Part 1

Chapter 12,859 wordsPublic domain

VIISAUS JA KOHTALO

Kirj.

MAURICE MAETERLINCK

Ranskankielestä suomentanut

Aarne Anttila

Hämeenlinnassa, Arvi a. Karisto, 1919.

TEILLE, MADAME GEORGETTE LEBLANC, omistan tämän kirjan, joka niin sanoakseni onkin teidän työtänne. On olemassa ylevämpi ja todellisempi yhteistyö kuin kynän, nimittäin ajatuksen ja esimerkin. Minun ei ole tarvinnut vaivalloisesti kuvitella viisauden ihanteen päätöksiä ja toimia, ei myös pusertaa sisimmästäni kauniin, mutta pakostakin hieman hämärän haaveen moraalia. On riittänyt, että olen kuunnellut Teidän sanojanne. On ollut kyllin, että silmäni ovat tarkkaavasti seuranneet Teidän elämäänne; ne ovat siten seuranneet itse viisauden liikkeitä, eleitä ja tapoja.

_Maeterlinck_.

Tässä kirjassa tullaan usein puhumaan viisaudesta, kohtalosta, oikeudesta, onnesta ja rakkaudesta. Näyttää ehkä jonkinmoiselta ivalta näin loihtia esille huonosti näkyvää onnea liiankin todellisten onnettomuuksien keskelle, ehkäpä ihanteellista oikeutta ikävä kyllä liiankin kouraantuntuvan vääryyden joukkoon, vaikeasti tavoitettavaa rakkautta aivan ilmeisen vihan tai välinpitämättömyyden sekaan. Näyttää ehkä hyvin vähän sopivalta mennä huvikseen etsimään ihmiskunnan sydämen kätketyimmistä sopukoista joitakin luottamuksen tai ylevän rauhan aiheita, joitakin tilaisuuksia hymyillä, iloita ja rakastaa, joitakin syitä kiittää ja ihailla, kun suurimmalla osalla tätä ihmiskuntaa, jonka nimessä uskaltaa äänensä korottaa, ei ole malttia eikä aikaa pohjaan asti maistaa elämän kurjuutta ja surua, puhumattakaan siitä, että se voisi viipyä sisäisten nautintojen ja syvien, mutta niin vaivalloisesti saavutettujen lohdutusten ääressä, joita ajattelija tyytyväisenä ylistää.

Samoin on moralisteja, muiden muassa Epiktetosta, syytetty siitä, etteivät he koskaan ajattele muuta kuin viisasta. Tässä syytöksessä on perää kuten miltei kaikissa syytöksissä, joita voi esittää. Tosiaankin, jos ihmisellä olisi rohkeutta kuulla vain omantuntonsa yksinkertaisinta, läheisintä ja vaativinta ääntä, olisi ainoa epäilemättömin velvollisuus lieventää ympärillään, niin laajassa piirissä kuin mahdollista, niin paljon kärsimystä kuin suinkin. Pitäisi ruveta sairaanhoitajaksi, köyhäin luona kävijäksi, surullisten lohduttajaksi, mallitehtaiden perustajaksi, lääkäriksi, maanviljelijäksi, kaikkia en tiedäkään, tai ainakin oppineena laboratoriossaan pusertaa luonnolta sen kaikkein välttämättömimmät aineelliset salaisuudet. Mutta maailma, jossa jonakin hetkenä olisi vain toinen toistaan auttavia ihmisiä, ei kauaakaan pysyisi tässä rakkaudentyössä, jos ei kukaan anastaisi itselleen tarpeellista aikaa hommailla jotakin muuta.

Juuri muutamien ihmisten vuoksi, jotka näyttävät hyödyttömiltä, on aina oleva joku määrä ihmisiä, jotka ovat epäämättömän hyödyllisiä. Parhain osa sitä hyvää, jota nykyisin tehdään ympärillämme, on ehkä ensinnä herännyt joidenkin sellaisten sielussa, jotka löivät laimin ehkä montakin läheistä ja välttämätöntä velvollisuutta miettiäkseen, syventyäkseen itseensä ja puhuakseen. Merkitseekö tämä, että he ovat tehneet sen, mikä oli parasta? Kuka uskaltaisi vastata tähän kysymykseen? Se, mikä on parasta tehdä, näyttää aina nöyrän rehellisestä sielusta, jommoinen ihmisen tulee koettaa olla, yksinkertaisimmalta ja lähimmältä, mutta olisi ainakin yhtä valitettavaa, jos kaikki aina olisivat rajoittuneet vain lähimpään velvollisuuteen.

Kaikkina aikoina on ollut olentoja, jotka ovat saattaneet vilpittömästi kuvitella täyttävänsä kaikki nykyhetken velvollisuudet ajatellessaan tulevain aikain velvollisuuksia. Useimmat ajattelijat vakuuttavat mielellään, että nämä olennot eivät suinkaan ole erehtyneet. On hyvä, että ajattelija vakuuttaa jotakin. On sivumennen sanoen kieltämätöntä, että viisaus on toisinaan sen vastakohta, mitä viisain vakuuttaa. Mutta yhdentekevää, viisautta ei olisi huomattu ilman tätä vakuutusta; ja viisas on täyttänyt velvollisuutensa.

Nykyisin on kurjuus ihmiskunnan sairaus, kuten sairaus on ihmisen kurjuus. Sairauden varalta on lääkäreitä, kuten pitäisi olla lääkäreitä inhimillisen kurjuuden varalta. Mutta eikö siitä, että sairaustila ikävä kyllä on hyvin yleinen, seuraa, ettei milloinkaan ole askaroitava terveyden kanssa, ja että sen, joka opettaa esimerkiksi anatomiaa, joka on siveysoppia lähinnä vastaava fyysillinen tiede, on otettava huomioon vain epämuodostumat, jotka suurempi tai pienempi rappeutuminen ihmisruumiissa synnyttää. On tärkeää, että hän lähtee terveestä ja hyvinmuodostuneesta ruumiista, kuten on tärkeää, että moralisti, joka pyrkii nykyhetkeä kauemmaksi, lähtee onnellisesta sielusta tai sellaisesta, jolla on ainakin se, mitä siihen tarvitaan paitsi tarpeellista itsetietoisuutta.

Me elämme suuren vääryyden keskellä, mutta luulen, ettei näytä välinpitämättömältä tai julmalta toisinaan puhua, kuin ei tätä vääryyttä enää olisi; muuten ei milloinkaan päästäisi ahdasta piiriä ulommaksi.

On hyvä, että muutamat ryhtyvät ajattelemaan, puhumaan ja toimimaan, aivan kuin kaikki olisivat onnellisia. Jollei niin tapahtuisi, mitä onnea, mitä oikeutta, mitä rakkautta, mitä kauneutta tapaisivat kaikki muut sinä päivänä, jolloin kohtalo avaa heille luvatun maan yleiset puistot? Voi sanoa tosin, että olisi mukavinta ensin ryhtyä kaikkein lähimpään. Mutta lähimpään ryhtyminen ei aina ole viisainta. Olisi usein parempaa ryhtyä kaikkein korkeimpaan. Jos vesi tulvailisi hollantilaisen talonpojan asuntoon meren tai virran murrettua ne sulut, jotka suojaavat maata, niin olisi hänelle kyllä läheisintä pelastaa eläimensä, heinänsä ja huonekalunsa, mutta viisainta lähteä kamppailemaan aaltoja vastaan sulun harjalla ja kutsua sinne kaikki, jotka elävät murtuvain vallien suojissa.

Ihmiskunta on näihin asti ollut kuin sairas, joka vääntelee ja kääntelee vuoteellaan lepoa saadakseen, mutta tämä ei estä sitä, että ainoat todella lohduttavat sanat, jotka hänelle on sanottu, ovat olleet niiden sanomia, jotka puhuivat hänelle kuin ei hän milloinkaan olisi ollut sairas. Ihmiskunta on luotu olemaan onnellinen, samoin kuin ihminen on luotu olemaan terve, ja kun hänelle puhutaan hänen kurjuudestaan keskellä yleisintä ja pysyväisintä kurjuutta, puhutaan siitä kuin jostakin tilapäisestä ja ohimenevästä. Ei ole ollenkaan sopimatonta sovittaa sanojaan hänelle niin kuin hän eläisi juuri suuren onnen ja suuren varmuuden aattona. Todellisuudessa hän on juuri siinä tilassa vaistonsa avulla, joskaan hän ei milloinkaan tulisi näkemään huomenta. On hyvä uskoa, että vähän enemmän ajattelua, vähän enemmän rohkeutta, vähän enemmän rakkautta, vähän enemmän tiedonjanoa, vähän enemmän elämänhalua riittää hänelle jonakin päivänä avaamaan ilon ja totuuden portit. Se ei ole aivan epätodennäköistä. Voi toivoa, että jonakin päivänä kaikki tulevat onnellisiksi; ja jos se päivä ei milloinkaan tule, niin ei ole rikollista, että on sitä toivonut.

Joka tapauksessa on hyödyllistä puhua onnesta onnettomille, jotta he oppisivat sen tuntemaan. He kuvittelevat niin helposti onnen tavattomaksi ja miltei saavuttamattomaksi seikaksi. Mutta jos kaikki ne, jotka saattavat uskoa olevansa onnellisia, mainitsisivat aivan yksinkertaisesti tyytyväisyytensä perusteet, niin onnettomat näkisivät, ettei matka surusta iloon ole ollenkaan suurempi kuin ero, joka on hymyilevämmän, valistuneemman hyväksymisen ja vihamielisen, synkän orjamaisuuden välillä, toisaalta ahdasmielisen, itsepintaisen ja toisaalta sopusointuisen, avaran tulkitsemisen välillä. He huutaisivat: "Eikö mitään muuta? Silloin meilläkin on sydämessämme onnen alkeet." Niin, teillä onkin. Kaikilla ihmisillä on ne, jolleivät suuret ruumiilliset onnettomuudet ole niitä hävittäneet. Mutta älkää puhuko halveksien tästä onnesta. Ei ole olemassa mitään muuta. Onnellisin ihminen on se, joka tuntee parhaiten onnensa; ja se, joka tuntee sen parhaiten, on se, joka tietää syvimmin, että onnen erottaa hädästä vain ylevä, väsymätön, inhimillinen ja rohkea käsitys. Juuri tästä käsityksestä on terveellistä puhua niin usein kuin mahdollista, ei tyrkyttääkseen toisille sitä, mitä itsellä on, vaan synnyttääkseen vähitellen meitä kuuntelevaan sydämissä kaipauksen omata se itse vuorostaan. Tämä käsitys on erilainen jokaiselle meistä. Sinun käsityksesi ei sovi minulle; miten kaunopuheisesti sitä esittänetkin, se ei liikuta sieluni sisimpiä kieliä. Minun täytyy saavuttaa oma itsessäni ja itselleni. Mutta koko ajan, puhuessasi omastasi, autat tietämättäsi minua saavuttamaan omaani. Voi sattua, että se, mikä sinua masentaa, virkistää minua; mikä sinua lohduttaa, tekee minut surulliseksi ehkä, vähät siitä; mikä on kaunista sinun lohdullisessa näkemyksessäsi, sulautuu minun murheeseeni, ja mikä on suurta sinun surussasi, siirtyy minun ilooni, jos minun iloni on sinun surusi vertainen. Ennen kaikkea on tarpeen, että me sielumme pinnalla valmistamme jonkinlaisen huipun vastaanottaaksemme tämän käsityksen, kuten muinaisten uskontojen papeilla oli tapana raivata ja orjantappuroista ja vesoista puhdistaa vuoren laki ottaakseen siellä vastaan taivaan tulen. Ei ole mahdotonta, että huomenna meille lähetetään Marstähden kamaralta, lopullisessa totuudessa maailmankaikkeuden rakenteesta ja päämäärästä, pettämätön onnen kaava. Se ei ole muuttava, parantava mitään asiaa siveellisessä elämässämme mikäli me jo kauan olemme eläneet parannuksen odotuksessa ja kaipuussa. Jokainen meistä on hyötyvä ja nauttiva tämän, kuitenkin vaihtelevan, kaavan siunauksista, sikäli kuin tämä kaava tapaa epäitsekästä, puhdistunutta, herännyttä ja jo kirkastunutta sielussamme. Kaiken moraalin, kaiken tiedon oikeudesta ja onnesta pitäisi olla vain odotusta, mahdollisimman laajaa, koeteltua, vastaanottavaista valmistusta. Varmasti on ennen kaikkia kaivattu se päivä, jolloin viimeinkin elämme varmuudessa, täydellisessä, horjumattomassa, tieteellisessä totuudessa, mutta sitä odottaessamme meidät on pantu elämään vielä tärkeämmässä totuudessa, sielumme ja luonteemme totuudessa, ja muutamat viisaat ovat osoittaneet, että sellainen elämä on ollut mahdollinen keskellä suurimpiakin aineellisia erehdyksiä.

Onko turhaa puhua moraalista, oikeudesta ja onnesta ja kaikesta mikä niihin kuuluu, ennenkuin tiede on sanonut viime sanansa, joka saattaa kumota kaikki? Ehkä olemme tilapäisessä pimeydessä, ja monet seikat eivät ehkä näytä samanlaisilta pimeydessä kuin päivänvalossa.

Siitä huolimatta tapahtuvat sekä meidän ruumiillisen että moraalisen elämämme oleelliset ilmiöt yhtä välttämättömäsi, yhtä täydellisesti pimeydessä kuin valossa. Meidän on elettävä odottaessamme arvoituksen ratkaisua, ja eläessämme niin onnellisesti ja jalosti kuin voimme, me elämme voimakkaimmin ja saamme eniten rohkeutta, eniten riippumattomuutta, eniten selvänäköisyyttä, totuutta kaivataksemme ja etsiäksemme. Ja muuten, miten käyneekin, itsemme tutkistelulle omistettu aika ei mene hukkaan. Millä tavalla me jonakin päivänä katselemmekin tätä maailmaa, josta olemme osa, on aina oleva ihmissielussa paljon enemmän tunteita, enemmän intohimoja, enemmän muuttumattomia, muuttamattomia salaisuuksia kuin maapalloon kuuluvia tähtiä tai tieteen selvittämiä mysteerioita. Ihminen on epäilemättä kohoava keskelle kumoamattominta, syvälletunkevinta totuutta, mutta hän on kohoava ihmissielun muuttumattoman suunnan mukaan; ja varmasti voi sanoa, että mitä lujempi ja lohdullisempi yleinen varmuus on, sitä enemmän saavat oikeuden, siveellisyyden, onnen ja rakkauden ongelmat sen vallitsevan ja innostavan näkökulman, jossa ne aina ovat esiintyneet ajattelijan katseille.

On tärkeätä elää kuin olisi aina suuren keksinnön aatto käsillä ja valmistautua sitä vastaanottamaan niin täydellisesti, niin sydämellisesti, niin hehkuvasti kuin suinkin. Ja parhain tapa ottaa se vastaan jonakin päivänä, missä muodossa se ilmenneekin, on että tästä päivästä aikain toivoo sen niin yleväksi, niin avaraksi, niin täydelliseksi, niin jalostavaksi kuin meidän on sallittu sitä kuvitella. Me emme voi antaa sille liian suurta laajuutta, liian suurta kauneutta tai liian suurta majesteetillisuutta. Varmaa on, että se on parempi kuin meidän parhaat toiveemme, sillä jos se poikkeaa niistä, jos se on vieläpä ristiriidassakin niiden kanssa, niin se juuri senvuoksi, että se tuo meille totuuden, tuo meille jotakin paljon suurempaa, paljon korkeampaa, paljon ihmisluonnon mukaisempaa kuin sen mitä olemme odottaneet. Ja ihmiselle, olkoon että hän kadottaisi kaikki, mitä on ihaillut, olisi maailmankaikkeuden sisin totuus eniten ihailemisen arvoinen. Ja jos oletamme, että sinä päivänä, jolloin se meille ilmaistaan, toiveittemme arvoton tuhka hajoaa tuuleen, jää meille joka tapauksessa valmistautumisemme ihmeelliseen, ja ihmeellinen on tulviva sieluumme runsaampana tai niukempana sen uoman laajuuden ja syvyyden mukaan, jonka kaipuumme on kaivanut.

Onko välttämätöntä luulla olevansa maailmankaikkeutta parempi? Miten järkeillemmekin, meidän järkemme ei ole kuin heikon heikko säde luonnosta, pienen pieni osa kaikesta siitä, joka vaatii oikeutta arvostella, ja pitääkö säteen tehdäkseen velvollisuutensa toivoa voivansa muuttaa lamppua, josta lähtee?

Olentomme huippu, jonka laelta kuulemme elämän kokonaisuudessaan julistettavan syyttömäksi tai syylliseksi, ei ilmeisesti ole kuin epätasaisuus, jonka silmämme yksin huomaa elämän äärettömällä lakeudella. On viisasta ajatella ja toimia niin kuin kaikki, mitä ihmiskunnalle tapahtuu, olisi välttämätöntä. Joku aika sitten, mainitakseni vain yhden ainoan niistä ongelmista, joita meidän kiertotähtemme vaisto on kutsuttu ratkaisemaan, joku aika sitten näytti siltä kuin olisi kysytty Euroopan ajattelijoilta, olisiko pidettävä onnena vai onnettomuutena, jos tarmokas, sitkeä ja voimakas rotu, joka kuitenkin meistä arjalaisista liian sokeasti omaksuttujen ennakkoluulojen vuoksi näyttää sielultaan ja sydämeltään alemmalta, juutalaisrotu sanalla sanoen, katoaisi tai pääsisi valtaan. Olen vakuutettu, että viisas voi vastata, ilman että hänen vastauksessaan on moitittavaa alistumista tai välinpitämättömyyttä: "Se, mikä tapahtuu, on onneksi." Se, mikä tapahtuu, näyttää usein meistä olevan väärässä, mutta mitä hyödyllisempää onkaan kaikki inhimillinen järki tehnyt kuin pyrkinyt löytämään korkeamman syyn luonnon vääryyksiin? Kaikki mikä meitä pitää yllä, kaikki mikä auttaa meitä niin ruumiillisessa kuin henkisessäkin elämässä, johtuu tuon tuntemattoman, meistä aluksi säälimättömältä näyttävän voiman jonkinlaisesta hitaasta syyttömäksi julistamisesta. Jos joku aivan meidän ihanteemme mukainen rotu katoaa, niin osoittaa se, ettei meidän ihanteemme ole parhaimman ihanteen mukainen, joka on, kuten jo olen sanonut, maailmankaikkeuden sisin totuus.

Olemme jo kokemuksestamme osanneet johtaa ja olemme nähneet todellisuuden vahvistavan ihmeellisiä haaveita, ihmeellisiä toivomuksia, rakkauden, kauneuden ja oikeuden suuria aatteita ja suuria tunteita. Jos meidän mielikuvituksessamme on vielä laajempia ja vielä lohdullisempia, mutta sellaisia, jotka eivät kestäisi todellisuuden koetta, s.o. elämän nimetöntä ja salaperäistä voimaa, niin täytyy niiden olla toisenlaisia, mutta ei välttämättä vähemmän kauniita, vähemmän laajoja, vähemmän lohdullisia. Odottaessa, että todellisuus ilmaisee itsensä, on ehkä terveellistä vaalia ihannetta, jonka kuvittelee kauniimmaksi todellisuutta; mutta kun se viimein on paljastanut itsensä, on välttämätöntä, että se ihanteellinen tuli, jota olemme ylläpitäneet parhaimmilla toiveillamme, on ainoastaan vilpittömästi valaisemassa sen valtavan massan vähemmän hauraita ja vähemmän viehättäviä kauneuksia, joka murskaa nämä toiveet.

En luule, että kaikki tämä on orjamaista alistumista, uneliasta kohtalo-uskoa, passiivista optimismia. On mahdollista, että viisas monessa tapauksessa kadottaa osan sitkeää, rajoitettua, sokeaa intoaan, joka on saanut muutamat suorittamaan niin sanoakseni yli-inhimillisiä asioita, juuri sentähden ettei heillä ollut inhimillisen järjen täydellisyyttä. Mutta ei ole kuitenkaan vähemmän varmaa, ettei kukaan rehellinen sielu saa mennä etsimään tarmoa, hyvää tahtoa, harhanäköjä ja sokeutta alueelta, joka on alempana niitä ajatuksia, joita hän ajattelee parhaina hetkinään. Todella tekee velvollisuutensa sisäisessä elämässä vain, jos tekee sen sielunsa korkeimmassa, oman totuutensa huipulla. Ja jos joskus jokapäiväisessä käytännöllisessä elämässä on sallittua sovitella asianhaarojen mukaan, jollei siinä aina käy laatuun mennä oman itsensä äärimmäisyyksiin, kuten teki esim. Saint-Just, joka ihailtavalla innolla pyrkiessään yleiseen oikeuteen, rauhaan ja onneen, lähetti tuhansia uhreja mestauspölkylle uskossa, että toimi oikein, niin ajatuselämässä ainakin on joka tapauksessa mentävä ajatuksen loppuun saakka. Se seikka, että tietää toimivansa vain totuutta odottaessaan, estää muuten toimimasta vain ne, jotka eivät olisi enempää toimineet aivan tietämättömyydessä.

Ajatus, joka herää, sekä rohkaisee että masentaa. Näyttää luonnolliselta niistä, jotka ylhäältäpäin katselevat ja etukäteen ihailevat sitä, mikä on hävittävä heidän toimintansa, tehdä kaikki mitä voivat parantaakseen sitä, mitä on luvallista sanoa järjeksi, oikeudeksi, maan kauneudeksi, kiertotähden vaistoksi. He tietävät, ettei parantamisella tässä pohjaltaan tarkoiteta mitään muuta keksimistä, ymmärtämistä, kunnioittamista. Ennen kaikkea he luottavat "maailmankaikkeuden aatteeseen". He ovat vakuutettuja siitä, että jokainen pyrkimys parempaan päin vie heitä elämän salattua tahtoa lähemmäksi, mutta he oppivat samalla ylevimpien pyrkimyksiensä epäonnistumisesta ja tämän suuren maailman vastarinnasta saamaan uutta ravintoa ihailulleen, innolleen ja toivolleen.

Jos kiipeät illan lähetessä korkealle vuorelle, näet puiden, talojen, kellotapulin, niittyjen, puutarhojen, maantien ja joenkin vähitellen pienenevän ja lopulta hukkuvan yhä pimenevään laaksoon. Mutta ne pienet valopisteet, jotka näet pimeimmässäkin yössä ihmisten asumilla seuduilla, eivät heikkene samassa määrin kuin kohoat korkeammalle. Päinvastoin joka askelelta, jonka otat ylemmäksi, keksit yhä useampia valoja jalkaisi alapuolella uinuvista kylistä. Valo, niin haurasta kuin se lieneekin, on ehkä ainoa ilmiö, joka ei kadota juuri mitään arvostaan äärettömyydessä. Samoin on moraalimme valojen laita katsellessamme elämää vähän korkeammalta. On hyvä, että mietiskely opettaa meitä vapautumaan kaikista alemmista himoista, mutta se ei saa heikontaa eikä masentaa meidän nöyrintä totuuden, oikeuden ja rakkauden kaipuutamme.

Mistä näin laatimani sääntö on kotoisin? En tiedä itsekään. Se näyttää minusta inhimilliseltä ja välttämättömältä, siinä kaikki, enkä osaa esittää mitään muita kuin tunnesyitä. Mutta tunnesyyt ovat toisinaan vähimmin halveksittavia. Ja jos saavuttaisin huipun, jolta katsoen tämä laki ei näyttäisi enää hyödylliseltä, kuuntelisin salaista vaistoa, joka käskisi minua olemaan pysähtymättä, vaan nousemaan vielä korkeammalle, kunnes voisin taas nähdä koko sen hyödyn.

Tämän yleisen johdannon jälkeen puhumme yksityiskohtaisemmin vaikutuksesta, joka viisaudella voi olla kohtaloomme. Ja koska tilaisuus tarjoutuu, lienee ehkä hyödyllistä huomauttaa alunpitäen, että tästä kirjasta saa turhaan hakea kiinteää menetelmää. Se on koottu vain mietekatkelmista, jotka enemmän tai vähemmän järjestyneinä ryhmittyvät parin kolmen aiheen ympärille. Se ei pyri saamaan ketään vakuutetuksi eikä tahdo mitään todistaa. Kirjoilla on muuten elämässä tuskin sitä merkitystä, jonka useimmat niitä kirjoittavat ja lukevat ovat taipuvaisia niille myöntämään. Riittäisi kun niitä kuunneltaisiin sillä mielellä kuin yksi ystävistäni, joka on hyvin viisas, kuunteli eräänä päivänä kertomusta Antoninus Pius keisarin viime hetkistä. Antoninus Pius, jota vielä suuremmalla oikeudella kuin Marcus Aureliusta voi pitää parhaana ja täydellisimpänä ihmisenä, minkä maa on pinnallaan kantanut - sillä kaikkeen siihen viisauteen, kaikkeen siihen syvyyteen, kaikkeen siihen hyvyyteen, kaikkiin niihin hyveisiin, joita oli hänen ottopojallaan, hän yhdisti vielä jotakin miehekkäämpää, tarmokkaampaa, käytännöllisempää, yksinkertaisemmin onnellista ja välittömämpää, joka vei häntä vielä lähemmäksi jokapäiväistä totuutta -- Antoninus Pius lepäsi vuoteellaan ja odotti kuolemaa, silmät kyyneleissä vasten tahtoaan, jäsenet kuolinkamppailun hiessä. Sinä hetkenä astui palatsin henkivartioston päällikkö sisään hänen huoneeseensa kysymään häneltä tavan mukaan päivän tunnussanaa. _Aeqvanimitas_, mielenrauha, vastasi hän kääntäen päätään iäisen varjon puoleen. On kaunista rakastaa ja ihailla tätä sanaa, sanoi ystäväni. On vielä kauniimpaa, lisäsi hän, osata kenenkään, itsensäkään, huomaamatta uhrata aikaa, jonka sattuma suo meidän ihailla sitä, uhrata aikaa, niinpian kuin ilmenee noita pieniä, hyödyllisiä ja yksinkertaisen eläviä tekoja, joita sattuma lakkaamatta tarjoaa sydämemme hyvälle tahdolle.

"Heidän kohtalonsa tahtoi epäilemättä, että ihmiset tai tapahtumat ahdistaisivat heitä, mihin tahansa he asettuisivat", sanoo eräs kirjailija kirjansa sankareista. Niin on useimpien ihmisten laita. Niin on kaikkien niiden laita, jotka eivät ole oppineet erottamaan ulkonaista kohtaloaan siveellisestä kohtalostaan. Ne ovat kuin pieni vallaton puro, jota eräänä aamuna katselin kummulta. Hapuillen, kierrellen ja kaarrellen se soluili lakkaamatta synkässä laaksossa ja etsi tietä suurta järveä kohti, joka uinui metsän takana aamuruskon rauhassa. Toisinaan pakotti basalttilohkare sen pitkiin kiertoteihin, toisinaan vanhan puun juuret, alempana vielä iäksi hävinneen esteen pelkkä muistaminen sai sen nousemaan kohti lähdettään ja kuohumaan turhaan, ja se eteni päämäärästään ja onnestaan. Mutta toiseen suuntaan, miltei kohtisuorasti hourupäistä, onnetonta, hyödytöntä puroa vastaan oli vaistomaisia voimia ylempi voima vetänyt halki seudun, halki vierinkivien, halki kuuliaisen metsän jonkinlaisen pitkän, varman, viheriöivän, huolettoman, rauhallisen, epäröimättä tyynenä ja kirkkaana kulkevan kanavan, joka lähti toisen lähteen syvyyksistä taivaanrannan takaa kohti samaa valoista, hiljaista järveä. Ja minä näin edessäni kuvan kahdesta suuresta kohtalosta, jotka ihmiselle tarjotaan.

Paitsi ihmisten ja tapahtumain ahdistamia on itse asiassa olemassa muitakin olentoja, joissa on joku sisäinen voima, jonka edessä sekä ympärillä olevat ihmiset että tapahtumat taipuvat. He ovat tietoisia tästä voimasta eikä se ole muuten mitään muuta kuin itsetuntoa, joka on voinut ulottua yli ihmisten tavallisen tietoisuuden rajojen.

Vain tietoisuutensa kehysmuurissa on ihminen kotonaan, on turvassa sattuman oikuilta, on onnellinen ja voimakas. Mutta nämä asiat on sanottu niin usein, ettemme voi niissä viipyä muuta kuin mainitaksemme lähtökohtamme. Olio kasvaa vain siinä määrin kuin hän lisää tietoisuuttaan, ja hänen tietoisuutensa lisääntyy siinä määrin kuin hän kasvaa. Tässä vallitsee ihmeellinen vuorovaikutus, ja samoin kuin rakkaus ei saa rakkaudesta kyllikseen, ei mikään tietoisuus saa laajentumisesta, siveellisestä kohoutumisesta kyllikseen eikä mikään siveellinen kohoutuminen tietoisuudesta kyllikseen.