Part 5

On varsin omituista, että siveellinen elämämme sijaitsee muualla kuin järjessämme, sillä se, joka eläisi vain tämän järjen mukaan, olisi kaikkein viheliäisin olento. Ei ole ainoatakaan hyvettä, ei ainoatakaan hyväätyötä, ei ainoatakaan jaloa ajatusta, jonka kaikki juuret eivät miltei poikkeuksetta tunkeudu ohi sen, minkä voi ymmärtää ja sanoin lausua. Ja eikö kuitenkin olisi ihmisen ylpeys löytää kaikki hyve, kaikki sisäinen elämä, kaikki ilo siinä ainoassa asiassa, jonka hän todella omistaa, ainoassa seikassa, johon hän voi luottaa, s.o. järjessään? Mutta miten hän toimineekin, pieninkin tapaus on hänelle pian osoittava, ettei hänen milloinkaan sitä ole otettava turvaksensa: siihen määrin on totta, että olemme jotakin muuta kuin pelkkiä järkiolentoja.

44.

Mutta jos järkemme ei kerran valitse, mitä kärsimys meille tuo, mikä sitten valitsee? Eletty elämämme, joka on muodostanut sielumme. Viisauden hedelmiä ei korjata heti seuraavana päivänä. Ellen ole elänyt kuin Aemilius Paulus, ei ainoakaan häntä lohduttavista ajatuksista lohduta minua, vaikka kaikki maailman viisaat kokoontuisivat sitä minulle lakkaamatta toistamaan. Enkelit, jotka tulevat kyyneleitämme kuivaamaan, saavat juuri sen muodon, ne kasvojen piirteet, joista olemme puhuneet, joita olemme ajatelleet ja varsinkin jotka olemme muovailleet ennen tuskan hetkeä. Kun Thomas Carlyle, joka oli viisas, mutta sairaalloinen viisas, nelikymmenvuotisen yhteiselämän jälkeen kadotti vaimonsa Jenny Welshin, olennon, jota hän syvimmin rakasti, niin hänen tuskansa sai uskomattoman tarkasti heidän eletyn rakkautensa muodon. Ja siksi hän pysyi ylevänä, laajasydämisenä, tuskan täyttämänä ja lohduttavana samalla kertaa moitteittensa, hellyytensä ja surunsa suuruudessa, kuten rukous tai mietiskely synkän meren rannalla. Se on jollakin tavoin synteettinen kuva menneistä päivistämme, joka ystävällisen tai pahansuovan uskollisena toistuu sielumme kärsimyksessä. Jos minulla elämästäni on vain ylevyyttä ja valoa kaipaavia muistoja, on osoittautuva, että kun se hetki tulee, ja se tulee aina, jolloin muistot vaihtuvat kyyneliksi, että nämä kyyneleet kaipaavat myöskin ylevyyttä ja valoa. Kyynelillämme ei ole väriä itsessään, jotta ne voisivat heijastella sielumme menneisyyttä, ja se, mitä ne heijastelevat, on rangaistuksemme tai palkintomme. On vain yksi asia, joka ei milloinkaan muutu kärsimykseksi, ja se on tekemämme hyvä. Kadottaessamme jonkin rakkaan olennon, saa niiden hetkien muisto, jolloin emme ole häntä kyllin rakastaneet, vuodattamaan ne kyyneleet, jotka eivät huojenna surua. Jos me olisimme aina hymyilleet olennolle jota ei enää ole, olisi kaikki kutistava tuskassa meille tuntematonta, ja me vuodattaisimme kyyneleitä, joissa olisi vielä muistettujen hyväilyjen ja hyveiden suloutta. Sillä muistot todellisesta rakkaudesta, joka on kaikki muut käsittävä hyveellinen toiminta, saavat silmistämme valumaan yhtä hyväätekevät kyyneleet kuin ne kauneimmat hetket, joista nämä muistot ovat peräisin. Ei mikään ole oikeudenmukaisempi kuin tuska, ja koko elämämme odottaa, kuin valinkaava sulavaa metallia, sen hetken lyövän, jolloin se saa meille maksaa palkkamme.

45.

Tässä vielä, jossa kohtalon valtaistuimen mahtavin pilari sijaitsee, näemme missä kohdin sen valta on rajoitettu kaikissa niissä, jotka tulevat paremmiksi kuin kohtalo itse. Kohtalo on pysynyt raakalaisena; ja se ei ole kaikkien ihmisten tasolla. Se noutaa kaikki aseensa tavallisesta elämästä, ja sen aseet ovat aika vanhentuneet. Se hyökkää meidän kimppuumme ulkonaisesti kuten se hyökkäsi kimppuumme Oidipuksen aikaan. Se ampuu suoraan eteensä kuin sokea jousimies, mutta kun sen nuolien pitäisi hiukan kohota maaliin sattuakseen, putoavat ne ponnettomina maahan.

Kärsimykset, murheet, kyyneleet, tuskat ja kaikki muu, ne ovat yhdenkaltaisia nimiä esineille, jotka eivät milloinkaan ole yhdenkaltaisia. Jos me tunkeutuisimme näiden sanojen sieluun, huomaisimme heti, että me nimitämme niin vain harha-askeliemme jälkiä, ja missä meidän harha-askeleemme ovat olleet jaloja -- sillä on olemassa jaloja virheitä kuten pieniä hyveitäkin -- on meidän onnettomuutemme lähempänä todellista onnea kuin niiden onni, jotka ovat onnellisia ilman että ovat laajentaneet tietoisuuttaan. Luuletko, että Carlyle olisi tahtonut vaihtaa onnettomuutensa, joka puhkesi kuin suunnaton herkkä kukka hänen sieluunsa, onnellisimman chelsealaisen naapurinsa ahtaaseen ja valottomaan avio-onneen? Ja eikö Ernest Renanin tuska hänen kadottaessaan sisarensa Henrietten, ole sielulle parempi kuin tuhansien muiden murheettomuus, jotka eivät ole ymmärtäneet rakastaa sisartansa? Onko surkuteltava sitä, joka eräinä iltoina itkee äärettömän meren rannalla, vai sitä, joka syyttä hymyilee koko elämänsä ahtaassa kamarissaan? Onni -- onnettomuus! Jos voisimme hetkeksi mennä itsemme ulkopuolelle ja maistaa sankarin onnettomuutta, kuinka moni meistä enää palaisi ilman kaipausta takaisin ahtaaseen onneensa?

Onko siis totta, että onni tai onnettomuus, ulkoa tullessaankin, on vain meissä itsessämme? Kaikesta siitä, joka ympäröi meitä, tulee joko enkeli tai paholainen sydämemme tilan mukaan. Jeanne d'Arc kuulee pyhimyksien puhuvan, ja Macbeth noita-akkojen, ja ääni on kuitenkin sama. Kohtalo, jota me niin mielellämme valitamme, ei ole ehkä sama, joksi sitä äsken luulimme. Sillä ei ole muita aseita kuin ne jotka me panemme sen käsiin. Se ei ole oikeudenmukainen eikä epäoikeudenmukainen. Se ei milloinkaan langeta tuomiota. Se, jota pidämme Jumalana, onkin vain valepukuinen sanantuoja. Se huomauttaa meille yksinkertaisesti eräinä elämämme päivinä, että se hetki on lyönyt, jolloin meidän on tuomittava itseämme.

46.

On totta, että toisen rivin olennot eivät tuomitse itseänsä. Juuri siksi, etteivät he tahdo itseänsä tuotuomita, tuomitsee heidät kohtalo. He ovat miltei muuttumattoman kohtalon alaisia, sillä kohtalo ei voi muuttua kuin sen tuomion mukaan, jonka ihminen on antanut itsestään. Sen sijaan, että muuttaisivat kohtaamaansa tapausta, he muuttavat itseään siveellisesti jo kaiken tapaamansa ensi kosketuksesta. He ottavat heti muodon juuri sen onnettomuuden mukaan, jota he valittavat, ja ottavat vain sen kehnoimman ja kuluneimman muodon. Kaikella, mitä heille tapahtuu, on kohtalon tuoksu. Yhdelle se on elämäntehtävä, jolle hän omistautuu, toiselle ystävyys, johon hän antautuu, kolmannelle rakastajatar, jonka hän kohtaa. Heille on sattuma ja kohtalo kaksi identtistä käsitettä, ja sattuma on harvoin suopea kohtalo. Kaikki, mitä sielunvoimamme ei ota käytäntöön, valtaa heti vihamielinen voima. Jokaisesta sydämen tai älyn tyhjästä tilasta tulee kohtalokkaiden vaikutuksien säiliö. Shakespearen Ofelia ja Goethen Margareta ovat kohtalon alaisia, koska he ovat niin heikkoja, ettei voi tehdä heidän läsnäollessaan liikettäkään, josta ei tulisi itse kohtalon viittaus. Mutta jos Margaretalla ja Ofelialla olisi ollut hivenkään sitä voimaa, joka elähdytti Sofokleen Antigonea, eivätkö he olisi muuttaneet paitsi omia kohtaloitaan myös Hamletin ja Faustin kohtaloa? Ja jos venetsialainen mauri, sensijaan että olisi mennyt naimisiin Desdemonan kanssa, olisi ottanut puolisokseen Corneillen Paulinen, luuletko, että muuten samanlaisissa olosuhteissa Desdemonan kohtalo olisi uskaltanut kierrellä Paulinen kirkastuneen rakkauden ympärillä? Piilikö synkkä kohtalokkuus heidän ruumiissaan vaiko heidän sielussaan? Ja jos toisinaan pitää paikkansa, että ruumis voi saada suurempaa voimaa, niin voiko sitten sielu aina? Huomatkaamme tarkoin tämä: useimmille ihmisille ei voi ajatella kuin yhtä todellista kohtaloa, nimittäin sitä, joka sanoo: "Tästä päivästä lähtien ei sielusi enää voi voimistua ja suurentua". Mutta onko millään kohtalolla oikeus puhua meille näin?

47.

Mutta hyve saa usein kärsiä rangaistuksen, ja juuri sielun voimakkuus kiirehtii toisinaan sen onnettomuutta. Mitä enemmän rakastaa, sitä suuremman alan tarjoaa jaloille tuskille; mutta viisaalla on tapana suurentaa tätä alaa, joka on kaunis.

Niin, myöntäkäämme, kohtalo ei ainiaaksi jää pimeyteensä. Se tarvitsee eräinä hetkinä puhtaampia uhreja, jotka se tempaa ulottaen suuret jääkätensä valoon. Mainitsin juuri Antigonen traagillisen nimen, ja silloin sanotaan varmaan: "Siinähän on, huolimatta sielunvoimastaan, se kohtalon uhri, jota turhaan etsit..." Sitä ei voi kieltää. Antigone on kylmän jumalan saalis, koska hänen sielunsa on kolme kertaa voimakkaampi kuin muiden naisten sielu. Hän tuhoutuu, koska kohtalo on asettanut hänet sellaiseen tilanteeseen, että hänen on valittava joko kuolema tai sen laiminlyöminen, mitä hän pitää ehdottomimpana sisaren velvollisuutena. Hän huomaa äkkiä itsensä asetetuksi kuoleman ja rakkauden välille, puhtaimman ja epäitsekkäimmän rakkauden, sillä onhan kysymys rakkaudesta varjoon, jota hän ei enää koskaan ole näkevä maan päällä. Ja minkä vuoksi on kohtalo voinut hänet niin tunkea siihen kuoloatuottavaan kulmaan, jonka kuolema ja velvollisuus muodostavat hänen taakseen? Vain siksi, että hänen sielunsa, ollen muita ylevämpi, on nähnyt tämän velvollisuuden ylipääsemättömän muurin, jota Ismene, hänen siskoraukkansa, ei näe, vaikka sitä hänelle näytetään. Samalla hetkellä, kun he molemmat seisovat palatsin kynnyksellä, kajahtavat samat äänet heidän ympärillään. Antigone kuulee vain sen, joka tulee ylhäältä päin, ja siksi hän kuolee. Ismene aavistaa tuskin, että on olemassa mitään muuta kuin se, mikä tulee alhaalta päin, ja siksi hän ei kuole. Pane Antigonen sieluun vähän sitä voimattomuutta, jota on Ofelian tai Margaretan sielussa, ja kohtalo olisi pitänyt hyödyttömänä antaa kuolemalle merkkiä sinä hetkenä, jolloin Oidipuksen tytär näyttäytyi Kreonin palatsin portilla. Siis vain siksi, että hänen sielunsa on voimakas, on kohtalo saattanut tekeytyä sen herraksi.

Se on totta, ja se on oikeamielisen, sankarin ja viisaan lohdutus. Kohtalo voi vallita heitä vain sen hyvän avulla, mitä se pakottaa heidät tekemään. Muut ihmiset ovat kuin kaupunkeja satoine avoimine portteineen, joista kohtalo tulee sisään, mutta oikeamielinen on kuin suljettu kaupunki, jossa on vain yksi portti, valoportti, ja kohtalo ei voi sitä aukaista, ennenkuin sen onnistuu saada rakkaus sille koputtamaan. Kohtalo saa toiset ihmiset tekemään mitä haluaa, ja kohtalo ollessaan vapaa tahtoo tuskin mitään muuta kuin pahaa. Mutta jos se aikoo hallita oikeamielistä, niin sen täytyy myös ajatella tehdä hyvää. Se ei käy enää hyökkäykseen pimeyden avulla. Oikeamielinen on turvassa valossa, ja vain voimakkaampi valo voi sen voittaa. Kohtalon täytyy siis muuttua uhriansa kauniimmaksi. Se asettaa tavalliset ihmiset valitsemaan oman tuskan tai toisten onnettomuuden, mutta se ei voi saada oikeata otetta sankarista tai viisaasta muuten kuin asettamalla valitsemaan omakohtaisen kärsimyksen tai toisten onnen. Se hyökkää edellisten kimppuun varustettuna kaikella sillä, mikä on rumaa; se voi hyökätä jälkimäisten kimppuun vain kaikkein kauneimman turvissa, mitä on maailmassa. On tuhansia aseita edellisiä vastaan, tien kivetkin muuttuvat aseiksi. Jälkimäisiä vastaan on vain yksi vastustamaton kalpa -- se on itseuhrautumisen ja velvollisuuden salamoiva säilä. Antigonen tarina kuvaa kohtalon koko vallan viisaasen nähden. Jeesus, joka kuolee puolestamme, Curtius, joka heittäytyy maanhalkemaan, Sokrates, joka kieltäytyy vaikenemasta, laupeudensisar, joka raukeaa sairaan pääaluselle, ja tavallinen ohikulkija, joka kuolee, pelastaakseen toisen ohikulkijan, heidän on täytynyt valita ja tuntea samalla kohtaa Antigonen kunniakas haava. On kyllä varmasti kauniita vaaroja valossakin, ja on vaarallista niiden olla viisas, jotka pelkäävät uhrausta; mutta ne, jotka pelkäävät uhrautua, kun suurenmoinen hetki on lyönyt, eivät ehkä ole oikein viisaita.

48.

Lausuessamme sanan _kohtalo_ ei ole ketään, joka ei kuvittelisi jotakin synkkää, kamalaa ja kuolemaa tuottavaa. Ihmisten syvimmissä ajatuksissa on kohtalo vain tie, joka vie kuolemaan. Vieläpä useimmissa tapauksissa se on vain nimi, joka annetaan kuolemalle, joka ei vielä ole tapahtunut. Se on tulevaisuudessa nähty kuolema, se on kuoleman elämään heittämä varjo. "Kukaan ei vältä kohtaloansa", sanomme esimerkiksi ajatellessamme kuolemaa, joka odottaa matkamiestä tienkäänteessä. Mutta jos matkamiestä kohtaa onni, emme enää puhu kohtalosta, taikka emme puhu siitä, niinkuin se olisi sama jumaluus. Ja eikö kuitenkin voi sattua, että se, joka kulkee halki elämän, tapaa onnettomuutta suuremman ja kuolemaa tärkeämmän onnen? Eikö voi sattua, että hän tapaa onnen, jota emme näe, ja eikö onni luonteeltaan ole vähemmän näkyvä kuin onnettomuus ja eikö se muutu yhä vähemmän näkyväksi, mitä korkeammalle se nousee? Mutta me emme ota tätä seikkaa ollenkaan huomioon. Jos on sattunut surullinen tapaus, rientää koko kylä tai koko kaupunki paikalle, mutta suuteloa, kauneuden sädettä, joka silmäämme kohtaa, tai rakkauden sädettä, joka valaisee sydäntämme, ei kukaan huomaa. Ja kuitenkin voi suutelo olla yhtä tärkeä ilolle kuin haava tuskalle. Me emme ole oikeamielisiä. Me emme tuskin milloinkaan yhdistä kohtaloa ja onnea, ja kun liitämme sen kuolemaan, niin teemme niin yhdistääksemme sen onnettomuuteen, joka on kuolemaakin suurempi.

49.

Jos puhun Oidipuksen, Jeanne d'Arcin ja Agamemnonin kohtalosta, niin et huomaa näiden kolmen olennon elämää: näet vain viime polut, jotka johtivat loppuun. Sanot itsellesi, että heidän kohtalonsa ei ole ollut onnellinen. Mutta unohdat, ettei kuolema milloinkaan ole onnellinen niiden silmissä, jotka eivät vielä kuole, ja kuitenkin juuri näin arvostelemme elämää. Kuolema näyttää nielevän kaikki. Jos kolmikymmenvuotinen onni päättyy tapaturmaiseen kuolemaan, niin nuo kolmekymmentä vuotta näyttävät katoavan yhden tuskanhetken hämärään.

50.

Teemme väärin niin yhdistäessämme kohtalon kuolemaan tai onnettomuuteen. Milloin me sitten luovumme siitä käsityksestä, että kuolema on elämää tärkeämpi ja onnettomuus onnea suurempi? Miksi katsomme vain kyyneleisiin arvostellessamme jonkin olennon kohtaloa, emme milloinkaan hymyihin? Kuka on sanonut meille, että meidän on arvioiminen elämää kuoleman avulla eikä kuolemaa elämän avulla? Me surkuttelemme Sokrateen, Duncanin, Antigonen, Jeanne d'Arcin ja monien muiden kohtaloa, koska heidän loppunsa oli odottamaton ja kauhea, ja me sanomme itsellemme, ettei viisaus eikä hyve ollenkaan riisu onnettomuutta aseista. Mutta ennen kaikkea, et ole viisas etkä oikeamielinen, jos et viisaudesta ja oikeamielisyydestä etsi muuta kuin viisautta ja oikeamielisyyttä itseänsä. Ja sitten, millä oikeudella kasaamme koko olemassaolon näin kuolinhetkeen? Miksi sanot, että Antigonen ja Sokrateen viisaus tai hyve teki heidät onnettomiksi, koska heidän loppunsa oli onneton? Merkitseekö kuolema elämänjuoksussamme suurempaa pistettä kuin syntyminen? Ja kuitenkaan et ota ollenkaan syntymää lukuun punnitessasi viisaan kohtaloa. Meidät saattaa onnelliseksi tai onnettomaksi se, mitä teemme syntymän ja kuoleman välillä. Ei kuolemassa, vaan sen edellä käyneissä päivissä ja vuosissa on jonkin olennon onni tai onnettomuus ja hänen todellinen kohtalonsa löydettävissä.

Me järkeilemme jossakin määrin siihen tapaan kuin viisas, jonka kauheasta kuolemasta historia on meille kertonut, olisi elänyt koko elämänsä tietäen sen surullisen lopun, jota viisaus hänelle valmisti. Mutta todellisuudessa huolestuttaa kuolemanajatus viisasta paljoa vähemmän kuin pahaa. Sokrateen ei tarvitse kuten Macbethin pelätä, että kaikki päättyy huonosti. Ja jos kaikki päättyy huonosti, niin tapahtuu se vastoin odotusta. Hän ei ole kuluttanut elämäänsä kuolemalla etukäteen kuin Cawdorin thani. Mutta liiankin usein näyttää sisimmissä ajatuksissamme haava, joka vuotaa verta muutaman tunnin, tuhoavan koko olemassaolon rauhan.

51.

En sano, että kohtalo on oikeamielinen, että se palkitsee hyvän ja rankaisee pahan. Mikä sielu voisikaan sanoa olevansa hyvä, jos palkinto olisi varma? Mutta me olemme vielä paljon kohtuuttomampia kuin kohtalo itse, kun sitä arvostelemme. Me näemme vain viisaan onnettomuuden, sillä me tiedämme kaikki, mitä onnettomuus on; mutta me emme näe hänen onneansa, sillä täytyy olla aivan yhtä viisas kuin se viisas ja yhtä oikeamielinen kuin se oikeamielinen, jonka kohtaloa punnitaan, voidakseen oppia tuntemaan heidän onnensa.

Kun ahdasieluinen ihminen koettaa mitata suuren viisaan onnea, niin tämä onni katoaa kuin vesi hänen sormiensa välitse; mutta toisen viisaan kädessä se muuttuu kiinteäksi, kiiltäväksi kullaksi. Meillä on vain se onni, jonka ymmärrämme. Sattuu toisinaan, että viisaan onnettomuus muistuttaa tavallisen ihmisen onnettomuutta, mutta hänen onnellaan ei ole mitään yhdyssidettä sen kanssa, jota ei-viisas sanoo onnekseen. On paljon useampia tuntemattomia maita onnessa kuin onnettomuudessa. Onnettomuudella on aina sama kova ääni, mutta onni synnyttää sitä vähemmän melua, mitä syvemmäksi se tulee.

Kun me asetamme onnettomuuden toiseen vaakakuppiin, panee jokainen toiseen sen käsityksen, joka hänellä on onnesta. Villi ihminen panee siihen tulivettä, ruutia ja sulkia; sivistynyt ihminen vähän kultaa ja muutamien päiväin huumauksen, mutta viisas panee siihen tuhansia seikkoja, joita me emme näe, koko sielunsa ehkä, vieläpä jalostamansa onnettomuuden.

52.

Ei ole mitään oikeamielisempää kuin onni, ei mitään, mikä uskollisemmin ottaa sielumme muodon, ei mitään, mikä tarkemmin täyttää ne tilat, jotka viisaus on avannut sille. Mutta ei ole olemassa mitään, miltä vielä puuttuu ääni yhtä paljon kuin siltä. Tuskan enkeli puhuu kaikkia kieliä ja tuntee kaikki sanat, mutta onnen enkeli avaa suunsa vain, kun se voi puhua onnesta, jonka villi ihminenkin voi ymmärtää. Onnettomuus on jo satoja vuosisatoja sitten päässyt lapsuudestaan, mutta sanoisi miltei, että onni vielä uinailee kapaloissaan.

Muutamat ihmiset ovat oppineet olemaan onnellisia, mutta missä ovat ne, jotka onnessaan ajattelevat lainata äänensä sille mykälle ylienkelille, joka valaisee heidän sielujaan? Mistä tulee tämä kohtuuton vaitiolo? Eikö onnesta puhuminen ole jossakin määrin sen opettamista? Eikö sen jokapäiväinen mainitseminen ole sen paikalle kutsumista? Eikö onnellisten kaunis velvollisuus ole opettaa toisia olemaan onnellisia? On varmaa, että oppii olemaan onnellinen, ja mitään ei opi helpommin kuin onnea, jos elät ihmisten keskuudessa, jotka siunaavat elämäänsä, niin sinäkin pian alat siunata elämääsi. Hymy on yhtä tarttuvaa kuin kyyneleet, ja ne aikakaudet, joita sanotaan onnellisiksi, eivät useinkaan ole muuta kuin aikoja, jolloin muutamat ihmiset ymmärsivät pitää itseään onnellisina. Tavallisesti ei meiltä puutu onnea, vaan onnentietoisuus. Ei merkitse mitään, vaikka on kuinka onnellinen tahansa, jos ei tiedä, että on onnellinen, ja pienimmänkin onnen tajuaminen synnyttää paljon enemmän onnellisuutta kuin suurin onni, jota sielumme ei huomaa. Liian monet olennot kuvittelevat, että onni on jotakin muuta kuin mitä heillä on, ja siksi pitää niiden, jotka ovat onnellisia, näyttää meille, ettei heillä ole mitään, jota ei jokaisella ole sydämessään.

Olla onnellinen merkitsee sitä, ettei enää ole levoton onnen suhteen. Olisi välttämätöntä, että aika-ajoin joku ihminen, jolle kohtalo on suonut ilmeisen, kadehdittavan, yli-inhimillisen onnellisuuden, tulisi meidän luoksemme sanomaan yksinkertaisesti: olen saanut kaikki, mitä teidän toiveenne kutsuvat joka päivä, olen saanut rikkautta, terveyttä, nuoruutta, kunniaa, voimaa ja rakkautta. Tänään voin sanoa olevani onnellinen, en niiden lahjojen vuoksi, jotka Onnetar on suvainnut minulle antaa, vaan siksi että nämä lahjat ovat opettaneet minua katsomaan korkeammalle kuin onneen. Jos ihmeellisillä matkoillani, voitoissani, voimassani ja rakkaudessani olen tavannut sen rauhan ja onnellisuuden, jota etsin, niin se on tapahtunut siksi, että ne ovat opettaneet minulle, etteivät todellinen onnellisuus ja rauha ole niistä löydettävissä. Ennen kaikkia näitä menestyksiä ne olivat vain minussa; näiden menestysten jälkeen ne ovat minussa yhä edelleen, ja minä tiedän, että jos minussa olisi ollut vähän enemmän viisautta, niin minulla olisi ollut kaikki, mitä minulla nyt on, ilman että minulla olisi tarvinnut olla niin paljon ulkonaista onnea. Tiedän olevani onnellisempi tänään kuin olin eilen, koska vihdoinkin tiedän, etten enää tarvitse onnea vapauttaakseni sieluni, saadakseni rauhan ajatukseeni ja valon sydämeeni.

53.

Viisas tietää tämän, ilman että minkään yli-inhimillisen onnen tarvitsee tulla sitä hänelle opettamaan. Oikeamielinen tietää sen myös, silloinkin kun hän on vähemmän viisas kuin todellinen viisas ja hänen tajuntansa näyttää vähemmän kehittyneeltä, sillä on huomattava, että oikeamielinen ja hyvä toiminta tuo mukanaan jonkinlaisen epäselvän tietoisuuden, joka usein on tehokkaampi, hartaampi, äidillisempi kuin se, mikä syntyy hyvästä ajatuksesta. Se tuo mukanaan varsinkin jonkinlaisen erikoisen onnen tietoisuuden. Miten menetelleekin, ovat korkeimmat ajatukset miltei aina epävarmoja ja muuttuvaisia, kun sitävastoin hyvän teon valo on ainainen ja vakaa. Syvä ajatus on toisinaan koristetietoisuus, mutta rakkaudentyö, sankarillinen velvollisuuden täyttäminen on oikea tietoisuus, s.o. toiminnassa oleva onni. Marcus Aurelius, joka antaa anteeksi kuolettavan loukkauksen, Washington, joka luopuu vallasta, kun hänen kunniansa on aiheuttamaisillaan väärinkäsityksen hänen kansassaan, ja se kiukkuinen ja halpamainen olento, joka sattumalta olisi keksinyt painolain -- tämä olettamus on muuten aivan epätodennäköinen -- he eivät olisi onnellisia samalla tavoin.

Tyydytetystä järjestä tyydytettyyn sydämeen on pitkä taival, jota reunustavat ne ainoat ilot, jotka eivät talvea pelkää. Onni on siveellisen elämän toimi enemmän kuin älyllisen. Tietoisuus yleensä ja varsinkin onnentietoisuus ei kätke järkeen, mitä sillä on kalleinta. Voisi toisinaan miltei sanoa, että älyn ylevimmät ja lohduttavimmat osat eivät muutu tietoisuudeksi, jos ne eivät ole ilmenneet hyveellisenä tekona. Ei ole kyllin, että keksitään uusi totuus ajatuksien ja tekojen maailmassa. Totuus on elävä meille vasta siitä hetkestä alkaen, jolloin se on muuttanut, puhdistanut ja lieventänyt jotakin sielussamme. Se mikä on todellisesti tunnusomaista tietoisuudelle, se mikä on sen olennainen toiminta, on tietoisuus siveellisestä parantumisesta. On olemassa hyvinkin älykkäitä olentoja, jotka eivät milloinkaan käytä älyään etsiäkseen virhettä tai elvyttääkseen armeliaisuuden tunnetta. Tämä tapaus on yleinen esim. naisissa. Jos mies ja nainen ovat älylliseltä voimaltaan yhdenarvoiset, käyttää nainen aina paljon pienemmän osan tätä voimaa oppiakseen tuntemaan itsensä siveellisesti.

Näyttää siltä, että äly, joka ei lähene tietoisuutta, liikkuu tyhjyydessä. Kaikki aivojemme voima, joka ei heti keräydy sydämemme puhtaimpaan astiaan, on suuresti alttiina turmeltumiselle ja hukkumiselle, joka tapauksessa se jää onnelle vieraaksi; se voi sitävastoin joutua suhteisiin onnettomuuden kanssa. Ihmisellä voi olla hyvin voimakas ja korkea äly hänen milloinkaan lähentymättä onnea; mutta on mahdotonta, että ihmisellä olisi lempeä, puhdas ja hyvä sielu ja että hän ei tuntisi muuta kuin onnettomuutta. On totta, etteivät älyn ja tietoisuuden rajat aina ole yhtä selvästi erillään kuin tästä voi ilmetä, ja että kaunis ajatus usein on hyvä teko. Mutta sattuu kuitenkin, että kaunis ajatus, joka ei ole syntynyt hyvästä teosta tai joka ei synnytä hyvää tekoa, lisää hyvin vähän onnellisuuttamme, kun taas hyvä teko, silloinkin kun mikään ajatus ei siitä saa alkua, raitistaa kuin hyväätekevä säde onnentietoisuuttamme.

54.