Part 7

Niin, alistuminen on hyvä ja välttämätön elämän yleisten ja välttämättömien tosiasiain edessä. Mutta kaikissa kohdissa, joissa taistelu on mahdollinen, ei alistuminen ole muuta kuin valepukuista tietämättömyyttä, voimattomuutta tai laiskuutta. Samoin on uhrauksen laita, joka useinkaan ei ole muuta kuin hervoton käsivarsi, jota alistuminen tyhjässä ilmassa heiluttaa. On kaunista tietää uhrautuvansa yksinkertaisesti, kun tilaisuus meille sattuu ja kun se tuottaa todellista onnea toisille, mutta ei ole viisasta eikä hyödyllistä pyhittää elämäänsä uhraustilaisuuden etsimiselle ja pitää tätä etsimistä hengen kauneimpana voittona lihasta. (Sivumennen sanoen kiinnitetään tavallisesti aivan liiaksi huomiota hengen voittoihin lihasta. Nämä luullut voitot ovat useimmiten vain elämän täydellisiä tappioita). Uhraus voi olla kukka, jonka hyve ohimennessään poimii, mutta se ei ole sitä poimiakseen liikkeelle lähtenyt. On suuri erehdys luulla, että sielun kauneus on sen uhrautumishalussa; sen hedelmällinen kauneus on sen tietoisuudessa ja sen elämän ylevyydessä ja voimassa. On totta, että on sieluja, jotka vain itsensäuhrauksessa tuntevat elävänsä; mutta totta on myöskin, että ne ovat sieluja, joilla ei ole rohkeutta eikä voimaa mennä etsimään muuta siveellistä elämää. On yleensä paljon helpompaa uhrautua, s.o. luopua siveellisestä elämästään sen hyväksi, joka tahtoo sen ottaa, kuin täyttää siveellinen kohtalonsa ja suorittaa loppuun asti se tehtävä, jota varten luonto on meidät luonut. On yleensä paljon helpompaa kuolla siveellisesti ja vieläpä ruumiillisestikin toisten hyväksi kuin oppia elämään heidän hyväkseen. Liian monet nukuttavat näin kaiken aloitekyvyn, persoonallisen elämän siihen ajatukseen, että ovat aina valmiita uhrautumaan. Tietoisuus, joka ei pääse uhrausajatusta kauemmaksi ja joka luulee olevansa selvillä itsestään, koska se lakkaamatta hakee tilaisuutta antaa, mitä sillä on, on tietoisuus, joka on painanut silmänsä umpeen ja uinahtanut vuoren juurelle. On kaunista antaa itsensä ja muuten juuri antamalla itsensä lopulta jossakin määrin pääsee omaksi herrakseen. Mutta se, jolla on veljilleen annettavana vain tämä itsensä uhrautumisen kaipuu, kaipuun antaa itsensä, valmistautuu antamaan liian vähän. Koettakaamme siis hankkia, ennenkuin annamme ja älkäämme luulko, että antamalla vapaudumme hankkimisen velvollisuudesta. Tehkäämme muuta työtä odottaessamme itsensäuhrauksen hetkeä. Se tulee aina lopulta; mutta älkäämme hukatko aikaamme lakkaamatta tähyilemällä elämän kellontaulua.

66.

On ero uhrien välillä. En puhu tässä voimakkaiden uhrista, jotka Antigonen tavoin tietävät kieltäytyä, kun kohtalo, ottaen heidän veljiensä ilmeisen onnen muodon, käskee heitä luopumaan onnestaan ja elämästään. Puhun tässä heikkojen uhrista, siitä uhrista, joka lapsellisella tyytyväisyydellä vajoaa omaan tyhjyyteensä, siitä uhrista, joka sokean imettäjän tavoin on tyytyväinen tuudittamaan meitä itsensäkieltämisen ja itseottamamme kärsimyksen laihtuneilla käsivarsilla. Kuulkaamme, mitä muuan etevä ajattelija, John Ruskin, sanoo meille tästä: "Jumalan tahto on, että elämme veljiemme onnesta ja elämästä emmekä heidän kurjuudestaan ja kuolemastaan. Voi sattua, että lapsen on kuoleminen vanhempiensa puolesta, mutta taivaan tarkoitus on, että sen on elettävä heidän hyväkseen. Ei uhrillaan, vaan voimallaan, ilollaan ja elämänhalullaan se reipastuttaa heitä ja on heille kuin nuoli jättiläisen kädessä. Niin on laita kaikissa muissa todellisissa suhteissa. Ihmiset auttavat toinen toistansa ilollaan eivätkä surullaan. He eivät ole luotuja surmaamaan itseään toisten vuoksi, vaan saamaan tukea toinen toiseltansa. Ja monista hyvin kauneista seikoista, jotka harhautunut käytäntö on kokonaan hävittänyt, luulen miltei, että jonkinlaista itsetiedotonta ja liian lempeää itseuhrauksen henkeä on pidettävä yhtenä kohtalokkaimmista. On niin päntätty muutamiin sieluihin, että kärsimys sellaisenaan on hyvettä, että he hyväksyvät tuskan ja ahdistuksen, ikäänkuin se olisi heidän välttämätön osansa, käsittämättä ollenkaan, ettei heidän tappionsa ole vähemmän valitettava siksi, että se on kohtalokkaampi heidän vihollisilleen kuin heille itselleen."

Meille sanotaan: "Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi", mutta jos rakastat itseäsi ahtaasti, lapsekkaasti ja arasti, niin rakastat lähimmäistäsi samalla tavoin. Opi siis rakastamaan itseäsi avarasti, terveesti, viisaasti ja täydesti. Se ei ole niin helppoa kuin luulisi. Selvänäköisen ja voimakkaan sielun itsekkyys on tehokkaammin armelias kuin sokean ja heikon sielun koko antaumus. Ennenkuin elät muille, on sinun elettävä itsellesi. Ennenkuin annat, on sinun hankittava. Ole varma, että jos hankit hivenen tietoisuutta lisää, niin se loppujen lopuksi on tuhat kertaa tärkeämpää kuin koko tiedottomuutesi lahja.

Miltei kaikki suuret teot tässä maailmassa ovat niiden suorittamia, jotka eivät suinkaan ajatelleet uhrautua. Platon ei luovu ajattelustaan vuodattaakseen kyyneleitä niiden kanssa, jotka itkevät Ateenassa. Newton ei jätä mietteitään mennäkseen hakemaan säälin tai surumielisyyden aiheita. Ja varsinkin Marcus Aurelius -- sillä tässä on kysymyksessä mitä yleisin ja mitä vaarallisin siveellinen uhraus -- Marcus Aurelius ei sammuta sielunsa kirkkautta saattaakseen Faustinan alhaisen sielun onnelliseksi. Mutta se mikä on oikeaa Platonin, Newtonin tai Marcus Aureliuksen elämässä, on yhtä oikeaa jokaisen sielun elämässä. Sillä jokaisella sielulla on omassa piirissään samat velvollisuudet itseään kohtaan kuin suurimpien sieluilla. Olkaamme kerta kaikkiaan varmat siitä, että sielumme ensimmäinen velvollisuus on olla niin täydellinen, niin onnellinen, niin itsenäinen, niin suuri kuin mahdollista. Tässä ei ole kysymys itsekkyydestä eikä ylpeydestä. Ihminen ei tule todellisesti jalomieliseksi, todellisesti nöyräksi, ennenkuin hänessä on kirkastunut luottavainen ja rauhallinen itsetuntemus. Tämän päämäärän vuoksi voi uhrata uhrauksen intohimonkin, sillä uhrauksen ei pidä olla jalostumiskeino, vaan merkki siitä, että ihminen on jalostunut.

68.

Meidän on ymmärrettävä uhrata, kun niin vaaditaan, onnettomien veljiemme puolesta rikkautemme, aikamme ja henkemme. Se on muutamien ylen harvinaisten hetkien ylen harvinainen lahja, mutta viisas ei ole velvollinen laiminlyömään onneansa ja kaikkea, mikä ympäröi hänen elämäänsä, yksinomaan valmistuakseen enemmän tai vähemmän sankarillisesti elämään parisen ylen harvinaista hetkeä. Siveellisyydessä on ennen kaikkea kiinnitettävä huomio päivittäin toistuviin velvollisuuksiin ja rakkaudenpalveluksiin, jotka eivät milloinkaan lopu. Ainoa seikka tässä suhteessa elämän tavalliseen tapaan kuluessa, josta voimme lakkaamatta antaa yhä uuden osan niiden onnellisille tai onnettomille sieluille, jotka kulkevat rinnallamme samaa tietä kuin mekin, on sielumme voima, luottamus ja rauhallinen itsenäisyys. Tämän vuoksi vähäpätöisinkin ihminen pakotetaan pitämään voimassa ja laajentamaan sieluaan, niinkuin hän tietäisi, että jotakin jonakin päivänä kutsuttaisiin lohduttamaan tai ilahuttamaan jumalaa. Kun on valmistettava sielua, on sitä aina valmistettava jumalalliseen tehtävään. Vain tällä alalla ja tällä edellytyksellä tapahtuu ihmisen todellinen antaminen ja täyttyy hänen korkein uhrinsa. Ja kun sitten niiden hetki on käsissä, luuletko, että se, mitä silloin antaa Sokrates tai Marcus Aurelius, jotka elivät tuhannen elämää, koska he tuhat kertaa olivat tutkineet elämäänsä, ei ole tuhannen kertaa arvokkaampaa kuin kaikki, mitä se voi antaa, joka ei ole ottanut askeltakaan tietoisuuteensa; ja että, jos jumala on olemassa, hän vain punnitsee uhrin ruumiimme veren painon mukaan, ja että sielun veri, joka on ihmisen hyve, hänen itsetuntonsa, koko hänen siveellinen elämänsä ja kaikki se voima, jonka hän on kerännyt monien vuosien kuluessa, ei mitään merkitse?

69.

Sielu ei vain uhrautumalla suurene, vaan suurenemalla se kadottaa näkyvistään uhrauksen, samoin kuin vaeltaja kadottaa näkyvistään rotkon kukat huipulle kohotessaan. Uhraus on kaunis rauhattomuuden merkki, mutta rauhattomuutta ei saa kasvattaa sen itsensä vuoksi. Kaikki on uhrausta herääville sieluille. Hyvin harvoilla seikoilla on enää uhrauksen nimeä sielun mielestä, joka on onnistunut löytämään elämän, jossa itsensä uhraaminen, sääli ja itsekieltäymys eivät ole välttämättöminä juurina, vaan näkymättöminä kukkina. Liian monet tuntevat tosiaan tarvetta tuhota onnen, rakkauden, toivon, joka kuuluu heille, nähdäkseen polttouhrin liekkien valossa itsensä. Heillä on ikäänkuin lamppu eivätkä tiedä, miten heidän tulisi sitä käyttää. Ja kun yö joutuu ja he kaipaavat valoa, kaatavat he sen öljyn vieraaseen tuleen.

Älkäämme toimiko niinkuin tarinan majakanvartija, joka naapurimökkien köyhille jakoi suurien lyhtyjen öljyn, joiden piti valtamerta valaista. Jokainen sielu on ympäristönsä enemmän tai vähemmän tärkeä majakanvartija. Vähäpätöisinkin äiti, joka antaa pieninten äidinvelvollisuuksiensa masentaa, tuhota itsensä ja kokonaan täyttää mielensä, antaa öljyänsä köyhille, ja hänen lapsensa saavat koko elämänsä kärsiä siitä, ettei heidän äitinsä sielu ollut niin kirkas, kuin se olisi voinut olla. Sen aineettoman voiman, joka valaisee sieluamme, tulee loistaa ennen kaikkea itsensä vuoksi. Vain siten se alkaa loistaa muille. Niin pieni kuin lamppusi lieneekin, älä milloinkaan anna pois öljyä, joka sitä pitää yllä, vaan ainoastaan liekki, joka siitä leimuaa.

70.

Varmaa on, että altruismi on a:na pysynyt jalojen sielujen painopisteenä, mutta heikot sielut hukkuvat toisiin, samalla kun vahvat siinä tapaavat jälleen itsensä. Tässä on suuri ero. Parempi kuin rakastaa lähimmäistään on lakastaa itseään hänessä. On hyvyyttä, joka käy muutamien olentojen edellä, ja on olemassa yksi, joka seuraa eräitä toisia. On olemassa tyhjentävä hyvyys ja täyttävä hyvyys. Älkäämme unohtako, etteivät sielujen keskeisessä seurustelussa ne, jotka luulevat aina antavansa, ole antavimpia. Vahva sielu ottaa lakkaamatta köyhimmiltäkin, heikko sielu antaa aina rikkaimmillekin; mutta on olemassa eräs antamistapa, joka ei ole muuta kuin ahneutta, joka on rohkeutensa menettänyt, ja jos Jumala tulisi selvittämään tilit, saisimme ehkä nähdä, että ottamalla antaa ja antamalla ottaa pois. Sattuu usein, että keskinkertainen sielu alkaa kasvaa vasta siitä hetkestä, jolloin se on kohdannut sielun, joka tyhjentää sen.

71.

Miksi emme tunnustaisi itsellemme, että kaikkia mutta tärkeämpi velvollisuus ei ole itkeä kaikkien kanssa, jotka itkevät, kärsiä kaikkien kanssa, jotka kärsivät, ja ojentaa sydämensä kaikille ohikulkijoille, jotta he sitä haavoittaisivat tai hyväilisivät? Kyyneleet, kärsimykset ja haavat ovat meille terveellisiä, niin kauan kuin ne eivät vie elämänrohkeuttamme. Älkäämme milloinkaan unohtako, että mikä lieneekin tehtävämme tässä maailmassa, mikä päämäärä pyrkimyksillämme ja toiveillamme, mikä tulos tuskistamme ja iloistamme, me olemme ennen kaikkea elämän sokeita säilyttäjiä. Se on ainoa, mikä on ehdottoman varmaa, se on ainoa kiinteä kohta inhimillisessä siveysopissa. Meille on annettu elämä -- emme tiedä miksi, mutta näyttää varmalta, ettei tämä ole sen vuoksi, että heikontaisimme ja hukkaisimme sen. Me edustamme vieläpä aivan erikoista elämän muotoa tällä kiertotähdellä: ajatuksen elämää, tunteiden elämää, ja siksi lienee kaikki, joka on omiansa vähentämään ajatuksen ja tunteiden hehkua, epäsiveellistä. Koettakaamme siis elähdyttää, kaunistaa ja laajentaa tätä hehkua, koettakaamme ennen kaikkea lisätä luottamustamme ihmisen suuruuteen, voimaan ja kohtaloon. Totta on, että voisin yhtä hyvin sanoa: hänen pienuuteensa, hänen heikkouteensa ja hänen kurjuuteensa.

On yhtä paljon sielua jännittävää olla ylevän onneton kuin ylevän onnellinen. Merkitsee muuten vähän, ihminenkö vai kaikkeus meistä näyttää ihailtavalta, kunhan vain joku näyttää meistä ihailtavalta, kunhan ylennämme tietoamme äärettömästä. Keksitty tähti lisää säteen ihmisen ajatuksiin, intohimoihin, rohkeuteen. Kaikki kaunis, minkä näemme ympäristössämme, on jo kaunista sydämessämme, kaiken jumaloimista ansaitsevan ja suuren, mitä tapaamme itsessämme, tapaamme samalla myös muissa. Jos sieluni herätessään tänä aamuna rakkausajatuksissaan on kohdannut aatteen, joka hivenenkin lähentää sitä Jumalaa kohti, joka luultavasti, -- kuten edellä on mainittu, on vain kaunein sen haluista, näen tämän saman aatteen köyhässä, joka hetkistä myöhemmin kulkee ikkunaini ohi, ja minä rakastan häntä enemmän, koska tunnen hänet paremmin.

Älkäämme luulko, että olisi aivan hyödytöntä näin rakastaa. Niiden avulla, jotka tällä tavoin rakastavat yhä syvemmin, saa ihminen kerran tietää, mitä hänen on tehtävä. Todellisen siveyden on synnyttävä tietoisesta ia äärettömästä rakkaudesta. Suuri armeliaisuus on jalostumista. Mutta minä en voi jalostaa sinua, jollen voi ensin jalostaa itseäni, enkä voi ihailla sinua, ellen ensin ole havainnut jotakin ihailtavaa itsessäni. Kun olen suorittanut jalon teon, on parhaimpana palkintona, jonka tämä teko minulle antaa, yhä luonnollisempi varmuus, että sinä voit tehdä samoin. Jokainen ajatus, mikä avartaa sydäntäni, avartaa ihmisrakkauttani ja ihmiskunnioitustani. Sitä mukaa kuin minä kohoan, kohoat sinä minun mukanani. Mutta jos rakastaakseni sinua leikkaan siivet rakkaudeltani, koska sinun rakkaudellasi ei vielä ole siipiä, niin syntyy kahta vertaa enemmän hyödytöntä itkua ja valitusta alhaalla laaksossa, mutta rakkaus ei astu askeltakaan huippuja kohti. Rakastakaamme aina korkeimmalta kohdalta, mihin voimme päästä. Älkäämme rakastako säälistä, kun voi rakastaa rakkaudesta. Älkäämme antako anteeksi hyvyydestä, kun voi antaa anteeksi oikeudentunnosta. Älkäämme opetelko lohduttamaan, kun voi oppia kunnioittamaan. Oi, pyrkikäämme aina hellittämättä parantamaan laadultaan sitä rakkautta, jota annamme ihmisille! Yksi siemaus tätä rakkautta, joka on saatu huipuilta, on arvokkaampi kuin sata, jotka on saatu tavallisen armeliaisuuden seisovista lätäköistä. Ja jos se, jota et enää rakasta säälistä tai vain siksi, että hän itkee, ei koskaan tule tietämään, että sinä häntä sinä hetkenä rakastat, koska olet jalostanut häntä samalla kertaa kuin itseäsi, mitä merkitsee se kaiken jälkeen? Olet tehnyt sen, mitä olet pitänyt parhaimpana, vaikkakin parhain voi olla aivan hyödytöntä! Eikö meidän ole aina toimittava tässä elämässä, ikäänkuin Jumala, jota sydämemme ylevimmin halajaa, meitä lakkaamatta katselisi?

72.

Mutta palatkaamme suuriin yhteenkuulumattomiin lakeihin. Joku aika sitten kohtalo kamalassa onnettomuudessa [Pariisin Bazar de la Charitén tulipalo toukok. 4 p. 1897] jälleen ja sattuvammalla tavalla kuin milloinkaan osoitti sen, mitä ihmiset sanovat sen vääryydeksi, sokeudeksi tai häikäilemättömyydeksi. Se näytti siinä nimenomaan rankaisevan ainoata niistä ulkoisista hyveistä, jotka järki on meille jättänyt, nimittäin rakkautta lähimmäiseen. On luultavaa, että siinä piirissä, jota onnettomuus sinä päivänä kohtasi, oli muutamia epätäydellisesti oikeamielisiä. Näyttää myöskin varmalta, että joukossa oli ainakin yksi todellisesti ja epäitsekkäästä oikeamielinen. Tuon yhden oikeamielisen miltei varma läsnäolo saattaa meidät asettamaan kaikessa alastomuudessaan sen kauhean kysymyksen, jota emme voi olla tekemättä itsellemme. Jos hän ei olisi ollut siellä, voisimme sanoa, ettemme tiedä, mistä ylevän oikeuden määrästä on muodostunut vääryys, joka meistä näyttää suunnattomalta. Voisimme sanoa itsellemme, että se, mitä tässä nimitettiin armeliaisuudeksi, ehkä on vain ainaisen väärämielisyyden julkeata ilmausta. Ihminen ei voi päättävästi uskoa, että hänen kaikessa ulkonaisessa on taisteleminen vain sokeiden voimien: veden, tulen, ilman, painolain y.m. kanssa ja ottaminen tosiasiat huomioon. Me tunnemme tarvetta antaa sattuman anteeksi, ja kun muodollisesti sitä syytämme, eikö se tapahdu samalla tavalla kuin antaisimme sen anteeksi menneisyydessä ja tulevaisuudessa sillä tuskallisella hämmästyksellä, jota tunnemme kuullessamme, että hyvä ihminen on tehnyt alhaisen ja huonon teon?

Pidämme sopivana luoda ihanteellisen sattuman, oikeamielisemmän kuin me itse, ja kun se on tehnyt epäämättömän vääryyden ja hämmästys on painunut sydämemme sisimpään, luotamme siihen jälleen, sanoen itseksemme, ettemme tiedä kaikkea, mitä se tietää, ja että se lienee seurannut meille tutkimattomia lakeja. Maailma näyttäisi meistä synkältä, ellei sattuma olisi siveellinen. Meistä näyttäisi kaikki siveellisyys ja kaikki oikeus puuttuvan, ellei olisi meidän siveellisyyttämme ja oikeamielisyyttämme valvovaa siveyttä ja oikeamielisyyttä. Me emme enää halua sitä rangaistusten ja palkintojen matalaa ja ahdasta siveellisyyttä, jota positiiviset uskonnot meille tarjoavat, mutta silloin unohdamme, että jos sattumalla olisi hivenkään oikeudentuntoa, ei se ylevä ja epäitsekäs siveys, jota haaveilemme, enää olisi mahdollinen. Ellemme ole varmat siitä, että sattuma on ehdottomasti väärä, ei meillä enää ole mitään etua oikeamielisinä olemisesta. Me kiellämme pyhimyksien ihanteen ja olemme varmat, että palkinnon toivossa tehdyllä velvollisuuden täyttämisellä, olkoon että sinä olisi vain tyytyväisyys täytetystä velvollisuudesta, viisaan Jumalan silmissä olisi kai suunnilleen sama arvo kun pahan tekemisellä, koska se meitä hyödyttää. Me sanomme mielellämme, että jos Jumala on niin korkea kuin korkein ajatus, minkä hän on herättänyt ihmisten parhainten sieluihin, niin hänen pitäisi karkoittaa luotaan kaikki ihmiset, jotka ovat tahtoneet miellyttää häntä, s.o. jotka eivät ole tehneet hyvää, niinkuin ei häntä olisi olemassakaan, ja jotka eivät ole rakastaneet hyvettä enemmän kuin Jumalaa itseään.

Mutta todellisuudessa taas huomaamme pienimmänkin tapauksen edessä, että me tuskin olemme jättäneet taaksemme lapsuudenajan vielä vallitsevan siveysopin kertomuksia, joissa kaikki rikokset saavat rangaistuksensa. Me tarvitsisimme niiden sijaan kertomuksia "rangaistuista hyveistä". Ne olisivat hyödyllisempää todellisille sieluille ja pitäisivät paremmin voimassa niiden ylpeätä pyrkimystä hyvään. Älkäämme jättäkö huomaamatta, että juuri sattuman epäsiveellisyydestä syntyy kauniimpi siveys. Tässä kuten kaikkialla on asianlaita se, että mitä hylätymmäksi ihminen tuntee itsensä, sitä enemmän hän löytää ihmiselle erikoista voimaa. Se, mikä meidät tekee rauhattomiksi näiden suurten vääryyksien tapahtuessa, on korkean siveyslain kieltäminen, mutta juuri tästä kieltämisestä syntyy välittömästi korkeampi siveyslaki. Kun on poistettu rangaistus ja palkinto, syntyy välttämättömyys tehdä hyvää hyvän itsensä vuoksi. Älkäämme milloinkaan tulko rauhattomiksi, kun jokin siveyslaki näyttää meistä katoavan, niitä on aina suurempia varastossa. Kaikki, mitä lisäämme kohtalon siveellisyyteen, otamme pois puhtaimmalta siveysihanteeltamme. Ja päinvastoin, mitä varmemmat olemme siitä, että kohtalo ei ole oikeamielinen, sitä enemmän avarramme ja raivaamme edestämme alaa paremmalle siveydelle. Älkäämme kuvitelko, että hyveen perusteet horjuvat, koska Jumala meistä näyttää väärämieliseltä. Vasta Jumalansa ilmeisessä vääryydessä tapaisi inhimillinen hyve lopulta järkkymättömät perusteet.

73.

Meidän on alistuttava luonnon viisasta kohtaan osoittamaan välinpitämättömyyteen. Tämä välinpitämättömyys näyttää meistä oudolta vain siksi, ettemme ole kyllin viisaita, sillä viisauden velvollisuuksia on niin tarkasti ja niin nöyrästi kuin mahdollista ottaa selville se paikka, mikä ihmisolennolla on kaikkeudessa.

Ihmisolento näyttää suurelta piirissään samoin kuin mehiläinen näyttää suurelta istuessaan hunajakakkunsa kennolla. Mutta olisi kohtuutonta odottaa, että kentällä vieläkin yksi kukka aukeaisi, koska mehiläiskuningatar on ollut uljas keossaan. Älkäämme luulko pienentävämme itseämme suurentaessamme kaikkeutta. Olkaamme me itse tai olkoon maailman kaikkeus meistä suuri, niin äärettömyystunne, joka on jokaisen hyveen elinneste, on kiertävä samalla tavoin sielussamme.

Mikä onkaan hyveellinen teko, että me siitä odottaisimme niin tavattomia palkintoja? Meidän ei ole painovoimalaeista, vaan itsestämme etsittävä nämä palkinnot. Vain ne, jotka eivät tiedä, mitä hyvyys on, pyytävät palkintoa hyvyydestä. Emme saa varsinkaan unohtaa, että hyveellinen teko on aina onnellinen teko. Se on aina pitkän, onnellisen ja tyytyväisen sisäisen elämän kukka. Se edellyttää aina rauhan hetkiä ja pitkiä päiviä sielujemme rauhaisimmilla huipuilla. Ei mikään jälkeenpäin tullut palkinto korvaisi edeltänyttä rauhaa. Se oikeamielinen, joka tuhoutui mainitsemassani onnettomuudessa, oli siellä vain sentähden, että hänen sielunsa oli hyvässä tavannut varmuuden ja rauhan, jota ei mikään onni, ei mikään kunnia, ei mikään rakkaus olisi voinut hänelle antaa. Jos liekit jakautuisivat, vesi vetäytyisi takaisin, jos kuolema toisinaan epäröisi sellaisten olentojen edessä, mitä tulisi silloin sankareista ja oikeamielisistä? Mikä onni olisi hyveessä, joka on täysin onnellinen vain siksi, että se on jalo ja puhdas, ja joka on jalo ja puhdas vain siksi, että se odottaa jotakin palkintoa? Inhimillinen ilo on tehdä hyvää päämäärään pyrkiessään; jumalallinen ilo on tehdä hyvää mitään toivomatta. Ihminen tietää yleensä, miksi hän tekee pahaa; mutta mitä vähemmän hän tietää, miksi hän tekee hyvää, sitä puhtaampaa on se hyvä, jota hän tekee. Saadaksemme tietää, minkäarvoinen oikeamielinen on, kysykäämme häneltä, miksi hän on oikeamielinen. On todennäköistä, että se, jolla on vähimmin vastattavaa, on täydellisimmin oikeamielinen. Voi sattua, että sitä mukaa kuin äly laajenee, niiden vaikutteiden luku, jotka saattavat sielua sankariuteen, näyttää vähenevän, mutta samalla äly huomaa, ettei sillä ole muuta ihannetta kuin yhä salaisempi ja epäitsekkäämpi sankarius.

Miten asianlaita lieneekin, se, joka tuntee tarvetta suurentaa hyvettä lisäämällä siihen kohtalon ja maailman hyväksymisen, ei vielä tunne hyvettä. Todellisesti hyvin toimii vasta sitten, kun toimii hyvän itsensä vuoksi muuta odottamatta kuin että yhä paremmin saa tietää, mikä on hyvää. "Ilman muuta todistajaa kuin oma sydän", sanoo Saint-Just. Jumalan silmissä on huomattava ero, niin arvelen, sen ihmisen sielun, joka on vakuutettu, ettei hyveellisen teon säteillä ole rajoja, ja sen sielun välillä, joka sanoo itselleen, etteivät nämä säteet todennäköisesti ole tarkoitettuja menemään hänen sydämensä piirin ulkopuolelle. Totuus, joka on liian korkea ollakseen epäiltävä, voi antaa hetkeksi enemmän voimaa, mutta nöyrempi ja inhimillisempi totuus antaa kestävämmän ja vakavamman tarmon. Onko oltava sotilas, joka on varma, että jokainen hänen laukauksistaan ratkaisee voiton, vai se, joka tietää, mikä mitättömyys hän on taistelun tuoksinassa, ja kuitenkin taistelee yhtä rohkein mielin? Hyveellinen ihminen tuntisi tunnonvaivoja pettäessään lähimmäistään, mutta on liiankin valmis hyväksymään käsityksen, että on ihanteellista pettää vähän itseään.

Mutta palatkaamme oikeamielisen laskuvirheisiin. Luulen, että parhaat meistä etsisivät toista onnea, jos hyve olisi hyödyllinen, ja Jumala ottaisi heiltä suuren elämisen aiheen, jos hän usein palkitsisi heitä. On luultavaa, ettei mikään ole tarpeellista, ei mikään välttämätöntä, ja jos sielu ei enää tuntisi iloa tehdessään hyvää, koska se on hyvää, niin se keksisi toisen vielä puhtaamman ilon. Mutta toistaiseksi se on kaunein, mikä sillä on; älkäämme koskeko siihen ilman syytä. Älkäämme liiaksi koskeko hyveen tuottamiin onnettomuuksiin, jottemme samalla koske sen onnen läpikuultavimpaan olemukseen. Ne sielut, jotka todella nauttivat tätä onnea, olisivat yhtä hämmästyneitä, jos heitä ajattelisi palkita, kuin toiset kummastelisivat, jos ajateltaisiin rangaista onnettomuutta. Vain ne, jotka eivät elämässään noudata oikeamielisyyttä, valittavat siitä lakkaamatta.

74.

Intialainen viisaus on oikeassa sanoessaan: "Tee työtä kuin ne, jotka ovat kunnianhimoisia. Kunnioita elämää niinkuin ne, jotka sitä kaipaavat. Ole onnellinen niinkuin ne, jotka elävät elämisen onnen vuoksi."