Part 6

"Voi, että täytyy olla sanonut hyvästit onnelle", huudahtaa Renan puhuessaan Marcus Aureliuksen itsekieltämyksestä, "voi, että täytyy olla sanonut hyvästit onnelle päästäkseen sellaisiin äärimmäisyyksiin! Ei tulla milloinkaan ymmärtämään kaikkea, mitä tämä raadeltu sydän raukka kärsi, sitä katkeruutta, joka kätkeytyi tämän kalpean, aina rauhallisen ja miltei hymyilevän otsan alle. On totta, että hyvästisanominen onnelle on viisauden alku ja varmin onnen löytämisen keino. Ei mikään ole suloisempaa kuin se onnen palaaminen, joka seuraa iloista kieltäytymistä, ei mikään niin eloisaa, syvällistä, suloista kuin lumouksen kadottaneen lumoukseen pääseminen."

Niin kuvaa siis muuan viisas viisaan onnea, ja kuitenkin piillee Renanin onni kuten Marcus Aureliuksenkin onni yksinomaan siinä ilon palaamisessa, joka seuraa ilosta kieltäytymistä, ja lumouksen kadottaneen lumoutumisessa. Jos asianlaita olisi näin, olisi parempi olla vähemmän viisas voidakseen uskoa enemmän. Mutta mitä tahtoisi viisaus, joka selittää kadottaneensa uskon kaikkeen? Mitä se etsisi, jollei se etsisi totuutta, ja mikä on sitten se totuus, joka voi hävittää vilpittömän sydämen sisimmästä itse totuudenrakkaudenkin?

Jos totuus opettaa sinulle, että ihminen on huono, luonto vailla oikeutta, oikeus hyödytön ja rakkaus voimaton, niin sano itsellesi, ettei se opeta sinulle mitään, jos ei se samalla opeta sinulle suurempaa totuutta, joka verhoaa kaikki nämä pettymykset kirkkaampaan ja runsaampaan valoon kuin ne tuhannet hetkelliset tuikahdukset, jotka se äsken sammutti ympärillämme. Totuudella ei ole rajoja, ja siksi ei viisaudella ole koskaan oikeutta ylpeyden ensimmäisessä tienhaarassa tällä tavoin levittää toivottomuuden tai itsensäkieltämyksen pienoista telttariepua. On nimittäin uskomaton ja hyvin heikko ylpeys selittää olevansa tyytyväinen siihen, että mikään ei voi meitä tyydyttää. Sellainen tyytyväisyys on vain tyytymättömyyttä, jolla ei ole enää voimaa nousta; ja tyytymättömyys ei ole itse asiassa muuta kuin haluttomuutta ymmärtää.

Näin kauan kuin ihminen kuvittelee velvollisuutensa olevan luopua onnesta, luopuu hän seikasta, joka ei vielä ole onnea. Ja millekä onnen lajeille on sanottava nämä hyvästit, jotka eivät suinkaan ole yksinkertaiset? Tosin on oikein, että torjumme luotamme kaiken onnen, joka aiheuttaa toisille pahaa; mutta lieneeköhän onni, joka aiheuttaa toisille pahaa, ajanmittaan viisaan onni? ja kun hänen viisautensa viimein oppii tuntemaan toisia tyydytyksiä, tietääkö se silloin, että se luopuu ensimmäisestä?

Epäilkäämme aina viisautta ja onnea, jotka perustuvat jonkin seikan halveksimiseen. Halveksiminen ja itsensäkieltäminen, joka on halveksimisen raajarikkoinen poika, eivät avaa meille tuskin muuta kuin vanhuksien ja heikkojen turvapaikan. Meillä olisi vain oikeus halveksia iloa, kun ei meidän enää olisi mahdollista tietää, että me sitä halveksimme. Mutta niin kauan kuin halveksimisen ja itsensäkieltämisen täytyy pyytää sananvuoroa tai ne herättävät katkeran ajatuksen sydämemme syvimmässä, on se ilo, jota emme enää halua, meille vielä välttämätön.

Välttäkäämme johtamasta sieluihimme eräitä hyveiden loisia. Ja itsensäkieltäminen on hyvin usein vain loinen. Silloinkin, kun se ei heikonna, se saattaa sisäisen elämämme rauhattomaksi. Vieraan eläimen tunkeutuessa kekoon lakkaavat kaikki mehiläiset työstään; ja kun halveksiminen ja itsensäkieltäminen on päässyt sieluumme, jättävät kaikki sen voimat ja hyveet niinikään tehtävänsä kokoontuakseen sen harvinaisen vieraan ympärille, jonka ylpeys tuo mukanaan heille. Sillä niin kauan kuin ihminen tietää kieltäytyvänsä, synnyttää hänen kieltäytymisensä onni ennen kaikkea ylpeyttä. Mutta jos hän pyrkii kieltäytymään jostakin, pitäisi hänen ennen kaikkea kieltäytyä ylpeyden onnesta, joka on kaikkein petollisin ja tyhjin.

55.

"Jälleenlumoutuminen" on yleensä aika mukavaa ja vailla kaikkea uskallusta ja tarmoa! Mutta mikä nimitys on annettava sille, joka luopuu onnesta, joka tekisi hänet onnelliseksi, ja joka haluaa mieluummin varmasti kadottaa sen tänään pelosta, että sattumalta kadottaa sen huomenna? Onko viisauden ainoa tehtävä siis kuulostaa epävarmasta tulevaisuudesta kärsimyksen askelia, joka ei ehkä tule ollenkaan, ja tukkia korvansa sen onnen siipien suhinalta, joka paraikaa täyttää avaruuden?

Hakekaamme onneamme itsekieltämyksestä, kun sitä on mahdoton muualta löytää. On helppo olla viisas, kun tyytyy onneen, jonka löytää onnen puutteesta. Mutta viisas ei ole luotu olemaan onneton, ja kunniakkaampaa ja myöskin inhimillisempää on, ettei lakkaa olemasta viisas ollessaan onnellinen. Viisauden korkein päämäärä on juuri löytää elämän kiinteä onnenpiste; mutta jos etsii tätä kiinteää pistettä itsensäkieltämyksestä ja iiostaluopumisesta, niin etsii sitä aika lyhytnäköisesti kuolemasta. On helppoa uskoa olevansa viisas, kun ei enää liikahda paikaltaan. Mutta onko ihminen luotu olemaan milloinkaan liikkumatta? Hänen on valitseminen. Viisaus on joko intohimojemme ja tunteittemme, kaikkien ajatuksiemme ja kaikkien halujemme kunnioitettu puoliso tai myös kuoleman alakuloinen morsian. Olkoon vain olemassa haudan liikkumaton viisaus, mutta olkoon olemassa myös viisaus, joka sopii taloon, missä liesi vielä lämpiää.

56.

Me emme tule viisaiksi luopumalla ympärillämme olevasta onnesta, vaan tullessamme viisaiksi me tietämättämme luovumme onnesta, joka ei kohoa tasallemme. Samalla tavoin hylkää lapsi suuremmaksi tullessaan huomaamattaan leikit, jotka eivät enää huvita sitä. Ja samoin kuin lapsi oppii useampia seikkoja leikkimällä kuin tekemällä sen työn, joka hänelle määrätään, niin edistyy viisauskin nopeammin onnessa kuin onnettomuudessa. Onnettomuuden opetukset valaisevat vain yhtä siveysopin osaa; ja ihminen, joka on viisas siksi, että on ollut onneton, muistuttaa ihmistä, joka on rakastanut olematta rakastettu. Hän on viisaudessaan oleva tietämätön siitä, mitä ei rakkaudesta tiedä se, jonka rakkauteen ei ole milloinkaan vastattu.

"Onko onnessa tosiaankin niin paljon onnea kuin sanotaan?" kysyi eräänä päivänä kahdelta onnelliselta ihmiseltä filosofi, jonka pitkäaikainen vääryys oli tehnyt hyvin raskasmieliseksi. Ei, onni on samalla kertaa sekä enemmän että vähemmän kadehdittava kuin luullaan, koska se on aivan kokonaan toisenlainen kuin ne luulevat, jotka eivät ole olleet täysin onnellisia. Iloinen ei ole samaa kuin onnellinen ja onnellinen ei aina ole iloinen. Vain pieni hetkellinen onni hymyilee ja sulkee silmänsä hymyillessään. Mutta päästyään määrätyn korkealle pysyväinen onni on yhtä vakava kuin ylevä suru. Viisaat ovat opettaneet meille, ettei pitäisi olla onnellinen voidakseen kaivata onnea. Mutta jos viisas ei ole ollut onnellinen, kuinka hän voi silloin tietää, että viisaus on ainoa, joka ei synkkene eikä väsy onnessa? Ne ajattelijat, jotka ovat tunteneet onnen, ovat oppineet rakastamaan viisautta paljon hartaammin kuin ne, jotka ovat olleet onnettomia. On suuri ero onnettomuudessa kasvavan ja onnellisuudessa kehittyvän viisauden välillä. Edellinen lohduttaa puhumalla onnesta, mutta jälkimmäinen ei puhu enää muusta kuin itsestään. Missä onnettoman viisaus loppuu, siellä alkaa onnen toivominen. Jos viisauden päämäärä on löytää onni, voi vain olemalla onnellinen päästä varmuuteen, että tämä päämäärä on vain viisaudessa.

57.

Ei mikä sielu tahansa saata kestää onnea. On olemassa rohkeus antautua onneen kuten on olemassa rohkeus antautua onnettomuuteen. Tarvitaan ehkä enemmän voimaa onnellisena kuin onnettomana pysymiseen, sillä sen kaipaaminen, jota ei itsellä vielä ole, tuottaa enemmän iloa sydämelle, joka on viisas, kuin kaiken sen omistaminen, mitä se on halunnut. Pysyväisen onnen huipuilta näkee parhaiten sen sydämen toiveet, joka näyttää voivan elää vain pelosta ja toivosta ja jonka on vaikea elää kaikesta siitä, mitä sillä on, silloinkin kun sillä on kaikki.

Näkee usein onnen voittavan voimakkaita ja siveellisesti erinomaisia olentoja. Kun eivät siitä löydä kaikkea mitä etsivät, niin ne eivät puolusta eivätkä pidätä sitä sillä tarmolla, jota aina pitäisi osoittaa elämässä. Miten viisas pitääkään olla, ettei kummastelisi sitä, että onni tuo mukanaan murhettakin, ja ettei tämä suru saa meitä uskomaan, ettei meillä vielä ole todellista onnea! Parhain, mitä tapaa onnesta, on se varmuus, ettei se ole mitään huumaavaa, vaan ajattelemaan kehoittavaa. Se on helpommin saavutettavissa ja muuttuu vähemmän harvinaiseksi, kun on opittu, että ainoa lahja, jonka se antaa sielulle, joka ymmärtää sitä käyttää hyväkseen, on tietoisuuden avartuminen, jota sielu ei ollenkaan olisi muualla tavannut. Ihmissielulle on paljon tärkeämpää tietää onnen arvo kuin siitä nauttia. On tarpeellista tietää monta seikkaa kauan onnea rakastaakseen. On välttämätöntä tietää siitä paljon enemmän huomatakseen, että rauhallisessa onnessa kaiken onnellisuuden pysyväisyys ja ainaisuus piilee siinä voimassa, joka tietoisuutemme sisimmässä voisi saattaa meidät onnellisiksi keskellä onnettomuuttakin. Et voi sanoa olevasi onnellinen, ennen kuin onni on auttanut sinut kiipeämään kukkuloille, joilta katsoen voit kadottaa sen näkyvistä samalla kadottamatta elämänhaluasi.

58.

Tapaa syviä ajattelijoita, joita täyttää ylevä äärettömyyden, ikuisuuden ja kaikkeuden tunne, tapaa sellaisia ajattelijoita kuin Pascal, Hello ja Schopenhauer, jotka tuskin näyttävät onnellisilta. Mutta erehtyy merkillisesti, jos kuvittelee, että yleisen hädän kuvaaminen aina edellyttää suurta mieskohtaista epätoivoa. Onnettomuuden taivaanranta, katsottuna ajatuksen korkeuksista, joka ei enää ole vaistomainen, itsekäs eikä keskinkertainen, ei huomattavasti eroa onnen taivaanrannasta, jota katsotaan samanluontoisen, mutta toista alkuperää olevan ajatuksen korkeuksista. Merkitsee loppujen lopuksi vähän, ovatko pilvet, jotka leijailevat näköpiirin äärillä, tuhoauhkaavia vai viehättäviä. Matkamiestä rauhoittaa vain, että hän on päässyt niin korkealle kukkulalle, että hän viimeinkin näkee rannattoman avaruuden. Ei ole välttämätöntä, että valkoiset purjeet lakkaamatta liitävät merellä, jotta se meistä näyttäisi salaperäiseltä ja ihanalta, ja myrsky heikontaa yhtä vähän kuin tyyni kaunis päivä sielumme elämää. Sitä heikontaa öin ja päivin istumisemme pienten, alhaisten, laimeiden ja matalain ajatustemme kamarissa, kun valtameri ja taivas loistavat asuntomme ympärillä.

Mutta on ehkä olemassa ero ajattelijan ja viisaan välillä. Sattuu, että ajattelija vain synkistyy kukkuloillaan, joille on kiivennyt, mutta viisas koettaa hymyillä siellä niin vilpittömän luonnollisesti ja inhimillisesti, että vähäisinkin hänen veljistään voi huomata ja ymmärtää tämän hymyn, joka putoaa kuin kukka vuoren juurelle. Ajattelija raivaa tietä, "joka kulkee siitä, mitä näemme, siihen, mitä emme näe", mutta viisas avaa tien, joka vie siitä, mitä rakastetaan, siihen, mitä tullaan rakastamaan, ja polut, jotka kohoavat siitä, joka ei meitä enää lohduta, siihen, joka voi meille vielä lohtua antaa. On välttämätöntä ajatella ihmisestä, Jumalasta ja luonnosta eläviä ja rohkeita ajatuksia. Mitä on syvä ajatus, joka ei tuota mitään lohdutusta? Eikö se ole niinkuin sellainen, joka ei vielä ole onnistunut täysin imeytymään jokapäiväiseen elämäämme, ajatus, jota ajattelija ei vielä kokonaan ole omaksunut? On helpompaa tulla murheelliseksi ja pysyä murheessansa kuin heti ottaa se askel, jonka aika aina pakottaa meidät ottamaan tästä murheesta poispäin. On helpompaa näyttää syvälliseltä epäilyssä ja pimeydessä kuin siinä luottamuksessa ja rehellisessä valossa, jossa ihmisten on eläminen. Onko ihminen varma, että on ponnistanut kaikkensa, mitä suinkin voi, näin veljiensä nimissä miettiessään elämän hätää, jos hän, jottei vähentäisi tämän hädän suurta taulua, kätkee heiltä kuitenkin loppujen lopuksi ratkaisevat syyt, joiden perustalla hän tyytyy elämään, koska hän kerran sitä jatkaa? Onko se ajatuksen loppuunajattelemista, jos ajattelee niin pitkälle, ettei saa lohdutusta? Sinun on helpompi sanoa minulle, miksi valitat, kuin yksinkertaisesti esittää ne voimakkaammat ja syvemmät vaikuttimet, joiden perustalla vaistosi ei hylkää elämää, jota niin valitat.

Ken meistä ei löytäisi etsimättäkin tuhannen tuhansia syitä, joiden vuoksi ei ole onnellinen! On epäilemättä hyödyllistä, että viisas ilmoittaa meille ylevimmät, sillä ylevimmät syyt, miksi emme ole onnellisia, ovat hyvin lähellä muuttua syiksi olla onnellinen. Mutta kaikki ne syyt, joissa ei piile suuruuden ja onnen ituja -- siveellisessä elämässä on itse asiassa paljon lakeita maita, joissa suuruus ja onni sekautuvat --, eivät ansaitse luettelemista. Täytyy itse olla onnellinen voidakseen tehdä toisia onnellisiksi; ja täytyy tehdä toisia onnellisiksi voidakseen itse pysyä onnellisena. Koettakaamme ensin hymyillä, jotta lähimmäisemme oppisivat hymyilemään, ja nähdessämme heidän hymyilevän hymyilemme paljon todemmin. "Ei sovi, että minä olen pahoillani, minä, joka en ketään ihmistä ole saattanut pahoilleen", sanoo Marcus Aurelius eräällä kauneimmista riveistään. Vaan eikö se juuri ole pahoillaan olemista ja samalla toisia pahoilleen saattamista, kun ei opita olemaan niin onnellinen kuin voisi?

59.

Pieni ajatus, joka yhdistää tyytyväisen katseen, loppumatonta hyvyyttä ilmaisevan teon tai hiljaisimman, vaatimattomimman onnellisista hetkistä johonkin kauniiseen, pysyväiseen ja ikuiseen, on ansiokkaampi, on tavattoman paljon vaikeampi saada elämän mysterioista kuin suuri ja synkkä mietiskely, joka yhdistää tuskan, rakkauden ja epätoivon kuolemaan, kohtaloon tai meitä ympäröiviin yhtäkaikkisiin voimiin. Älkäämme antako ulkomuodon itseämme pettää. Hamlet, joka valittaa kuilun partaalla, näyttää meistä syvällisemmältä ja puoleensavetävämmältä kuin Antoninus Pius, joka levollisesti katselee samoja voimia, tunnustaa ne ja rauhallisesti tutkii niitä sen sijaan, että kiroisi niitä tai etsisi kauhuun syytä. Kaikki, mitä tehdään päivällä, näyttää vähemmän kunnioitusta herättävältä kuin pieninkin ele, joka tehdään yön pimetessä, ja kuitenkin on ihminen luotu tekemään työtä päivällä eikä toimimaan pimeässä.

60.

Pienimmässäkin lohduttavassa ajatuksessa piilee muuten voima, jota ei ole suurimmassakaan valituksessa, kauneimmassakaan surumielisessä ajatuksessa. Suuri, syvä ja synkkä ajatus on voima, joka valaisee tyrmänsä muureja polttamalla siipensä pimeydessä; mutta arinkin luottavainen, välttämättömiin lakeihin iloisesti alistuva ajatus on jo toiminta, joka etsii tukikohtaa lentää pyrähtääkseen olevaiseen. Ei ole sopimatonta tunnustaa tätä joskus itselleen: avara ja epäitsekäs ajatus on erinomainen seikka, mutta todellisuus alkaa vasta toiminnasta. Oikeammin sanoen koko meidän kohtalomme muodostuu niistä ajatuksista, joilla, epätäydellisten, hämäräin, miltei vielä vaistomaisten ajatusjoukkojen kiirehtiminä, on ollut voimaa tai jotka viimein ovat mukautuneet välttämättömyyteen muuttua teoiksi, eleiksi, tunteiksi ja tottumuksiksi. Tämä ei merkitse sitä, että löisimme muut laimin. Ne ajatukset, jotka kietoutuvat todelliseen elämäämme, muistuttavat kaupunkia piirittävää sotajoukkoa. On luultavaa, että useimmat sotilaat eivät kaupungin antauduttua pääse sen muurien sisäpuolelle. Silloin erotetaan varsinkin apujoukot, barbaarit, sanalla sanoen kaikki kurittomat laumat, joita liian helposti ryöstö, liekit ja veri voisivat huumata. On myöskin luultavaa, että kaksi kolmannesta sotajoukosta ei ollenkaan ota osaa ratkaisevaan taisteluun. Mutta hyvin usein tarvitaan hyödyttömiä sotavoimia, ja varmaa on, ettei kaupunki olisi vavissut eikä milloinkaan avannut porttejaan, ellei sotajoukko olisi ollut lukematon tasangon äärille asti ja hyvin kuriin tottunut muurien juurella. Samoin on siveellisen elämämme laita. Ne ajatukset, jotka eivät ole toteutuneet, eivät ole olleet kokonaan turhia; ne ovat työntäneet esille tai kannattaneet toisia, mutta viimemainitut ovat ainoat, jotka ovat suorittaneet loppuun tehtävänsä. Sen vuoksi olkoon meillä aina käskettävänämme hämärien ja synkeiden ajatuksiemme tiheiden rivien edessä ryhmä ajatuksia, jotka ovat luottavaisempia, inhimillisempiä, yksinkertaisempia ja valmiita rohkeasti tunkeutumaan elämään.

61.

Miten korkealle pyrkineekään kohoutumaan todellisuuden yläpuolelle mitä puhtaimmin kaivatessaan yliaistista hyvää, tuhannet aikomukset eivät vastaa yhtä tekoa; ei niin, että aikomuksilla ei olisi mitään arvoa, mutta pieninkin hyvä, rohkea, oikea teko vaatii enemmän kuin tuhannen hyvää aikomusta.

Kädestä katsojat väittävät, että koko elämämme on piirretty käteemme, ja mitä he sanovat elämäksemme, on vain joku määrä tekoja, jotka ennen täyttymistään tai sen jälkeen piirtävät häviämättömiä merkkejä lihaamme. Ajatuksemme ja aikomuksemme eivät jätä siihen mitään jälkiä. Jos kauan aikaa olen hautonut mielessäni murha-, petos-, urotyö- tai itseuhrautumissuunnitelmia, voi sattua, ettei käteni ilmaise tästä mitään, mutta jos sattumalta, ehkä erehdyksestä, kadunkulmauksessa olen tappanut jonkun, joka näytti uhkaavan henkeäni, tai jos jonakin päivänä samaa katua käydessäni joudun tempaamaan vastasyntyneen lapsen kiehtovista liekeistä, niin käteni on koko elämäni ajan osoittava murhan tai rakkauden pettämättömiä merkkejä. Kädestäkatsojat voivat erehtyä tai olla erehtymättä, se merkitsee vähän: tämän erontekemisen pohjalla piilee suuri siveellinen totuus. Ajatus voi antaa minun jäädä kuolemaani asti samalle paikalle kaikkeuteen, mutta teko ylentää tai alentaa minua miltei aina asteen olentojen arvojärjestyksessä. Ajatus on eristetty, harhaileva ja ohimenevä voima, joka edistyy tänään ja jota en ehkä enää näe huomenna; mutta teko edellyttää vakinaista mielikuva- ja halujoukkoa, joka pitkällisten ponnistusten jälkeen on onnistunut valtaamaan itselleen tukikohdan todellisuudessa.

62.

Mutta me olemme nyt hyvin kaukana ylevästä Antigonesta ja hedelmättömän hyveen ikuisesta kysymyksestä. On varmaa, että kohtalo käsitettynä tässä sanan tavallisessa mielessä, s.o. vain kuolemantietä merkitsevänä, ei juuri kunnioita hyvettä. Tultuamme tämän kuilun äyräälle, joka on kuin keskeinen amme, johon siveysopit joutuvat lopullisesti puhdistuakseen tai samentuakseen, on meidän valittava joko sattuman hyväksyminen tai hylkääminen. Useimmat velvollisuusuhraukset saatetaan laskea siihen tyyppiin, jota Antigonen uhri edustaa. Kuka meistä ei ole ympärillään nähnyt esimerkkejä sankariteoista, joita on rangaistu?

Eräs ystäväni, ollessaan kytkettynä sairasvuoteeseen, josta hän ei enää elävänä noussut, osoitti minulle, niin sanoakseni kädestä pitäen, eräänä päivänä kaikki ne mutkat, joita kohtalo oli käyttänyt saadakseen hänet vieraassa kaupungissa juomaan suullisen myrkytettyä vettä, joka oli tuottava hänelle kuoleman. Ei näkynyt enää mitään muuta kuin kohtalon tämän elämän ympärillä kutomat lukemattomat langat, ja pieninkin tapaus kuvasti uskomatonta kaukonäköisyyttä ja verratonta kavaluutta. Ja ystäväni oli kuitenkin matkustanut sinne kauas täyttääkseen erään niitä velvollisuuksia, joita viisaat sankarit tai pyhimykset erottavat tajuntansa taivaanrannalla. Mitä on vastattava? Älkäämme vielä sanoko mitään tästä, me palaamme siihen aivan kohta. Jos ystäväni olisi saanut elää, hän olisi seuraavana päivänä matkustanut toiseen kaupunkiin, jonne toinen velvollisuus olisi häntä kutsunut, edes kysymättä itseltään, tottelisiko vielä tämän kerran velvollisuuden kehoitusta. On olentoja, jotka niin tottelevat kaikkia määräyksiä, joita heidän sydämensä kuiskaa heille. He eivät vähääkään välitä Onnettaren puolueellisuudesta eivätkä hyveen kiittämättömyydestä. He ajattelevat vain ihmisten tekemiä vääryyksiä ja näyttävät sanovan itselleen, etteivät muut vääryydet koske heihin.

Onko totta, ettei milloinkaan saa epäillä ja ettei muulloin täytä koko velvollisuuttaan kuin silloin, kun ei aavistakaan, että sen täyttää? Onko välttämätöntä kohota niin korkealle, ettei velvollisuus enää näytä jaloimpien tunteittemme valitsemiselta, vaan koko luonteemme hiljaiselta välttämättömyydeltä?

63.

On sellaisiakin, jotka odottavat, kyselevät itseltään, arvostelevat, punnitsevat ja lopulta tekevät päätöksensä. He ovat myös oikeassa. Mitä merkitseekään, onko velvollisuuden täyttäminen vaiston vai järjen tulos? Vaiston liikkeet ovat tavallisesti niinkuin lasten liikkeet epämääräisen, teeskentelemättömän ja välittömän kauniita, mikä vaikuttaa meihin enemmän; mutta eivätkö harkitun hyvän tahdon eleet ole vielä todemmin ja vakavammin kauniita? Harvain sydämien on suotu olla välittömän ihailtavia, ja tehtäisiin väärin, jos niistä haettaisiin velvollisuuksien kaikkia lakeja. Harkitseva hyvä tahto huomaa muuten silloinkin, kun se on harhakuvitteluista vapaa, useita vähemmän houkuttelevia velvollisuuksia, joita vaisto ei näe; ja eikö olennon siveellistä arvoa mitata velvollisuuksien luvun mukaan, jotka se näkee ja aikoo täyttää?

On hyvä, että useimmat liian tarkkaavaisesti itseltään kyselemättä -- sillä on kyseltävä kauan, jotta tietoisuuden vastaukset kävisivät vaiston vastauksien kaltaisiksi -- on hyvä, että useimmat toistaiseksi seuraavat vaistoa, joka käskee velvollisuudessa uhrautumaan. He seuraavat siten suljetuin silmin valoa, jota heidän näkymättömien esi-isiensä parhaat kuljettavat heidän edessään. Mutta tämä ei ole ihanne. Se, joka tietäen mitä tekee ja miksi niin tekee luopuu pienimmästäkin seikasta veljensä hyväksi, on siveellisessä elämässä korkeammalla tasolla kuin vieläpä sekin, joka uhraa elämänsä luomatta katsetta taakseen.

64.

Maailma on täynnä heikkoja ja yleviä olentoja, jotka kuvittelevat, että velvollisuuden viimeinen vaatimus on uhraus. Maailma on täynnänsä kaunosieluja, jotka tietämättä, mitä tekisivät, koettavat uhrata elämänsä, ja tätä pidetään korkeimpana hyveenä. Ei, korkein hyve on tietää, mitä tekee, ja oppia valitsemaan se, mille voi elämänsä omistaa. Vain toistaiseksi velvollisuus on jokaiselle meistä se, minkä luulemme olevan velvollisuutemme. Ensimmäinen velvollisuutemme on saattaa velvollisuuden-käsittämisemme selväksi. Sana velvollisuus sisältää usein paljon enemmän erehdyksiä ja siveellistä välinpitämättömyyttä kuin hyvettä. Klytemnestra pyhittää elämänsä kostaakseen Agamemnonille Ifigenian kuoleman, ja Orestes uhraa henkensä kostaakseen Klytemnestralle Agamemnonin kuoleman. Mutta ei tarvittu muuta kuin että viisas tuli ja sanoi: "Antakaa anteeksi vihamiehillenne", jotta koston velvollisuudet tulisivat kokonaan poispyyhityiksi ihmisten tietoisuudesta. Tarvitaan ehkä vain, että joku toinen viisas tulee toisena päivänä, jotta uhrautumisen useimmat velvollisuudet samoin kartoitetaan. Mutta siihen asti esittävät eräät itsensäkieltäymys-, alistumis- ja itsensäuhrausajatukset syvällisemmin ihmiskunnan parhaimman siveellisen voiman kuin suuret paheet ja rikokset.

65.