvaannollista on, että Macheth kytketään jokaiseen rikokseensa. Ja mikä pitää paikkansa suuresta kuninkaallisella näyttämöllä tehdystä rikoksesta, sankarillisen elämän suuresta hyveestä, pitää yhtä hyvin paikkansa tavallisen elämän vähäpätöisimmistä virheistä ja kaikista tuntemattomista hyveistä. Aivan meidän ympärillämme on pikku Marcus Aureliuksia ja Macbetheja, jotka eivät lähde huoneistaan. Niin puutteellinen kuin käsityksemme hyvästä onkin, heti kun hetkeksikään sen hylkäämme, jätämme itsemme ulkomaailman pahaasuoville voimille. Yksi ainokainen valhe itseäni vastaan, jonka olen kätkenyt sydämeni hiljaisuuteen, voi antaa sisäiselle vapaudelleni yhtä kohtalokkaan iskun kuin petos julkisella torilla. Ja niin pian kuin sisäinen vapauteni on saanut iskun, lähestyy kohtalo ulkoista vapauttani, kuten villipeto hitain askelin lähenee saalistaan, jota se kauan on väijynyt.

77.

Onko mitään näytelmää, jossa täydellisen kaunis ja täydellisen viisas olento kärsii yhtä syvästi kuin paha? Näyttää oikealta, että tässä maailmassa paha saa rangaistuksensa varmemmin kuin hyve palkintonsa. On totta, että rikoksella on tapana rangaista itseänsä äänekkäästi huutaen; hyve palkitsee itseänsä hiljaisuudessa, joka on sen onnen suljettu puutarha. Paha tuo mukanaan huomiota herättäviä tuhoja, mutta hyveellinen teko on vain mykkä uhri ihmiselämän syvimmille laeille. Ja juuri tämän vuoksi epäilemättä suuren oikeuden vaakalauta näyttää mieluummin painuvan varjon kuin valon puolelle. Mutta jos on vähän uskottavaa, että todella on olemassa "onnea rikoksessa", onko sitten useammin "onnettomuutta hyveessä"? Poistakaamme ensiksi ruumiilliset kärsimykset, ne ainakin, joiden lähde on kätketty sattuman synkimpiin metsiin. On sanomatta selvää, että pyövelilauma olisi saattanut ojentaa Spinozan kidutuspenkille, ja ettei mikään estä mitä tuskallisimpien tautien käymästä Antoninus Piuksen yhtä hyvin kuin Reganin ja Gonerilin kimppuun. Tämä ei ole tuskan inhimillinen, vaan eläimellinen osa. Huomatkaamme kuitenkin, että viisaus aina lähettää tieteen, nuorimman sisarensa, rajoittamaan joka päivä kohtalon alueilla ruumiillisenkin tuskan vyöhykettä. Mutta huolimatta kaikesta on näillä alueilla aina oleva saavuttamaton kolkka, jossa paha sattuma hallitsee. Aina on oleva muutamia vähentämättömän vääryyden uhreja, ja jos tämä saattaa meidät murheellisiksi, niin opettaa se toiselta puolen meitä ainakin lisäämään todellisempaan, inhimillisempään ja ylpeämpään viisauteen sen, mitä otamme liian salaperäisestä viisaudesta.

Meistä ei tule todellisen oikeamielisiä ennenkuin sinä päivänä, jolloin meidät osoitetaan vain itsestämme hakemaan oikeuden esikuvaa. Kohtalon vääryys asettaa muuten ihmisen takaisin paikalleen luontoon. Ei ole terveellistä, että hän lakkaamatta vilkuilee ympärilleen kuin lapsi, joka vielä etsii äitiään. Älkäämme luulko, että mikään siveellinen alakuloisuus seuraa näistä pettymyksistä. Totuus, miten masentavalta se näyttäneekin, muuttaa niiden rohkeutta, jotka tietävät sen ottaa vastaan. Joka tapauksessa on masentava totuus, vain sen vuoksi että se on totuus, aina arvokkaampi kuin kaunein rohkaiseva valhe. Mutta ei ole olemassa mitään masentavaa totuutta, sitävastoin kyllä rohkeutta, joka ei ole todellista. Se, mikä heikkoja horjuttaa, tukee vahvoja. "Ajattelen sitä rakkautemme päivää", kirjoitti eräs nainen, "jolloin me eräästä suuresta merelle päin avautuvasta ikkunasta näimme taivaanrannalta tulevan joukon valkoisia aluksia, jotka kaikki tulivat tottelevaisesti satamaan, jota katselimme... Voi, miten hyvin muistan sen päivän!... Muistatko, että yhdessä ainoassa aluksessa oli miltei musta purje, ja että se oli viimeinen, joka tuli satamaan? Muistatko myöskin, että juuri oli eronhetki? Se oli meille tuskallinen ja me olimme viimeisen veneen tulon ottaneet lähtömerkiksi. Sitä sattumaa, joka sai viimeisen aluksen mustaksi, me olisimme voineet pitää alakuloisuuden aiheena. Mutta kuten rakastuneet, jotka ovat 'hyväksyneet' elämän, me totesimme sen hymyillen ja löysimme toisemme vielä kerran."

Niin, sillä tapaa pitäisi tehdä elämässä. Ei ole aina helppoa hymyillä tummien purjeiden tullessa, mutta elämästä on mahdollista löytää jotakin, joka kohoutuu ylitsemme synkentämättä meitä, kuten rakkaus kohosi yli sen naisen, joka niin puhui, tekemättä häntä surulliseksi. Sitä mukaa kuin ajatus ja sydän avartuvat, ne puhuvat harvemmin vääryydestä. On hyvä sanoa itselleen, että tässä maailmassa on kaikki parhain päin, mitä meihin tulee, koska me olemme tämän maailman hedelmiä. Mutta kaikkeuden laki, joka meistä näyttää julmalta, soveltunee kuitenkin paremmin olemukseemme kuin kaikki paremmat lait, joita saatamme kuvitella. Ne ajat ovat todennäköisesti tulleet, jolloin ihmisen on muualle kuin itseensä opittava asettamaan ylpeytensä ja ilonsa keskipiste. Samalla kun silmämme aukenevat, tunnemme yhä suunnattomamman voiman itseämme hallitsevan, mutta samalla saamme yhä sisäisemmän varmuuden, että olemme tuon voiman osa, ja silloinkin kun se iskee meitä, ihailemme sitä, niinkuin Telemakos lapsena ollessaan isän käsivarren voimaa.

Tottukaamme vähitellen katselemaan luonnon tiedottomuutta samalla tyydytetyllä ja hellällä uteliaisuudella ja ihmettelyllä, joita toisinaan osoitamme katsellessamme oman tiedottomuutemme vastustamattomia liikkeitä. Mitä merkitsee, jos heilutamme järkemme pikku soihtua siinä, mitä sanomme kaikkeuden tiedottomuudeksi, tai omassamme? Toinen kuuluu meille yhtä läheisesti kuin toinenkin. "Lähinnä tietoa omasta voimastamme", sanoo Guyau, "on ihmisen korkeimpia erikoisoikeuksia saada tieto omasta voimattomuudestaan ainakin yksilönä. Äärettömän, joka tappaa meidät, ja sen tyhjän välillä, jota me olemme, ilmenevästä epäsuhteesta syntyykin meissä jonkinlainen suuruuden tunne. Me haluamme mieluummin, että vuori meidät musertaa kuin kivi. Sodassa haluamme mieluummin kaatua taistelussa tuhatta kuin yhtä vastaan. Kun äly osoittaa meille niin sanoaksemme voimattomuutemme mittaamattomuuden, haihduttaa se surumme tappiosta." Kuka tietää? On hetkiä, jollo:n se, mikä tuhoaa meidät, näyttää liikuttavan meitä lähemmin kuin se osa meitä, joka tuhoutuu. Ei mikään vaihda helpommin olinpaikkaa kuin itserakkaus, sillä vaisto sanoo meille, ettei mikään kuulu meille vähemmän. Niiden hovimiesten itserakkaus, jotka ympäröivät hyvin mahtavaa kuningasta, etsii pian loistavamman suojansa kuninkaan kaikkivaltiudessa, ja nöyryytys, joka kohtaa heitä pelätyn valtaistuimen korkeudesta, murtaa sitä vähemmän heidän ylpeyttään, mitä korkeammalta se on tullut. Jos luonto muuttuisi vähemmän välinpitämättömäksi, ei se enää näyttäisi meistä kyllin avaralta. Äärettömyydentunteemme tarvitsee luonnon kaiken äärettömyyden, kaiken sen välinpitämättömyyden voidakseen vapaasti liikkua, ja jokin sielumme osa haluaisi varmasti mieluummin toisinaan itkeä rajattomassa maailmassa kuin olla ainaisesti onnellinen rajoitetussa.

Jos kohtalo olisi muuttumattoman oikeamielinen viisasta kohtaan, olisi se epäilemättä täydellinen juuri sen vuoksi että asian laita niin olisi, mutta koska se on välinpitämätön, on se vielä parempi, ehkä suurempikin, ja joka tapauksessa se antaa kaikkeudelle takaisin sen merkityksen, jonka se ottaa sielumme teoilta. Emme menetä tässä mitään, koska mikään suuruus, olkoon se luonnossa tai ihmissydämessä, ei mene viisaalta hukkaan. Miksi siis olisimme huolissamme äärettömyyden tilasta? Kaikki ääretön, mikä voi kuulua jollekin olennolle, ei kuulu kenellekään muulle kuin sille, joka sitä ihailee.

78.

Muistatko Balzacin romaania _Pierrette_ sarjassa _Les Celibataires_? Se ei ole mikään Balzacin mestariteoksia, ei lainkaan; enkä siltä kannalta katsoen siitä puhukaan. Siinä kohtaamme suloisen ja viattoman bretagnelaisen orpotytön, jonka hänen onneton tähtensä eräänä päivänä tempaa pois häntä ihailevan isoisän ja isoäidin luota ja hautaa pieneen maaseutukaupunkiin sedän, monsieur Rogronin, ja tämän sisaren, mademoiselle Sylvien, surulliseen kotiin. He ovat jo liikkeensä jättäneitä sekatavarakauppiaita, kovia, tyhmän turhamaisia ja ahneita poroporvareita, hermostuneita, synkkiä ja vaistomaisen vihamielisiä "celibatäärejä", naimattomia.

Tuskin on sovinnollinen ja rakastettava Pierrette tullut sinne, kun hänen marttyyriytensä alkaa. Kamalia rahakysymyksiä sekaantuu tarinaan: tehtäviä säästöjä, vältettäviä nairniskauppoja, tyydytettävää kunnianhimoa, estettäviä perimyksiä j.n.e. Naapurit, Rogronin ystävät, katselevat rauhallisina uhrin pitkällistä tuskaa, ja heidän vaistonsa hymyilee luonnollisesti vahvemman menestykselle. Kaikki loppuu Pierretten säälittävään kuolemaan, Rogronien, inhottavan asianajajan Vinet'n ja kaikkien heidän apuriensa voittoon. Mikään ei sitten häiritse pyövelien onnea. Sattumakin näyttää heitä suosivan, ja Balzac, jonka vastoin hänen tahtoansa tapahtumien todellisuus tempaa mukaansa, lopettaa kuin mlelipahoikseen kertomuksensa tällä lauseella: "Sopikaamme keskenämme siitä, että laillisuus olisi mainio puoli yhteiskunnallisista konnantöistä, ellei Jumalaa olisi olemassa."

Ei ole välttämätöntä mennä romaaneista etsimään tällaisia näytelmiä. Niitä tapahtuu joka päivä hyvin monissa kodeissa. Tämän esimerkin olenkin lainannut Balzacilta vain siksi, koska siinä on tarina vääryyden jokapäiväisestä voitosta kokonaisuudessaan. Ei ole mitään siveellisempää kuin sellaiset esimerkit, ja useimmat moralistit tekevät ehkä väärin heikontaessaan niiden suuria opetuksia koettamalla parhaansa mukaan pyytää anteeksi kohtalon vääryyksiä. Muutamat vetoavat Jumalaan saadakseen viattomuuden palkituksi. Toiset sanovat meille, että sellaisessa tapauksessa ei ole ensi sijassa uhria valitettava. He ovat epäilemättä oikeassa useammaltakin kannalta katsoen. Pieni vainottu ja onneton Pierrette nauttii onnea, jota hänen pyövelinsä eivät tunne. Hän pysyy rakastettavana, hellänä ja lempeänä kyyneleissään; ja se tekee ihmisen onnellisemmaksi kuin jos hän olisi kova, itsekäs ja vihaava hymyilyssään. On surullista rakastaa olematta rakastettu; mutta vielä paljon surullisempaa on olla kokonaan rakastamatta. Ja kuinka voisikaan verrata Rogronien nurinkurista tyydytystä ja pieniä, alhaisia ja ahtaita toiveita sen lapsen suureen toivoon, joka sielussaan odottaa vääryyden loppumista. Mikään ei sano meille, että kalpea Pierrette on älykkäämpi ympäristöänsä, mutta se, joka kärsii syyttömästi, luo kärsimyksestä itselleen yhä avartuvan näköpiirin, kunnes se joissakin kohdin koskettaa ylevän hengen nautintoihin, kuten maan näköpiirikin, vaikkei katselija olekaan vuoren huipulla, näkyy toisinaan yhtyvän taivaanrantaan. Vääryys, jonka teemme, viittaa meidät pian pieniin aineellisiin nautintoihin, ja sitä mukaa kuin me niistä nautimme, kadehdimme uhrimme kykyä nauttia yhä vilkkaammin kaikesta siitä, mitä emme häneltä saata anastaa, kaikesta, mitä emme voi saavuttaa, kaikesta, mikä ei ole välittömässä yhteydessä aineen kanssa. Väärä teko avaa selko-selälleen uhrille juuri sen oven, jonka pyöveli sulkee omalta sielultaan, ja ihminen, joka silloin kärsii, hengittää puhtaampaa ilmaa kuin se, joka aiheuttaa kärsimyksen. Sata kertaa valoisampaa on niiden sydämissä, jotka ovat vainottuja, kuin niiden, jotka ovat vainoojia. Ja eikö onnen koko terveys johdu jonkunlaisesta valosta, joka meissä on itsessämme? Ihmisolento, joka aiheuttaa tuskaa, sammuttaa itsessään enemmän onnea kuin hän voi sammuttaa siinä, jonka hän murskaa. Kuka meistä -- jos meidän olisi valittava -- ei olisi mieluummin Pierretten kuin Rogronien sijassa? Meidän onnenvaistomme tietää varsin hyvin olevan mahdotonta, että se, joka toimii siveellisesti oikein, ei olisi onnellisempi kuin se, joka toimii siveellisesti väärin, vaikkakin hän toimisi väärin valtaistuimen korkeudessa. On totta, että Rogronit ehkä eivät tiedä vääryyttänsä. Se merkitsee vähän, sillä ihminen ei hengitä vapaammin ollessaan tietämättä kuin tietäessään pahan. Päinvastoin; se, joka tietää tekevänsä pahaa, toivoo toisinansa pääsevänsä vankilastaan; toinen kuolee siinä saamatta nauttia edes kaiken sen ajattelemisesta, mikä ympäröi hänen muurejaan, jotka kätkevät häneltä surullisesti ihmisen todellisen kutsumuksen.

79.

Mitä hyötyä on hakea oikeutta sieltä, missä sitä ei ole? Onko sitä muualla kuin sielussamme? Se kieli, mitä se puhuu, näyttää olevan ihmishengen luonnollnen kieli, mutta koska se myöhemmin tahtoo liikkua kaikkeudessa, on sen opittava toisia sanoja. Ei ole toista aatetta, jota kaikkeus ajattelisi vähemmän kuin oikeuden aatetta. Se ei mieti kuin tasapainoa, ja se mitä me nimitämme oikeudeksi, ei ole muuta kuin tasapainolakien inhimillinen muunnelma, samoin kuin hunaja on vain niiden nesteiden muunnelma, jotka liikkuvat kukissa. Ihmisen ulkopuolella ei ole oikeutta, mutta ihmisessä ei tehdä milloinkaan mitään vääryyttä. Ruumis voi nauttia väärin hankituista nautinnoista, mutta sielu ei tunne muuta tyydytystä, kuin mitä sen hyve on ansainnut. Sisäistä onneamme punnitsee tuomari, jota mikään ei voi lahjoa, sillä yritykset sitä lahjoa vähentävät yhä enemmän sitä viimeistä todellista onnea, jota se oli juuri panemassa valon vaakakuppiin. On ilmeisen kuohuttavaa, että voidaan, kuten Rogronit tekivät, sortaa sovinnollista olentoa ja että on mahdollista synkentää siten niitä harvoja elinvuosia, jotka maailmoiden sattuma hänelle oli suonut täällä maailmassa. Mutta ei pitäisi puhua vääryydestä muussa tapauksessa kuin jos Rogronien teko hankkisi heille sisäistä onnea, rauhaa, ajatusten ja tottumusten kohoutumista, sentapaista kuin hyve, mietiskely ja rakkaus hankkivat Spinozalle tai Marcus Aureliukselle. Voi tosin tuntea jonkinlaista älyllistä tyydytystä pahaa tehdessään. Mutta se paha, mitä tekee, ahdistaa välttämättä ajatusta ja rajoittaa sen persoonallisiin ja katoavaisiin seikkoihin. Tekemällä väärän teon me osoitamme, ettemme ole vielä saavuttaneet sitä onnea, jonka ihminen voi saavuttaa. Pahassakin, jos oikein erittelee, ilkeä ihminen etsii jonkinlaista rauhaa, jonkinlaista olemuksen kehittymistä. Hän voi luulla itseänsä onnelliseksi siinä kehityksessä, jonka hän huomaa, mutta olisiko Marcus Aurelius, joka on oppinut tuntemaan toisen kehittymisen, toisen rauhan, siihen tyytyväinen? jos lapsi, joka ei milloinkaan ole nähnyt merta, viedään suuren järven rannalle, kuvittelee se näkevänsä meren, taputtaa käsiään eikä pyydä enempää, mutta onko todellinen meri sen vuoksi vähemmän olemassa?

Nauttiiko se, jonka onni on niiden pikku voittojen varassa, jotka kateus, turhamaisuus ja välinpitämättömyys joka päivä saavuttavat, nauttiiko se niiden mielestä, jotka ovat nähneet toisenlaisen onnen, ansaitsematonta onnea? Kaipaatko sinä hänen elämäntajuntaansa, uskontoa, joka hänen sieluansa tyydyttää, sitä käsitystä maailman kaikkeudesta, jota hänen huolensa edellyttävät? Eikö kuitenkin juuri kaikki tämä muodosta sitä leveämpää tai ahtaampaa, syvempää tai matalampaa uomaa, jossa onni juoksee? Hän uskoo ehkä samoin kuin viisaskin, että on olemassa Jumala tai ettei häntä ole, että kaikki on lopussa tämän elämän mukana tai että kaikki jatkuu toisessa, ettei ole muuta kuin ainetta, ettei ole muuta kuin henkeä. Mutta luuletko, että hän uskoo tämän samalla tavoin? Se onni, jonka ammennamme siitä, mihin uskomme, s.o. elämän varmuus, rauha ja sisäiseen elämään luottamus, se ei vain alistuva, vaan toimiva, tutkiva ja lapsenkaltainen myöntyminen luonnonlakeihin, eivätkö kaikki ne johdu enemmän tavasta miten uskoo, kuin mitä uskoo? Voin uskonnollisella ja äärettömällä tavalla uskoa, ettei Jumalaa ole olemassa, ettei minun esiintymiselläni ole mitään päämäärää itsensä ulkopuolella, ettei sieluni elämä tämän rajattoman maailman taloudessa ole välttämättömämpi kuin kukan hetkelliset värivivahdukset. Sinä voit pikkumaisesti uskoa, että ainoa ja kaikkivaltias Jumala rakastaa ja suojelee sinua. Olen onnellisempi ja rauhallisempi sinua, jos epävarmuuteni on suurempi, vakavampi ja ylevämpi kuin sinun uskosi, jos se syvällisemmin tavoin on kysynyt sielultani, jos se on perehtynyt laajempaan näköpiiriin, jos se on rakastanut useampia asioita. Se Jumala, johon minä en usko, on muuttuva voimakkaammaksi ja lohduttavammaksi kuin se, johon sinä uskot, jos minä olen ansainnut, että epäilyni varautuu avarampiin ja puhtaampiin ajatuksiin ja tunteisiin kuin ne ovat, jotka sinun varmuuttasi elähyttävät. Vielä kerran: usko tai epäusko merkitsevät vähän. Ne, jotka jotakin merkitsevät, ovat rehellisyys, avartuneisuus, epäitsekkyys ja niiden syiden syvällisyys, joiden perustalla uskoo tai on uskomatta.

80.

Näitä syitä ei valita, ne ansaitaan kuten palkinnot. Ne, jotka valitsemme, ovat vain sattumalta ostettuja orjia, ne näyttävät tuskin eläviltä, eivät kiinny mihinkään ja odottavat vain tilaisuutta paeta. Mutta ne, jotka olemme ansainneet, keventävät askeleitamme kuin miettivät ja uskolliset Antigonet. Näitä vaikutteita ei saata kuljettaa sieluun. Niiden on täytynyt elää siinä hyvin kauan, niiden on täytynyt siinä viettää lapsuutensa, saada ravintonsa kaikista ajatuksistamme ja toimistamme, niiden pitää siinä tavata tuhansia muistoja vilpittömyydessä ja rakkaudessa eletystä elämästä. Sitä mukaa kuin nämä syyt suurenevat, sitä mukaa kuin sielumme näköpiiri avartuu, avartuu samoin onnemme näköpiiri, sillä tila, jonka tunteemme ja ajatuksemme täyttävät, on ainoa, missä onnemme voi liikkua. Onnemme tarvitsee tuskin aineellista tilaa, mutta siveellinen ala, joka sille avautuu, ei milloinkaan ole kyllin suuri. Meidän on aina koetettava sitä suurentaa, kunnes tulee hetki, jolloin onnemme ei pyydä muuta ravintoa kuin sen alan, jonka se peittää kohotessaan. Silloin ihminen alkaa olla onnellinen olemuksensa todellisesti inhimillisessä ja saavuttamattomassa osassa, ja kaikki muut onnet ovat oikeastaan vain vielä itsetiedottomia katkelmia tästä onnesta, joka mietiskelee ja katselee eikä näe mitään rajaa itsessään eikä ympärillään olevassa.

81.

Tämä ala pienenee joka päivä pahassa, koska ajatukset ja tunteet siinä väkisinkin kutistuvat. Mutta ihminen, joka on kohonnut vähänkin, ei enää tee pahaa, koska ei ole olemassa mitään pahaa, joka ei loppujen lopuksi osoitu lähtevän ahtaasta ajatuksesta tai keskinkertaisesta tunteesta. Hän ei tee enää pahaa, koska hänen ajatuksensa ovat tulleet ylevämmiksi ja puhtaammiksi, ja hänen ajatuksensa tulevat vielä puhtaammiksi siitä, ettei hän enää voi tehdä pahaa. Niin ovat toimemme ja ajatuksemme valloittaessaan sitä rauhan taivasta, jossa sielumme elämä voi avartua esteettömästi, yhtä erottamattomia toisistaan kuin linnun molemmat siivet, ja mikä linnulle on vain tasapainolaki, muuttuu tässä oikeuden laiksi.

82.

Kuka voi sanoa, muuttuuko se viheliäinen tyydytys, jonka ilkeä ihminen hetkeksi luulee löytävänsä pahasta, sielulle tajuttavaksi, ennenkuin siihen sekaantuu heikko ja epämääräinen kaipaus, kaukainen hyvyyden tai säälin lupaaminen tai mahdollisuus?