Part 12

Niin onkin oikeata väittää, että sankarittaremme sisäistä onnea, kuten jokaisen olennon, edustaa hänen siveysoppinsa ja maailmankatsomuksensa. Siinä on tapahtumien metsässä se pälvi, joka olisi aina mitattava elämän lopussa, jotta voitaisiin arvioida onnen laajuus. Ja kuka voisi enää vuodattaa pettymysten, huolien ja jokapäiväisten surujen pikku kyyneleitä, jotka aina ovat tuskallisia, koska ne, sen sijaan että virkistäisivät, tekevät katseen katkeraksi, kuka voisi vuodattaa niitä sellaisissa ymmärtämyksen ja rauhan korkeuksissa, joihin Emily Brontë kohottautui?

Silloin ymmärtää, ettei hän itke kuten useimmat naiset, jotka koko elämänsä harhailevat pienistä särkyneistä iloista pieniin särkyneisiin iloihin. Särkynyt ilo masentaa vain silloin, kun kantaa sitä kuin puidenkokooja, joka ei milloinkaan laske risukimppuansa maahan. Mutta kuivia risuja ei ole kannettava kauaa hartioilla, ne on sytytettävä ja muutettava loistaviksi liekeiksi. Kun näkee ne liekit, jotka leimuavat Emilyn sielusta, ei ajattele enempää kuin hän itse kuivien risujen surullisuutta. Ei ole mitään näköpiiritöntä onnettomuutta, ei ole mitään parantumatonta surua sille, joka kärsiessään ja murehtiessaan kuin muut oppii surun syvyydessä ja onnettomuuden syvyydessä seuraamaan luonnon suurta liikettä, joka on ainoa todellinen liike. "Viisas ei voi milloinkaan ehdottomasti sanoa, että hän kärsii, koska hän näkee koko elämänsä", kirjoitti muuan ihailtava nainen, joka oli kärsinyt; "hän arvostelee sitä etäisyydestä, ja jos hän kärsii tänään, niin tapahtuu näin siksi, että hän on suunnannut ajatuksensa sielunsa epävalmiiseen osaan". Emily esittää nähtäväksemme rakkauden, hyvyyden ja vilpittömyyden ohella myös vihan, pahuuden ja sitkeimmän kostonhimon ja kavalimman petollisuuden eikä tunne edes tarvetta antaa anteeksi, sillä anteeksiantaminen on vain puolittain ymmärtämistä. Hän tarkastelee, hän hyväksyy ja hän rakastaa. Hän hyväksyy ja rakastaa hyvää niinkuin pahaakin, sillä pahuus on loppujen lopuksi erehtyvää hyvyyttä. Hän opettaa meille -- ei moralistin mielivaltaisin kaavoin, vaan tavalla, jonka vuodet ja ihmiset meille opettavat, ne totuudet, jotka pystymme vastaan ottamaan -- pahuuden lopullista häviötä elämässä, kaiken hiljenemistä luonnossa ja kuolemassa, "joka on vain elämän voitto eräistä sen erikoisista muodoista". Hän osoittaa meille taitavimman, voimasta ja nerokkuudesta rikkaimman valheen hyödyttömyyden heikoimman ja tietämättömimmän totuuden rinnalla, osoittaa vihan pettymykset, joka tietämättään kylvää onnea ja rakkautta tulevaisuuteen, jonka luuli hävittävänsä. Hän on ehkä ensimmäinen, joka puhuu meille perinnöllisyyden suuresta laista opettaakseen meille suvaitsevaisuutta, ja kun hän työnsä päätyttyä menee kylän kirkkomaalle, sankareittensa ikuisille asunnoille, on ruoho yhtä vihreää pyövelien kuin marttyyrien haudoilla, ja hän ihmettelee, että joku voi kuvitella, että ilkeä uni tulee häiritsemään niiden lepoa, jotka niin uinuvat välinpitämättömän ja rauhallisen maan povessa.

105.

Tiedän hyvin, että tässä on kysymyksessä nerokas olento, mutta sellaiset olennot osoittavat meille vain ilmeisemmin sen, mitä voi tapahtua, mitä tapahtuu kaikissa olennoissa, muuten se ei ole enää nerokkuutta, vaan eriskummaista tai hulluutta. Mitä kauemmaksi menee, sitä selvemmin näkee, että nerokkuutta tuskin on eriskummaisessa ja että todellinen ylemmyys muodostuu aineksista, joita kaikki päivät tarjoavat kaikille ihmisille. Tässä ei ole muuten kysymys kirjallisuudesta. Emilyä ei lohduta kirjallisuus, vaan hänen sisäinen elämänsä, sillä on paljonkin hyvin loistavaa kirjallisuutta, josta ei tapaa vähäisintäkään siveellistä toimintaa. Jos Emily olisi ollut vaiti, jos hän ei milloinkaan olisi tarttunut kynään, olisi hänessä kuitenkin ollut sama tarmo, sama elinvoima, sama ylitulviva rakkaus, sama sisäinen hymy koko hänen olennossaan, joka näyttää tietävän minne menee, sama laajentunut varmuus hänen sielussaan, joka huipuilla on osannut tehdä rauhan tämän maailman suuren epävarmuuden ja suuren kurjuuden kanssa. Me emme olisi siitä tietäneet, siinä kaikki.

Tämä vaatimaton elämä opettaa meille monta seikkaa. Ei tosin niin, että hänet olisi pantava esimerkiksi niille, jotka ovat taipuvaisia alistumiseen: he voisivat siitä erehtyä. Se näyttää kokonaan kuluvan odotuksessa, eikä kaikilla ole oikeutta odottaa. Emily kuoli neitsyenä kahdenkymmenen yhdeksän vuoden iässä, ja väärin on kuolla neitsyenä. Eikö jokaisen olennon ensimmäinen velvollisuus ole tarjota kohtalolleen kaikki, mitä ihmiskohtalolle voi tarjota? Epävalmis työ on parempi kuin epävalmis elämä. Hyvä on olla välittämättä tyhjistä tai hyödyttömistä nautinnoista, mutta ei ole viisasta karkoittaa luotaan miltei vapaaehtoisesti todellisen onnen parhaita mahdollisuuksia. Onnetonta sielua ei ole kielletty pitämästä yllä jaloa surua. Jos ihmisellä on jo jossakin määrin avara katse elämänsä murheeseen, niin hän jo siten harjoittaa pimeydessä siipiä, jotka jonakin päivänä auttavat häntä kohoutumaan yli kaiken tämän surun.

Ehkä puuttuu Emilyn elämästä ponnistus. Hänellä oli kaikki rohkeus, kaikki intohimot, kaikki riippumattomuus sielussaan; mutta elämässään kaikki arkuus, kaikki hiljaisuus, kaikki toimettomuus, kaikki rajoitus, kaikki eristyminen ja kaikki ennakkoluulot, joita hän ajatuksessaan halveksi. Tämä on liiankin usein liian mietiskelevien sielujen tarina. Hyvin vaikeaa on arvostella jotakin elämää itsessään, ja mitä varsinkin Emily Brontëen tulee, olisi paljonkin sanottava siitä itsensäuhrauksesta, jolla hän menetti nuoruutensa parhaat vuodet arvottoman, mutta onnettoman veljen hyväksi. Tässä voi siis puhua vain aivan ylimalkaisesti, mutta mikä pitkä, mikä kapea tie johtaakaan miltei kaikissa olennoissa heidän sielustaan heidän elämäänsä! Meidän rohkeutemme, oikeamielisyytemme, uskollisuutemme ja rakkautemme aatteiden laita on kuten tammenterhojen metsässä: tuhannet ja kymmenet tuhannet katoavat ja mätänevät sammalessa, ennenkuin ainoakaan puu tekee vesaa. "Hänellä oli", sanoi puhuessaan eräästä naisesta se nainen, jolta äsken lainasin muutamia sanoja, "hänellä oli kaunis sielu, kaunis äly, tunteellinen sydän, mutta kaikki tämä pääsi elämään vasta kuljettuaan hyvin ahtaan luonteen läpi. Huomaan melkein aina saman selvänäköisyyden puutteen, ja varsinkin saman itsensätutkistelun puutteen. Kun joku olento haluaa meille näyttää elämänsä, alkaa hän sanomalla meille katsomis-, käsittämis- ja tuntemistapansa; silloin näkee jalon sielunlaadun; sittenkun vähitellen hänen kanssaan tunkee hänen olemukseensa, luettelee hän meille tekojaan, surujaan ja ilojaan, ja kaikessa tässä ei ole enää sielun jälkeäkään, joka hetken aikaa kuulsi hänen periaatteittensa ja ajatuksiensa läpi. Heti kun toiminta alkaa, ryhtyvät aistit asiaan, ja luonne tulee näkyville; sielu, s.o. olennon korkein osa, näyttää meistä tuhoutuneelta; se on kuin prinsessa, joka mieluummin elää äärimmäisessä kurjuudessa kuin kovettaa kätensä tavallisessa työssä."

106.

Valitettavasti ei mitään ole tehty, niin kauan kuin ei ole oppinut kovettamaan käsiään, niin kauan kuin ei ole oppinut muovailemaan ajatustensa kultaa ja hopeaa avaimeksi, joka ei aukaise enää vain unelmiemme norsunluuporttia, vaan juuri kotimme portin, maljaksi, joka ei sisällä vain unelmiemme ihmeellistä vettä, mutta ei myös laske hukkaan sitä todellista vettä, joka valuu katollemme, vaakalaudaksi, joka ei tyydy epämääräisesti punnitsemaan, mitä tulevaisuudessa tulemme tekemään, vaan joka täsmällisesti ilmoittaa meille sen painon, mitä tänään olemme tehneet. Korkein ihanne on vain tilapäinen ihanne, niin kauan kuin se ei läheisesti tunkeudu kaikkiin jäseniimme, niin kauan kuin se ei ole löytänyt tietä siirtyä niin sanoaksemme sormiemme päihin asti. On olentoja, joissa itsetarkastelu hyödyttää vain heidän järkeään. On toisia, joissa tämä sama itsetarkastelu lisää aina jonkun seikan heidän luonteeseensa. Muutamat ovat selvänäköisiä, niin kauan kuin heistä itsestään ei ole kysymys, niin kauan kuin ei ole kysymys toiminnasta; toisten silmät taas kirkastuvat, kun on mentävä todellisuuteen, kun on toimittava. Voisi sanoa, että on olemassa älyllinen tietoisuus, joka ikuisesti istuu tai ikuisesti makaa liikkumattomalla valtaistuimella ja joka uskottomien tai hitaiden lähettiläiden välityksellä on yhteydessä tahdon kanssa, ja siveellinen tietoisuus, joka aina on seisoallaan, aina valmiina marssimaan. On totta, että jälkimmäinen lienee riippuvainen edellisestä, ehkei olekaan muuta kuin edellinen, joka pitkästä lepäämisestä väsyneenä ja tässä levossa opittuaan kaikki, mitä voi oppia, päättää viimein nousta seisoalleen, laskeutua liikkumattomilta portailta, astua elämään. Kaikki on hyvin, kunhan se vain ei viivästy siksi, että jalat kieltäytyvät kantamasta.

Kuka voi meille sanoa, eikö ole parempi toisinaan toimia vastoin ajatustaan kuin olla milloinkaan uskaltamatta toimia ajatustensa mukaan? Toimiva erehdys on harvoin korjaamaton; olosuhteet ja ihmiset pitävät huolta sen ohjaamisesta pian oikealle tolalle, mutta mitä nämä voivat toimettomalle erehdykselle, joka välttää kaikkea kosketusta todellisuuden kanssa? Tämä kaikki ei muuten merkitse sitä, että meidän on supistettava siveellistä tietoisuuttamme ja pelättävä sitä liiaksi ravitsevamme siveellistä tietoisuutta odottaessamme. Meidän ei tarvitse pelätä, että meillä olisi liian ihailtava ihanne voidakseen soveltua elämään. Tarvitaan oikea hyvän tahdon tulva panemaan liikkeelle pieninkin oikeuden tai rakkauden työ. Meidän ajatuksiemme täytyy olla kymmenen kertaa ylempänä käyttäytymistämme, jotta tämä olisi edes yksinkertaisen kunniallinen. Täytyy tahtoa suunnattoman paljon hyvää voidakseen välttää vähäisen pahaa. Ei mikään voima tässä maailmassa kulu niin suunnattomasti kuin aate, jonka on astuttava jokapäiväiseen elämään. Sentähden on oltava sankarillinen ajatuksissa, jotta olisi edes hyväksyttävä tai vahingoton teoissaan.

107.

Meidän on viimeinen kerta lähestyttävä hämäriä kohtaloita. Ne opettavat meille, että suurissa aineellisissakaan onnettomuuksissa ei mikään ole auttamatonta ja että kohtalosta valittaminen on miltei aina sielunsa köyhyyden valittamista.

Rooman historiassa kerrotaan, että gallialainen senaattori Julius Sabinus, joka oli noussut kapinaan keisari Vespasianusta vastaan, joutui tappiolle. Hänen olisi ollut helppo paeta germaanien luo, mutta koska hän ei voinut mukanaan kuljettaa nuorta vaimoansa Eponinaa, ei hänellä ollut sydäntä häntä jättää. Näyttää siltä, kuin hädän ja onnettomuuden päivinä lopulta havaitsisi elämän ainoan ja todellisen arvon. Sabinus ei siis luopunut elämästä. Hänellä oli maatalo, jonka alla oli pitkä maanalainen käytävä; sen tiesivät vain hän itse ja pari vapautettua orjaa. Hän käski sytyttää talon tuleen, ja huhu levisi, että hän oli myrkyttänyt itsensä ja että liekit olivat tuhonneet hänen ruumiinsa. Itse Eponinakin piti sitä totena, sanoo Plutarkos, jonka kertomuksen tässä lainaan siinä muodossa, jollaiseksi Antoninuksien historian kirjoittaja, kreivi Champagny, sen on täydentänyt. Ja kun Martialis, vapautettu orja, kertoi Eponinalle hänen miehensä itsemurhan, makasi hän kolme päivää ja kolme yötä kasvot maahan päin, kieltäytyen syömästä ja juomasta. Saatuaan tietää tästä murheesta Sabinuksen tuli sääli, ja hän toimitti Eponinalle tiedon että hän vielä oli elossa. Vaimo pysyi edelleen surupuvussa ja itki puolisoaan päivisin ihmisten nähden, mutta öisin hän kävi miehensä luona tämän pakopaikassa.

Seitsemän kuukauden aikana hän laskeutui joka yö maan alle miestänsä tapaamaan. Hän koetti saada miehensä lähtemään pakopaikasta, ajoi hänen partansa, leikkasi hänen hiuksensa, kääri hänen päänsä siteisiin, puki hänet valepukuun, toimitti hänet vaatekäärössä kannettuna pois ja vei syntymäkaupunkiinsa. Mutta pian tämä olinpaikka osoittautui liian vaaralliseksi, ja hän vei miehensä takaisin maanalaiseen käytävään. Toisinaan Eponina asui maalla ja vietti yönsä hänen luonaan, toisinaan palasi kaupunkiin ja näyttäytyi ystävättärilleen. Hän tuli raskaaksi, mutta käyttämällä erästä voidetta hän sai itsensä sellaiseen asuun, ettei kukaan nainen edes yhteisissä kylpyhuoneissa saattanut huomata hänen raskauttaan. Kun synnyttämisen aika oli käsissä laskeutui hän maanalaiseen käytävään, kuten naarasleijona luolaansa, ja yksin ilman auttaja-naista antoi elämän kaksoisille. Hän ruokki niitä maidollaan ja näki niiden kasvavan. Hän elätti miestään yhdeksän vuotta tässä piilopaikassa ja tässä pimeydessä. Lopulta Sabinus löydettiin kuitenkin ja vietiin Roomaan. Hän ansaitsi toden totta Vespasianuksen lempeyden. Esittäessään keisarille molemtnat poikansa, jotka oli kasvattanut maan alla, sanoi Eponina: "Olen synnyttänyt ne maailmaan, olen kasvattanut ne, jotta meitä olisi useampia, jotka sinulta rukoilemme armoa." Läsnäolijat itkivät. Keisari oli kuitenkin taipumaton, ja rohkean galliattaren ainoana pyyntönä oli enää vain saada kuolla yhdessä miehensä kanssa. "Olen elänyt onnellisempana hänen kanssaan pimeydessä", huudahti hän, "kuin sinä, oi Cesar, olet milloinkaan ollut auringon paisteessa ja keisarikuntasi loiston keskellä".

108.

Mikä sydän uskaltaisi sitä epäillä, mikä sydän epäröisi rakastaa pimeyttä, jota sellainen rakkaus kirkasti? Epäilemättä he elivät monta kamalaa ja kauheaa hetkeä piilopaikkansa syvyyksissä; mutta kuka ei niistäkin, jotka pitävät arvossa vain elämän alhaisimpia nautintoja, olisi mieluummin rakastanut sellaisella hehkulla, syvällä sellaisen haudan pohjalla, kuin ettei olisi rakastanut muuten kuin kylmästi auringon valossa ja lämmössä? Eponinan ihastuttava huudahdus on kaikkien niiden, jotka ovat tunteneet rakkauden, ja niiden, joiden sielu on ymmärtänyt keksiä mielenkiintoa, järkeä, toivoa ja velvollisuutta elämässä. Liekki, joka elähytti häntä hänen pimeydessään, oli sama liekki, joka elähyttää viisasta yksitoikkoisten hetkien vieriessä. Rakkaus on sielumme itsetiedoton aurinko, mutta tämän auringon puhtaimmat, lämpimimmät, vakavimmat säteet muistuttavat ihmeellisellä tavalla niitä, jotka oikeuden, suuruuden, kauneuden ja totuuden haltioima sielu pyrkii itsessään monistamaan? Eikö sitä onnea, joka sattumalta oli Eponinan sydämessä, voida siirtää jokaiseen hyväntahtoiseen sydämeen? Eikö sen lohduttavin rakkaus, sen itsensäunhottaminen, surujen muuttuminen hymyilyiksi, nautintojen, joista on kieltäytynyt, muuttuminen onneksi, jonka sydän tekee ikuiseksi, mielenkiinto, jota tuntee jokaisen päivän kalpeintakin valoa kohtaan sen sattuessa johonkin ihailtavaan, vajoaminen valoon ja iloon, jota mielemme mukaan voimme laajentaa enemmän ihailemalla -- kaikki tämä ja tuhannet yhtä suloiset, yhtä avuliaat voimat, eivätkö kaikki nämä voi ilmetä sydämemme, sielumme ja ajatuksemme voimakkaammassa elämässä? Oliko Eponinan rakkaus muuta kuin tahaton, odottamaton ja ansaitsematon vilahdus tästä elämästä? Rakkaus ei ajattele aina; usein se ei tarvitse mitään harkintaa, ei mitään itsetutkistelua voidakseen nauttia kaikesta, mitä ajatuksessa on parasta, mutta rakkauden paras muistuttaa kuitenkin ajatuksen parasta. Koska Eponina rakasti, ei hän nähnyt kuin kärsimyksiensä valoisat kasvot; mutta ajatella, miettiä, katsoa tuskaansa kauemmaksi ja toimia iloisemmin kuin kohtalon näennäisen käskyn mukaan olisi välttämätöntä, eikö tämä ole sitä, että vapaaehtoisesti ja varmasti tekee sen, mitä rakkaus tekee vain tietämättään; onnellisesta sattumasta? Jokainen Eponinan kärsimyksistä sytytti soihdun maanalaisen käytävän komeroihin, ja eikö syrjäänvetäytymiseen tottuneessakin sielussa jokainen tuska, joka saa sen syventymään itseensä, herätä suurta lohtua? Ja kun me jalon Eponinan kanssa elämme vainojen aikana, eikö voisi sanoa, että sellainen tuska on kuin pakanallinen pyöveli, joka ihailun tai armon liikuttamana keskellä suorittamaansa kidutusta äkkiä polvistuu uhrinsa jalkojen juureen, hellästi rohkaisee sitä, tahtoo kärsiä sen kanssa ja viimein suudellen kysyy häneltä tietä taivaaseen?

109.

Minne kulkenemmekaan, vierii elämän virta runsasvetisenä taivaankannen alla. Se pistäytyy vankilan muurien väliin, vaikkei aurinko siellä valaisekaan sen laineita, samoin kuin se soluu kunnian ja onnen palatsin juurella. Se, mikä meille on tärkeää, ei ole kaikille kuuluvan ja aina juoksevan virran laajuus, syvyys ja voima, vaan sen maljan puhtaus ja suuruus, jonka virtaan upotamme. Kaikki, mitä voimme imeä elämästä, saa välttämättä tämän maljan muodon, ja malja on valettu meidän tunteittemme ja ajatuksiemme, sanalla sanoen sisäisen kohtalomme poven mukaan, niinkuin muinaisajan kuvanveistäjän pikari oli muovailtu jumalattaren rinnan mukaan. Ihminen saa maljan, jonka hän on itselleen tehnyt; hän saa miltei aina sen, jonka hän on oppinut itselleen toivomaan. Me emme voisi valittaa kohtaloa kuin yhdessä suhteessa, nimittäin, ettei se ole antanut meille käsitystä laajemmasta ja täydellisemmästä maljasta ja sen haluamista. Niin, eroavaisuutta on vain haluamisessa, mutta sen eroavaisuuden tajuamme vasta sinä hetkenä, jolloin se alkaa hävitä. Kun tulee tietämään, että halumme voisi olla kauniimpi, eikö se jo ole sen kaunistamista, eikö siten täytetä, kohtalomme povea uudella henkäyksellä ja jo sitenkin laajenneta ihanteellisen ja taipuvaisen maljamme ääriä, jonka metalli lopullisesti jähmettyy vasta kuoleman kylmänä ja leppymättömänä hetkenä?

Sillä ei ole valittamista, joka odottaa hehkuvampaa ja auliimpaa tunnetta. Sillä ei ole valittamista, joka odottaa vähän suuremman onnen, vähän suuremman kauneuden, vähän suuremman oikeuden kaipuuta, juuri näistä sanotaan, että he ovat mukana valittujen autuudessa. Jokainen heistä on puettu iloon ja pukuun, joka sopii heidän ruumiilleen. Hän ei voi kaivata itselleen suurempaa autuutta kuin hänellä on, sillä juuri siinä halussa, jolla hän sitä kaipasi, hän sen omisti, jos jalosti kadehdin niiden onnea, jotka voivat suuren virran kirkkaimpaan kohtaan laskea loistavamman ja painavamman astian kuin minun on, on minulla tietämättäni suuri osa kaikesta, mitä he sieltä ammentavat, ja minun huuleni painuvat heidän huuliensa rinnalle maljan laitaan.

110.

"Ketä vöittekaan rakastaa?" sanottiin -- ennenkuin näin poikkesimme aineestamme syrjään -- eräälle naiselle, jonka ehkä muistat. Samaa olisi voinut kysyä Emily Brontëlta ja monilta muilta; ja kaikkialla maailmassa on joukoittain hyväntahtoisia sieluja, jotka laukkaavat rakkautensa parhaat vuodet tehdessään itselleen tällaisia kysymyksiä tunteittensa tulevaisuudesta.

Kohtalon valtakunnassa muuten useimmat valitukset, surut, turhat odotukset, tyhjä pelko ja liialliset toivomukset tunkeilevat juuri rakkauden kuvan ympärillä. Paljon ylpeyttä, paljon väärää runoutta ja monia valheita on kaiken tämän pohjalla. Niiden sielujen joukossa, jotka ovat vähimmin pyrkineet itseään ymmärtämään, tapaa yleensä useimmat väärin arvostellut sielut. Haurain, ahtain ja mielivaltaisin ihanne saa yleensä runsaimman ravintonsa pelosta, pettymyksistä, vaatimuksista ja pikkumaisesta halveksimisesta. Me pelkäämme aivan erikoisesti, että loukataan tai väärin arvostellaan hyveitä, ajatuksia, siveellisiä ominaisuuksia tai kauneuksia, joita meillä ei vielä ole kuin mielikuvituksessamme. Tällaisten ansioiden laita on samoinkuin aineellisenkin omaisuuden: toivo suuntautuu itsepäisimmin niihin, joita meillä todennäköisesti on vähimmin voimaa milloinkaan saavuttaa. Niin on heittiö, joka aikoo parantaa itsensä, suuresti ihmeissään, ettei sille rehellisyydelle, joka hetkeksi herää hänen sydämessään, anneta heti erikoista tunnustusta.

Kun olemme todellisesti puhtaita, epäitsekkäitä ja vilpittömiä, kun ajatuksemme lakkaamatta ja yksinkertaisesti kohoavat turhamaisuuden ja vaistomaisen itsekkyyden yläpuolelle, huolehdimme paljoa vähemmän siitä, hyväksyvätkö, ymmärtävätkö, ihailevatko ympärillämme olevat meitä. Epiktetos, Marcus Aurelius, Antoninus Pius eivät ole milloinkaan valittaneet, ettei heitä ole ymmärretty. He eivät luulleet itsessään olevan mitään tavatonta tai käsittämätöntä. Päinvastoin he arvelivat, että heidän hyveensä paras juuri oli siinä, jonka kaikki voivat ilman ponnistusta tunnustaa, siinä, jota ei ilman aihetta väärin arvostella, sillä miltei aina on tunteen yleisessä hitaudessa korkeampi syy. Sairaalloiset hyveet sitävastoin, joihin kiinnitämme liian paljon huomiota, joutuvat väärin arvostelluiksi, ja sairaalloinen on jokainen, johon kiinnitämme liiaksi huomiota ja jolle vaadimme kunnioittavaa tarkkaavaisuutta. Sairaalloinen hyve on usein kohtalokkaampi kuin elinvoimainen pahe; joka tapauksessa se etääntyy liian kauas totuudesta, ja kaukana totuudesta ei ole mitään hyvää toivottavissa. Sitä mukaa kuin ihanteemme paranee, sisältää se yhä enemmän todellisuutta. Sitä mukaa kuin sielumme kasvaa, pelkää se vähemmän, ettei se kohtaa toista sielua, joka ei ole sen tasolla, sillä sielu, joka kasvaa, on sellainen, joka lähenee totuutta, ja lähellä totuutta kaikki saa osansa itse totuuden suuruudesta.

Kun Dante keskellä taivaallista ja kirkkaudessaan miltei muuttumatonta valoa on ehtinyt kolmanteen piiriin eikä näe minkään liikahtavan ympärillään, kysyy hän äkkiä itseltään, pysyykö hän paikallaan vai kulkeeko hän vielä kohti Jumalan valtaistuinta. Hän katsahtaa silloin Beatriceen, ja koska tämä näyttää hänestä kauniimmalta, ymmärtää hän lähestyneensä päämääräänsä. Mekin saatamme tiedonjanomme, rakkautemme, kunnioituksemme ja sen ihailun kasvusta, jonka suuntaamme kaikkeen meitä elämässä seuraavaan, laskea askeleet, jotka astumme matkalla totuutta kohti.

111.

Mies lähtee tavallisesti kodistaan hakemaan iloa, kauneutta, totuutta, rakkautta, eikä palaa täysin tyydytettynä, ennenkuin voi lapsilleen sanoa, ettei ole mitään löytänyt. On hyvin ylpeätä sanoa olevansa tyytymätön, ja useimmat ihmiset syyttävät elämää ja rakkautta vain siksi, että he kuvittelevat elämän ja rakkauden olevan heille enemmän velkaa kuin he itse voivat itselleen sallia. On totta, että rakkaudelle niinkuin kaikelle muullekin tarvitaan niin ylevä ihanne kuin mahdollista, mutta jokainen ihanne, joka ei perustu voimakkaaseen sisäiseen todellisuuteen, on vain tyhjä, hedelmätön, mateleva valhe. Ei tarvita muuta kuin kaksi tai kolme saavuttamatonta ihannetta lamaamaan koko elämää. On erehdystä luulla, että sielun suuruutta mitataan sen pyrkimyksien ja sen unelmien mukaan. Heikoilla on yleensä paljon kauniimpia ja paljon enemmän unelmia kuin voimakkailla, sillä koko heidän tarmonsa, koko heidän pyrkimyksensä muuttuu unelmiksi. Tavallisen unelman ylevyys otetaan myös lukuun, kun on arvioitava siveellistä tasoamme, vain sikäli kuin tämä unelma on aiemman elämän ja jo kiinteän, hyvin koetellun ja hyvin inhimillisen tahdon pidennetty varjo. Silloin on sallittua asettaa se hetkeksi ulkonaisten todellisuuksien auringonpaisteessa kylpevälle lakeudelle, niinkuin ihminen asettaa sauvan kirkontornin viereen, jota hän tahtoo mitata sen varjon mukaan, voidakseen määrätä hetken varjon ja ikuisen tornin välisen suhteen.

112.

Näyttää luonnolliselta, että jalo sydän odottaa suurta rakkautta, mutta on vielä paljoa luonnollisempaa, että se rakastaa odotellessaan, ja ettei se luule odottavansa rakastaessaan. Rakkaudessa samoin kuin elämässä on miltei aina hyödytöntä odottaa; rakastamalla oppii rakastamaan ja pikku rakastumisten niin sanotuilla pettymyksillä ihminen pitää varmimmin yllä suuren rakkauden värähtämätöntä liekkiä, joka ehkä on valaiseva hänen elämänsä loppua.