Part 1

Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

VIISAUDEN SANOJA

Mieleen pantavia kertoelmia

Kirj.

C. H. SPURGEON

Suomennos

TAMPEREELLA, G. M. GIESCKE'N KUSTANNUKSELLA, 1898.

SISÄLLYS:

Mitä on ylpeys? Hyvät työt ja särkyneet avaimet. Huikentelevainen. Näytelmä viidessä näytöksessä. Paholaisen pidot. " Itsevanhurskaat vieraat. " Maallisesti viisas. Tulen lävitse meneminen. Velttouden pahat seuraukset. Kööpenhaminan piiritys. Uni Jumalan lahjana. Ravintolan isännän rukous. Kuoleman rangaistus. Rowland Hill ja neiti Erskine. Jumala kaikille puhuvana. Epäluulonalainen ravintola. Muutamia tavallisia hairahduksia.

Mitä on ylpeys?

Ei löydy mitään, jolla olisi niin helppo pääsy ihmisen sydämeen kuin ylpeydellä, ei kumminkaan löydy yhtään pahetta, joka useammin, painavimmin ja kaunopuhelijaimmin tuomitaan raamatussa.

Ylpeys on jotakin perusteetonta. Sen olemassa-olo on hiedalla; tai pahemmin vielä niin, että sen perustus on laineilla, jotka huuhtovat sen jalkoja; pahemmassa tapauksessa on se vielä kuplien päällä, jotka hajoovat sen jalkain alla. Kaikista paheista on ylpeydellä huonoin maaperä; ei sillä ole mitään kalliota maan päällä perustuksenaan. Meillä on aihetta yhteen ja toiseen, mutta ei pienintäkään syytä ylpeyteen. Ylpeys on jotakin, jonka täytyy olla meille luonnotonta, sillä eipä meillä ole mitään ylpeilemisen syytä.

Sen lisäksi on ylpeys vielä ylitä järjetöntä kuin perusteetontakin; sillä se ei kykene tuottamaan meille mitään etuja. Ei ole olemassa yhtään viisautta itsensä suurentelemisessa. Muille paheille löytyy jonkun verran puollustusta, sillä niillä näyttäisi jotain voitettavan; ahneus, himollisuus ja nautinnon halu voidaan joissakin määrin jättää lukuun ottamatta; ylpeä ihminen sitä vastoin myö sielunsa sangen halvasta hinnasta. Hän avaa sydämensä sulut selki seljälleen näyttääkseen kuinka tyhjä hänen sielunsa on; heti hyökkää tämä ulos, ja kaikki on poissa, -- kaikki, joka oli tyhjää, niin että tyhjä tuulen puuska, hyräilevä suosion sana -- kadottaa sielun, niin että jäljelle ei jää pisaratakaan. Melkein jokaisesta muusta synnistä voimme edes koota tuhkaa kun tuli on palanut; mutta mitä ylpeydestä jää jäljelle? Ahneella on kiiltävä kultansa, mutta mitä on ylpeällä? Hänellä olisi enemmän ellei hän olisi ollut ylpeä, eikä hän ole voittanut mitään. Ei ylpeys voita kruunua; ihmiset sitä eivät koskaan kunnioita, ei halveksitut orjatkaan, sillä kaikki ihmiset katsovat alaspäin ylpeän nähdessään ja huomaavat häntä vähemmän kuin itseään.

Ylpeys on hulluin ominaisuus mitä voi löytyä; se elää omasta elämän nesteestään; se riistää itse henkensä, kutoakseen verestään purppuramanttelin hartioillensa; se kaivaa haudan rakennuksen alle, kohottaakseen sen harjan pilviin. Ei mikään todista enemmän ihmisten hulluutta kuin heidän ylpeytensä.

Sen lisäksi on ylpeys hyvin muutteleva; se vaihtaa muotoansa niin, että sitä voi huomata missä muodossa hyvänsä; sen voi huomata yhtä hyvin kerjäläisen ryysyissä kuin rikkauden loistossa.

Yhtä paljo löytyy ylpeyttä rikkaassa kuin köyhässäkin. Kengätön mies saattaa olla yhtä ylpeä kuin jos hän ajaisi vaunuissa. Ylpeyttä voidaan tavata kaikissa yhteiskunnan luokissa kaikellaisten ihmisten keskuudessa. Toisinaan se esiintyy puhuen kauniisti yksilön vapaudesta ja niin tulee siitä kalvinisti ja ollen mahtava silloin kuvitellusta turvallisuudestaan, unohtaa luojansa, joka yksin voi uskomme elävänä pitää. Ylpeys saattaa hyväksyä tunnustaakseen mitä uskonnon muotoa tahansa; se voi olla suuresti kirkollinen ja palvella Jumalaa, komeissa katedraaleissa se voi olla dissenteri ja mennä rukoushuoneisiin; se on yleisin katoolinen olio maailmassa, se löytyy kaikissa kappeleissa ja kirkoissa; mene minne tahansa, niin löydät aina ylpeyden. Se seuraa meitä Jumalan huoneesen, se on mukanamme kotiin mennessämme, se löytyy markkinapaikoissa ja pankeissa, kadulla ja kaikkialla.

Sallittakoon minun esittää kaksi muotoa, joihin se pukeutuu. Toisinaan ilmestyy ylpeys uskonnollisissa dogmeissa; se julistaa oppia ihmisen itsensä riittäväisyydestä; se sanoo meille mitä ihminen _voi_ tehdä, eikä tahdo myöntää meidän olevan kadotettuja langenneita, turmeltuneita olennoita, kuten todellisesti olemme. Se vihaa Jumalan kaikkivaltiaisuutta ja ivaa hänen valintaansa. Jos sillä siis on tämä lähtökohta, ottaa se toisen muodon; se myöntää että oppi vapaasta armosta on tosi, mutta ei tunne sitä. Se tunnustaa, että vapahdus tulee yksin Jumalalta, mutta kokee pakottaa ihmisiä etsimään taivasta omilla töillään, vieläpä lainkin töillä. Ja niin ollen uskottelee se ihmisiä ei yksin tyytymään Kristukseen lunastuksen työssä; ja kun tämä kaikki on hajonnut ja kaikki oman vanhurskauden rääsyt palaneet, voi ylpeys tehdä pesänsä yhtä hyvin kristityn sydämeen kuin synnin tekijänkin -- se kukoistaa itseriittäväisyyden nimellä, neuvoen kristittyä, että hän on "rikas ja edistynyt hyvässä ja ei kaipaa ketään." Ylpeys puhuttelee häntä hylkäämään jokapäiväisen armon, niin että mitä hän kerran on tuntenut, on kyllin kaikiksi ajoiksi -- että hän tietää jo kyllin. Ylpeys saa ihmisen unhottamaan "ett'ei hän vielä ole voittanut mitään;" se ei salli ihmisen tavoitella tulevia asioita, unhottaen menneet. Ylpeys tunkee uskovaisen sydämeen ja kiusaa häntä kulkemaan tietänsä kunnes Herra on hänet pakottanut hengelliseen perikatoon; ylpeys on pidättävä ihmistä kääntymästä Jumalan tykö. Ylpeys esiintyy tuhansissa eri muodoissa; ei yksistään tuo kopea ja jäykkä herrasmies ole sen edustaja; se on jotakin alhaista, matelevaa, tunkeilevaa laatua, joka käärmeen tavalla hiipii sydämiimme. Se voi puhua nöyryydestä ja esiintyä tomuna ja tuhkana. Olen tuntenut ihmisiä, jotka puhuvat vihelijäisyydestään uskomattomimmalla tavalla ja tekeytyen sulaksi nöyryydeksi, olivat he samalla kertaa ylpeimpiä raukkoja, joita voi tavata. Ystäväni, ette voi kuvitella kuinka moneen muotoon ylpeys voi pukeutua. Katsokaa tarkoin ympärillenne, tai pettää se teidät, ja kun luulette olevanne tekemisissä enkeleitten kanssa, tulette tietämään vastaan ottaneenne perkeleitä.

Ylpeyden todellinen valtaistuin on aina ihmissydän. Jos me toivomme Jumalan armolla voivamme ajaa sen pois, on meillä ensimäinen työ sydämemme kanssa.

Sallikaa minun esittää teille vertaus itämaisen kertomuksen muodossa, joka selvemmin todistaa tätä totuutta. Viisas mies itämailla, dervischi, tuli kerran matkoillaan ollessa vuorelle ja näki sen kukkulalta hymyilevän laakson levenevän jalkainsa alla sekä joen, joka juoksi sen keskitse. Aurinko lähetti säteensä joen ylitse, jonka vesi heijasti ne puhtaina ja kauniina. Mutta kun hän laskeutui vuorelta alas, huomasi hän, että joen vesi olikin kelvotonta ja savista. Kohta sen jälkeen huomasi hän nuorenmiehen paimenen puvussa, joka oli huolellisesti puhdistamassa vettä, tehdäkseen sitä kelvolliseksi karjalleen. Ensin kaatoi hän veden astiaan, jonka antoi olla yhdessä kohden, ja kun savi oli laskeutunut pohjalle, kaatoi hän nesteen säiliöön. Toisessa paikassa johti hän virtaa sivulle ja antoi veden juosta hiedan ja kivien yli, että se puhdistuisi kaikesta liasta. Dervischi kiinnitti huomionsa tuohon nuoreen mieheen, joka näki noin paljo vaivaa täyttäessään suurta säiliötä puhtaalla vedellä ja sanoi hänelle: "poikani, mitä varten kaikki tämä työ? -- minkä tarkoituksen sillä voitat?" Nuori mies vastasi: "Isäni, olen paimen; tämä vesi on likaista, niin ettei karjani voi sitä juoda; olen sentähden pakotettu näin vähitellen sitä puhdistamaan ja kokoan täten kyllin niille juotavaa; mutta kovaa työtä se on." Tätä sanoessaan kuivasi hän hikeä otsaltaan, sillä hän oli aivan väsynyt työstään. "Kyllähän olet työtä tehnyt, sanoi vieras, mutta sinun vaivasi ei ole hyvin käytetty. Puolella vaivannäöllä olisit saanut paremman tuloksen. Minä arvelisin, että tämän joen lähde on sekainen, menkäämme yhdessä katsomaan sitä." Sitte kulkivat he joitakuita peninkulmia virtaa ylöspäin, kaveten monen kiven ylitse, sekä tulivat lopulta siihen paikkaan, josta virta alkoi juoksunsa. Kun he lähenivät sitä paikkaa, näkivät he laumoittain villejä eläimiä syöksevän metsään; nämät ne olivat, jotka tullessaan juomaan sekoittivat veden jaloillaan. Molemmat matkamiehet löysivät nimittäin avonaisen lähteen, josta vesi taukoamatta pulppusi, mutta kun nämä eläimet lakkaamatta polkivat lähteen pohjaa, oli virta aina sekainen ja savinen. "Poikani," sanoi tuo vieras, "ota nyt suojellaksesi lähdettä, sillä lähde on virran alku; ja kun sen olet tehnyt ja pidättänyt villit eläimet kaukana, tulee joki itsestään virtaamaan puhtaana ja kirkkaana, etkä sinä tarvitse enää kauvemmin jatkaa raskasta työtäsi." Nuori mies teki kuten hänelle neuvottiin ja hänen tehdessään työtä, sanoi vieras hänelle: "Poikani, kuule tätä viisauden sääntöä: jos olet paha, niin älä koe parantaa ulkonaista elämääsi, mutta koe ensin ojentaa sydämmesi, sillä siitä virtaa koko elämäsi toiminta, ja sinun elämäsi on oleva puhdas niin pian kun sydämesi on puhdas". Jos siis tahdomme päästä vapaiksi ylpeydestä, ei meidän tarvitse aloittaa vaatteistamme tai käyttää vierasta kieltä, mutta rukoilkaamme Jumalaa, että hän puhdistaisi meidän sydämemme ylpeydestä ja varmasti silloin, kun ylpeys on pois jumitettu sydämestämme, on elämämme oleva nöyrä. Tee puu hyväksi, niin tulee siihen hyvä hedelmä, puhdista lähde, niin on virtakin oleva puhdas.

Hyvät työt ja särkyneet avaimet.

Tapahtuma Niagaralla.

Usko on välttämätön vapahdukselle, sillä raamatussa sanotaan: työt eivät voi meitä vapahtaa. Että jokainen ymmärtäisi mitä tarkoitan, kerron yksinkertaisen kertomuksen asian valaisemiseksi. Pappi meni eräänä päivänä saarnaamaan. Hänen tiensä kulki kukkulan ylitse, jonka juurella uinuvat kylät levisivät kaunoina jäykkine viljavainioineen auringon kultaisen valon valaisemina; mutta ei hän niitä katsellut, sillä hänen huomiotansa kiinnitti vaimo, joka kiiruhti hänen tykönsä ja sanoi: "Voi herra, onko teillä avaimia muassanne? Olen rikkonut kaappini avaimen ja siellä on sellaista, jota minun täytyy saada". "Ei", vastasi hän, "ei minulla ole yhtään avainta". Vaimo oli pettynyt toiveessaan, että jokaisella olisi avaimia. "Otaksutaan", sanoi pappi, että minulla olisi avaimia, niin voisihan sattua, että ne eivät olisi sopivia ettekä te saisikaan mitä tarvitsette. Älkää kumminkaan olko levoton, vaan odottakaa kärsivällisesti kunnes joku toinen tulee. "Mutta", jatkoi hän, käyttääkseen tilaisuutta hyväkseen, "oletteko koskaan kuullut puhuttavan taivaan avaimista?" "Kyllä", vastasi vaimo, "olenhan jo kauvan elänyt ja käynyt paljon kirkossa tietääkseni, että jos me teemme työtä ja syömme leipämme otsamme hiessä ja teemme hyvää lähimmäisellemme, ja kuten katkismus neuvoo, olemme tottelevaisia ja alamaisia kaikille meitä korkeammille ja täytämme velvollisuutemme sillä paikalla elämässämme, johon Jumala meidät on nähnyt hyväksi asettaa, niin tulemme vapahdetuiksi." "Voi", sanoi pappi, "hyvä vaimo, se on rikottu avain, sillä te olette rikkonut Jumalan käskyn, ette täyttänyt kaikkia velvollisuuksianne.

"On olemassa yksi hyvä avain, mutta olette sen rikkonut". "Olkaa hyvä ja sanokaa minulle, herra", sanoi hän ja näytti kauhistuneelta, sillä hän luuli ymmärtävänsä asian, "mitä olen jättänyt pois?" "Niin", sanoi pappi, "tärkeimmän kaikista, Jesuksen Kristuksen veren. Ettekö tiedä mitä sanottu on, että taivaanvaltakunnan avain riippuu hänen vyöllään: Hän avaa eikä kukaan sulje; Hän sulkee eikä kukaan avaa?" Ja selittääkseen sitä selvemmin hänelle, lisäsi vielä: "Kristus yksin on, joka voi avata, taivaan teille, ei hyvät työnne." "Miten, herra pastori," kysyi hän "ovatko hyvät työmme aivan hyödyttömät?" "Ei" hän sanoi, "ei uskon jälkeen. Jos te ensin uskotte, voitte tehdä niin monta hyvää työtä, kuin mahdollista; mutta jos kerran uskotte, niin ette koskaan niihin luota, jos niihin luotatte, olette ne turmellut eikä ne ole hyviä töitä enään. Tehkää niin paljon hyvää kuin mahdollista, mutta pankaa luottamuksenne yksistään Jesukseen Kristukseen, sillä jos ette sitä tee, ei koskaan avaimenne avaa teille taivaan porttia."

Niin täytyy meillä olla totinen usko, koska töitten vanha avain on niin rikottu ettei se kellekään meistä avaa paradiisia. Joskin väität, ettei sinulla ole yhtään syntiä, niin sanon sinulle, että petät itsesi, eikä totuus ole sinussa. Jos uskot että hyvillä teilläsi tulet taivaaseen, niin ei löydy suurempaa harhailua, ja olet löytävä viimeisenä suurena päivänä toivosi tyhjänä ja että jaloimmat toimesi haihtuvat kuten lakastuneet syksyiset lehdet tai palavat ne tulessa, jossa kenties itsekin saat ijäisesti kärsiä. Pidä siis huolta hyvistä töistäsi, tulkoot ne uskon jälkeen, muista vapahduksen tien olevan yksinkertaisesti siinä, että uskot Jesukseen Kristukseen. Ilman uskoa on mahdotonta tulla vapahdetuksi ja tyydyttää Jumalaa, koska ilman uskoa ei löydy mitään yhteyttä Kristuksen kanssa. Siis on yhteys Kristuksen kanssa välttämätön meidän vapahduksellemme. Jos minä Jumalan valta-istuimen tykö rukouksineni menen, en niihin koskaan saa vastausta joll'en edeskanna Kristusta myötäni. Kun muinaiset molossilaiset eivät voineet löytää mitään armoa kuninkaaltaan, valitsivat he omituisen menettelytavan; he kantoivat kuninkaan ainoata poikaa käsivarsillaan, lankesivat polvilleen ja huusivat "Oi kuningas, kuule rukouksemme poikasi tähden!" Hän hymyili ja sanoi: "Niitä en ole kuulematta, jotka rukoilevat poikani nimessä." Niin on Jumalankin laita. Hän ei kiellä mitään siltä ihmiseltä, joka tulee Hänen tykönsä Kristus sivullansa; mutta joka tulee yksin, hänet heitetään pois. Yhdistys Kristuksen kanssa on varmasti pää-asia vapahduksessa.

Sallittakoon minun kertoa kertomus tämän valaisemiseksi. Mahtavat Niagaran putoukset ovat kautta rantain kuuluisat. Mutta samalla kertaa kun ihmetellen niistä kuulee ja kummastellen niitä katselee, samalla ovat ne olleet myöskin tuhoa tuottavia ihmishengille, niin pian kuin onnettomuus on vienyt ihmisiä niitten lähelle.

Muutamia vuosia sitten istui kaksi miestä, soutaja ja kaivostyömies venheessä jota olivat voimattomia ohjaamaan, sillä virta vei niin nopeasti venettä myötänsä, että näennäisesti molempain oli pakko syöksyä alas ja musertua. Ne henkilöt, jotka rannalta heidät näkivät, olivat kykenemättömiä tehdäkseen paljoakaan heidän pelastuksekseen. Vihdoinkin pelastui toinen heistä siten, että hän sai kiinni eräästä köydestä, joka tuli häntä lähelle. Samalla hetkellä kun köysi tuli hänen käteensä, kulki puupölkäre toisen miehen sivuitse. Sen sijaan, että hän olisi tarttunut köyteen, tarttui tuo laittamaton ja vimmastunut soutaja kiinni puunpölkäreesen. Se oli onneton erehdys; molemmat olivat perikadon partaalla, mutta toinen vedettiin rantaan kun hän oli yhteydessä maalla olevien ihmisten kanssa, sillä aikaa kun toisen virta kuljetti ulapalle, niin ettei hänestä kuultu sen enempää. Eikö tässä ole merkillinen kuva? Usko on yhteys Kristuksen kanssa. Kristus seisoo niin sanoaksemme rannalla ja pitää kiinni uskoa köydestä, ja jos me tartumme siihen luottamuksen kädellä, vetää hän meidät rantaan; mutta hyvät työmme, joilla ei ole mitään yhteyttä Kristuksen kanssa, syöstään kadotuksen kuiluun. Saamme tarttua niihin niin lujasti kuin voimme, niin, vaikkapa rautakourin -- ne ei voi meitä vähintäkään auttaa.

Huikentelevainen.

Lordi Byronin muistopatsas.

Bileam sanoi: "Minä olen tehnyt syntiä;" mutta jatkoi kumminkin synnin tekemistä. Merkillisin luonne koko maailmassa on tällä Bileamilla. Olen usein ihmetellyt tätä miestä; hän tosiaan anastaa senlaatuisen aseman, josta Ralph Erskines sanoo seuraavasti:

"Hän hyvään pahaan ol' yhtä valpas, Mik' pyhä ja demooni olikaan."

Sillä sellaiselta hän näyttää. Joskus ei voinut kukaan puhua kaunopuheliaimmin ja todellisemmin ja toisissa tilaisuuksissa näytti hän taas häijyintä ja likaisinta voiton pyyntöä, joka koskaan voi saattaa ihmistä huonoon valoon. Kuvittele mielessäsi, että näet Bileamin; hän seisoo vuoren huipulla ja Israelin kansankunnat ovat leirissä hänen edessään; häntä käsketään kiroomaan heitä, mutta hän huutaa: "Kuinka voin kirota sitä, jota Jumala ei ole kironnut?" Ja kun Jumala avaa hänen silmänsä, puhuu hän vielä Kristuksen tulosta ja sanoo: "Minä näen hänen, mutta en nyt, minä katselen häntä, vaan en läheltä". Ja hän lopettaa puheensa näillä sanoilla: "Anna minun kuolla vanhurskaan kuolema ja anna minun loppuni olla kuten hänen!" -- Ja sinä sanot tästä miehestä, että hän on toivorikas luonne. Mutta odota kunnes hän on tullut alas vuoren kukkulalta, ja sinä kuulet hänen antavan Moabin kuninkaalle perkeleellisen neuvon, kuten itse saatana olisi sen sepittänyt. Hänhän sanoi kuninkaalle: "Taistelemalla et ole voittava tätä kansaa, sillä Jumala on heidän kanssansa; koettele houkutella heitä heidän Jumalastansa". Ja sinä tiedät miten moabilaiset irstaisuudella koettivat houkutella heitä heidän liitostansa Jehovan kanssa; niin että tällä miehellä näyttää toisinaan olevan enkelin ääni, mutta kumminkin samalla kertaa paholaisen henki sydämessään. Hän oli kauhea luonne; hän oli kaksipuolinen mies, mies, joka elämänsä ajan häilyi kahden äärimmäisyyden välillä. Minä tiedän, että raamattu sanoo: "Ei kukaan voi palvella kahta herraa." Tätä usein väärin ymmärretään. Jotkut lukevat sen näin: "Ei kukaan voi _palvella_ kahta herraa." Oikea tapa lukea sitä on näin: "Ei kukaan voi palvella kahta _herraa_. Molemmat palveltavat eivät voi olla herroja, vieläpä kahtakymmentäkin. Voi elää kahtakymmentä eri tarkoitusta varten, mutta ei useampaa kun yhtä päätarkoitusta varten -- ei voi löytyä kuin yksi päämäärä kenenkään sielussa." Mutta Bileam koetti palvella kahta; hänen laitansa oli samoin kuin sen kansan, josta sanotaan: "Ho pelkäsivät Herraa ja palvelivat muita jumalia". Tai kuten oli Rufuksen laita, joka oli samaa hapatusta. Sillä tiedetään miten kuningas Rufus maalautti kilpeensä Jumalan toiselle ja perkeleen toiselle puolelle, joitten alle oli kirjoitettu. "Valmiina molemmille. Vangitkoon se, joka vangita voi!" Löytyy monta jotka ovat "valmiina molemmille. --"

Katsellaanpa pappeja, miten hurskaita ja pyhiä eivätkö he ole? Sunnuntaisin ollaan enin kunnioitettavia ja kunniallisia ihmisiä, joita voi kuvitella; heillä on varmuutta pitkällisessä puheessaan jonka luulevat olevan uskonnollisuuden päämäärä. -- Mutta jos arkipäivinä tahdot etsiä pahimpia pettureita ja valapattoisia, tapaat heitä juuri noitten seassa, jotka ovat noin tekopyhiä. Ole varma, ett'ei mikään synnin tunnustus ole puhdas, ellei se vaan tule sydämestä. Ei lähde hyötyä, jos sanoo: "Olen syntiä tehnyt", ja sitte jatkaa synnin tekoa. Sinä sanot: "Olen syntiä tehnyt," ja kauniin puolesihan silloin näytätkin; mutta voi sinua sen synnin takia, jonka olet ensi hetkellä valmis uudistamaan! --

Jotkut ihmiset näyttävät synnynnästään asti omistavan kaksi luonnetta. Minä katsoin kerran Trinity College'n kirjastossa Cambridgessä lordi Byronin kaunista kuvapatsasta. Kirjaston hoitaja sanoi minulle: "Tulkaapa tänne, herrani". Minä menin katsomaan ja sanoin: "Mikä jalo ja älykäs olento! Mikä nero hän olikaan!" "Tulkaa tänne toisellekin puolelle", sanoi hän. "Oi, mikä demooni! Siinä seisoo mies, joka voi ylpeillä Jumalaa vastaan". Hänellä näytti olevan niin julma ja synkkä katse; aivan samallainen, jommoiseksi Milton kuvittelee saatanan, sanoessaan: "Parempi hallita helvetissä kuin palvella taivaassa". Minä käännyin pois ja sanoin kirjaston hoitajalle: "Luuletteko, että taiteilija on tämän tarkastanut?" "Kyllä", sanoi hän, "hän tahtoi maalata nuo molemmat luonteet -- tuon suuren, -- epäinhimillisen neron ja kumminkin samalla kertaa mahdottoman suuren syntikuorman, joka painoi hänen sieluansa." Lukemattomia löytyy samanlaatuisia. Minä voin Bileamin kanssa sanoa, että he voisivat voittaa kaikki viehätysvoimallaan; he voisivat tehdä ihmeitä; ja kumminkin samalla kertaa on heissä jotakin joka paljastaa kauhean syntipaljouden, joka on yhtä suuri kuin heidän näennäinen hurskautensa. Bileam uhrasi, kuten tiedätte, Herralle Baalin alttarilla: tämä oli juuri ilmaisu hänen luonteestansa. Niin tekevät monet muut, he uhraavat Jumalalle mammonan alttarilla; ja auttaessaan jonkun kirkon rakentamista ja jakaessaan almuja köyhille, ryöstävät samat ihmiset konttoorinsa toisella ovella köyhältä hänen leipänsä ja imevät lesken veren rikastuakseen. Kuinka turhaa ja hyödytöntä onkaan sinun sanomisesi: "Olen tehnyt syntiä," kun et kerran sydämestäsi sitä sano. Huikentelevaisen tunnustus ei ole parannukseksi.

Näytelmä viidessä näytöksessä.

(1 Kor. 7: 29-31.)

Ensimäisessä kohtauksessa esiintyvät ne, joilla on vaimoja näyttämöllä. Se alkaa häillä. Morsian ja sulhanen lähestyvät hääpuvussa alttaria. Kellot soivat; kansajoukot riemuitsevat oven ääressä, sillä aikaa kuin valtaava ilo vallitsee sisällä. Toisessa kohtauksessa näemme koti-onnen ja hauskuuden, rakastavan miehen ja onnellisen puolison. Sen jälkeen näemme ruusuposkisia lapsia kiikkuvan isän polvilla ja miten nuo mellakoivat palleroiset yrittelevät äitinimeä sanoa. "Niin", sanoo mies hurmaantuneena vierellämme, "tämä on todellista ja pysyväistä, siitä olen vakuutettu, se tyydyttää minua; minä en halua mitään enemmän. Sana koti on yhtä suloinen kuin sana taivaskin, ja kukoistava onnellinen lapsilauma on kaunein omaisuus, niin että enkelikin sitä itselleen toivoisi. Tälle kalliolle rakennan koko toivoni; vakuutan itselleni sellaisen osan, ja mielelläni luovun uskonnon unelman riemuista." Me kuiskaamme hänen korvaansa että kaikki tämä on ylimenevä kohtaus, joka kohta on ohi; sillä aika on lyhyt ja vaimo ja lapset ovat kuolevaisia olennoita. -- Mies nauraa ja sanoo meille: "Haaveilijat ja innoittelijat, etsikäät ikuista riemua, mutta tässä on minulle kyllin." Hän luulee, että jos yleensä löytyy pysyväistä onnea, on se avioliitossa, perheen jäsenten hyvässä menestyksessä. Siinä hänellä on oikein, että hän panee arvoa tämän siunaukselle, mutta väärin siinä, että hän tekee sen kaikeksi. -- Huomaako hän erehdyksensä ennenkuin esirippu laskee? Tai jatkaako hän kuolemattoman sielunsa toivon rakentamista riemuihin, joilla on loppu? Katso viheriöitseviä turpeita kirkkomaalla ja hautakiviä kirjoituksineen: "Tässä lepää hän". Voi sinua pettynyt maailman lapsi, missä on sielusi nyt? Voiko se sinua lohduttaa että jälkeläisesi tomu sekoittuu oman tuhkasi kanssa? Missä sinulla nyt on koti? Mistä perheestä nyt huolta pidät? Ensimäinen kohtaus on loppunut; huokaa ja sano: "Myöskin tämä on turhuus".

Oi kuinka pian muuttuukin näytelmän muoto! Kodin riemut yhtyvät sen suruihin. Ne, jotka itkevät, seisovat edessämme toisessa kohtauksessa. Pilviset ja synkät päivät ovat tulleet. Vanhemmat vääntelevät käsiänsä; rakastettu lapsi on kuollut, ja he saattavat hänen kylmän tomunsa hautaan. Kauppias on kärsinyt suuren tappion; hän painaa käsillään pakottavaa päätään, sillä hän ei tiedä miten hänen surunsa loppuu. Puolison on tavoittanut kuoleman kylmä käsi; hän lepää vuoteellansa taudin ja tuskan kalventamana; hänen itkevä miehensä seisoo hänen vierellänsä, ja taas on käsillä maahanpanijaiset, ja taas näen nuo mustat hevoset. Ihmisten kärsimykset ovat monet, ja surun vierailu ei tapahdu kuten enkelitten, harvoin. Maailman lapsemme, joka on hyvin liikutettu tämän toisen kohtauksen ajalla koska siinä näkee omat surunsa kuvattuina, puhkee kyyneleihin, puristaa vakavana kättämme ja huudahtaa: "Tämä on sydämeen koskeva totuus; tätä ei voi kutsua pintapuoliseksi suruksi tai ohimeneväksi kärsimykseksi. Tahdon alinomaa väännellä käsiäni; silmieni huvitus on paennut minusta; olen kadottanut koko iloni; minun rakastettuni, johon minä toivoin, on lakastunut kuten syksyn lehti silmäini edessä; nyt jouduin epätoivoon; en katso koskaan enää ylöspäin!" "Olen kadottanut varallisuuteni," sanoo tämä onneton kauppias, "ja huolet minun valtaavat; maailma on minulle erämaa; kaikki sen kukat ovat lakastuneet. En tahdo panna tikkua ristiin elääkseni enää, sillä kaikki, joka oli elämisen arvoista on poissa!"