Part 10

On tärkeää yhtä veljellisesti ja riemuiten kuin muut päivät ottaa vastaan se päivä, joka lähenee ja etenee tekemättä mitään ilon tai toivon tavallisuudesta poikkeavaa liikettä. Se on luoksemme päästäkseen kulkenut samat avaruudet ja samat kaikkeudet kuin se päivä, joka tapaa meidät valtaistuimella tai suuren rakkauden vuoteessa. Se kätkee ehkä vaippaansa vähemmän huomiota herättäviä, mutta yksinkertaisemmin hartaita hetkiä. Yhtä monta iäisyysminuuttia on viikossa, joka kuluu mitään sanomatta, kuin siinä, joka kuluu pitkään huutaen. Kaikki, mitä joku hetki näyttää meille sanovan, on pohjaltaan samaa kuin mitä itsellemme sanomme. Aika on epäröivä ja arka matkustaja, joka ilostuu ja synkkenee sitä mukaa, otetaanko hänet hymyillen vai synkin katsein vastaan. _Sen_ ei ole tuotava meille onnea; vaan meidän on tehtävä onnelliseksi hetki, joka tulee etsien turvapaikkaa sielustamme. Se on viisas, jolla aina on sanottavana jotakin rauhaisaa sille jo kynnyksellä. Meidän on kerättävä itseemme yksinkertaisimmat onnenaiheemme. Sentähden ei meidän ole lyötävä laimin mitään tilaisuutta olla onnellisia. Koettakaamme ensin tutkia muiden ihmisten mukaista onnea, jotta sitten saatuamme lisää asiantuntemusta voisimme päästä itsemme mukaiseen onneen. Sen laita on kuin rakkauden. On täytynyt rakastaa syvästi tietääkseen, miten pitäisi rakastaa, kun ei enää rakasta. On hyvä olla toisinaan näkyvällä tavalla onnellinen oppiakseen olemaan onnellinen näkymättömällä tavalla, ja ehkei ole välttämätöntä kuunnella hetkiä, jotka puhuvat kovaa huumauksessaan, muun vuoksi kuin vähitellen oppiakseen sen kielen, joka ei milloinkaan puhu kuin hiljaa. Vain ne ovat lukuisat, tyhjenemättömät, pettämättömät ja pakenemattomat, koska ne ovat niin lukuisat, eikä viisaan olisi otettava lukuun muita kuin ne. Olla onnellinen on harjaantumista näkemään lukemattomien ja nimettömien hetkien kätketyt nymyt ja salaperäiset koristeet, ja nämä koristeet ovat vain meissä itsessämme.

91.

Mutta mikään ei olisi tässä kuvaamaamme rakkautta vastaan sotivampaa kuin alhainen varovaisuus, ja parempaa olisi hyöriä minkä onnen ympärillä tahansa kuin uinaillen liedennurkassa odottaa ihanteellista onnea, joka ei milloinkaan tule. Sen ihmisen asunnon ylle, joka ei koskaan mene ulos, ei tavallisesti laskeudu muita iloja kuin ne, joita ei kukaan muu ole halunnut. Emme myöskään tunteiden alalla pidä esim. sitä viisaana, joka ei mene tavattoman paljon kauemmaksi kuin mitä järki sallii tai mitä kokemus neuvoo häntä odottamaan. Emme myöskään nimitä viisaaksi ystävää, joka ei kokonaan antaudu ystävälleen, koska aavistaa ystävyyden loppuvan, emmekä rakastajaa, joka ei koskaan antaudu, pelosta että tuhoutuu rakkaudessa.

Meidän on sanottava itsellemme, että kaksikymmentä onnetonta sattumaa ottaa pois vain onnentarmomme häviäviä aineksia, ja itselleen voi tunnustaa, että kaikki viisaus loppujen lopuksi on vain jonkinlaista puhdistettua onnentarmoa. Olla onnellinen on ennen kaikkea oppia olemaan onnellinen, oppiakseen samalla kertaa kiinnittämään yhä vähemmän huomiota siihen, mitä onni on itsessään. On tärkeää, että ihminen niin kauan kuin mahdollista on niin onnellinen kuin mahdollista, sillä ne, jotka vihdoin menevät itsestään ulos onnenportin kautta, ovat tuhannen kertaa vapaampia kuin ne, jotka menevät ulos surun portista. Viisaan ilo valaisee samalla hänen sydäntään ja koko hänen sieluaan, kun taas suru hyvin usein valaisee vain hänen sydäntään. Ihminen, joka ei ole ollut onnellinen, muistuttaa jossakin määrin matkustajaa, joka ei ole matkustanut muulloin kuin yöllä.

Ja sitten tapaa onnesta syvemmän, jalomman, puhtaamman ja avaramman nöyryyden kuin onnettomuudesta. On nöyryyttä, joka on asetettava lois-hyveiden joukkoon, yhteen hedelmättömän itsensäkieltämyksen, häveliäisyyden, vapaaehtoisen siveyden, sokean iloista luopumisen, hämärän alistumisen, katujanmielen ja muiden sellaisten kanssa, jotka liian kauan seisovaan lampeen, jonka ympärillä muistomme vieläkin liikuskelevat, ovat johtaneet inhimillisen moraalin elävän veden. En puhu alhaisesta nöyryydestä, joka usein on vain laskelmaa tai, katsellaksemme asioita parhaassa valossa, ylpeyden arkuutta ja jonkinlaista korkoakiskovaa lainaamista, jonka tämänpäiväinen turhuus myöntää huomeniselle. Mutta viisas kuvittelee toisinaan, että on terveellistä vähän pienentyä omissa silmissään ja olla tunnustamatta itselleen ansioita, jotka usein olisi oikeutettu itselleen tunnustamaan verratessaan itseään muihin. Sellainen nöyryys, vaikka se olisi vilpitönkin, anastaa sisäiseltä rehellisyydeltämme, jota aina on kunnioitettava yli kaiken, sen mahdollisuuden lisätä elämänasemamme suloutta. Joka tapauksessa se paljastaa jonkinlaista itsetietoisuuden arkuutta, ja viisaan itsetietoisuudella ei saa olla mitään häveliäisyyttä eikä arkuutta.

Mutta tämän liian henkilökohtaisen nöyryyden rinnalla on yleistä nöyryyttä, ylevää ja kiinteää nöyryyttä, joka elää kaikesta, mitä henkemme, sielumme ja sydämemme saa kokea. Nöyryyttä, joka mitä tarkimmin osoittaa meille, mitä ihminen voi odottaa ja toivoa, joka pienentää meitä vain tehdäkseen suuremmaksi kaikki, mitä näemme, nöyryyttä, joka opettaa meille, että ihmisen merkitys ei ole siinä, mitä hän on, vaan siinä, mitä hän voi havaita, siinä, mitä hän pyrkii hyväksymään ja ymmärtämään. On totta, että surukin meille avaa tämän nöyryyden alueen, vaan se tekee sitä tuskin muuten kuin johtaakseen meidät suoraan jonkinlaiselle toivon portille, jonka kynnyksellä menetämme monta päivää; sitävastoin onni, jolla ei ole muuta tehtävää, hiljaa kuljettaa meitä pitkin tämän alueen luoksepääsemättömimpiä polkuja. Ollessaan niin onnellinen kuin mahdollista viisas muuttuu niin vähän vaativaksi, niin vähän ylpeäksi kuin on mahdollista. Tietäessään, että hänellä vihdoinkin on kaikki, mitä ihmisen on sallittu omistaa, hän alkaa ymmärtää, että kaiken hänen omistamansa arvo on siinä tavassa, jolla hän katselee sitä, mitä ihminen ei milloinkaan voi omata. Sentähden voi tuskin muuten kuin pitkän onnen aikana hankkia itselleen itsenäistä elämänkatsomusta. Ei ole oltava onnellinen ollakseen onnellinen, vaan oppiakseen selvästi näkemään sen, mitä turha ja liian passiivinen onnen odotus meiltä ainaiseksi kätkisi.

92.

Mutta jättäkäämme tämä palataksemme siihen, mitä äsken sanoimme. Sydämemme kuningaskunnassa, joka miltei kaikille ihmisille on se valtakunta, jossa itse elämän olemus talteen korjataan, ei ole mitään tarpeettomia säästöjä. Siellä olisi parempi olla tekemättä mitään kuin tehdä asioita puolittain, jäsen, mitä ei milloinkaan ole pannut vaaralle alttiiksi, kadottaa varmasti. Intohimo ottaa meiltä todella vain sen, mitä luulemme siltä varastavamme, ja me pienenemme aina sen mukana, jonka olemme luulleet pidättäneemme itsellemme. Sitäpaitsi on sielussamme eräitä niin hyviä turvapaikkoja, että vain rakkaus yksin uskaltaa laskeutua alas niiden portaita, ja vain rakkaus tuo sieltä mukanaan ennen aavistamattomia jalokiviä, joiden hohdon erotamme vasta sinä lyhyenä hetkenä, jolloin kätemme avautuvat niitä tarjoamaan rakastetuille käsille. On itse asiassa ikäänkuin kätemme avautuessaan antamaan toisinaan levittäisivät erikoista valoa, joka tunkee läpinäkymättömämpien olioiden läpi kuin ne salaperäiset säteet, jotka on äskettäin keksitty.

93.

Minkä vuoksi kauaa olla murheissaan erehdyksistään ja tappioistaan? Mitä tapahtuneekin, aina synkimmän tunnin viime minuutteina, viikon päättyessä, vuoden loppuessa on rehellisen ihmisen syytä hymyillä mennessään itseensä. Hän oppii vähitellen suremaan ilman kyyneleitä. Hän on perheenisä, joka illan tullen työn päätyttyä palaa kotiin. Voi sattua, että lapset itkevät, leikkivät turmelevia ja vaarallisia leikkejä, ovat sekoittaneet huonekalut, särkeneet lasin, kaataneet lampun. Joutuneeko isä epätoivoon tästä? Tosin olisi teoreettisen siveysopin kannalta katsoen ollut parempi, jos he olisivat pysyneet aivan rauhallisina ja oppineet lukemaan ja kirjoittamaan, mutta kuka järkevä isä kesken kiivaimpiakaan nuhteita voi olla hymyilemättä kääntyessään selin? Hän ei sure näitä tosin vähän hulluja elämänilmiöitä. Mitään ei ole menetetty, niin kauan kuin hän voi palata, niin kauvan kuin hänellä on turvallisen kodin avain. Itseemme syventymisen hyvät seuraukset ovat vähemmän sen tutkimisessa, mitä sielumme, henkemme, sydämemme ovat aloittaneet tai loppuun suorittaneet poissaollessamme, kuin juuri itse tässä syventymisessä. Ja jos hetket ovat kuluneet meidän kynnyksellämme salaperäisiä siteitään avaamatta, jos salit ovat tyhjät kuten lähtiessämmekin, jollei kukaan niistä, joiden piti tehdä työtä, olisi liikuttanut käsiään, kertoo joka tapauksessa palaavien askeliemme kaiku jotakin asunnon laajuudesta, odotuksesta ja uskollisuudesta.

94.

Ei ole mitään keskinkertaisia päiviä muualla kuin meissä itsessämme, mutta korkeimmalle kohtalollekin on aina tilaa keskinkertaisimpinakin päivinä, sillä sellainen kohtalo kehittyy paljon täydellisemmin meissä itsessämme kuin Euroopan pinnalla. Kohtalon paikka ei ole keisarikunnan avaruus, vaan sielun avaruus. Todellinen kohtalomme on elämänkäsityksessämme, siinä tasapainossa, joka lopulta rakentuu taivaan ratkaisemattomien kysymyksien ja sielumme epävarmojen vastauksien välille. Sitä mukaa kuin nämä kysymykset laajenevat, käyvät ne hiljaisemmiksi, ja kaikki, mitä tapahtuu viisaalle, suurentaa näitä kysymyksiä ja tekee nämä vastaukset hiljaisemmiksi.

Älä puhu kohtalosta niin kauan kuin joku tapaus ilahduttaa tai surettaa sinua muuttamatta ollenkaan sitä tapaa, jolla kaikkeutta tajuat. Ainoa seikka, mikä jää meille sitten kun rakkaus, kunnia, kaikki inhimilliset vaiheet ja kaikki intohimot ovat haihtuneet, on yhä syventyvä äärettömyyden tunne; ja ellei sitä meille jää, ei meille jää mitään. Tarkoitan tunnetta enkä vain ajatuskokoelmaa, sillä ajatukset tässä ovat vain lukemattomia askeleita, jotka vähitellen vievät meitä tunteeseen, josta puhun. Ei ole mitään onnea onnessa itsessään, mikäli se ei auta meitä ajattelemaan muuta, mikäli se ei auta meitä jossakin määrin ymmärtämään sitä salaperäistä iloa, jota maailmankaikkeus tuntee olemassaolostaan.

Kun viisas on päässyt määrättyyn korkeuteen, rauhoittavat kaikki tapahtumat häntä, sillä tapahtuma, joka aluksi surettaa häntä kuten ihmisiä yleensä, lisää lopultakin painonsa elämän suureen tunteeseen. On hyvin vaikeaa ottaa siltä tyydytystä pois, joka on tottunut vaihtamaan kaikki epäitsekkään ihmettelyn aiheeksi. On vaikea häneltä ottaa tyydytystä, niin ettei se käsitys, että voi olla ilman tyydytystä, synnyttäisi korkeampaa ajatusta, joka verhoo hänet suojelevaan valoonsa. Kaunis kohtalo on se, jossa ei mikään vaihe, onnellinen eikä onneton, ole esiintynyt saattamatta meitä harkitsemaan, laajentamatta sitä piiriä, jossa sielumme liikkuu, lisäämättä elämään-kiintymisemme rauhaa. Voimmekin sanoa, että kohtalomme paljoa todellisemmin on siinä tavassa, jolla illoin saatamme katsella taivasta ja sen yhtäkaikkisia tähtiä, ihmisiä, jotka ovat ympärillämme, naista, joka meitä rakastaa, ja tuhansia ajatuksia, jotka liikkuvat mielessämme, kuin siinä sattumassa, joka meiltä tempaa rakastettumme, valmistaa meille riemukulun tai kohottaa meidät valtaistuimelle.

95.

Eräänä päivänä sanoi joku naiselle, joka hänestä näytti ihailtavimmalta olennolta, mitä erilaisimpien lahjain, myöskin nuoruuden ja ruumiillisen kauneuden suosimalta: "Mitä olette tekevä? Ketä voittekaan rakastaa? En näe mitään ratkaisua. Ei ole mitään kohtaloa, joka olisi niin ylevä kuin sielunne." Mitä tiesikään sanoja tästä? Sielun pitää olla ylevä eikä kohtalon. Hän ajatteli epäilemättä ihmisten tavallisen tavan mukaan valtaistuinta, voittokulkuja, ihmeellisiä vaiheita. Mutta sillä, jolle nämä seikat edustavat ihmisen kohtaloa, ei ole pienintäkään aavistusta siitä, mitä kohtalo on. Ja ennen kaikkea: miksi halveksia tänään? Tänään halveksiminen todistaa, ettei ole ymmärtänyt eilistä. Tänään halveksimalla osoittautuu vieraaksi maailmassa, ja mitä toivot voivasi suorittaa maailmassa, jossa kuljet vieraana? Tämä päivä on siinä parempi eilistä, jota ei enää ole, että se vielä on, on olemassa meille. Tämä päivä, olkoon se minkälainen hyvänsä, tietää enemmän kuin eilinen ja on siis avarampi ja kauniimpi.

Luuletko, että naista, josta nyt puhun, olisi odottanut kauniimpi kohtalo Venetsiassa, Firenzessä tai Roomassa? Hän olisi ollut läsnä loistavissa juhlissa ja hänen kauneutensa olisi vaeltanut näillä ihanilla seuduilla. Hän olisi siellä ehkä nähnyt prinssejä, kuninkaita ja valioväkeä jalkainsa juuressa, ja ehkä hän olisi voinut hymyilyllään lisätä suuren kansan onnea, sivistää ja jalostaa koko aikakauden ajatustapaa. Tänään hänen elämänsä kuluu ehkä neljän viiden sielun piirissä, jotka hänet tuntevat ja häntä rakastavat. Voi sattua, ettei hän lähde kodistaan ja ettei hänen elämänsä, hänen ajatuksensa ja hänen voimansa jätä mitään selvää, pysyväistä jälkeä ihmisiin. Voi sattua, että koko hänen kauneutensa, koko hänen voimansa, koko hänen siveellinen tarmonsa saa olla hautautuneena hänessä ja niiden muutamien sydämissä, jotka ovat häntä lähenneet. On myös mahdollista, että hänen sielunsa keksii ulospääsyn. Meidän päivinämme eivät ne suuret portit, jotka päästävät hyödylliseen ja muistettavaan elämään, liiku samalla narinalla saranoillaan kuin ennen. Ne ovat ehkä vähemmän suurenmoisia, mutta useampia luvultaan, ja ne avautuvat kohti polkuja, jotka ovat hiljaisempia, koska johtavat kauemmaksi.

Mutta jos oletammekin, että kaikki jää pimeyteen, eikö hän ole saanut kohtaloaan, jos mikään säde ei ole päässyt hänen asuntonsa kynnyksen ylitse? Eikö kohtalo voi olla kaunis ja täydellinen itsessään? Pysähtyykö todellisten voimakas sielu, joka luo katseensa taaksepäin, osakseen tulleisiin riemuvoittoihin, jolleivät nämä riemuvoitot ole saaneet häntä ajattelemaan elämää, lisänneet hänessä inhimillisen olemassaolon jaloa nöyryyttä, saaneet häntä enemmän rakastamaan sitä hiljaisuutta ja mietiskelyä, jossa korjataan hedelmiä, jotka ovat muutamissa tunneissa kypsyneet niiden tunteiden lämmössä, jotka kunnia, rakkaus ja innostus saavat kuohumaan? Ja mitä jääkään hänelle näiden juhlien ja näiden sankarillisten, siunausta tuottavien tai sopusointuisten tekojen jälkeen, paitsi muutamia ajatuksia, muutamia muistoja, vähän tietoisuuden lisäystä, sanalla sanoen, sekä vähän rauhallisempi ja vähän laajempi tunne -- koska se ulottuu useampiin asioihin -- ihmisen asemasta tässä maailmassa? Mutta mitä me tuomme mukanamme silloin, kun rakkauden, vallan tai kunnian loistavat vaatteet putoavat jalkoihimme levon hetkellä -- ja eikö tuo hetki lyö joka ilta ja joka kerta ollessamme yksinämme? -- mitä tuomme siihen rauhanmajaan, jossa lopuksi jokaisen elämän onni punnitaan ajatuksen painoilla, saavutetun luottamuksen painoilla, tietoisuuden painoilla? Onko meidän todellinen kohtalomme siinä, mitä ympärillämme tapahtuu, vai siinä, mitä sielussamme asuu? "Kuinka voimakkaita säteitä lähteekään siitä kunniasta tai voimasta, josta ihminen nauttii", sanoo eräs ajattelija, "on hänen sielunsa pian selvinnyt tunteista, jotka jokainen ulkonainen teko hänelle aiheuttaa, ja hän huomaa äkkiä todellisen tyhjyytensä, kun ei havaitse mitään muuttunutta, mitään uutta, mitään suurempaa ruumiillisten kykyjensä harjoittamisessa. Kuninkaat ovat tuomittuja, joskin koko maapallo kuuluisi heille, kuten muutkin ihmiset elämään pienessä piirissä, jonka lakien alaisia he ovat, ja heidän onnensa riippuu henkilökohtaisista vaikutelmista, joita he saavat."

Jotka he saavat ja muistavat, lisäämme me, koska nämä vaikutelmat ovat parantaneet heitä, sillä sielut, joita tässä tutkimme, eivät muista elämän vaiheista milloinkaan muuta kuin ne, jotka ovat tehneet heidät vähän suuremmiksi, vähän paremmiksi. Onko siis mahdotonta missä hyvänsä, missä hiljaisuudessa tahansa, tavata ainoaa muuttumatonta ainesta, joka jää jaloimman ulkonaisen olemassaolon sulattimen pohjalle, ja koska emme omista mitään muutoin, kuin mikäli se seuraa meitä hämärään ja hiljaisuuteen, onko se meille vähemmän uskollinen hiljaisuudessa ja hämärässä, koska se on syntynyt siellä?

Vaan älkäämme menkö pitemmälle näitä teitä, jotka voisivat viedä meidät liian teoreettiseen viisauteen. Jos kaunis ulkonainen kohtalo ei ole välttämätön, ei ole kuitenkaan vähemmän tarpeellista toivoa sitä ja tehdä kaikki mitä voi sen saavuttaakseen, niinkuin kiinnittäisi siihen tavattomasti huomiota. Viisaan suuri velvollisuus on koputtaa kaikille kunnian, työn, onnen ja rakkauden porteille, jollei mikään avaudu vakavan ponnistuksen, pitkän odotuksen jälkeen, on hän ehkä juuri ponnistuksessa ja odotuksessa löytänyt hakemansa selvyyden ja hakemainsa tunteiden vastineen. "Toimiminen", on Barres jossakin kohdassa sanonut, "on yhä laajempien kokemusalueiden liittämistä harkintaamme". Toimiminen, voisi lisätä, on nopeammin ja täydellisemmin ajattelemista kuin ajatus voi tehdä. Toimiminen ei ole sitä enää, että ajattelee vain aivoilla, vaan sitä, että saa koko olennon ajattelemaan. Toimiminen on ajatusten syvimpien lähteiden sulkemista unelmassa, jotta saisi ne avatuiksi todellisuudessa. Mutta toimiminen ei välttämättä ole voittamista. Toimiminen on myös yrittämistä, odottamista ja malttamista. Toimiminen on myöskin kuuntelemista, kokoutumista, vaitioloa.

On totta, että naiselle, josta tässä puhumme, olisi Ateenassa, Firenzessä tai Roomassa sattunut joitakuita innostumisen aiheita ja joitakuita tilaisuuksia kauneuden tai sankaruuden osoittamiseen, joita hän ei tapaa tänään. Hänellä olisi siellä myös ollut tekojensa ponnistus ja muisto, elävä ja kallisarvoinen voima, sillä ponnistus, jonka olemme suorittaneet, muisto siitä, mitä olemme tehneet, muuttavat usein meissä useampia seikkoja kuin korkein ajatus, joka siveellisesti tai älyllisesti vastaisi tuhansia tällaisia ponnistuksia ja tällaisia muistoja. Niin, vain sitä olisi kadehdittava toimivalta ja loistavalta kohtalolta, että se avartaa ja herättää monia tunteita ja voimia, jotka muuten eivät milloinkaan olisi heränneet unestaan tai päässeet liian ahtaan olemassaolon aitauksesta. Mutta se, että tietää tai että aavistaa, että nämä tunteet tai nämä voimat uinuvat meissä, eikö se merkitse sitä, että herättää niiden parhaan, että jo hetken katselee kaunista ulkonaista kohtaloa huipuilta, jonne se pääsee vasta päiviensä päättyessä, ja että jo edeltäpäin korjaa sen sadon parhaan, jota se ei voi kerätä ennenkuin monien myrskyjen jälkeen?

96.

Eilen illalla lukiessani jälleen Saint-Simonia, jolloin tuntuu kuin tornin huipusta näkisi satoja ihmisiä hyörimässä tasangolla, opin ymmärtämään sen, mitä ihmisen vaisto nimittää kauniiksi kohtaloksi. Ehkei Saint-Simon itse tiedäkään, mitä hän rakastaa ja mitä hän ihailee muutamissa sankareissaan, jotka hän ympäröi jonkunlaisena alistuvalla ja itsetiedottomalla kunnioituksella. Kuolleita ovat sadat hyveet, joita hän kunnioitti, ja tuhannet ominaisuudet, joita hän ylisti suurissa miehissään, tuntuvat meistä tänään pieniltä. Mutta vaikkei hän erikoisesti käsittelekään eräitä ja vaikka hän pohjaltaan ei hyväksy aatetta, joka heitä elähyttää, esiintyy kuitenkin neljä tai viisi vakavaa, hyväntahtoista ja ihailtavaa hahmoa, niin sanoaksemme hänen tietämättään, siinä loistavassa joukossa, joka hyörii suuren kuninkaan valtaistuimen ympärillä: Fénelon, Chevreusen ja Beauvilliersin herttuat ja kruununprinssi. He eivät ole onnellisempia kuin useimmat ihmiset. Heidän osakseen ei tule mitään ratkaisevaa menestystä, ei mitään loistavaa voittoa. He elävät kuten muutkin levottomasti kaivaten sitä, mitä luultavasti sen vuoksi sanotaan onneksi, koska sitä odotetaan. Fénelon joutuu tuon jotenkin keskinkertaisen, mutta sukkelan ja terävänäköisen, ylpeän, epäilevän ja juhlallisen, pikkuasioissa suuren ja suurissa asioissa pienen hengen -- joka Ludvig XIV oli -- epäsuosioon. Hänet tuomitaan, häntä ahdistetaan, hänet ajetaan maanpakoon. Chevreusen ja Beauvilliersin herttuat, huolimatta korkeasta asemastaan, elävät hovissa jollakin tavoin varovaisesti ja vapaaehtoisesti syrjään vetäytyneinä. Kruununprinssi ei myöskään nauti kuninkaan suosiota. Hän on mahtavan ja kadehtivan joukkion vehkeilyjen maalitauluna, joka joukkio pystyy tuhoamaan hänen nuoren soturi-kunniansa. Hän joutuu epäsuosioon, vastoinkäymisiin ja onnettomuuksiin, jotka näyttävät parantumattomilta tässä turhamaisessa ja orjamaisessa hovissa, sillä epäsuosio ja onnettomuudet saavat sen suuruuden, jonka silloiset tavat niille antavat. Hän kuolee viimein muutamia päiviä puolisonsa jälkeen, jota hän oli yksin ja rajattomasti rakastanut. Kruununprinssi kuolee ehkä myrkytettynä niinkuin puolisonsakin ja kaatuu kuin salaman iskemänä juuri silloin kun sen suosion ensi säteet, jota jo oli lakattu odottamasta, alkoivat kullata hänen palatsinsa portaita.

Nämä surut, nämä pettymykset, nämä täyttymättömät toiveet ja nämä huolet täyttivät heidän elämänsä. Ja kuitenkin, kun katsoo heidän pientä, hiljaista ja eheää ryhmäänsä toisten epätasaisen ja oikullisen melun keskellä, näyttävät nämä neljä kohtaloa todella kauniilta ja kadehdittavilta. Sama valo seuraa heitä kaikissa heidän vaiheissaan. Se lähtee Fénelonin suuresta sielusta. Fénelon on uskollinen yleville aatteilleen, ihailun, pyhyyden, oikeuden, lempeyden ja rakkauden aatteille, ja muut kolme seuraavat mestariansa ja ystäväänsä.

Mitä merkitsee tässä, että Fénelonin mystilliset aatteet eivät ole samat kuin omamme? Mitä merkitsee sekään, että ne ajatukset, joita luulemme syvimmiksi ja parhaiksi ja joihin perustamme siveellisimmän onnemme ja kaiken elämänvarmuutemme, luuhistuvat raunioiksi takanamme ja saavat jonakin päivänä ne hymyilemään, jotka ovat keksineet ajatuksia, joita he kuvittelevat inhimillisemmiksi ja lopullisemmiksi? Ajatuksemme jalostavat ja kirkastavat meitä vähemmän kuin ne tunteet, joita ne herättävät meissä. Ajatus on ehkä päämäärä, mutta sen laita on samoin kuin monien matkojen päämäärän: itse matka, pysähdykset, se mitä tiellä tapaAmme, se, mitä meille sattuu yli odotusten, kiinnittää eniten mieltämme. Tässä kuten kaikissa seikoissa on pysyväistä inhimillisen tunteen vilpittömyys. Ajatuksesta emme tiedä milloinkaan, eikö se ehkä petä meitä; mutta rakkaus, jolla olemme rakastaneet, palaa takaisin meihin pisarankaan sen kirkkaudesta tai voimasta hukkumatta erehdykseen. Se mikä muodostaa ja ravitsee sitä ihanteellista olentoa, jonka jokainen meistä pyrkii muodostamaan itsessään, ei ole niin paljon niiden ajatusten moninaisuus, jotka ovat sen ääriviivoina, vaan se puhdas voimakas tunne, se vilpittömyys, se epäitsekkyys, johon me verhoamme nämä ajatukset. Tapa, jolla me rakastamme sitä, minkä uskomme totuudeksi, merkitsee enemmän kuin totuus itse. Eikö rakkauden avulla tulla paremmiksi kuin ajatuksen? Rakastaa rehellisesti suurta erehdystä on usein parempaa kuin palvella pikkumaisesti suurta totuutta.

Tämä intohimo, tämä totuus voi muuten yhtä hyvin olla epäilyssä kuin uskossa. On yhtä intohimoista, yhtä ylevää epäilyä kuin kaunein vakaumus. Parasta ajatuksessa, joka meistä näyttää hyvin korkealta, hyvin puhtaalta tai syvällisen epävarmalta, on se, että se antaa meidän rakastaa jotakin ilman ehtoja. Joko antaudun ihmiselle, Jumalalle, isänmaalle, kaikkeudelle tai erehdykselle -- se jalo metalli, jonka jonakin päivänä tapaa rakkauden tuhkan alla, ei johdu tämän rakkauden kohteesta, vaan itse rakkaudesta. Vilpittömän antaumuksen yksinkertaisuus, lämpö ja kiinteys jättävät haihtumattomia jälkiä. Kaikki haihtuu, muuttuu, ehkä katoaa paitsi se, mikä säteilee tästä sydämemme syvyydestä, kiinteydestä ja hedelmällisyydestä.

97.