Part 2

Mutta tämä itsetunto, sellaiseksi kuin se tavallisesti käsitetään, rajoittuu liiankin mielellään virheittemme ja ansioittemme tuntemiseen. Se voi ulottua suunnattoman paljon runsaampiin salaisuuksiin. Tuntee itsensä ei merkitse vain, että tuntee itsensä levossa tai että tuntee paremmin tai huonommin nykyisen tai menneen itsensä. Niillä olennoilla, joista puhun, on itsessään tämä voima, koska he tuntevat myös tulevaisuuden-minänsä. Olla itsetietoinen on suurimmille ihmisille jossakin määrin samaa kuin olla tietoinen tähdestään tai kohtalostaan. He tuntevat osan tulevaisuuttaan, koska he ovat jo osa itse tätä tulevaisuutta. He luottavat itseensä, koska he jo tänään tietävät, mitä tapahtumia tulee sattumaan heidän sielussaan. Tapahtuma itsessään on kuin puhdas vesi, jonka kohtalotar kaataa meihin, sillä ei tavallisesti itsessään ole makua, ei väriä eikä tuoksua. Siitä tulee kirkasta tai sameaa, makeaa tai katkeraa, kuoloatuottavaa tai elämääantavaa sitä vastaanottavan sielun laadun mukaan. Ympärillämme oleville ihmisille sattuu lakkaamatta tuhansia ja tuhannentuhansia urotöiden aiheista kylläitä tilaisuuksia, eikä mitään urotyötä ole tuloksena, kun tilaisuus on ohi. Mutta Kristus tapaa tiellään lapsilauman, avioliiton-rikkojan tai samarialaisvaimon, ja inhimillinen kohoutuu kolme kertaa jumaluuden tasolle.

9.

Voinee sanoa, että ihmisille tapahtuu vain sitä, mitä he tahtovat itselleen tapahtuvan. Meillä on tosin vain heikko vaikutus useihin ulkonaisiin tapahtumiin; mutta meillä on voimakas mahti siihen, minkälaisiksi nämä tapahtumat meissä muuttuvat, s.o. tapahtuman yliaistiseen osaan, joka on kaikkien tapahtumien valoisa ja kuolematon osa. On tuhansia olentoja, joissa tämä yliaistinen, joka pyrkii syntymään kaikesta rakkaudesta, jokaisesta onnettomuudesta tai jokaisesta kohtauksesta, ei ole voinut elää hetkeäkään, ja he ovat kuin tuuliajolla virran mukana. On taas toisia, joissa kuolematon osa sulattaa itseensä kaikki, ja he ovat kuin saaria meressä, sillä he määräävät sisäisiä kohtaloitaan, ja todellinen kohtalo on sisäinen kohtalo. Useimpien ihmisten elämän synkentää ja kirkastaa juuri se, mitä heille tapahtuu; mutta niiden sisäinen elämä, joista puhun, vain kirkastaa kaikki, mitä heille tapahtuneekin. Jos rakastat, ei tämä rakkaus ole osana kohtalostasi, vaan se itsetietoisuus, jonka tapaat tämän rakkauden pohjalla, on uudestaan muodostava elämäsi. Jos sinua on petetty, niin ei petos itsessään merkitse mitään, vaan se anteeksiantamus, jonka se on synnyttänyt sielussasi, ja tämän anteeksiantamuksen enemmän tai vähemmän yleinen, enemmän tai vähemmän ylevä, enemmän tai vähemmän harkitseva luonne on kääntävä olemassaolosi kohtalon rauhallisen ja kirkkaamman puolen suuntaan, jossa olet näkevä paremmin kuin jos sinulle olisi pysytty uskollisena. Mutta jos ei petos ole saattanut sinua suoremmaksi, luottamustasi suuremmaksi, rakkauttasi laajemmaksi, niin on sinua petetty aivan hyödyttömästi, ja voit sanoa itsellesi, ettei mitään ole tapahtunut.

10.

Älkäämme unohtako, ettei meille tapahdu mitään, mikä ei ole samanluontoista kuin me itse. Jokainen sattuma, joka ilmenee, ilmenee meidän sieluumme tavallisten ajatusten muodossa, eikä mitään tilaisuutta urotyöhön ole tarjoutunut sille, joka ei ole ollut sankari hiljaisuudessa ja huomaamatta jo vuosikausia. Kiipeä vuorille ja laskeudu takaisin kylään, vaella maailmanääriin tai kierrä omaa taloasi, olet tapaava vain itsesi näillä satunnaisilla teillä. Jos Juudas pistäytyy ulos tänä iltana, niin hän menee Juudaksen luo ja keksii tilaisuuden pettää, mutta jos Sokrates avaa ovensa, niin hän tapaa kynnyksellä nukkuvan Sokrateen ja saa tilaisuuden olla viisas. Meidän sattumamme kiertelevät ympärillämme kuten mehiläiset kekoa alkaessaan parveilla. Ne odottavat, että kuningatar-aate viimeinkin tulisi esille sielustamme; ja kun se on tullut esille, parveilevat ne sen ympärille. Valehtele, ja valheita kiirehtii paikalle. Rakasta, ja joukko tapahtumia väräjää rakkaudesta. On ikäänkuin kaikki odottaisi vain sisäistä merkkiä, ja jos sielusi tulee viisaammaksi illan lähetessä, niin tulee sen aamulla hankkima onnettomuuskin lempeämmäksi.

11.

Suuria sisäisiä tapahtumia ei koskaan satu niille, jotka eivät ole tehneet mitään niitä synnyttääkseen; ja kuitenkin jokainen pieninkin elämän sattuma kätkee itseensä suuren sisäisen tapahtuman siemenen. Mutta nämä tapahtumat ovat oikeuden orjia, ja jokainen ihminen saa ansaitsemansa osan saaliista. Meistä tulee juuri se, mitä keksimme meille sattuvasta onnesta ja onnettomuudesta; ja Onnettaren odottamattomimmat oikutkin tottuvat ottamaan meidän ajatuksiemme muodon. Kohtalon vaatteet, aseet ja koristukset ovat löydettävissä meidän sisäisestä elämästämme, jos Sokrates ja Tersites kadottavat ainoan poikansa, on kuitenkin ero Sokrateen ja Tersiteen onnettomuuden välillä. Itse kuolemakin, jota luullaan aina muuttumattomaksi, esiintyy toisin tavoin, toisin elein, toisin kyynelin hyvien kuin pahojen asuntoon. On niinkuin onnettomuus tai onni puhdistuisi ennenkuin se koputtaa viisaan ovelle, ja niinkuin se painaisi päänsä alas astuessaan keskinkertaiseen sieluun.

12.

Sitä mukaa kuin tulemme viisaiksi, vapaudumme muutamista vaistomaisista kohtaloistamme. Jokaisessa olennossa on eräänlainen viisaudenkaipuu, joka voisi muuttaa tietoisuudeksi useimmat elämän sattumista. Ja se, joka on muuttunut tietoisuudeksi, ei kuulu enää vihamielisiin valtoihin. Kärsimys, jonka sielusi on muuttanut lempeydeksi, anteeksiantamukseksi, alistuvaksi hymyksi, on kärsimys, joka ei palaa yliaistisitta koristuksitta; ja virhe ja erehdys, joita olet katsonut kasvoista kasvoihin, ovat virhe ja erehdys, jotka eivät enää voi sinua vahingoittaa ja jotka eivät enää voi vahingoittaa muita.

Vaiston ja kohtalon välillä vallitsevat katkeamattomat siteet. Ne kannattavat toinen toistansa, ja ne kulkevat käsi kädessä tarkkaamattoman ihmisen ympärillä. Mutta jokainen olento, joka osaa itsessään vähentää vaiston sokeaa voimaa, vähentää ympärillään kohtalon voimaa. Näyttää siltä kuin hän loisi jonkunlaisen rauhanmajan, sitä loukkaamattomamman, mitä viisaampi hän on, ja niiden, jotka sattumalta joutuvat tämän saavutetun tietoisuuden kirkastettuun vyöhykkseeseen, ei tarvitse ollenkaan pelätä sattumaa, niin kauan kuin oleskelevat tässä vyöhykkeessä. Aseta Sokrates ja Kristus Atridien joukkoon, ja Orestia ei tapahdu niin kauan kuin he ovat Agamemnonin palatsissa, ja jos he olisivat istuutuneet Jokasten asunnon kynnykselle, ei Oidipus olisi ryhtynyt silmiään puhkaisemaan. On onnettomuuksia, joita kova kohtalo ei uskalla panna toimeen sielun läsnäollessa, joka on voittanut ne useammin kuin kerran, ja sivuitsekulkeva viisas keskeyttää monta murhenäytelmää.

13.

On niin varmaa, että viisaan läsaäolo lamauttaa kohtaloa, ettei ole ehkä ainoatakaan murhenäytelmää, jossa joku todella viisas esiintyisi, ja jos siellä semmoinen esiintyisi, niin tapahtuma pysähtyisi itsestään, ennenkuin on tultu kyyneliin ja vereen. Ei vain niin, että viisaiden kesken ei milloinkaan näytellä murhenäytelmiä, mutta hyvin harvoin on murhenäytelmää viisaan ympärilläkään. On tuskin mahdollistakaan kuvitella, että traagillinen tapaus voisi kehittyä niiden kesken, jotka vakavasti ovat tutkineet omaa tietoisuuttaan, ja suurien murhenäytelmien sankareilla on sielut, joihin he eivät milloinkaan syvällisemmin vetoa. Senvuoksi voi tragediankirjoittaja näyttää meille vain enemmän tai vähemmän kahlehdittua kauneutta, sillä niin pian kuin hänen sankarinsa kohoavat niin korkealle, kuin todellisten sankarien tulee kohota, vaipuvat heidän aseensa, ja näytelmä on vain lepoa valossa. Ainoa draamallinen tapahtuma, jossa on viisas mukana, on _Faidon, Prometeus_, Kristuksen kärsimysnäytelmät, Orfeuksen murha tai Antigonen uhrautuminen. Lukuunottamatta näitä näytelmiä, jotka ovat ainoat, missä viisaus on mukana, huomaamme, että traagilliset runoilijat uskaltavat hyvin harvoin sallia viisaan edes hetkeäkään esiintyä näyttämöllä. He pelkäävät ylevää sielua, koska tapahtumat pelkäävät häntä, ja koska viisaan miehen läsnäollessa tehty murha ei ilmene samanlaisena kuin murha, joka tehdään sellaisten läsnäollessa, joiden sielu ei vielä tunne itseänsä. Jos Oidipuksella olisi ollut muutamia niistä varmuuksista, joita jokainen ajattelija voi saavuttaa, jos hänellä aina olisi ollut se lakkaamatta avoin turvapaikka, jonka esim. Marcus Aurelius oli osannut itsessään laatia -- mitä olisi kohtalo silloin tehnyt, ja mitä se olisi saanut ansoihinsa muuta kuin puhdasta valoa, joka säteilee vastoinkäymisissä yhä kaunistuvassa suuressa sielussa.

Missä on viisas Oidipus-näytelmässä? Tiresiasko? Hän tuntee tulevaisuuden, mutta hän ei tiedä, että hyvyys ja anteeksiantamus hallitsevat tulevaisuutta. Hän tietää pyhän totuuden, mutta hän ei tunne inhimillistä totuutta. Hän ei tiedä siitä viisaudesta, joka ottaa onnettomuuden syliinsä antaakseen sille osan voimastaan. Ne, jotka tietävät, eivät tiedä mitään, jollei heillä olé rakkauden voimaa, sillä todellinen viisas ei ole se, joka näkee, vaan se, joka nähden kauimmaksi syvimmin rakastaa ihmisiä. Nähdä rakastamatta on tuijottaa pimeyteen.

14.

Meille väitetään, etteivät kaikki suuret murhenäytelmät meille tarjoa muuta nähtävää kuin ihmisen kamppailua kohtalonvaltoja vastaan. Minä luulen päinvastoin, ettei ole olemassa ainoatakaan murhenäytelmää, missä nämä voimat todella vallitsevat. Niin paljon kuin niitä luenkin, en tapaa yhtäkään, missä sankari taistelee vain pelkkää kohtaloa vastaan. Itse asiassa hän ei milloinkaan hyökkää kohtalon, vaan aina viisauden kimppuun. Todellista kovaa kohtaloa on vain eräissä ulkonaisissa onnettomuuksissa, kuten sairaudessa, tapaturmissa, rakastettujen henkilöiden äkkiarvaamattomassa kuolemassa j.n.e., mutta ei ole olemassa mitään _sisäistä kohtalokkuutta_. Viisauden tahdolla on voimaa kääntää kaikki parhain päin, mikä ei kuolettavasti koske ruumistamme. Usein sen onnistuu tunkeutua ulkonaisten onnettomuuksienkin ahtaalle alalle. On totta, että täytyy kasata itseensä täysipainoinen ja kärsivällinen aarre, jotta tämä tahto juhlallisen hetken tullessa tapaa tarpeelliset voimat.

15.

Kohtalon patsas heittää suunnattoman varjon laaksoon, niin että se näyttää hukkuvan pimeyteen, mutta tällä varjolla on hyvin jyrkät ääriviivat niiden silmissä, jotka katsovat sitä vuorensivuilta. Me synnymme tosin siinä; mutta monien ihmisten on sallittu päästä siitä; ja joskin heikkoutemme ja puutteellisuutemme kytkevät meidät näihin synkkiin seutuihin kuolemaamme asti, on sekin jonkun arvoista, että kaipuin ja ajatuksin siitä toisinaan etäännymme. On mahdollista, että kohtalo painostaa ankarammin toista kuin toista meistä perinnöllisyyksin, vaistoin ja toisin vielä leppymättömämmin, syvemmin ja tuntemattomammin laein, mutta silloinkin, kun se masentaa meitä ansaitsemattomin ja yllättävin onnettomuuksin, silloinkin, kun se pakottaa meitä tekemään mitä emme koskaan olisi tehneet, jos se ei olisi loukannut meitä, on onnettomuuden tapahduttua, teon täytyttyä, kuitenkin meidän määrättävissämme, annammeko sen edelleen vaikuttaa siihen, mitä sielussamme tulee tapahtumaan. Onnettomuus ei voi estää iskiessään hyväntahtoista sydäntä, että kohdannut onnettomuus tai tunnustettu virhe avaavat tässä sydämessä kirkkauden lähteen. Se ei voi estää, että sielu muuttaa jokaisen koettelemuksensa loukkaamattomiksi ajatuksiksi, tunteiksi, omaisuuksiksi. Kuinka suuri sen voima onkin ulospäin, pysähtyy se aina tavatessaan kynnyksellä jonkun sisäisen elämän hiljaisista vartijoista. Ja jos sen sallitaan päästä kätkettyyn asuntoon, voi se astua sinne vain hyväätekevänä vieraana elvyttääkseen kangistunutta ilmapiiriä, uudistaakseen rauhaa, lisätäkseen valoa, levittääkseen kuulakkuutta, kirkastaakseen taivaanrantaa.

16.

Vielä kerran: mitä olisi kohtalo tehnyt, jos se olisi erehtynyt sielusta ja virittänyt Epikurokselle, Marcus Aureliukselle, Antoninus Piukselle ne ansat, jotka se viritti Oidipukselle? Tahdon olettaa senkin, että se olisi saanut Antoninuksen esimerkiksi surmaamaan isänsä ja samassa tietämättömyydessä häpäisemään äitinsä vuoteen. Mitä se olisikaan järkyttänyt ylevän ruhtinaan sielussa? Eikö kaiken tämän loppu olisi ollut samanlainen kuin kaikkien muiden viisasta käsitteleväin näytelmäin ratkaisu, s.o. suuri suru tosin, mutta myöskin suuri valo, joka on juuri syntynyt tästä tuskasta ja jo puolittain voittanut sen varjon? Antoninus olisi itkenyt, kuten kaikki ihmiset itkevät, mutta runsaammatkaan kyynelet eivät sammuta ainoatakaan valonsädettä sielussa, jossa ei ole lainattuja säteitä. Viisaalle on murheesta epätoivoon pitkä tie, jota viisaus ei ole milloinkaan kulkenut. Sillä siveellisellä tasolla, jonka Antoninuksen elämä näyttää saavuttaneen, valaisevat suurenevat ajatukset, jalostuvat tunteet kaikki kyyneleet. Hän olisi ottanut onnettomuuden vastaan laajimmassa, puhtaimmassa osassa sieluaan, ja onnettomuus yhtyy kuin vesi kaikkiin maljakon muotoihin, johon se kaadetaan. Antoninus olisi alistunut, sanomme. Niin kyllä, mutta meidän on vielä huomattava, että tämä sana liian usein kätkee meiltä mitä tapahtuu suuressa sydämessä. Minkä tahansa sielun on helppo kuvitella, että sekin on kohtaloonsa alistuvainen Mutta voi, alistuminen ei meitä lohduta, puhdista, kohota, vaan ne ajatukset ja hyveet, joiden nimissä me alistumme, ja tässä palkitsee viisaus uskotuitaan ansion mukaan. On ajatuksia, joita ei mikään turma voi saavuttaa. On tavallisesti kylliksi, että ajatus kohoutuu jokapäiväisen turhuuden, yhtäkaikkisuuden ja itsekkyyden yläpuolelle, jotta se, jolla tuo ajatus on, ei enää ole yhtä helposti haavoitettavissa. Sentähden on sekä onnessa että onnettomuudessa se ihminen aina onnellisin, jossa suurin ajatus enimmin hehkuu. Jos kova kohtalo olisi tahtonut, olisi Antoninus Pius ehkä ollut sukurutsaaja ja isänmurhaaja, mutta hänen sisäinen elämänsä ei olisi ollenkaan tuhoutunut kuten Oidipuksen elämä, vaan pikemminkin voimistunut juuri onnettomuuksistaan, ja kohtalo olisi paennut jättäen keisarin palatsin ympärille verkkonsa ja särjetyt aseensa, sillä kuten konsulien ja diktaattorien riemukulkua voitiin viettää vain Roomassa, niin voi kohtalon todellista riemukulkua viettää vain sielussa.

17.

Missä on _Hamletin, Kuningas Learin ja Macbethin_ kova kohtalo? Eikö sen valtaistuin ole keskellä vanhan kuninkaan mielenhäiriötä, nuoren prinssin mielikuvituksen alimmilla portailla ja Cawdor thanin sairaalloisten himojen huipulla? Emme puhu thanista, emme Cordelian isästä, jonka liiankin ilmeistä itsetietämättömyyttä ei kukaan epäille, mutta Hamletista, ajattelijasta, oliko hän viisas? Näkeekö hän Helsingörissä tehdyt rikokset kyllin korkealta näkökannalta? Hän näyttää näkevän ne älyn huipulta, mutta kysymys on, eivätkö eräiden tunteiden, hyvyyden, luottamuksen, anteeksiantamuksen ja rakkauden huiput kohoa viisauden valoisassa vuorijonossa älyn huippuja korkeammalle? Mitä olisi tapahtunut, jos hän olisi katsellut Helsingörin ilkitöitä niistä korkeuksista, joista esim. Marcus Aurelius ja Fénelon olisivat niitä katselleet? Ja eikö satu usein, että rikos, joka tuntee päällään mahtavan sielun katseen painostavan, keskeyttää kulkunsa pimeydessä, niinkuin mehiläiset keskeyttävät työnsä päivänsäteen pesään tunkeutuessa?

Joka tapauksessa olisi todellinen kohtalo, jolle Claudius ja Gertrud olivat antautuneet -- sillä kohtalolle antautuu vain pahaa tehdessään --, todellinen kohtalo, joka on sisäinen kohtalo, olisi kulkenut tietään rikollisten sielussa, mutta olisiko se voinut mennä pois, olisiko uskaltanut hypätä yli sen päivänselvän ja syyttävän aidan, jonka yhden viisaan pelkkä läsnäolo ainaiseksi olisi asettanut palatsin porttien eteen? Jos vähemmän viisaiden kohtalot vastoin tahtoaan ottavat osaa kohtaamaansa viisaiden kohtaloihin, niin saavat viisaan kohtalot harvoin vaikutuksia näiltä alemmilta kohtaloilta. Kohtalokkuuden alueilla, samoin kuin maapallolla, eivät joet virtaa takaisin lähteisiinsä. Mutta palatakseni siihen, mitä aiemmin sanoin, kuvittele mahtava, ylevä sielu kuten Jeesuksen sielu Helsingörin Hamletin sijaan, luuletkohan, että tuo murhenäytelmä kulkisi kulkuaan ja että viime näytöksessä viruisi neljä vainajaa? Näyttääkö se sinusta mahdolliselta? Eikö taitavin rikos syvällisen viisauden läsnäollessa jossakin määrin muistuta niitä näytelmiä, joita iltaisin tarjotaan pikku lapsille ja joiden kehnouden ja valheellisuuden yksi ainoa päivänsäde paljastaisi?

Näetkö Kristuksen taikka yksinkertaisesti jonkun viisaan, jonka olet mahdollisesti tavannut, vapaaehtoisesti Helsingörin pimeyden ympäröimänä? Mikä johtaakaan Hamletia, ellei sokea ajatus, joka sanoo hänelle, että kosto on hänen ainoa velvollisuutensa? Mutta tarvittaisiinko todella yli-inhimillistä ponnistusta huomaamaan, ettei kosto ole milloinkaan velvollisuus? Sanon uudelleen: Hamlet ajattelee paljon, mutta hän on tuskin viisas. Hän ei näytä aavistavan, missä on kohtalon haarniskan puutteellisuus. Ei ole aina kylliksi, että varustautuu korkein aattein voittaakseen kohtalon, sillä se osaa korkeita aatteita vastaan asettaa vielä korkeampia; mutta mikä kohtalo on koskaan vastustanut lempeitä, yksinkertaisia, hyviä ja vilpittömiä ajatuksia? Ainoa tapa kukistaa kohtalo on tehdä sen pahan vastakohta, jonka se tahtoi tehdä meille. Ei ole mitään murhenäytelmää, jota ei voisi välttää. Helsingörin onnettomuudet tapahtuvat vain siksi, että kaikki sielut kieltäytyvät katsomasta, mutta elävä sielu pakottaa kaikki muut avaamaan silmänsä.

Missä on kirjoitettuna, että Laerteen, Ofelian, Gertrudin, Hamletin ja Claudiuksen tulee kuolla, ellei Hamletin surkeassa sokeudessa? Mutta mitä välttämätöntä sitten oli tässä sokeudessa? Meidän ei ole annettava kohtalon ryhtyä asiaan, missä ajatus vielä voi riisua aseista murhanhimoset voimat. Sille jää kuitenkin kyllin suuri osa jäljelle. Kohtalon voiman tapaan muurissa, joka sortuu päälleni, myrskyssä, joka murskaa laivan kallioihin, ja kulkutaudissa, joka tempaa pois ne, joita rakastan. Mutta se ei milloinkaan astu sen ihmisen sieluun, joka ei siihen vetoa.

Hamlet on onneton, koska hän vaeltaa epäinhimillisessä pimeydessä, ja hänen tietämättömyytensä määrää hänen onnettomuutensa. Ei ole maailmassa mitään muuta, mitä tottelee kauemmin kaikkia, jotka uskaltavat sille antaa käskyjä, kuin kohtalo. Horatiokin olisi voinut käskeä sitä viime hetkeensä asti, mutta hänellä ei ollut tarpeellista tarmoa päästäkseen eroon herransa varjosta. Jos vain yksi sielu olisi uskaltanut huutaa totuuden julki Helsingörissä, ei Helsingörin tapahtuma olisi kokonaan rauennut vihan ja kauhun kyyneleihin. Mutta onneton sattuma on viisauden sormissa taipuisa kuin vastakatkaistu vesa ja muuttuu tietämättömyyden käsissä murhaavan taipumattomaksi rautakangeksi. Vielä kerran, ei mikään tässä johtunut kohtalosta, vaan kaikki viisaimman viisaudesta, sillä Hamlet oli viisain, ja sentähden hänestä tuli pelkän läsnäolonsa vuoksi Helsingörin murhenäytelmän keskipiste -- ja Hamletin viisaus johtui vain hänestä itsestään.

18.

Jos epäilet sepitettyjä murhenäytelmiä, niin syvenny johonkin luotettavan historian suureen näytelmään. Silloin näet, että kohtalolla ja ihmisellä on sielläkin samat keskinäiset suhteet, samat tavat, samat kärsimättömyyden ilmaukset, samat alistumiset ja samat kapinoimiset. Silloin näet, että sielläkin sen toimivin osa, jota katsomme hyväksi sanoa "kohtalokkuudeksi", on ihmisen luoma voima. Se on tosin mahtava, mutta harvoin vastustamaton. Se ei kohoa määrättynä hetkenä leppymättömästä, luoksepääsemättömästä ja tutkimattomasta kuilusta. Se muodostuu kaltaistemme tarmosta, toivomuksista, ajatuksista, kärsimyksistä ja intohimoista, ja meidän pitäisi tuntea nämä mielenliikkeet, koska ne ovat samat kuin omamme. Harvinaisimpinakin hetkinä, salaperäisimmissä ja aavistamattomimmissa onnettomuuksissa on meidän tuskin milloinkaan taistellava näkymätöntä ja kokonaan tuntematonta vihollista vastaan. Älkäämme mielinmäärin laajentako välttämättömän aluetta. Todellisen voimakkaat henkilöt tietävät varsin hyvin etteivät tunne kaikkia voimia, jotka asettuvat heidän suunnitelmiaan vastaan, mutta he taistelevat niitä vastaan, jotka tuntevat, niin rohkeasti kuin ei muita olisikaan, ja voittavat usein. Me olemme laskeneet erittäin varman perustuksen turvallisuudellemme, rauhallemme ja onnellemme sinä päivänä, jolloin tietämättömyytemme ja velttoutemme ovat lakanneet nimittämästä kohtalon määräämäksi kaikkea, mitä tahdonvoimamme ja älymme olisi pitänyt sanoa luonnolliseksi ja inhimilliseksi.

19.

Muistakaamme kohtalon uhria, Ludvig XVI:ta. Milloinkaan ei kohtalo ole järkkymättömämmin näyttänyt tahtoneen hyvän, lempeän, moitteettoman kunnon miesraukan onnettomuutta. Mutta jos katsoo historiaa lähemmin, mistä johtuu tämän onnettoman kohtalon myrkky, ellei uhrin heikkoudesta, epäröinnistä, pienistä kaksinaisuuksista ja epäjohdonmukaisuuksista, sen turhamaisuudesta ja sokeudesta? Jos on totta, että jonkunlainen predestinatio, edeltäpäinmääräys, hallitsee elämän olosuhteita, ei tämä predestinatio ole löydettävissä muualta kuin omasta luonteestamme; ja eikö juuri ihmisen luonnetta pitäisi helpoimmin voida hyvällä tahdolla muodostella? Eikö juuri se itse asiassa aina muutu useimmissa olennoissa? Onko sinulla kolmikymmenvuotiaana sama luonne kuin kahdenkymmenen ikäisenä? Se on parempi tai huonompi sitä mukaa, oletko nähnyt valheen ja vihan, vilpillisyyden ja ilkeyden pääsevän voitolle vai totuuden, rakkauden ja hyvyyden. Ja sinä olet luullut näkeväsi vihan tai rakkauden, totuuden tai valheen voittavan ylevämmän tai alhaisemman ajatuksen mukaan, jonka olet vähitellen muodostanut onnesta ja elämän päämäärästä. Se, mikä askarruttaa meidän salaista toivoamme, näyttää luonnollisesti voittavan. Jos käännät katseesi pahaan päin, niin paha on kaikkialla voitolla; mutta jos olet totuttanut katseitasi kiintymään yksinkertaisuuteen, vilpittömyyteen ja totuuteen, niin näet sisimpänä kaikessa rakastamasi saavan valtavan ja hiljaisen voiton.

20.

Mutta älkäämme sittenkään tuomitko Ludvig XVI:ta näkökannaltamme. Asettukaamme hänen sijaansa, hänen epävarmuuteensa, hänen hämmästykseensä, hänen vaikeuksiinsa, hänen pimeyteensä. On liiankin helppoa nähdä, mitä olisi pitänyt tehdä, kun tietää kaikki mitä on tehty. Meitäkin, ollessamme horjuvia ja epäröiviä velvollisuuteen nähden tai siitä tietämättömiä, on tuomittava etsimällä viimeisten askeleittemme jäljet hiekasta siltä pieneltä kummulta, jolta koetimme tulevaisuuteen tähyillä. Tiedämmekö me paremmin kuin Ludvig XVI, mikä on sopivaa tehdä tänä hetkenä, mistä on luovuttava ja mitä on puolustettava? Heilahtelemmeko me viisaammin kuin hän ihmisjärjen ja olosuhteiden vaatimusten välillä? Onnettoman kuninkaan esimerkki voi kuitenkin opettaa meille yhden tärkeän asian: suuressa ja ylevässä epäilyssä on aina käytävä rohkeasti, suoraan ja viipymättä yli sen, mikä näyttää meistä järkevältä, mahdolliselta toteuttaa ja oikealta.

Käsitys, jonka muodostamme velvollisuudesta, oikeudesta ja totuudesta, niin selvältä, kaukonäköiseltä ja riippumattomalta kuin se meistä näyttääkin, ei ole milloinkaan sama, joksi se aivan luonnollisesti muutamia vuosisatoja myöhemmin muodostuu. Sentähden on viisasta mennä ainakin niin nopeasti kuin mahdollista äärimmäisiin saakka siinä, mitä älyämme ja toivomme.