Part 11

"Kellään ei ole milloinkaan ollut sellaista sielunrauhaa kuin hänellä", sanoo Saint-Simon yhdestä niistä, joita vehkeet, vihamielisyydet ja ansat ympäröivät. Ja myöhemmin hän puhuu erään toisen "viisaasta rauhasta", siitä "viisaasta rauhasta", joka läpitunkee "koko pienen lauman". Se onkin todentotta pieni, parhaille ajatuksilleen uskollinen lauma, ystävyyden, vilpittömyyden, omanarvon ja sisäisen tyytyväisyyden pieni lauma, joka yksinkertaisessa ja rauhallisessa valossa liikkuu Versaillesin turhamaisuuden, kunnianhimon, valheiden ja petoksien keskellä.

He eivät ole mitään pyhimyksiä tämän sanan tavallisessa mielessä. He eivät ole vetäytyneet syrjään erämaiden tai metsien syvyyksiin. He eivät ole hakeneet itsekästä turvapaikkaa ahtaissa kammioissa. He ovat viisaita, he eivät hylkää elämää, he pysyvät todellisuudessa. Älkäämme luulko, että heidän hurskautensa pelastaa heidät ja että heidän sielunsa ainoa turva on Jumalassa. Ei ole kyllin, että rakastaa Jumalaa ja palvelee häntä parhaansa mukaan, jotta ihmissielu saisi kiinteyden ja levon. Jumalan rakastamiseen pääsee vain älyn ja tunteiden avulla, jotka on saanut ja joita on kehittänyt ihmisten kanssa seurustellessaan. Ihmissielu pysyy syvästi inhimillisenä kaikesta huolimatta. Sitä voi opettaa rakastamaan monia näkymättömiä seikkoja, mutta hyve, täydellisesti ja yksinkertaisesti inhimillinen tunne, on sille aina voimakkaampaa ravintoa kuin jumalallisin intohimo tai hyve. Tavatessamme todellisesti rauhallisen ja terveen sielun olkaamme varmat, että sen on inhimillisiä hyveitä kiitettävä terveydestään ja rauhastaan. Jos olisi sallittua lukea niiden sydämien salaisuus, joita ei enää ole, nähtäisiin ehkä, että se rauhanlähde, josta Fénelon joi joka ilta maanpaossa ollessaan, oli pikemmin hänen uskollisuudessaan onnettomalle madame Guyonille, rakkaudessaan väärin arvosteltuun ja vainottuun kruununprinssiin kuin hänen iäisen palkinnon odotuksessaan, enemmän hänen inhimillisesti lempeässä, inhimillisesti rehellisessä, sanalla sanoen inhimillisesti moitteettomassa tietoisuudessaan kuin siinä toivossa, mikä hänellä oli kristittynä.

98.

Mikä ihmeellinen varmuus onkaan "pienessä laumassa"! Ei mikään hyve sytytä täällä loistavia tulia vuorille, kaikki liekit pysyvät sielussa ja sydämessä. Ei ole muuta sankaruutta kuin luottamuksen, vilpittömyyden ja rakkauden, joka pysyy muistissa ja kestää. On olentoja, joiden hyve eräinä hetkinä tulee näkyville niinkuin läimäyteltäisiin ovia auki ja kiinni. On toisia, joissa se asuu kuin hiljainen palvelijatar, joka ei lähde kotoa; ja ne, jotka tulevat ulkoa ja joita paleltaa, tapaavat hänet aina valveilla lieden äärellä odottamassa.

Ehkä tarvitaan kauniissa elämässä harvempia sankarillisia tunteja kuin vakavia, yhtäläisiä ja puhtaita viikkoja. Ehkäpä suora ja ehdottoman oikeamielinen sielu on kalliimpi kuin hellä ja harras, jos siltä voi odottaa vähän vähemmän avomielisyyttä, vähän vähemmän intoa elämän äärimmäisissä tapauksissa, voi siihen turvautua luottavammin ja varmemmin kaikissa tavallisissa olosuhteissa, ja kuka ihminen, niin merkillinen, rauhaton ja kunniakas kuin hänen elämänsä lieneekin, ei sentään suurimmaksi osaksi elä tavallisissa olosuhteissa? Mitä ovatkaan, kun oikein ajattelee, ja varsinkin jos itse on mukana, loistavimpien tapauksien ratkaisevimmat hetket? Eikö ole ihmeellistä ylevimmän hetken suuressa pyörteessä nähdä rauhallisimman hetken kaikkien tottumuksien ja kaikkien mietteiden tulevan näkyviin? On aina palattava tavalliseen elämään: siinä on luja maa ja kestävä kallio. Ei tarvitse joka päivä temmata minua kuolemasta, häpeästä ja epätoivosta, mutta on ehkä välttämätöntä, että voin sanoa itselleni jokaisen päivän jokaisena synkkänä hetkenä, että sielu, joka on lähentynyt minun sieluani, on jossakin, hiljaisena, uskollisena, tunteettomana kaikelle, mikä siitä ei ole totuuden mukaista, muuttumattomana, järkähtämättömänä.

On kyllä varmasti erinomaista silloin tällöin suorittaa sankarillinen tai tavattoman ylevä teko, mutta vielä kiitettäväinpää, ja se vaatii pysyvämpää voimaa, ettei milloinkaan anna alhaisen ajatuksen itseään kiusata ja että viettää elämää, joka on vähemmän ylevää, mutta tasaisemmin varmaa. Asettakaamme toisinaan mietiskellessämme toiveemme siveellisestä täydellisyydestä jokapäiväisen totuuden tasolle huomataksemme, että on paljon helpompaa ajoittain tehdä suuri hyvätyö kuin olla milloinkaan tekemättä vähintäkään pahaa, helpompaa toisinaan saattaa joku hymyilemään kuin olla koskaan saattamatta itkemään.

99.

Heillä oli toinen toisessaan ja varsinkin itsessään turvapaikkansa, se "kiinteä kallio", kuten Saint-Simon sanoo, ja tämän kallion järkkymättömällä osalla oli täsmälleen sama laajuus kuin heidän sydämensä moitteettomalla osalla.

Tuhannet seikat muodostavat tämän "kiinteän kallion" kerrokset, mutta eikö sen keskustasanko ole aina siinä, mikä meistä näyttää moitteettomalta itsessämme? On totta, että tämä moitteettomasta pitäminen usein on hyvin karkeaa ja ettei ole ketään rikollista, joka ei joka ilta hetkeksi kohoa niille surkeille pirstaleille, joita hän luulee moitteettomiksi. Mutta tässä puhun vähän korkeammasta hyveestä kuin mikä on ehdottoman välttämätön, ja tavallisinkin olento tietää varsin hyvin, mitä ymmärretään hyveellä, joka ei ole tavallinen. Odottamattomimmalle siveelliselle kauneudelle on erikoista se, ettei typerinkään ihminen milloinkaan voi rehellisesti väittää, ettei hän sitä ymmärrä, ja ylevin teko on myös se, jonka helpoimmin ymmärtää. Ei ole ehkä välttämätöntä kohoutua sen tasolle, mikä on annettu meille ihailtavaksi, mutta on välttämätöntä milloinkaan olla vaipumatta uneen sen syvyyksiin, mitä ei voi olla moittimatta.

Mutta palatkaamme viisaittemme turvapaikkaan. Elämässä moni onni ja moni onnettomuus on sattuman varassa, mutta sisäinen rauha ei milloinkaan. Tiedän, että on rakentavia sieluja, että on toisia, jotka rakastavat raunioita, ja että on sellaisia, jotka koko elämänsä harhailevat toisesta turvapaikasta toiseen vieraan katon alla. Mutta jos on vaikeaa muodostella sielun vaistoa, niin ei ole toiselta puolen merkitystä vailla, että ne, jotka eivät rakenna, saavat tietää, mitä iloa toiset tuntevat lakkaamatta liittäessään kiviä toisiinsa. Ajatukset, kiintymykset, rakastumiset, vakaumukset, pettymykset, vieläpä epäilytkin, kaikki heille sopii, ja se, mitä myrsky irti kiskaistessaan murskaa, muuttuu mukavammaksi käsitellä, kun on vähän kauempana taas rakennettava vähemmän komea, mutta elämän vaatimuksiin sopivampi rakennus.

Mitkä surut, murheet tai pettymykset voivatkaan järkyttää sen taloa, joka ei hylännyt sitä, mikä on viisasta ja lujaa suruissa, murheissa ja pettymyksissä, valitessaan rakennuksensa kiviä! Ja eikö voi täydellä todella sanoa, käyttääksemme toista kuvaa, että sisäisen onnen juurien laita on samoin kuin suurien puiden? Ne tammet, joita myrskyt useimmin ahdistavat, saavat lopulta valtavimmat, ravintoa-antavimmat kiinnikkeet ikuiseen maahan, ja se kohtalo, joka väärin ahdistaa meitä, ei tiedä enempää siitä, mitä tapahtuu sielussa, kuin tuuli aavistaa sitä, mitä tapahtuu maan alla.

100.

On mieltäkiinnittävää tässä äkkiä havaita todellisen onnen mahti ja salaperäinen vetovoima. Kun joku niistä, jotka kuuluvat "pieneen laumaan", kulkee sen onnellisen ja riemuitsevan joukon halki, joka vehkeillä, tervehdykdyksillä, pikku rakkausseikoilla ja pikku voitoilla täyttää Versaillesin marmoriportaat ja suurenmoiset suojat, syntyy toisinaan jonkinlainen hiljaisuus Saint-Simonin meluisissa kertomuksissa. Hänen tarvitsematta sitä osoittaa näyttää siltä kuin hän hetken mittailisi näitä äärettömiä turhamaisuuksia, näitä loistavia, vaan tilapäisiä tyydytyksiä, näitä valheita, jotka puhuvat kovaa, mutta vapisevat pimeässä, mittailisi rauhallisen ja voimakkaan sielun normaalisen tason mukaan. Tapahtuu suunnilleen samaa kuin silloin, kun lapset leikkivät kiellettyjä leikkejä, kiskovat juurineen tai tallaavat maahan kukkia, ovat hedelmiä varkaissa tai salaa kiusaamassa viatonta eläitä, ja pappi tai vanha mies lähestyy, joka ei kuitenkaan aio nuhdella heitä. Leikki lakkaa äkkiä, omatunto herää kauhistuneena, ja häpeilevät katseet pysähtyvät vastoin tahtoaan velvollisuuteen, todellisuuteen ja totuuteen.

Mutta aikaihmiset eivät tavallisesti kauempaa kuin lapset jää silmillään seuraamaan vanhusta, pappia tai harkintaa, jotka etääntyy. Mutta samantekevää, he ovat ainakin nähneet; sillä ihmissielu on, huolimatta silmistä, jotka liiankin mielellään kääntyvät pois tai sulkeutuvat, jalompi kuin useimmat ihmiset rauhansa vuoksi toivovat, ja se näkee vaivatta, mikä on ylevämpää kuin se hyödytön hetki, johon sen mielenkiintoa koetetaan herättää. Miten paljon kuiskaillaankaan pitkin tietä, jota myöten viisas katoaa näkyvistä, on hän kuitenkin tietämättään erehdyksiin ja turhamaisuuksiin piirtänyt jäljen, joka ei haihdu niin nopeasti kuin luulisi. Se selvenee varsinkin kyynelten odottamattomana hetkenä. Vähän muita puhtaampi, vähän muita elävämpi sielu itkee hyvin harvoin Saint-Simonin kertomuksessa menemättä itkemään jonkun luo, jonka hän on niin nähnyt kulkevan siinä vähän rauhattomassa ja miltei ilkeämielisessä kummastuksessa, joka maailmassa seuraa moitteettoman elämän askeleita.

Ihmiset eivät kysy toinen toiseltansa paljoa onnesta niinä päivinä, jolloin luulevat itseään onnellisiksi, mutta kun kärsimyksen hetki tulee, ei ole vaikeata muistaa paikkaa, mihin kätkeytyy rauha, joka ei ole auringonsäteen, kielletyn suudelman tai kuninkaallisen paheksumisen varassa. Emme silloin mene niiden luo, jotka ovat samalla tavoin onnellisia kuin me olimme, sillä me tiedämme vihdoinkin, kuinka paljon on jäljellä tästä onnesta, sittenkun sattuma on osoittanut vähänkään kärsimättömyyden merkkejä. Jos haluat tietää, missä varmin onni piilee, niin katso tarkoin, minne kurjat menevät lohtua hakiessaan. Tuska muistuttaa loitsuvapaa, jota aarteiden ja lähdesuonien etsijät muinoin käyttivät. Se näyttää sille, jolla se on, tien asuntoon, jossa syvin rauha huokuilee. Ja tämä on niin totta, että meidän toisinaan pitäisi itseltämme kysyä, voimmeko luottaa onnemme laatuun, rauhaamme, elämän suurien lakien tunnustamisen vilpittömyyteen, ilomme pysyväisyyteen, niin kauan kuin surullisten vaisto ei johdata heitä kolkuttamaan ovellemme, niin kauan kuin he kynnyksellä uinuen eivät näytä huomaavan sen lampun vakavaa ja hiljaista liekkiä, joka ei milloinkaan sammu.

Vain niillä on oikeus uskoa olevansa turvassa, joiden luo kaikki itkevät haluaisivat tulla itkemään. Niin on siellä ja täällä maailmassa olentoja, joiden sisäisen hymyn me huomaamme vasta siitä hetkestä alkain, jolloin kyyneleet, jotka huuhtovat katseitamme aina niiden salaperäisimmille lähteille asti, ovat opettaneet meitä näkemään onnen läsnäolon, joka ei synny hetken suosiosta tai loistosta, vaan laajentuneesta elämän käsityksestä. Tässä, kuten monissa asioissa, kaipuu ja välttämättömyys teroittavat meidän aistejamme. Mehiläinen, jonka on nälkä, löytää syvimpiin sokkeloihin kätkeytyvän hunajan; ja sielu, joka itkee lohduttomasti, huomaa ilon, joka piiloutuu luoksepääsemättömimpään kolkkaan, läpinäkymättömimpään hiljaisuuteen.

101.

Niin pian kuin tietoisuus herää ja rupeaa elämään jossakin olennossa, niin kohtalo alkaa. Tässä ei ole kysymyksessä useimpien sielujen köyhtynyt ja passiivinen tietoisuus, vaan se aktiivinen tietoisuus, joka ottaa vastaan tapauksen, mikä se lieneekin, samalla tavalla kuin tyrmässäkin istuva kuningatar ottaa vastaan lahjan. Jollei sinulle tapahdu mitään, voi tietoisuutesi jo luoda varsin suuren tapahtuman jollakin tavoin toteamalla tapauksien puutteen. Mutta ehkei ole ainoatakaan ihmistä, jolle ei tapahdu useampia seikkoja kuin tarvitaan ahnaimman ja väsymättömimmän tietoisuuden ylläpitämiseen.

Minulla on tällä hetkellä edessäni erään voimakkaan ja väkevätunteisen sielun elämäkerta, jonka sielun sivulla päätään kääntämättä näyttävät kulkeneen kaikki ne sattumat, jotka luovat ihmisten onnen tai onnettomuuden. Se kuvaa viime vuosisadan alkupuoliskon erikoisinta ja kieltämättä nerokkainta naista, Emily Brontëa. Hän on jättänyt meille vain yhden kirjan, romaanin jolla on merkillinen nimi: _Wuthering Heights_. Emilyn isä oli englantilainen pappi Patrik Brontë, mitättömin, paatunein, vaativaisin ja itsekkäin ihminen, mitä ajatella saattaa. Kaksi seikkaa näytti hänestä tärkeiltä tässä elämässä: hänen kreikkalaisen profiilinsa puhtaus ja hänen ruuansulatuksensa varma kulku. Mitä Emilyn äiti raukkaan tulee, näytti hän kokonaan elävän tämän profiilin ihailussa ja avioliitollisen ruuansulatuskulun kunnioittamisessa. Mutta tuskin kannattaa muistuttaakaan tässä hänen olemassaolostaan, sillä hän kuoli kaksi vuotta Emilyn syntymän jälkeen. Lisätkäämme kuitenkin yksi asia, jollei muuten, niin osoittaaksemme vielä kerran, että keskinkertaisessa elämässä nainen miltei aina on ylempi miestä, joka hänen on täytynyt ottaa. Lisätkäämme, että kauan sen jälkeen, kun tämän turhamaisen ja tyhjänpäiten elävän pappismiehen alistuva puoliso oli kuollut, löydettiin pinkka kirjeitä, joissa tämä puoliso, joka aina oli ollut vaiti, hyvin selvästi arvosteli miehensä välinpitämättömyyttä, typeryyttä ja itsekkyyttä. On totta, ettei itse tarvitse olla virheetön huomatakseen virheitä muissa, mutta keksiäkseen hyveen toisessa täytynee itsellä olla sen itu. Sellaiset olivat Emilyn vanhemmat. Hänen ympärillään näki neljä sisarta ja yksi veli samojen hetkien kuluvan synkän yksitoikkoisina. Koko perhe eli ja koko Emilyn elämä kului pienessä synkässä, yksinäisessä, kurjassa ja puuttomassa Haworthin kylässä, keskellä Yorkshiren nummea.

Milloinkaan ei ole kai ollut tyhjempää, surullisempaa, yksitoikkoisempaa lapsuutta ja nuoruutta kuin Emilyn ja hänen neljän sisarensa. Ei ainoatakaan niistä onnellisista ja jossakin määrin odottamattomista pikku tapahtumista, jotka sittemmin vuosien vierittyä suurentuneina ja kaunistuneina sielun sisimmässä muodostavat elämän hymyilevien muistojen ainoan tyhjentymättömän aarteen. Ensimmäisestä päivästä viimeiseen ei mitään muuta kuin nouseminen, taloushuolet, lukutunnit, työ vanhan tädin valvonnan alla, ateriat, kävelyt, jolloin pikkutytöt käsikkäin, miltei aina ääneti, vakavina kulkivat kukkivaa tai lumen peittämää nummea pitkin. Kotona ehdoton välinpitämättömyys aniharvoin näyttäytyvän isän puolelta, joka söi omassa huoneessaan ja vain illalla tuli pappilan yhteiseen saliin kovalla äänellä lukemaan ikäviä parlamentin keskusteluja. Ulkona ympäröi taloa hautuumaan hiljaisuus, suuri puuton lakeus ja kukkulat keväästä talveen hurjan pohjoistuulen ahdistamina.

Elämän sattumat -- sillä ei ole ainoatakaan elämää, jossa sattumat eivät tee jotakin yritystä -- tempasivat kolme tai neljä kertaa Emilyn tästä erämaasta, jota hän oli oppinut rakastamaan ja pitämään ainoana paikkana, missä taivas, maa ja kasvit olivat todelliset ja ihailtavat, kuten käy niiden, jotka liian kauan ovat pysyneet samalla paikalla. Mutta muutamia viikkoja poissa oltuaan hän alkoi ikävöidä, hänen kauniit, hehkuvat silmänsä himmenivät, ja joku hänen sisaristaan sai tuoda hänet kiireimmiten takaisin yksinäiseen pappilaan.

V. 1843 -- hän oli silloin viidenkolmatta vuoden vanha -- hän palasi jälleen sinne milloinkaan sieltä enää lähtemättä. Ei mitään tapausta, ei hymyilyä, ei rakkaudentoivoa koko hänen elämässään ennen tätä lopullista paluuta. Ei edes mitään onnettomuuksien muistoa, ei mitään niistä pettymyksistä, jotka tekevät, että niin monet heikot tai elämän suhteen liian vähän vaativat kuvittelevat, että passiivinen uskollisuus sitä kohtaan, mikä on tuhonnut itsensä, on hyveellinen teko, että toimettomuus kyynel silmässä on toimettomuuden puolustus ja että on tehnyt kaikki, mitä oli tehtävä, kun kärsimyksestään on saanut kaiken surun ja kaiken alistumisen, mikä siitä on ollut saatavissa.

Tämän menneisyydettömän sielun neitseellisissä ja sileissä seinissä ei ollut mitään, johon edes olisi voinut kiinnittää muiston tai alistumisen. Ei mitään ennen tätä viimeistä pysähdystä, ei mitään jälkeen, ellei muutamia niukkoja ja ikäviä kokemuksia hoitaessa sairasta veljeä, jonka elämän mursivat laiskuus ja suuri, onneton intohimo, ja joka oli miltei hullu, parantumaton juomari ja opiuminnauttija. Ja sitten, kun hän läheni kahdettakymmenettä yhdeksättä ikävuottaan, eräänä joulukuun-iltapäivänä pienen pappilan valkeaksi kalkitussa arkihuoneessa kammatessaan pitkiä mustia hiuksiaan takkatulen ääressä, hän pudotti kamman liekkeihin, eikä hänellä ollut voimaa ottaa sitä ylös, ja kuolema tuli vielä hiljaisempana kuin hänen elämänsä oli ollut ottamaan hänet ilman väkivaltaa kahden hänen vielä silloin elävän sisarensa kalpeasta syleilystä.

102.

"En näe sinun varallesi kohtalon suurilla polvilla mitään rakkauden merkkiä, mitään kunnian kipinää, mitään hymyilevää hetkeä!" huudahtaa alakuloisen murheellisena miss Mary Robinson, joka kertoo meille tästä elämästä. Ja itse asiassa ulkoapäin katsoen ei ole ilottomampaa, värittömämpää, tyhjempää, jääkylmempää elämää kuin Emily Brontën.

Mutta miltä puolelta meidän on katseltava elämää keksiäksemme sen totuuden, arvostellaksemme sitä, hyväksyäksemme sen ja rakastaaksemme sitä? Jos me hetkeksi käännämme katseemme nummen pienestä yksinäisestä pappilasta, suunnataksemme sen sankarittaremme sieluun, näemme toisen näyn. On harvinaista, että tällä tavoin voi keksiä sielunelämää ruumiissa, joka ei joutunut mihinkään suuriin seikkailuihin, mutta vähemmän harvinaista on kuin luullaan, että sielu elää persoonallista elämäänsä miltei riippumatta viikon tai vuoden tapauksista. _Wuthering Heigths'ssä_, joka on tämän sielun intohimojen, halujen, täyttyneiden toiveiden, mietiskelyjen ja ihanteiden kuvastin, sanalla sanoen, sen todellinen historia, tässä kirjassa on enemmän voimaa, intohimoa, vaiheita, lämpöä, enemmän rakkautta kuin tarvittiin vuorotellen elähyttämään ja rauhoittamaan kahtakymmentä sankarielämää, kahtakymmentä onnellista tai onnetonta kohtaloa.

Ei mikään tapaus pysähtynyt milloinkaan hänen asuntonsa kynnykselle, mutta ei ole mitään tapausta, johon hänellä oli oikeus ja joka ei ilmennyt hänen sielussaan verrattoman voimakkaana, kauniina, täsmällisenä ja avarana. Näyttää siltä, ettei hänelle tapahdu mitään, mutta kaikki tapahtuu hänelle kuitenkin persoonallisemmalla ja todellisemmalla tavalla kuin useimmille olennoille, koska kaikki, mitä hänen ympärillään tapahtuu, kaikki, mitä hän näkee, ja kaikki, mitä hän kuulee, muuttuu hänessä ajatuksiksi, tunteiksi, lempeäksi rakkaudeksi, ihailuksi, elämän palvonnaksi.

Mitä merkitseekään, laskeutuuko tapaus meidän vai naapuriemme katolle? Vesi, joka pilvistä putoaa, kuuluu sille, joka sen kokoaa; ja onni, kauneus, terveellinen rauhattomuus tai rauha, jotka kätkeytyvät sattuman eleisiin, kuuluvat sille, joka on oppinut ajattelemaan. Hän ei ollut koskaan rakastunut, hän ei kuullut kertaakaan rakastajan ihmeellisten askeleiden kajahtavan tieltä, ja kuitenkin on hän, joka kuoli neitsyenä kahdenkymmenen yhdeksän vuoden iässä, tuntenut rakkauden, puhunut rakkaudesta, tunkeutunut sen uskomattomimpiin salaisuuksiin asti nin kauas, että ne, jotka ovat eniten rakastaneet, toisinaan kysyvät itseltään, mikä nimi heidän on annettava tunteelleen, kun he häneltä oppivat rakkauden sanoja, hurmiota ja salaisuuksia, joiden rinnalla kaikki muu näyttää tilapäiseltä ja kalpealta.

Missä muualla, ellei sydämessään, hän onkaan kuullut nämä rakastajattaren saavuttamattomat sanat, joka puhuu imettäjälleen siitä, jota kaikki hänen ympärillään vainoavat ja inhoavat ja jota hän yksin jumaloi? "Minun suuri kurjuuteni tässä maailmassa on ollut hänen kurjuutensa. Olen huomannut sen ja tuntenut sen kaiken alusta alkaen. Ajatukseni, niin kauan kuin elän, on hän itse. Jos kaikki muu katoaisi ja hän yksin jäisi, niin minä olisin yhä olemassa, ja jos kaikki muu jäisi ja hän katoaisi, niin maailmankaikkeus ei olisi minulle enää kuin suunnaton vieras maa, enkä minä enää kuuluisi siihen. Rakkauteni toiseen, josta puhut, on kuin puiden lehdet, aika sen muuttaa, kuten talvi muuttaa puut. Mutta rakkauteni häneen muistuttaa ikuisia, maanalaisia kallioita. Ne eivät ole juuri näkyväiseksi tyydytykseksi, mutta ne ovat välttämättömiä. -- Minä olen hän itse. Hän on aina, aina ajatuksissani, ei ilona, yhtä vähän kuin aina olen itselleni ilona. Minä en rakasta häntä siksi, että hän mielestäni on kaunis, vaan siksi että hän on enemmän minä itse kuin koko minuuteni, ja mistä aineesta sielumme ovatkin tehdyt; hänen ja minun sieluni on aina sama sielu..."

Hän liikkuu rakkauden ulkonaisessa todellisuudessa niin viattomana, että se meitä hymyilyttää. Mutta mistä hän on oppinut tämän sisäisen todellisuuden, joka koskettaa kaikkea, mikä intohimossa on syvintä, epäJoogillisinta, odottamattominta, epätodennäköisintä ja ikuisimmin totta? Näyttää siltä kuin olisi tarvinnut elää kolmekymmentä vuotta kaikkein kiihkeimpien suudelmien hehkuvimmissa kahleissa päästäkseen tietämään kaiken sen, mitä hän tietää, uskaltaakseen sellaisella pettämättömällä varmuudella ja tarkkuudella meille näyttää _Wuthering Heightsin_ molemmissa toisilleen määrätyissä rakastavissa lempeyden ja julmuuden vastakkaisimmat liikkeet, -- lempeyden, joka tahtoisi tuottaa kärsimystä, ja julmuuden, joka tahtoisi saattaa onnelliseksi, autuuden, joka halajaa kuolemaa, tuskan, joka kietoutuu kiinni elämään, inhon, joka himoaa, ja himon, joka huumautuu inhosta, vihan kyllästämän rakkauden, ja vihan, joka huojuu rakkauden painon alla...

103.

Ja me tiedämme kuitenkin -- sillä mikään ei ole kätkettyä tässä köyhässä elämässä -- ettei hän rakastanut ketään ja ettei kukaan rakastanut häntä. On siis totta, että olemassaolon viimeinen sana on se, jonka kohtalo kuiskaa sydämemme salaisimpaan sopukkaan? On siis totta, että on yhtä todellista, yhtä kokenutta, yhtä yksityiskohtaista sisäistä elämää kuin ulkonaista? On siis totta, että voi elää samassa paikassa, että voi rakastaa, että voi vihata, vaikkei ole ketään poistyönnettävänä tai ketään odotettavana? On siis totta, että sielu riittää kaikkeen, että eräällä tasolla se aina on ratkaisevana? On siis totta, että ympäristö on surullinen tai hedelmätön vain niille, joiden tietoisuus vielä uinuu?

Kaikki, mitä etsimme pitkin teitä, rakkautta, onnea, kauneutta, seikkailuja, eivätkö kaikki tavanneet toinen toisiaan Emilyn sydämessä? Ei mikään päivä tuonut hänelle yhtäkään näistä iloista, yhtäkään näistä sielunliikkeistä, yhtäkään näistä hymyilyistä, jotka silmä voi nähdä, joihin käsi voi koskettaa, ja kuitenkin oli hänellä täydellinen kohtalo, ei mikään nukkunut hänessä, hänen sydämessään oli aina kirkkautta, hiljaista iloa, luottamusta, tiedonjanoa, haltioitumista ja toivoa.

Hän oli onnellinen, sitä ei saata epäillä. Avaamalla meille sielunsa hän voi osoittaa meille saman katoamattoman sadon kuin parhaimmat ihmiset, jotka ovat kokeneet mitä vaihtelevinta, pisintä, eloisinta ja täydellisintä onnea. Jos ei hänellä ollut mitään, mitä on rakkaudessa, murheessa, tuskassa, intohimossa, ilossa oli hänellä kaikki muu, mikä jää jäljelle inhimillisistä sielunliikkeistä, sittenkun niitä ei enää ole. Kuka todella on omistanut jotakin, sokeako, joka asuu satumaisessa palatsissa, vai se, joka vain kerran on ollut sellaisessa palatsissa, mutta kulkenut siellä avoimin silmin?

"Elää, ei elää." Älkäämme antako sanojen viedä itseämme harhaan. On täysin mahdollista elää ajattelematta, mutta mahdotonta on ajatella elämättä. Tapauksen onnellinen tai onneton ydin on siinä ajatuksessa, jonka siitä saa: voimakkaille siinä ajatuksessa, jonka itse siitä saavat, heikoille siinä ajatuksessa, jonka muut siitä saavat. On mahdollista, että tuhansia fyysillisiä tapauksia tulee vastaasi kulkiessasi kohti kuolemaa ja ettei mikään niistä tapaa sinussa sitä voimaa, jota se tarvitsisi muuttuakseen siveelliseksi tapaukseksi. Vasta silloin ihmisen tulee sanoa itselleen: "Minä en ehkä olekaan elänyt."

104.