Part 13

Ihminen on usein nurjamielinen pettymyksiä kohtaan. Niille annetaan usein ikävä, kalpea ja alakuloinen muoto. Päinvastoin ne ovat totuuden ensimmäinen hymyily. Olet rehellinen mies, tahdot olla oikeamielinen, hyödyllinen, viisas ja onnellinen, mutta jos pettymys sinua lamauttaa, niin se johtuu siitä, että kadut valhetta, jossa elit. Haluatko mieluummin elää erehdyksiesi ja unelmiesi maailmassa kuin todellisuuden? Parhaimpien tahtojen parhaat hetket kuluvat liiankin usein kauniin unelman ja välttämättömän lain väliseen taisteluun, jonka lain kauneutta he eivät näe, ennenkuin kaunis unelma on tyhjentänyt heidän voimansa. Jos rakkaus esimerkiksi on pettänyt sinut, luuletko, että sinun olisi ollut terveellistä koko elämäsi läpi uskoa, että rakkaus on sitä, mitä se ei ole eikä voi olla? Luuletko, ettei sellainen harhakuva väärennä tärkeimpiä toimiasi ja pitkäksi aikaa kätke osaa totuudesta, johon pyrit? Ja jos toivot saavasi suuria aikaan ja pettymys asettaa sinut paikallesi toisarvoisten joukkoon, onko oikeata elämäsi loppuun asti kirota totuuden airutta? Eikö harhakuvittelusi loppujen lopuksi etsinyt totuutta, jos se oli vilpitön? Oppikaamme pettymyksistämme luomaan itsellemme joukko salaperäisiä ja uskollisia ystäviä ja lahjomattomia neuvonantajia. Jos joku niistä, julmempi kuin muut, hetkeksi lamaa meitä, älkäämme valittaen huudahtako: elämä ei ole niin kaunis kuin unelmamme, vaan sanokaamme itsellemme: meidän unelmistamme puuttui jotakin, koskei elämä niitä hyväksynyt. Voimakkaiden sielujen niin kiitetty tarmo ei ole lopulta muuta kuin pettymyksiä, jotka he ovat ottaneet vastaan. Jokainen pettymys, jokainen väärin ymmärretty rakkaus, jokainen tyhjiin mennyt toive lisää jonkunlaisen painon totuutesi painoon, ja mitä tiheämmin harhakuvat haihtuvat ympärilläsi, sitä jalompana, sitä varmempana esiintyy suuri todellisuus, kuten aurinko näkyy kirkkaammin puiden oksain välitse, joilta talvi on karistanut lehdet.

113.

Jos etsit suurta rakkautta, luuletko, että on mahdollista löytää yhtä kaunista sielua kuin unelmasi, jos vain sinun unelmasi lähtevät hakemaan? Onko oikein tarjota vain muodottomia haluja, toiveita ja unelmia, ja vastineeksi vaatia määrättyjä sanoja ja ratkaisevia tekoja? Ja niin me kuitenkin melkein aina teemme. Ja jos sattuma, niin onnellinen, että se on odottamaton, viimein asettaisi meidät olennon eteen, joka täysin vastaisi ihannettamme, olisimmeko silloin oikeutettuja kuvittelemaan, että meidän laiskat ja epämääräiset pyrkimyksemme kauan aikaa pysyisivät sopusoinnussa hänen toimivan ja selvärajaisen todellisuutensa kanssa?

Vasta sitten on meillä joku mahdollisuus löytää ihanne itsemme ulkopuolelta, kun olemme sen mikäli mahdollista täydellistäneet itsessämme. Toivotko tosiaankin keksiväsi ja säilyttäväsi vilpittömän, syvän, rakastavan, uskollisen, tyhjentymättömän sielun, avaran, elävän, välittömän, itsenäisen, rohkean, hyväntahtoisen ja ylevän sielun, jollet yhtä hyvin kuin sekin tiedä, mitä vilpittömyys, rakkaus, uskollisuus, ajatus, elämä, välittömyys, itsenäisyys, rohkeus, hyväntahtoisuus ja ylevämielisyys ovat? Ja kuinka tietäisitkään tämän, ellet ole rakastanut näitä seikkoja ja kauan elänyt niiden parissa kuten se on rakastanut niitä ja elänyt niiden parissa?

Ei ole mitään vaativampaa, taitamattomampaa, sokeampaa kuin hyvyys, kauneus ja siveellinen täydellistyminen, joka on toivon asteella. Jos tahdot löytää ihannesielun, niin aloita jäljittelemällä ihannetta, jota etsit. Ei ole muuta keinoa. Sitä mukaa kuin todella lähestyt tätä ihannetta, olet todella näkevä, että on oikeata ja onnellista, että se melkein aina on hyvin eroava siitä, mitä epämääräisissä toiveissasi olet odottanut. Sitä mukaa kuin ihanteesi toteutuu joutuessaan kosketuksiin elämän kanssa, se tulee avarammaksi, lempeämmäksi, joustavammaksi ja paremmaksi. Silloin huomaat vaivatta, mikä rakastamassasi on todella kaunista, mikä on vakavan hyvää, mikä on ikuisen totta itsessäsi, sillä mikään ei opasta meitä ympärillämme olevaan hyvään, ellei sydämessämme oleva hyvä sitä tee. Silloin vihdoinkin kiinnität vähemmän huomiota epätäydellisyyksiin, jotka eivät sinussa enää loukkaa turhamaisuutta, itsekkyyttä tai tietämättömyyttä, s.o. epätäydellisyyksiin, jotka eivät enää muistuta omia epätäydellisyyksiäsi, sillä juuri oma pahuutemme sietää vähiten toisten pahuutta.

114.

Olkoon meillä luottamusta rakkauteen, niinkuin meillä on luottamusta elämään, koska olemme luodut tuntemaan luottamusta ja koska kohtalokkain ajatus kaikessa on se, joka pyrkii epäilemään todellisuutta. Olen nähnyt rakkauden murskaavan monta elämää, mutta jollei rakkaus olisi sitä tehnyt, olisi luultavaa, että ystävyys, tylsyys, epävarmuus, epäröinti, välinpitämättömyys, toimettomuus olisivat murskanneet nämä samat elämät. Rakkaus murskaa sydämessä vain hauraat seikat, ja jos se murskaa siellä kaikki, niin se johtuu siitä, että kaikki oli haurasta. Ei ole ainoatakaan, joka ei olisi voinut luulla elämäänsä monta kertaa murskatuksi, mutta niiden, joiden elämä todella on murskattu, on usein syytettävä jonkinlaista turmio-turhamaisuutta onnettomuudestaan.

Rakkaudessa on tosin niinkuin muussakin kohtalossamme onnellisia ja onnettomia sattumia. On mahdollista, että olento, jonka sydän ja mieli ovat täynnä tarmoa, lempeyttä ja kaikkia hyviä inhimillisiä pyrkimyksiä, ensi kertaa elämään astuessaan hakematta tapaa sielun, joka ainaisen onnen huumeessa toteuttaa kaikki rakkauden toiveet, korkeimmat niinkuin alhaisimmatkin, laajimmat samalla kertaa kuin hienoimmatkin, ikuisimmat niinkuin haihtuvimmatkin, voimakkaimmat niinkuin lempeimmätkin. Voihan sattua, että hän heti saavuttaa sydämen, jolle saattaa antautua ja joka lakkaamatta ottaa vastaan hänen parhaansa. Voi sattua, että hän ensi yrityksellä saavuttaa ehkä ainoan, aina toiveiden kyllästämän sielun, joka ymmärtää aina hautaan asti ottaa vastaan tuhannen kertaa enemmän kuin hänelle annetaan ja joka aina antaa tuhannen kertaa enemmän takaisin kuin on saanut. Sillä rakkaus, joka kestää vuosien painon, muodostuu näistä suloisen epätasaisista vaihdoista, ja mitä niissä antaa, sen omistaa lopulta, ja mitä niissä saa, ei enää ole yksityistä omaisuutta.

115.

Toisinaan ilmenee täydellisen onnellisia kohtaloita, mutta joskin jokaisella ihmisellä enemmän tai vähemmän on oikeus sellaista toivoa, tekisi hän väärin kytkiessään elämänsä sellaiseen toivoon. Hän ei voi muuta kuin valmistautua ollakseen jonakin päivänä sellaisen rakkauden arvoinen, ja sitä mukaa kuin hän siihen valmistautuu, käy hänen odotuksensa kärsivällisemmäksi. Yhtä mahdollista olisi ollut, että olento, josta äsken puhuimme, nuorukaisesta vanhukseen asti olisi astuskellut edestakaisin pitkin muurin juurta, jonka takana hänen onnensa olisi häntä odottanut mitä syvimmässä hiljaisuudessa. Mutta siitä, että hänen onnensa oli muurin tällä puolen, ei seuraa, ettei toisella puolen ollut muuta kuin onnettomuutta ja epätoivoa. Eikö ole onni, että on hankkinut itselleen oikeuden kulkea onnensa vieressä? Eikö ole parempi, että itsensä ja suuren, toivomansa rakkauden välillä tuntee jonkinlaisen niin sanoaksemme läpikuultavan ja ehkäpä hauraan sattuman kuin että ainaiseksi on itsessämme olevan epäinhimillisen, hyödyttömän ja arvottoman erottamana siitä? Onnellinen se, joka voi poimia ja kuljettaa kukkia mukanaan, mutta sekään, joka iltaan asti kulkee näkymättömän kukan hienossa tuoksussa, ei ole niin surkuteltava kuin yleensä luullaan. Onko elämä hukkaan mennyt, onko se aivan arvoton ja hyödytön, koska se ei ole niin onnellinen kuin se olisi voinut olla? Parhaimman, mitä olisi ollut kaipaamassasi rakkaudessa, olisit kai itse siihen tuonut? ja jos, kuten aiemmin olemme sanoneet, sielu loppujen lopuksi ei omista muuta kuin mitä se voi antaa, eikö jo silloin jotakin omista, kun lakkaamatta tähyilee tilaisuutta antaa? Niin, en luule tässä maailmassa olevan tavoittelemisen arvoisempaa onnea kuin ihmeellinen ja pitkä rakkaus, mutta jollet löydä tätä onnea, ei se, mitä olet tehnyt sen arvoiseksi tullaksesi, ole mennyt hukkaan sydämesi rauhalta ja jäljellä olevan elämäsi rohkeammalta ja puhtaammalta tyyneydeltä.

116.

Ja rakastaa voi aina. Rakasta puolestasi ihailtavasti, niin olet tunteva miltei kaikki ihailtavan rakkauden ilot. Täydellisimmässäkään rakkaudessa ei molempien rakastavain onni ole aivan sama, kuinka läheisesti yhtyneitä he ovatkaan: aivan varmasti parempi rakastaa paremmin, ja joka rakastaa paremmin, on myös onnellisempi. Vähemmän toisten kuin oman onnesi vuoksi sinun tulee saattaa itsesi rakkauden arvoiseksi. Älä kuvittelekaan, että epätasaisen rakkauden onnettomina hetkinä oikeamielisempi, viisaampi, ylevämpi ja jalommin haltioitunut kärsisi eniten. Parhain on tuskin milloinkaan uhrina, jota kannattaa valittaa. Ihminen on vasta silloin täydellinen uhri, kun hän on omien vääryyksiensä uhri. Kuinka epätäydellinen oletkaan, voit riittää ihmeellisen olennon rakkaudelle, mutta ihmeellinen olento ei riitä sinun rakkaudellesi, jollet ole täydellinen. On toivottavaa, että Onnetar jonakin päivänä taluttaa asuntoosi kaikilla älyn ja sydämen lahjoilla varustetun naisen, jota kunnian, onnen ja rakkauden suurten sankarittarien historiassa olet saattanut sivumennen ihailla, mutta sinä et siitä tiedä mitään, jollet ole oppinut havaitsemaan ja rakastamaan näitä lahjoja todellisessa elämässä, ja mikä onkaan loppujen lopuksi jokaiselle ihmiselle todellista elämää, jollei hänen oma elämänsä? Sinun vilpittömyytesi on puhkeeva kukalle rakastettusi vilpittömyydessä; sinun totuutesi on löytävä rauhan hänen totuudessaan, ja sinun luonteesi voima on yksin nauttiva hänen luonteensa voimasta. Mutta rakastamamme olennon hyve, ellei se meidän sydämemme kynnyksellä tapaa hyvettä, joka sitä jossakin määrin muistuttaa, ei tiedä, mihin käsiin se uskoo mukanaan tuomansa ilon.

117.

Ja mikä lieneekin kohtalosi tunteiden maailmassa, älä kadota rohkeuttasi! Ennen kaikkea älä luule, että perusteellisesti olet tietämätön ihmiselämän suuresta onnesta, jollet ole tuntenut rakkauden onnea. Ottakoon onni virran, maanalaisen joen, puron tai järven muodon, sillä on vain yksi ainoa ja sama lähde sydämemme syvimmässä kammiossa, ja onnettominkin ihminen voi luoda itselleen kuvan tästä suurimmasta onnesta.

On totta, että rakkaudessa on huumaus, jota hän ei opi tuntemaan, mutta tämä huumaus jättäisi vakavan ja vilpittömän sydämen pohjalle vain suuren alakuloisuuden, jollei hän todellisesta rakkaudesta löytäisi mitään varmempaa, syvempää ja pysyväisempää kuin tämän huumauksen, ja mikä on varminta, syvintä, pysyväisintä rakkaudessa, on myöskin varminta, syvintä ja pysyväisintä jalossa elämässä.

Jokaisen ihmisen ei ole sallittu olla sankarillinen, ihailtava, voittoisa, nerokas tai yksinkertaisesti onnellinen ulkonaisessa, mutta vähimminkin suosittu meistä voi olla oikeamielinen, vilpitön, lempeä, ihmisrakas, jalomielinen. Vähimminkin lahjakas voi tottua katselemaan ympärilleen ilman ilkeyttä, kateutta, kaunaa, ilman turhaa murhetta. Huono-osaisinkin voi ottaa jollakin tavoin ääneti osaa -- eikä se aina ole onnettominta -- ympäristönsä iloon. Taitamattominkin voi tietää, mihin asti hän antaa anteeksi loukkauksen, jättää sikseen virheen, ihailla inhimillistä sanaa tai toimintaa. Vähimminkin rakastettu voi rakastaa ja kunnioittaa rakkautta. Toimiessaan näin hän kumartuu sen lähteen yli, jonka yli onnellisetkin kumartuvat useammin kuin luullaankaan onnen hehkuvina hetkinä saadakseen varmuuden, että todella ovat onnellisia. Sisimmällä rakkauden autuudessa niinkuin sisimmällä oikeamielisen vaatimattomassa elämässä, jolle sattuma ei ole tahtonut hymyillä, ei ole mitään muuta muuttumatonta ja liikkumatonta kuin oikeamielisyys, luottamus, hyväntahtoisuus, vilpittömyys ja jalous. Rakkaus antaa vähän enemmän loistoa näille valokohdille, ja senvuoksi meidän on etsittävä rakkautta. Rakkauden suurin etu on, että se avaa silmämme näkemään eräitä rauhallisia ja suloisia totuuksia. Rakkauden suurin etu on, että se valmistaa meille tilaisuuksia yhdessä ainoassa kohteessa rakastaa ja ihailla, mitä meillä ei olisi ollut järkeä eikä voimaa rakastaa ja ihailla tuhansissa eri seikoissa, s.o. että se laajentaa sydäntämme tulevaisuuden varalle. Mutta tämän ihmeellisimmän rakkauden pohjalla ei milloinkaan ole muuta kuin varsin yksinkertainen onnentunne, hyvin ymmärrettävä hellyys ja ihailu, helposti saavutettava luottamus, varmuus ja vilpittömyys, hyvin inhimillinen kunnioitus ja antaumus, jotka onnettomuuksienkin vainoaman hyvän tahdon pitäisi havaita synkistyneessä elämässään, jos sillä olisi vähän vähemmän katkeruutta, vähän vähemmän kärsimättömyyttä, vähän enemmän aloitekykyä, vähän enemmän tarmoa.