Part 4

Älyn avulla alamme kuitenkin kaunistaa tätä halua, muu ei kokonaan johdu meistä; mutta tuo muu ei lähde liikkeelle, ellei äly ole antanut sille virikettä. Järjen, joka on älymme vanhin tytär, täytyy istuutua siveellisen elämämme kynnykselle, sitten kun se on avannut ne maanalaiset ovet, joiden takana uinuvat vankeina olemuksemme elävät ja vaistomaiset voimat. Se odottaa lamppu kädessään, ja sen pelkkä läsnäolo tekee tämän kynnyksen ylitsepääsemättömäksi kaikelle, mikä ei sovi valon luontoon. Kauemmaksi, niille seuduille, jonne sen säteet eivät tunge, jatkuu hämärä elämä. Se ei ole ollenkaan huolissaan tästä, se päinvastoin siitä nauttii. Se tietää, että sen Jumalan silmissä, jota se kaipaa, kaikki, mikä ei ole kulkenut se valoisan holvikon läpi, unelma, ajatus, vieläpä toimintakaan ei voi lisätä mitään, ei ottaa pois mitään siitä ihanteellisesta olennosta, jonka se luo. Sen liekin velvollisuus on olla niin kirkas, niin laaja kuin mahdollista, eikä se saa jättää paikkaansa. Se ei epäile niin kauan kuin on olemassa vain alempien vaistojen ja pimeyden kilvoittelua. Mutta sattuu myös, että kahlehdituista voimista jotkut sitä itseä mahtavammat heräävät ja lähenevät sisäänkäytävää. Ne levittävät aineettomampaa, hajanaisempaa ja käsittämättömämpää valoa kuin se kirkas ja tasainen valo, jota se pitää kädessään. Rakkauden, selittämättömän hyvän ja muut vielä salaperäisemmät ja äärettömämmät voimat pyrkivät päästä esille. Mitä on tehtävä? Jos se on istuutunut kynnykselle, kun se ei vielä ole saanut oikeutta istuutua sinne, koska sillä ei vielä ole ollut rohkeutta oppia, ettei se ole yksin maailmassa, niin se hämmentyy, pelkää ja sulkee ovet. Ja jos se joskus jälleen päättää avata ne, tapaa se vain pivon hienoa tuhkaa mustilla porraskivillä. Mutta jos sen voima ei vavahtele, koska kaikki, mitä se ei ole voinut oppia, on sille ainakin opettanut, ettei mikään valo voi olla vaarallinen, että järjen elämässä voi uskaltaa itse järjen suurempaan valoon, tapahtuvat kuvaamattomat vaihdot siellä kynnyksellä lampusta lamppuun. Tuntemattoman öljyn pisaroita sekautuu inhimillisen viisauden öljyyn, ja kun valkoiset vieraat ovat menneet, on sen lampun liekki, nyt ainaiseksi uudestaan muodostuneena, kohoava korkeammalle, valtavampana ja puhtaampana laajentuneen esikartanon pylväiden välissä.

34

Jättäkäämme tässä eristetty viisaus palataksemme siihen, joka kulkee kohti kuolemaa ihmiskohtaloiden suuressa laumassa. Onko sallittua sanoa, ettei viisaan kohtalo milloinkaan sekaannu pahan tai hullun sielun kohtaloon? Päinvastoin, kaikkien olentojen kohtalot ristivät lakkaamatta toisiaan, ja kultalangat kiertyvät useimpien kohtalonkankaan hamppurihmain ympärille. On onnettomuuksia, jotka ovat hitaampia ja vähemmän kauhistavia kuin Oidipuksen ja Helsingörin prinssin ja jotka eivät paina alas silmiään oikeuden, rakkauden tai totuuden katseiden edessä. Ne, jotka puhuvat viisauden eduista, eivät ole koskaan viisaampia kuin rehellisesti ilman katkeruutta samoin kuin ilman ylpeyttä tunnustaessaan, että viisaus ei suo uskotuilleen miltei mitään, mitä tietämättömät tai pahat eivät voi halveksia. Sattuu monta kertaa, että viisaan lähestyminen ei muuta paljoa siinä, mitä ihmiset huomaavat, olkoon että hän tulee liian myöhään tai menee liian pian minkään todellisen kosketuksen syntymättä tai että hänen on ollut taisteltava voimia vastaan, joita liian monet olennot ovat kasanneet jo kauan aikaa. Hän ei tee mitään ulkonaisia ihmeitä, hän ei pelasta milloinkaan muuta kuin sen, mikä voidaan myöskin pelastaa elämän tavallisten lakien mukaan, ja voi myöskin sattua, että hän itse tempautuu mukaan, suureen, leppymättömään pyörteeseen. Mutta perikatoonkin joutuessaan hän voi sanoa itselleen, että hän tuhoutuu olematta viikko- ehkäpä vuosikausiakin ennenkuin onnettomuus tapahtuu, kuten niin usein sattuu, sielunsa raunion voimaton ja epätoivoinen todistaja.

Ja edelleen ymmärrämme, että pelastaa joku sen elämän mukaan, joka käsittää molemmat elämät, ei välttämättä merkitse sitä, että tempaa hänet pois kuolemasta ja ulkonaisista onnettomuuksista; mutta hänet tekee varmasti onnellisemmaksi tekemällä hänet paremmaksi. Pelastaa siveellisesti on kaikki kaikessa, ja tämä näyttää, kuten kaikki, mikä tapahtuu olemuksen huipuilla, hyvin mitättömältä asialta. Eikö katuvainen ryöväri tullut pelastetuksi, ei vain kristillisessä mielessä, vaan myöskin tämän sanan vielä täydellisemmässä mielessä? Ja kuitenkin hänen täytyi kuolla, mutta hän kuoli ikuisesti onnellisena, koska häntä oli rakastettu viime hetkenä, ja koska äärettömän viisas olento oli ymmärtänyt hänelle osoittaa, ettei hänen sielunsa ollut hyödytön, että sekin oli ollut hyvä eikä ollut huomaamatta vaeltanut maan päällä...

35.

Sitä mukaa kuin laskeutuu elämän portaita alemma, tunkeutuu samalla yhä useampien surujen ja heikkouksien salaisuuteen. Silloin näkee ympärillään monien sielujen elelevän toimettomina, koska ne luulevat itsensä hyödyttömiksi, koska ne kuvittelevat, ettei kukaan milloinkaan ole heihin katsahtanut, ettei heissä olisi mitään rakkautta herättävää. Mutta eikö viisaalle lopulta tule se hetki, jolloin hän näkee, kannattaa ja rakastaa jokaista olemassaolevaa sielua, vain siksi, että sillä on olemassaolemisen salaperäinen lahja? Eikö viimein lyö se hetki, jolloin hän näkee hyveet kaikkien heikkouksien, kaikkien paheiden ja kaikkien valheiden pohjalla? Kirkas ja siunattu hetki, jolloin pahuus on vain hyvyyttä, joka on kadottanut ohjaajansa, jolloin petollisuus ei ole kuin vilpittömyyttä, joka ei löydä enää onnen tietä, jolloin viha on vain rakkautta, joka tuskalla avaa hautakammionsa ovea. Silloin kertomus katuvaisesta ryöväristä aavistamatta muuttuu kaikkien niiden tarinaksi, jotka ympäröivät oikeamielistä miestä; ja vähäpätöisimmässä näistä olennoista, jonka tällä tavoin on pelastanut katse, sana, hiljaisuus, on todellinen onni, jota kohtalo ei voi saavuttaa, ennen yön tuloa, unohtava, kuten Sokrateen sielussa, että kuolemanjuoma on juotu ennen auringonlaskua.

36.

Muuten sisäinen elämä ei ehkä ole sitä, mitä ajatellaan. On niin monenlaista sisäistä elämää kuin on ulkonaista. Pienemmät tunkeutuvat näille rauhallisille aloille yhtä hyvin kuin suuret, eikä sinne aina kuljeta järjen porttien kautta. Sattuu hyvin usein, että se, joka tietää kaikki, turhaan kolkuttaa näille porteille, ja että se, joka ei tiedä mitään, vastaa hänelle sisältä. Vakavin, kaunein ja kestävin elämä on varmasti se, jonka itsetietoisuus hitaasti rakentaa itsessään sielumme läpikuultavimpien osien avulla. Se on viisas, joka oppii pitämään voimassa tätä elämää kaikella sillä, mitä sattuma hänelle joka päivä tuo. Se on viisas, jossa pettymys tai petos vain yhä enemmän puhdistavat viisautta. Se on viisas, jossa paha itse pakotetaan tuomaan poltoksia rakkauden rovioon. Se on viisas, joka on ottanut tavaksi nähdä kärsimyksessään vain sen kirkastuksen, joka siitä leviää hänen sieluunsa, eikä koskaan katso varjoa, jonka se levittää niihin, jotka sen ovat synnyttäneet. Vielä viisaampi on se, jossa ilot ja surut eivät vain lisää itsetietoisuutta, vaan saavat hänet myös näkemään, että on jotakin itsetietoisuuttakin korkeampaa. Tällöin päästään sisäisen elämän huipuille, joilta vihdoin voi hallita niitä liekkejä, jotka sitä valaisevat. Mutta tämä on harvojen osa, ja onnellisena voi elää vähemmänkin hehkuvissa laaksoissa, joissa näiden liekkien mustaamat juuret kiemurtelevat. On hämärämpiä olentoja, jotka tuntevat suojapaikkansa. On vaistomaisia sisäisiä elämiä. On aloitekyvyttömiä ja älyttömiä sieluja, jotka eivät milloinkaan löydä polkua, joka johtaa heihin itseensä, jotka eivät koskaan joudu näkemään, mitä heillä on tässä kätketyssä kolkassa, ja jotka siitä huolimatta toimivat siinä samalla tavoin kuin ne, joiden äly on punninnut kaikki sen aarteet. On olentoja jotka, tietämättä mikä on korkeimman itsetietoisuuden, ainoa kiintotähti, eivät tahdo muuta kuin hyvää, kuitenkaan tietämättä, miksi sitä tahtovat. Mutta jokainen sisäinen elämä alkaa vähemmän sinä hetkenä, jona äly kehittyy, kuin sinä, jolloin sielu muuttuu hyväksi. On aika kummallista, ettei voi hankkia itselleen sisäistä elämää pahassa. Ei millään oliolla, jolla ei ole jonkinlaista sielunaateluutta, ole sisäistä elämää. Tuntekoon hän miten hyvästi tahansa itsensä, ehkäpä hän saa tietää minkätähden hän ei ole hyvä, mutta hän ei milloinkaan saa sitä voimaa, ei sitä suojapaikkaa, ei sitä näkymättömän tyydytyksen aarretta, joka on jokaisella, ken uskaltaa pelotta mennä sydämeensä. Sisäinen elämä on vain jonkinlaista sielun onnea, ja sielu on onnellinen vain voidessaan rakastaa jotakin puhdasta itsessään. Sattuu kyllä, että se erehtyy valinnassaan, mutta erehtyessäänkin se on onnellisempi kuin sielu, jolla ei ole ollut tilaisuutta valita.

37.

Siksi merkitsee jo jonkun olennon pelastamista, kun tekee niin, että hän rakastaa pahaa vähemmän kuin hän rakasti sitä, sillä siten auttaa häntä sielussaan rakentamaan sitä suojusta, jota vastaan kohtalon aseet murtuvat. Tämä suojus on itsetunnon tai rakkauden muistomerkki, kummanko, merkitsee vähän, sillä rakkaus on itsetietoisuutta, joka vielä etsii itseään hämärästi, sillaikaa kun todellinen itsetietoisuus on rakkautta, joka lopullisesti löytää itsensä kirkkaudesta. Mutta tämän suojapaikan sisimmässä sytyttää sielu ilonsa salaisimman liekin. Sielun ilo, joka hälventää sen synkkyyden, jonka pahat kohtalot ovat jättäneet jälkeensä, kuten aineellinen tuli hävittää maailmassa vallitsevain tautien vaikutukset, sielun ilo ei ole toisten ilojen kaltaista. Se ei johdu ulkonaisesta onnesta eikä itserakkauden tyydyttämisestä, sillä itserakkauden alla, joka vähenee sitä mukaa kuin sielu tulee paremmaksi, piilee puhtaan rakkauden ilo, joka kasvaa sitä mukaa kuin sielu jalostuu. Ei, tällä ilolla ei ole juurtansa ylpeydessä, eikä sielu tunne itseään onnelliseksi siksi, että se voi hymyillä omalle kauneudelleen. Sielulla, joka on päässyt jonkinlaiseen itsetietoisuuteen, on oikeus tietää olevansa kaunis; mutta kaikki, mitä se liian omaehtoisesti lisää kauneutensa itsetietoisuuteen, sen se ehkä vähentää rakkautensa itsetiedottomuudesta. Ilmenevän itsetietoisuuden ensi velvollisuus on opettaa meitä kunnioittamaan itsetiedottomuutta, joka ei vielä tahdo paljastua. Mutta se ilo, josta puhun, ei ota rakkaudelta, mitä se lisää tietoisuuteen. Päinvastoin juuri siinä -- eikä missään muualla -- pitää rakkaus tietoisuutta vireillä, samalla kun rakkaus kasvaa tietoisuuden avulla, henki, joka on kohoamassa, tuntee onnea, jota ei koskaan tunne ruumis, joka on onnellinen; mutta sielu, joka jalostuu, tuntee iloja, joita ei kohoava henki aina tunne. On totta, että kohoava henki ja jalostuva sielu yleensä toimivat yhdessä sisäisen rakennuksen lujittamiseksi. Mutta sattuu myös usein, että ne toimivat erikseen ja ettei mikään yhdistä niitä molempia muureja, joita ne rakentavat. Jos on niin asianlaita, ja jos olento, jota eniten rakastan maailmassa, tulisi minulta kysymään, mikä on valittava ja mikä turvapaikka on syvin, hyökkäyksiltä parhaiten turvassa ja suloisin, niin neuvoisin häntä kohtaloineen pyrkimään sen sielun turviin, joka on jalostumassa.

38.

Eikö viisas joudu milloinkaan kärsimään? Eikö mikään ukkospilvi koskaan synkennä hänen asuntonsa yllä kaareutuvaa taivasta? Eikö kukaan asettele hänelle ansoja? Eikö hänen vaimonsa, eivätkö hänen ystävänsä häntä milloinkaan petä? Eikö se, mitä hän luuli yleväksi, koskaan muutu alhaiseksi? Eikö hänen isänsä ja äitinsä, eivätkö hänen poikansa ja veljensä kuole niinkuin muutkin? Suojelevatko enkelit kaikkia teitä, joita myöten tuska meihin tunkeutuu? Ja eikö Jeesus itkenyt Latsaruksen haudalla? Ja eikö Marcus Aurelius kärsinyt poikansa Commoduksen, jossa jo villipeto näyttäytyi, ja vaimonsa Faustinan seurassa, jota hän rakasti ja joka ei rakastanut vähääkään miestään? Ja eikö Aemilius Paulus, joka oli yhtä viisas kuin Timoleon, ole huokaillut kohtalon kourissa, kun hänen vanhin poikansa kuoli viisi päivää ennen hänen voittokulkuansa Roomaan ja toinen kolme päivää sen jälkeen? Tämänkö avun antaa viisaus onnelle? Onko meidän pyyhittävä pois kaikki, mitä olemme sanoneet, ja onko meidän laskettava viisaus niiden harhaluulojen joukkoon, joilla ihmissielu koettaa järjen silmissä puolustaa niitä haluja, jotka kokemus miltei aina selittää järjettömiksi?

39.

Toden totta, viisaskin kärsii. Hän kärsii, ja kärsimys on yksi hänen viisautensa perusaineksia. Hän kärsii ehkä enemmän kuin muut ihmiset, koska hän on eheämpi ihminen. Hän kärsii enemmän, sillä mitä yksinäisempi on, sitä enemmän kärsii, ja mitä viisaampi ihminen on, sitä enemmän hän tuntee itsensä yksinäiseksi. Hän kärsii lihassaan, sydämessään ja hengessään, sillä on lihan, sydämen ja hengen osia, joita ei mikään tämän maailman viisaus voi kohtalosta vapauttaa. Sentähden ei olekaan kärsimystä vältettävä, vaan alakuloisuutta ja niitä kahleita, jotka se tuo mukanaan sille, joka ottaa sen vastaan herrana eikä tärkeämmän tienmutkan takana olevan henkilön lähettiläänä. Luonnollisesti viisas, kuten hänen naapurinsakin, kavahtaa unesta siitä kolinasta, jonka epämieluinen sanantuoja synnyttää hänen talossaan. Hänen on mentävä alas puhumaan sanantuojan kanssa. Mutta puhuessaan katsahtaa hän monta kertaa aamuaikaisen onnettomuutensa olan yli nähdäkseen taivaanrannan häivässä suuren ajatuksen, jonka enteenä onnettomuus ehkä on. Kun onnen helmassa ollessaan tätä ajattelee, näyttää itse asiassa se paha, jolla kohtalo voi meitä yllättää, perin pieneltä. Myönnän, että onnettomuuden tapahduttua suhteet ovat vaihtuneet, mutta paikkansa pitää kuitenkin, että jos se tahtoo meissä sammuttaa rohkeuden ainaisesti palavan liekin, niin sen täytyy onnistua lopullisesti sydämemme sisimmässä halventamaan kaikki, mitä rakastamme, mitä ihailemme, mitä jumaloimme. Ja mikä vieras valta pääseekään halventamaan tunnetta ja ajatusta, jollemme itse sitä raasta alas? Onko ruumiillisten kärsimysten lisäksi mitään tuskaa, joka voi saavuttaa meidät muuta tietä kuin ajatuksiemme kautta? Ja kuka ojentaakaan ajatuksillemme ne aseet, joilla ne karkaavat kimppuumme tai puolustavat meitä? Ihminen kärsii vähän itse kärsimyksestä, mutta hän kärsii suunnattomasti siitä tavasta, jolla hän ottaa sen vastaan. "Hän oli itse syynä onnettomuuteensa", sanoo Anatole France eräästä sellaisesta henkilöstä, joka ei milloinkaan katso yli tylyn sanantuojan olkapään, "hän on itse syynä onnettomuuteensa, sillä kaikki todellinen kurjuus on sisäistä ja itsemme tuottamaa. Me arvelemme väärin, että se tulee ulkoa. Me luomme sen itsessämme omasta olemuksestamme."

40.

Jonkun tapahtuman aktiivinen voima on siinä tavassa, jolla tapausta katsellaan. Kokoa yhteen kymmenen ihmistä, jotka Aemilius Pauluksen lailla ovat kadottaneet kaksi poikaansa elämänsä suloisimpana hetkenä, silloin näet kymmenen tuskaa, jotka eivät ollenkaan muistuta toisiaan. Onnettomuus tulee meihin, mutta se tekee vain mitä sen tehtäväksi määrää. Se kylvää, se turmelee, se korjaa sen määräyksen mukaan, jonka on huomannut kynnykseemme kaiverretuksi. Jos kaikin puolin keskinkertaisen naapurini kaksi poikaa kuolisivat juuri samalla hetkellä, jolloin heidän isänsä voi toteuttaa korkeimmat toiveensa, niin kaikki loppuisi pimeyteen, ei mikään tähti tuikahtaisi, ja onnettomuus, itse miltei ikävystyneenä, jättäisi vain vähän väritöntä tuhkaa jäljelle. Minun ei tarvitse nähdä sen jälkeen naapuriani. Tiedän etukäteen sen hiukkasen, minkä tuska on hänelle antanut, sillä tuska ei tee muuta kuin palauttaa takaisin sen, mitä sielumme on lainannut sille onnellisina päivinä.

41.

Mutta sama onnettomuus on kohdannut Aemilius Paulusta. Kauhistunut Rooma odottaa voittomarssin vielä kaikuessa. Mitä on tapahtuva? Uhmailevatko jumalat viisasta, ja millä tavalla on viisas vastaava jumalille? Mitä on sankari tehnyt tuskallensa, tai mitä on tuska tehnyt tälle sankarille? Sellaisina hetkinä näyttää ihmiskunta olevan tietoinen, että kohtalo koettelee vieläkin kerran käsivartensa voimaa ja että siinä on jotakin muuttunut, jos ei sen käsivarsi voi musertaa sitä, jota on lyönyt. Huomatkaa myös millä levottomuudella ihmiskunta sellaisissa tilanteissa päälliköittensä katseista etsii näkymättömän tunnussanaa.

Aemilius Paulus menee keskelle Rooman kansaa, jonka hän on kutsunut kokoon. Hän on vakava ja puhuu tähän tapaan: "En ole milloinkaan pelännyt sitä, mikä lähtee ihmisistä, mutta se, mitä olen pelännyt jumalallisista asioista, on onnen äärimmäinen epävakaisuus ja sen iskujen ehtymätön vaihtelevaisuus, varsinkin tässä sodassa, jossa se myötätuulen tavoin suosi kaikkia yrityksiäni. Itse asiassa odotin lakkaamatta sen kumoavan onneni ja nostattavan myrskyn. Niin, yhtenä ainoana päivänä kuljin Joonian meren yli Brundisiumista Corcyraan, ja Corcyrasta tulin Delphoihin, jossa uhrasin Apollolle. Viisi päivää tämän jälkeen me, sotajoukkoni ja minä, saavuimme Makedoniaan, ja minä puhdistin joukkoni tavanmukaisilla menoilla. Heti aloitin sotatoimet, ja neljäntoista päivän päästä lopetin tämän sodan mitä loistavimmalla voitolla. -- Tämä nopea voittokulku sai minut hyvin ymmärrettävästi epäilemään onnea. Aivan levollisena vihollisten suhteen ja heitä pelkäämättä aloin vavistuksella ajatella jumalattaren epävakaisuutta meritse tapahtuvalla kotimatkalla, kun minun oli kuljetettava takaisin niin onnellisen voittoisa sotajoukko, niin suunnaton saalis ja vangitut kuninkaat. Ilman mitään onnettomuutta saavuttuani luoksenne, nähdessäni kaupungin riemuitsevan, juhlivan ja uhraavan epäilin yhä edelleen kohtaloa, sillä tiesin, ettei mikään sen suosionosoituksista ole katkeruutta vailla ja että kateus aina seuraa suuria menestyksiä. Sieluni, joka oli täynnä tuskallista levottomuutta ja vavistuksella odotti, mitä tulevaisuus oli tuova mukanaan Roomalle, vapautui pelostaan vasta sinä hetkenä, kun näin perheeni tuhoutuvan tässä kauhistavassa haaksirikossa, jolloin minun täytyi pyhitettyinä päivinä omin käsin käärinliinoihin kietoa peräkkäin kaksi toivorikasta poikaa, ainoat, jotka olin määrännyt perijöikseni. Olen nyt itse turvassa suurilta vaaroilta, ja olen varmasti vakuutettu, että teidän menestyksenne on kestävä lujana ja horjumattomana. Onnetar on kyllin kostanut menestykseni niillä onnettomuuksilla, jotka se on suunnannut minuun. Hän on sekä voittokulun pitäjässä että siinä kuljetetussa vangissa antanut sattuvan esimerkin ihmisonnen hauraudesta, se erona vain, että voitetulla Perseuksella on yhä edelleen lapsensa, mutta Aemilius Paulus, voittaja, on kadottanut omansa."

42.

Tällainen on roomalaisen tapa ottaa vastaan suurin tuska, joka voi kohdata ihmistä hetkellä, jolloin hän on kaikkein herkin tuskalle, s.o. suurimman onnensa hetkellä. Onko muita tapoja? On, sillä on yhtä monta tapaa ottaa se vastaan kuin jaloja tunteita ja ajatuksia tässä maailmassa, ja jokaisella näistä tunteista, jokaisella näistä ajatuksista on taikasauva, jolla se kynnyksellä muuttaa kärsimyksen vaatteita ja kasvoja. Job olisi sanonut: "Herra antoi ja Herra otti, kiitetty olkoon Herran nimi!" ja Marcus Aurelius ehkä: "Jos ei minun enää sallita rakastaa niitä, joita rakastin yli kaiken, niin tapahtuu tämä epäilemättä siksi, että minun on opittava rakastamaan niitä, joita en vielä ole rakastanut."

43.

Älkäämme luulko, että he näin lohduttavat itseään tyhjin sanoin, ja että kaikki nämä lausunnot huonosti kätkevät haavan, joka on sitä tuskaisempi, kun he koettavat sitä salata. Ensinnäkin on joka tapauksessa parempi lohduttaa itseään tyhjin sanoin kuin ettei ollenkaan lohduta itseään. Ja joskin täytyisi sitten myöntää, että kaikki on ollut kuvittelua, on samalla myöntäminen, että kuvittelu on ainoa, mikä sielulla on, ja minkä muun kuvittelun nimessä anastaisimmekaan oikeuden halveksia toista kuvittelua.

Kun ne suuret viisaat, joista juuri olen puhunut, illan tullen palaavat autioituneeseen taloonsa ja lieden äärestä etsivät paikkoja, joissa heidän lapsensa vähää ennen istuivat, tuntevat he varmasti osaksi sitä tuskaa, jonka kokonaisuudessa tuntevat ne, joissa tämä kärsimys ei herätä ainoatakaan jaloa ajatusta. On nimittäin väärin lukea kauniin ajatuksen, kauniin tunteen ansioksi voimaa, jota ei niillä ole. On ulkonaisia kyyneleitä, joita ne eivät pysty kuivaamaan, ja pyhitettyjä hetkiä, jolloin viisaus ei vielä lohduta, mutta, sanokaamme tämä viimeinen kerta, kärsimystä ei ole koetettava välttää, sillä sitä ei voi välttää. On vain valittava, mitä kärsimys meille tuottaa. Sanotaanko ehkä, että tämä valinta, jota silmä ei voi nähdä, tosiasiassa on perin vähäinen seikka, joka ei voi pyyhkiä pois sitä tuskaa, jonka syy lakkaamatta on silmiemme edessä? Kaikki siveelliset ilommehan, jotka ovat paljon syvällisempiä kuin kaikki ruumiilliset ja älylliset ilomme, muodostuvat tällaisista pikku seikoista. Jos me muutamme sanoiksi tunteen, joka on urotyön käyttövoimana, näyttää se tosiaankin mitättömältä. Pikkuseikka oli sekin käsitys, josta Cato nuorempi teki itselleen velvollisuuden, jos me vertaamme sitä koko valtakunnan suunnattomaan levottomuuteen ja siihen veriseen kuolemaan, jonka se tuotti, ja eikö hänen velvollisuudenkäsittämisensä kuitenkin ole suurempi kuin tämä levottomuus, ja eikö se kohoa yli sen kuolemankin, jonka se on aiheuttanut? Eikö vielä tänä päivänäkin Cato ole oikeassa? Ja mikä elämä, jota ihmisjärki juuri tämän käsityksen vuoksi ei voi vaakalaudallaan punnita, koska se näyttää järjelle niin vieraalta, mikä elämä onkaan ollut sisäisesti, ylevästi onnellisempaa kuin Caton?

Kaikki, mikä jalostaa olemustamme, kaikki, mitä kunnioitamme itsessämme, hyveellisyytemme vaikuttimet, ne tunnerajat, jotka jokainen ihminen asettaa paheilleen ja rikoksilleenkin, näyttävät itse asiassa pikkuseikoilta, kun järkemme vaatii tiliä niistä. Juuri näistä kuitenkin on jokaisen olennon elämän lait etsittävissä. Ja mikä ihminen voisikaan elää alistumatta useimpiin näistä aatteista, jotka eivät ole järjen alaisia? Viheliäisimmätkin tottelevat jotakin niistä, ja mitä useampia sellaisia ihminen tottelee, sitä vähemmän viheliäinen hän on. Se, joka on murhannut, sanoo sinulle: "Minä murhaan tosin, mutta en varasta." Se, joka on varastanut, varastaa, mutta ei petä; ja se, joka pettää, ei petä veljeänsä. Niin turvautuu siis jokainen viimeiseen siveelliseen kauneuteen, joka hänellä on jäljellä. Syvimmälle vajonneellakin ihmisellä on aina jokin pyhä paikka, jonkinlainen turvapaikka sielussaan, jossa hän tapaa vähän puhdasta vettä ja josta hän ammentaa elämän jatkamiseen tarpeellisen voiman. Tässä yhtä vähän kuin muuallakaan lohduttaa järki, ja sen on pysähdyttävä varkaan tai kavaltajan viimeisen turvapaikan kynnykselle, niinkuin se pysähtyy Antigonen uhrin, Jobin kärsivällisyyden ja Marcus Aureliuksen rakkauden edessä. Se pysähtyy, ei selvittele enää, hyväksyy tuskin, ja kuitenkin se tuntee, että jos se tekisi kapinan, se tekisi sen valoa vastaan, josta se on vain näkyvä varjo, sillä järki on näiden seikkojen joukossa kuin mies, joka seisoo auringonpaisteessa. Hän näkee oman varjonsa jalkojensa juuressa, hän saa sen etenemään ja peräytymään ja sen ääriviivat muuttumaan sen mukaan kumartuuko hän vai suoristuu, mutta tämä varjo on ainoa, joka on hänen määrättävissään, joka hänellä on, ja jota hän voi komentaa ympärilläolevassa, häikäisevässä valossa, järkemme liikkuu siis ylevämmässä valossa, ja se varjo, jonka se heittää, ei vaikuta mitään tähän liikkumattomaan loistoon. Miten kaukana Marcus Aurelius ja kavaltaja ovatkaan toinen toisestaan, ammentavat he kuitenkin samasta lähteestä sitä salaperäistä vettä, joka pitää yllä heidän sielunsa elämää, eikä tämä lähde ole heidän älynsä piirissä.