Part 3

Jos Ludvig XVI olisi tehnyt, mitä me olisimme tehneet hänen sijassaan, nyt kun näemme mitä piti tehdä, s.o. avoimesti luopunut kaikista kuninkaallisista ennakkoluulojen hulluuksista, hyväksynyt vilpittömästi uuden totuuden ja ylemmän oikeuden, jota hänelle osoitettiin, ihailisimme hänen neroansa. Onhan todennäköistä, että Ludvig, joka ei ollut paha eikä tyhmä ihminen, on voinut, joskin vain hetken, nähdä tilansa samoin silmin kuin puolueeton filosofi olisi sitä katsellut. Joka tapauksessa ei se historiallisesti eikä sielullisesti ole mahdotonta. Me tiedämme hyvin usein vakavasti epäillessämme, missä on kiinteä piste, velvollisuuden muuttumaton huippu, mutta meistä tuntuu, että nykyisestä velvollisuudesta tähän liian yksinäiselle ja liian hohtavalle huipulle on matka, jota ei olisi viisasta heti kulkea. Ja kuitenkin, eikö koko ihmiskunnan historia, eikö koko elämämme kokemus osoita, että korkein huippu aina on oikeassa ja että aina lopuksi on sille kiivettävä, sitten kun on kadotettu kallista aikaa useille matalammille kummuille nousemiseen. Kuka on viisas, sankari, suuri mies, ellei juuri se, joka kulki aivan yksin ennen muita autiolle tunturiylängölle, jonka kaikki näkivät selvemmin tai hämärämmin.

Me emme väitä, että Ludvig XVI:n olisi pitänyt olla tällainen mies, tällainen nero, vaikka on miltei velvollisuus olla nero, kun pitää kädessään niin monen kanssaihmisensä kohtaloa. Me emme väitäkään enempää, kuin että parhaimmat meistä olisivat voineet välttää hänen erehdyksensä ja siis myös hänen onnettomuutensa. Ei, mutta yksi asia on varma, ettei millään näistä onnettomuuksista ollut yli-inhimillistä alkuperää, ei mikään ollut yliluonnollisen tai salaperäisen välttämätön. Ne eivät laskeutuneet tänne toisesta maailmasta; niitä ei lähettänyt mikään hirviömäinen, käsittämätön, oikullinen Jumala. Ne saivat alkunsa väärin ymmärretystä oikeudenaatteesta, oikeudenaatteesta, joka äkkiä oli herännyt elämään, mutta joka ei milloinkaan ollut nukkunut ihmisen järjessä. Ja mitä onkaan maailmassa rauhoittavampaa, läheisempää, syvemmin inhimillistä kuin oikeudenaate? Ludvig XVI:n rauhan kannalta katsoen oli valitettavaa, että tämä aate juuri heräsi hänen hallitusaikanaan. Siinä miltei kaikki, mistä kohtaloa voisi syyttää. Ja useimmat siihen kohdistamistamme syytöksistä ovat yleensä samanarvoisia.

Mitä muuhun tulee, on meillä täysi oikeus olettaa, että yksi ainoa tarmokas, täydellisen vilpitön, epäitsekkään, jalon ja kaukonäköisen viisas teko olisi voinut muuttaa tapahtumien kulkua. Jos Varennesiin pakeneminen, joka kuitenkin oli kaksimielinen ja rikollisen heikko teko, olisi suoritettu vähän vähemmän lapsellisesti, vähän vähemmin järjettömästi, kuten sen olisi järjestänyt jokainen todelliseen elämään tottunut mies, niin ei ole epäilemistäkään, ettei Ludvig XVI olisi kuollut mestauslavalla. Joku jumalako vai sokea myöntyväisyys Marie Antoinetten tahtoon sai hänet uskomaan tyhmälle, ylpeälle ja taitamattomalle Fersenille tämän onnettoman matkan valmistelut ja johdon? Pakottiko joku valtavan salaperäinen voima vai hänen kevytmielisyytensä, huolettomuutensa, tietämättömyytensä, jonkinlainen tylsä ja samalla kohtaloa ärsyttävä välinpitämättömyytensä, joka ei ole harvinainen ylimielisissä ja heikoissa henkilöissä, hänet joka pysähdyspaikalla pistämään päänsä vaunujen ovesta, niin että hänet tunnettiin kolme neljä kertaa?

Ja tuona ratkaisevana hetkenä, tuona synkkänä ja tukahduttavana yönä Varennesissa, joka on yksi niistä historiallisista öistä, jolloin kohtalon olisi pitänyt vallita taivaanrannalla kuin järkkymätön vuori, emmekö silloin näe tuon kohtalon horjahtelevan joka askeleella niinkuin lapsi, joka astelee ensi askeleitaan ja joka ei tiedä, tuoko valkea kivi vai tuo ruohotukku saa hänet kellahtamaan tien oikealle tai vasemmalle puolelle. Kun vaunut traagillisesti pysähtyivät tuona pimeänä yönä siitä kauhistavasta huudosta, jonka parraton nuorukainen Drouet päästi: "Kansakunnan nimessä!..." olisi tarvittu käsky vaunuissa istuvalta kuninkaalta, yksi piiskanisku, yksi helmiruoskan läimäys, ja sinä ja minä emme luultavasti olisi syntyneet, sillä maailmanhistoria ei olisi ollut sama. Ja sitten pormestarin, kunnioitettavan, hämillään olevan, epäröivän pormestarin edessä, joka odottaa vain käskevää sanaa avatakseen kaikki ovet, ja majatalossa, ja monsieur Saucein, kunnon maustekauppiaan puodissa, ja viimein, kun Goguelat ja Choiseul tulevat husaarien ympäröiminä, jotka tervehtivät sotilaallisesti, eikö silloin kaikki kaksikymmentä kertaa riippunut yhdestä jaa'sta tai ei'stä, yhdestä askeleesta, yhdestä liikkeestä, yhdestä katseesta? Aseta kymmenen hyvin tuntemaasi henkilöä Ranskan kuninkaan sijaan, ja sinä voit varmasti ennustaa, mikä on tuloksena heidän kymmenestä yöstään. Niin, tässä on juuri häpeällinen yö, se yö, joka paljastaa kohtalon! Olemmeko milloinkaan selvemnrn nähneet tämän suuren, salaperäisen voiman epäitsenäisyyttä, nähneet sen tuttua ja hämmentynyttä kurjuutta, sen voiman, joka alistuvaisimpina hetkinämme näyttää elämäämme painavan? Olemmeko milloinkaan nähneet tätä voimaaa täydellisemmin riisuttuna lainatuista, uhkeista ja petollisista vaatteistaan, menevän ja tulevan sata kertaa perättäin ja kyynelissä kylpien kuolemasta elämään ja elämästä kuolemaan, ja lopulta heittäytyvän kuin peljästynyt nainen onnettoman, vähän vähemmän epätodellsen, vähän vähemmän horjuvan miehen syliin rukoillen aamuun asti ratkaisua, olemassaoloa, jota se ei koskaan löydä muualta kuin ihmisälyn, inhimillisen tahdon sisimmästä?

22.

Mutta tässä ei ole vielä koko totuutta. On hyödyllistä katsella asiaa tällä tavoin, vähentää siten kohtalon osaa, katsella sitä kuin epäröivää ja eksynyttä naista, joka on otettava hoiviin ja osoitettava oikeaan. Se antaa meille odottaessamme vaaran-hetkeämme luottamusta ja aloitekykyä, rohkeutta, jota ilman ei tehdä mitään hyödyllistä. Mutta tämä ei merkitse, ettei olisi mitään muuta, ettei olisi koskaan otettava mitään muuta huomioon kuin tahtomme ja älymme. Älyn ja tahdon pitää kuten voitollisten sotilaiden tottua elämään heitä vastaan sotivien kustannuksella. Heidän on opittava ravitsemaan itseään sillä tuntemattomalla, joka heitä halltsee. Toimettoman ihmisen liian ahtaasta onnesta, sen jokapäiväisistä tehtävistä ei päästä muuten kuin vapaaehtoisen varmasti kulkemalla tietä, jonka tuntee, yhä lakkaamatta ajatellen sitä tutkimatonta aluetta, jonka halki tämä tie kulkee. Tottukaamme ajattelemaan kuin kaikki olisi allemme alistettua, mutta yhä säilyttäen sielussamme ajatuksen jalosti alistua niihin suuriin voimiin, joita kohtaamme. On välttämätöntä, että käsi luulee, että kaikki on edeltäpäin tiedetty; mutta myös että salainen, loukkaamaton, lahjomaton ajatus ei milloinkaan unohda, että kaikki mikä on suurta melkein aina on edeltäpäin aavistamatonta. Juuri edeltäpäin aavistamaton ja tuntematon suorittavat mitä me emme olisi uskaltaneet yrittää; mutta ne eivät tule avuksemme, elleivät ne sydämemme sisimmästä löydä alttaria, joka olisi omistettu niille. Murtakaa sitä osaa, jonka voimakastahtoisimmat miehet, kuten esim. Napoleon, tavattomissa teoissaan ovat ymmärtäneet pidättää Onnettarelle. Ne, joilla ei ole mitään suuria toiveita, ottavat sattuman huoneeseensa kuin heikon lapsen. Toiset avaavat sille rajattomat lakeudet, joiden halki ihmisolento ei vielä ole pystynyt samoilemaan, mutta ne eivät kadota sitä näkyvistään.

23.

Näiden historian kouristushetkien laita on kuin meren myrskyjen. Tullaan lakeuksien keskeltä, kiiruhdetaan rannikolle, katsellaan rantakallioiden huipulta merta, odotetaan jotakin, kysytään suunnattomilta aalloilta jonkinmoisella lapsellisen kiihkeällä uteliaisuudella. Tuossa tulee muita aaltoja kolme kertaa korkeampi ja ärjyvämpi. Se lähestyy kuin hirviö läpinäkyvin lihaksin. Se vyöryy nopeasti esiin kaukaa näköpiiristä ikäänkuin mukanaan tuoden kiireisen ja ratkaisevan sanoman. Se kaivaa taakseen niin ammottavan syvänteen, että se varmasti paljastaa jonkin valtameren salaisuuksista; ja samoin kuin tuulenhenkäyksettöminä, pilvettöminä päivinä huolettomimmat pikkuaallot, niin vyöryvät läpinäkyvät ja tutkimattomat aallot toisien läpinäkyvien ja tutkimattomien jälkeen. Ei elävää olentoa, ei ruohonkortta, ei kiveä niistä pistä esiin.

Jos jokin seikka voi masentaa viisasta, niin kauan kuin ei joku odottamaton masentumisen syy valaise hänen hämmästystään ja herätä hänen uteliaisuuttaan, niin tavattaisiin samasta Ranskan vallankumouksesta useampia vielä synkempiä, vielä masentavampia ja selittämättömämpiä kohtaloita kuin Ludvig XVI:n. Ajattelen girondisteja, varsinkin ihailtavaa Vergniaud'ta. Vielä tänäpäivänäkin, kun tiedämme kaikki mitä kohtalo häneltä kätki ja kun suunnilleen aavistamme, mihin tuon poikkeuksellisen vuosisadan vaistomainen aate tähtäsi, meidän todennäköisesti olsi mahdotonta toimia viisaammin, ylevämmin kuin hän teki. Olsi joka tapauksessa vaikeaa kenelle tahansa ihmiselle, jonka kohtalo on heittänyt tällaisen rajattoman näytelmän vilinään, yhdistää suuri henki suureen luonteeseen. Se kaunis, tahraton haavekuva, ihana, peloton, sala-ajatukseton, erehtymätön, heikkoukseton olento, jonka toisinansa muovailemme sydämemme sisimpään kaikista puhtaimmista voimistamme, kaikesta viisaudestamme ja kaikesta rakkaudestamme, tahtoisi mennä istumaan hänen lähelleen Konventin jo tyhjille penkeille, "joiden yllä jo kuoleman varjo häilähteli", ajattelemaan, puhumaan ja toimimaan kuten hän. Hän huomasi mitä iäistä ja erehtymätöntä on traagilllsen hetken takana, hän ymmärsi pysyä uskollisena ihmisyydelle ja lempeydelle niinä kauhunpäivinä, jolloin ihmisyys ja lempeys näyttivät oikeuden aatteen pahimmilta vihollisilta, jolle aatteelle hän oli pyhittänyt kaikki; ja "suuresti ja ylevästi epäillen hän kulki rohkeasti, suorasti ja lakkaamatta yli sen, mikä näytti järkevältä, mahdolliselta panna täytäntöön ja oikealta". Väkivaltainen, mutta odotettu kuolema kohtasi hänet, ennenkuin hän oli ehtinyt puoliväliinkään tietään opettaakseen meille, että ihmisen ja kohtalon välisissä oudoissa kamppailuissa on ennemmin pelastettava kauneimmat tunteemme ja parhaimmat ajatuksemme kuin ruumiimme elämä.

Mitä merkitsevät parhaat ajatukseni silloin, kun ei minua enää ole olemassa? sanovat toiset. Mitä jää minusta jäljelle, jos pelastaakseni elämäni kaikki se, mitä rakastan, katoaa sydämestäni ja sielustani? vastaavat heille toiset. Ja eikö kaikkea siveyttä, kaikkea hyvettä, kaikkea inhimillistä sankaruutta miltei aina aseteta juuri tätä valintaa tekemään?

24.

Mitä on sitten loppujen lopuksi tämä viisaus, josta niin paljon puhumme? Älkäämme koettako antaa liian täsmällstä määritystä siitä: se olisi kahleisiin kytkemistä. Kaikki, jotka ovat sitä yrittäneet, joutuvat muistuttamaan ihmistä, joka valon luontoa tutkiakseen ensin sammutti valon. Hän ei milloinkaan löydä muuta kuin mustuneen sydämen ja vähäisen tuhkaa. "Viisas sana", huomauttaa Joubert, "lapselle sanottu viisas sana on sellainen sana, jonka se aina ymmärtää ja jota ei sille milloinkaan selitetä". Hyväksykäämme se samoin kuin lapsi sen hyväksyy, jotta se kasvaisi kerallamme. Sanokaamme viisaudesta samaa kuin sisar Hadenijck, ihailtavan Ruijsbroeckin salaperäinen vihollinen, sanoi rakkaudesta: "Syvin kuilu on sen kaunein muoto." Viisaudella ei saa olla mitään muotoa. Sen kauneuden täytyy olla yhtä vaihteleva kuin liekkien kauneus. Viisaus ei ole liikkumaton jumalatar, joka ikuisesti istuu valtaistuimellaan. Se on Minerva, joka seuraa meitä, joka nousee ja laskee, itkee ja iloitsee kerallamme. Et ole todella viisas, jollei viisautesi vaihdu lakkaamatta lapsuudesta alkain kuolemaasi saakka. Mitä enemmän ajatusta kätket sanaan viisas, jotta se tulisi kauniimmaksi ja syvemmäksi, sitä viisammaksi tulet. Ja joka asteelta, jonka etenet viisautta kohti kohotessasi, avartuu sielusi silmien edessä alue, jonka halki viisaus ei milloinkaan voi kulkea.

25.

Olla viisas on samaa kuin olla tietoinen itsestään; mutta kun on saavuttanut jotenkin laajan tiedon olemuksestaan, huomaa, että todellinen viisaus on vielä paljon syvempi kuin tietoisuus. Itsetietoisuuden kasvamista ei ole toivottava muun kuin sen yhä suuremman itsetiedottomuuden vuoksi, jonka se paljastaa; ja vasta tämän uuden itsetiedottomuuden huipuilla pulppuavat viisauden puhtaimmat lähteet. Kaikilla ihmisillä on sama itsetiedottomuusperintö; mutta osa sen aluetta on tällä puolen, osa tuolla puolen normaalista itsetietoisuutta. Useimmat eivät pääse ensi vyöhykettä kauemmaksi; mutta niillä, jotka rakastavat viisautta, ei ole rauhaa, ennenkuin ovat raivanneet tiet toiseen. Jos rakastan ja olen rakkaudessani saavuttanut täydellisimmän itsetietoisuuden, mihin ihminen pääsee, niin tähän rakkauteen heittyy aivan toisenluontoinen itsetiedottomuus kuin se, joka varjostaa tavallista rakastumista. Jälkimäinen hallitsee eläintä; edellinen ympäröi jumalaa. Mutta se ei ympäröi häntä huomattavasti, ennenkuin hän on kadottanut edellisen tuntemisen. Me emme milloinkaan pääse itsetiedottomuudestamme, mutta me voimme lakkaamatta parantaa sen itsetiedottomuuden laatua, johon olemme vajonneet.

26.

Olla viisas ei merkitse sitä, että jumaloisi vain järkeään, eikä vain sitä, että olisi totuttanut tämän järjen vaivatta voittamaan alemman vaiston. Ne olisivat hyvin hedelmättömiä voittoja, jolleivät ne opettaisi järkeä alistumaan vielä enemmän toisenlaisen vaiston alle, joka on sielun vaisto. Näihin jokapäiväisiin voittoihin ei ole pyrittävä muun vuoksi kuin siksi, että ne sallivat yhä jumalallisemman vaiston ilmetä yhä vapaammin. Niiden päämäärä ei ole niissä itsessään. Niiden tehtävänä on vain raivata tietä sielumme kohtalolle, joka on aina puhdistumisen ja valon kohtalo.

27.

Järki avaa viisauden oven, mutta elävin viisaus ei ole järjessä. Järki sulkee pahojen kohtaloiden oven, mutta meidän viisautemme avaa taivaanrannalla suopeille kohtaloille toisen oven. Järki puolustautuu, kieltää, peräytyy, poistaa, hävittää; viisaus hyökkää, määrää, etenee, lisää, laajentaa ja luo. Viisaus on ennemminkin jonkinlainen sielumme pyrkimys kuin järkemme tuote. Se elää järjen yläpuolella. Sen vuoksi onkin todelliselle viisaudelle ominaista tehdä tuhansia asioita, joita ei järki hyväksy tai hyväksyy vasta pitkän ajan kuluttua. Niin oli asianlaita, kun viisaus eräänä päivänä sanoi järjelle, että on palkittava paha hyvällä ja että on rakastettava vihollisia. Järki, joka sinä päivänä kohosi kuningaskuntansa korkeimmalle huipulle, on lopulta tunnustanut sen. Mutta viisaus ei ole vieläkään tyydytetty; aivan yksinään se pyrkii vielä kauemmaksi.

28.

Jos viisaus tottelisi vain järkeä, ja jos olisi kylliksi, että se töin tuskin voittaisi vaiston viittaukset, olisi se aina kaltaisensa. Olisi vain yhtä ainoaa viisautta, ja ihminen tuntisi sen perin pohjin, sillä järki on jo kauan sitten oppinut tuntemaan omansa perin pohjin.

Mutta joskin viisaudessa on useita kiinteitä pisteitä, eivät kuitenkaan mitkään ole niin erilaisia keskenään kuin ne ilmapiirit, jotka ympäröivät sitä Sokrateessa ja Kristuksessa, Aristideessa ja Marcus Aureliuksessa, Fénelonissa ja Jean Paulissa. Mikään ei muuttuisi täydellisemmin kuin samanlainen tapaus, joka samana päivänä joutuisi näiden miesten viisauden vierivään virtaan, sensijaan että se pudotessaan heidän järkensä seisovaan veteen pysyisi täsmälleen sellaisena kuin se on itsessään. Kuvittele, että Jeesus Kristus ja Sokrates kohtaavat aviorikoksen tehneen naisen. Heidän järkensä sanoisi kai suunnilleen samoja seikkoja, mutta heidän viisautensa osoittaisi heidän sanainsa ja ajatustensa takana liikkeitä, jotka eivät kuulu samoihin maailmoihin. Juuri viisauden oma elämä vaatii nämä erilaisuudet. Viisaat lähtevät samasta pisteestä, joka on järjen kynnyksenä. Mutta ne alkavat etääntyä toisistaan siitä hetkestä aikain, jolloin järjen voitot eivät enää ole epävarmoja, s.o. siitä hetkestä alkain, jolloin ne vapaasti tunkeutuvat korkeamman itsetiedottomuuden alueelle.

29.

On suuri ero, jos sanoo: "tämä on järkevää" tai jos sanoo: "tämä on viisasta". Se, mikä on järkevää, ei välttämättä ole viisasta, ja se, mikä on hyvin viisasta, on tuskin milloinkaan järkevää kylmän järjen silmissä. Järki esim. synnyttää oikeuden, ja viisaus synnyttää hyvyyden, joka, kuten vanha Plutarkhos huomauttaa, "ulottuu paljon kauemmaksi kuin oikeus". Perustuuko sankaruus järkeen vai viisauteen? Voisi sanoa, että viisaus ei ole muuta kuin äärettömyyden tuntemista siveelliseen elämäämme sovitettuna. Järjellä tosin myöskin on tunne äärettömyydestä, mutta se on vain hengetöntä toteamista. Se on itsessään miltei velvollinen olemaan tätä ollenkaan ottamatta huomioon elämässä; kun taas viisaus on viisas sikäli kuin äärettömyys saa tehokkaan ylivallan siihen nähden, mitä viisaus suorittaa.

Järjessä ei ole mitään rakkautta; sitä on paljon viisaudessa. Ja korkeinta viisautta voi tuskin erottaa siitä, mikä on puhtainta rakkaudessa. Mutta rakkaus on äärettömyyden jumalallisin muoto ja samalla, epäilemättä siksi, että se on jumalallisin, se on myös syvimmin inhimillinen. Eikö voitaisi sanoa, että viisaus on jumalallisen järjen voitto ihmisjärjestä?

30.

Ei voi olla liian järkevä; mutta ainoastaan viisaudella on oikeus vedota järkeen. Se ei ole viisas, jonka järki ei ole oppinut tottelemaan rakkauden ensimmäistä viittausta. Mitä olisi Kristus tehnyt, mitä olisivat sankarit tehneet, jolleivät heidän järkensä olisi alistuneet? Eikö urotyö aina sivuuta järjen rajoja, ja kuka uskaltaisi kuitenkaan sanoa, että sankari ei ole viisaampi kuin ne, jotka eivät liikahda paikaltaan, koska kuuntelevat vain järkeänsä? On toistettava vielä kerran: ei järki, vaan rakkaus on oleva se uurna, jossa viljellään todellista viisautta. On totta, että järki on viisauden juurella; mutta viisaus ei ole järjen kukka. Sillä tässä, käyttääksemme toista kuvaa, ei ole kysymys loogillisesta viisaudesta, joka on sen tyttärentytär, vaan toisesta viisaudesta, joka on rakkauden lempisisar.

Järki ja rakkaus taistelevat ensin kiivaasti sielussa, joka kohoaa; mutta viisaus syntyy rauhasta, joka lopulta tehdään rakkauden ja järjen välillä. Ja tämä rauha on sitä syvempi, mitä useampia oikeuksia järki on luovuttanut rakkaudelle.

31.

Viisaus on rakkauden valo, ja rakkaus on valon ravinto. Mitä syvempää rakkaus on, sitä viisaammaksi se tulee; ja mitä enemmän viisaus kohoaa, sitä enemmän se lähenee rakkautta. Rakasta, ja sinusta tulee viisas; tule viisaaksi, ja sinun täytyy rakastaa. Todellisesti rakastaa vain tullessaan paremmaksi; ja paremmaksi tuleminen on viisaammaksi tulemista. Ei ole maailmassa ainoatakaan olentoa, joka ei paranna jotakin seikkaa sielussaan, niin pian kuin hän rakastaa jotakin toista olentoa, silloinkin, kun kysymyksessä on aivan tavallinen rakkaus; ja ne, jotka eivät lakkaa rakastamasta, rakastavat edelleen, koska he eivät lakkaa tulemasta paremmiksi. Rakkaus ravitsee viisautta, ja viisaus ravitsee rakkautta. On olemassa valokehä, jonka keskipisteessä ne, jotka rakastavat, syleilevät niitä, jotka ovat viisaita. Viisaus ja rakkaus eivät voi erota toisistaan, ja Swedenborgin paratiisissa on puoliso vain "rakkautta viisaan viisauteen".

32.

"Järkemme on", sanoo Fénelon, "vain selvissä mielikuvissamme". Mutta viisautemme, voisimme lisätä, s.o. se, mikä on parasta sielussamme ja luonteessamme, on varsinkin juuri sellaisissa mielikuvissa, jotka eivät vielä ole täysin selviä. Ellei antaisi muiden kuin selväin mielikuvain ohjata itseään elämässä, muuttuisi pian ihmiseksi, joka ansaitsisi hyvin vähän rakkautta ja hyvin vähän kunnioitusta. Itse asiassa ei mikään ole vähemmän selvää kuin ne syyt, joiden perustalla saamme vakaumuksen, että tulee olla hyvä, oikeamielinen, hyväsydäminen ja kaikessa vaalia jaloimpia tunteita ja ajatuksia, mihin voimme päästä. Onnellista kyllä, mitä enemmän meillä on selviä mielikuvia, sitä enemmän opimme kunnioittamaan niitä, jotka eivät vielä ole selviä. On koetettava saada mahdollisimman suuri määrä mahdollisimman selviä mielteitä, jotta sielussa heräisi vielä enemmän mielteitä, jotka ovat hämäriä. Selvät mielikuvat näyttävät toisinaan johtavan ulkonaista toimintaamme, mutta on kieltämätöntä, että hämärät ovat sisäisen elämämme johdossa, ja se elämä, jonka näemme, tulee aina lopuksi tottelemaan sitä, jota emme näe.

Selvien mielikuviemme luvusta, laadusta ja voimasta riippuu hämärien mielikuviemme luku, laatu ja voima, ja on hyvin todennäköistä, että useimmat lopullisista totuuksistamme, joita niin kiihkeästi etsimme, odottavat kärsivällisesti hetkeään hämärien mielikuvien joukossa. On tärkeää lyhentää niiden odotusta. Kaunis selvä mielikuva, jonka herätämme itsessämme, ei ole milloinkaan vuorostaan herättämättä kaunista hämärää mielikuvaa, ja kun hämärä mielikuva vanhetessaan on tullut selväksi -- sillä eikö täydellinen selvyys ole tavallisesti mielikuvain väsymyksen merkki -- herättää sekin unesta toisen hämärän mielikuvan, kauniimman ja ylevämmän, kuin se itse oli varjossaan, ja näin hapuillen rohkeuttaan menettämättä pitkin uinuvia rivejä ehkä joku näistä mielikuvista aivan sattumalta laskee pienen, vielä miltei näkymättömän kätensä jonkun suuren totuuden olkapäälle.

33.

Selvät ja hämärät mielikuvat, sydän, äly, tahto, järki, sielu -- ne ovat kaikki pohjaltaan sanoja, jotka merkitsevät miltei samaa, nimittäin jonkun olennon henkistä rikkautta: Sielu ei epäilemättä ole muuta kuin älymme kaunein toive, ja Jumala on ehkä vuorostaan vain sielumme kaunein toive. Niin paljon pimeyttä vallitsee kaikessa tässä, että korkeintaan voi koettaa jakaa pimeyttä suurien vielä mustempien viivain avulla kuin ne pinnat, joita ne halkovat. Tuntea itsensä on ehkä ainoa hyväksyttävä ihanne, joka jää meille, mutta tämä tieto, joka aluksi näyttää riippuvan vain järjestämme, missä määrin riippuu se siitä? Eikö sen ihmisen, joka on täsmällisimmin ottanut selvän asemastaan maailmankaikkeudessa, pitäisi olla paras, oikeamielisin, vilpittömin, sanalla sanoen siveellisin? Mutta kuka saattaa rehellisesti uskoa, että hän on sen ottanut selville; ja eikö positiivisin moraali ulota kaikkia juuriaan jonkinlaiseen salaperäiseen itsetiedottomuuteen? Älymme kaunein toive vilahtaa vain halki älymme; ja väärin arvelemme silloin, että sato on korjattu tieltä, koska sitä tiellä ajetaan. Kirkkain järki poikkeaa joka askeleella alueeltaan tutkiessaan sitä.