Part 9

"Ellet tosiaan aio sitä enää käyttää", sanoi mademoiselle Latour ikäänkuin puolittain odottaen tällaista vastausta, "olisiko sinulla mitään sitä vastaan, että antaisit sen minulle?"

"Ei ensinkään -- jos siitä vain välitätte, -- mutta parasta on, ettette sentään aivan ajattelematta kiitä. Menenkö noutamaan sen kauniin kukkavihon?" ja hieno veitikkamainen hymy väreili neitosen kasvoilla hänen puhuessaan.

Mademoiselle ei sitä kuitenkaan huomannut. "Olisin hyvin mielissäni", vastasi hän kerkeästi, kun hänen oppilaansa lähti huoneesta.

Muutamien minuuttien päästä Mabel palasi tuoden muassaan muodottoman kimpun, jonka vain siihen kiinnitetystä valkoisesta satiinirihmasta saattoi tuntea kerran ansarista poimituksi kukkavihoksi. Mademoiselle Latourkin huudahti hämmästyksestä, "Varoitinhan teitä olemasta liian nopsa kiittämään, mademoiselle", virkkoi Mabel tyynesti, "Koska toivoitte kukkakimppua, niin tässä se on; mutta pelkään, että jos haluatte käyttää sitä toistamiseen tänä iltana, se tuskin teitä kaunistaa."

"Eipä se siltä näytä", myönsi mademoiselle rypistäen kulmiansa ja purren huultansa niin ilmeisesti närkästyneenä, että jälleen hieno hymy häilähti tytön tarkkaaville kasvoille. Oppilas ei pitänyt opettajattarestaan, eikä kumpikaan ollut sinä aamuna parhaassa mielentilassa tai parhaalla tuulella. Valvonta, kiihtymys ja makeiset aiheuttivat välttämättömän vastavaikutuksen.

"Mitä ihmeessä olet tehnyt noille kukille?" kysyi mademoiselle vihdoin terävästi ja paheksuvan kärsimättömällä äänellä. "Ne näyttivät komeilta eilen illalla, ja jokainen huomasi, kuinka tuoreina ne pysyivät ihan loppuun asti. Sanoit sen johtuvan siitä, etteivät ne olleet kiinnitetyt teräslankoihin -- koska oma puutarhurinne oli ne maalta lähettänyt; ja nyt..." Hän vilkaisi lohduttomasti kuihtuneisiin, vaalenneihin kukkiin.

"Teidän olisi pitänyt pyytää niitä eilen illalla, muuta en voi sanoa", vastasi Mabel nenäkkäästi, "Mitä niille tein, en osaa sanaa, mutta tiedän, mistä ne tänä aamuna löysin -- illallispöydän alta penkin rutistamina. Menin etsimään viuhkaani, jonka arvelin sinne pudonneen, ja näin tämän." Hän ravisti entistä kukkavihkoa. "Siksi ajattelinkin, että tuskin pitäisitte sitä arvokkaana saaliina."

"En tosiaan. No, vähät siitä; tule lukemaan. Ota kirjat esille; tänään olemmekin ja myöhästyneet", ja mademoiselle nielaisi huokauksentapaisen. "Nyt on sitäpaitsi keskiviikko."

"Hyvä onni, että niin on!" jupisi Mabel istahtaen kaikella vastahakoisuudella, minkä edellisen illan ilot olivat ranskalaisia teonsanoja ja saksankielen harjoituksia vastaan synnyttäneet. "Ellei olisi keskiviikko, en tiedä kuinka voisin kestää. Mihin te sitä kukkavihkoa tarvitsette, mademoiselle?" kysyi hän äkkiä ja pikemmin puolustaakseen hidasteluaan kuin todellisesta uteliaisuudesta.

Opettajatar epäröi. "Se ei sinua huvittaisi", sanoi hän sitten vihdoin; sillä hänkin oli pisteliäällä tuulella.

"Tietysti se huvittaisi." Samassa Mabelin harrastus muuttuikin todelliseksi vastustushengen vaikutuksesta. "Tietysti se huvittaisi!" tivasi hän. "Miksikä ei? Minä haluan tietää, ja voisihan mademoiselle toki kertoa."

"Oh, kerron kyllä, jos viitsit kuunnella." Opettajatar vaikeni jälleen. "Minulla on muutamia ystäviä", aloitti hän pehmeämmällä äänellä, "jotka olen tuntenut lapsuudestani asti -- eräs kunnon pastori perheineen. Ovat äskettäin saapuneet Lontooseen kotoaan Sveitsistä. Pastori on tullut jonkun lähetystön edustajana ottamaan osaa kokouksiin Exeter Hallissa, ja hän on ottanut mukaansa tyttärensä -- vaimo on kuollut -- katselemaan pääkaupunkimme nähtävyyksiä ja huvittelemaan. Viime viikolla vuokrasin heille huoneet, ja he saapuivat. Lontoo on hyvin toisenlainen kuin he olettivat -- komeampi, kauniimpi ja paljoa, hyvin paljoa suurempi. Täällä on myöskin paljoa kalliimpi elää, eikä vähillä rahoilla pitkälle pääse, ystäväni eivät Sveitsissä ole köyhää väkeä. Heillä on varsin sievä talo puutarhoineen, lehmiä ja hevosia; taloon kuuluu myöskin viljelysmaata. He luulivat, että heiltä varsin hyvin riittäisi varoja tähän pieneen Englannin-matkaan ja että heillä oli aivan kylliksi käydäkseen täällä kaikkialla ja nähdäkseen kaiken. Mutta he eivät tunteneet tätä maata. Heille vuokraamani huoneet osoittautuivat hirveän kalliiksi, he saavat maksaa niin musertavia hintoja kaikesta, mitä syövät, sekä kaikista pienistä lisänautinnoista, että heidän on täytynyt muuttaa paljoa pienempiin ja etäisempiin suojiin. Ilma on ollut niin helteinen, etteivät he voi kävellä, kuten kotona tekevät, ja sitäpaitsi he eivät tunne katuja, joten heidän täytyy kaikkialla käyttää ajuria. Kaikkeen tähän sekä näytelmälippuihin ja aterioihin kahviloissa -- he kun asuvat liian kaukana käydäkseen joka kerta kotona syömässä -- heiltä on jo kulunut niin paljon rahaa, että heitä aivan peloittaa. Nykyisin he usein viipyvät kotona melkein koko päivän tai kävelevät juuri hiukkasen lähikaduilla, jotteivät tuhlaisi enempää. Minä menen tänä iltapäivänä heitä tapaamaan ja otan pienen vasullisen hedelmiä mukaani; olin ajatellut samalla viedä heille ihanat kukkasi, jos..."

"Ka, nyt olen tosiaan pahoillani", keskeytti Mabel sydämellisesti. Hänen teeskentelemätön mielenkiintonsa tarinaa kuunnellessaan ja se ponteva tapa, millä hän oli nyökännyt myötätuntoansa joka kohdussa, oli vietellyt kertojan juttelemaan paljoa enemmän kuin hän aluksi oli aikonut; ja äskeisen huudahduksen lämmin sävy toi väriä mademoiselle-rukan poskille. Kuten olemme sanoneet, ei mademoiselle ollut oppilaansa suosiossa, ja täytyy myöntää, ettei hän ylimalkaan kenestäkään tuntunut herttaiselta ja mielenkiintoiselta.

Hän oli turhamainen, omaan itseensä keskittynyt, ahdasmielinen ja tavallisesti käsitti jokaisen asian vain omalta kannaltaan, ja näin ollen ei lady Mabel enempää kuin kukaan muukaan herttuan perheessä olisi voinut ollenkaan aavistaa, että opettajatar olisi ryhtynyt mihinkään ponnistuksiin muiden vuoksi tai tehnyt pienimpiäkään uhrauksia muiden hyväksi. Mutta epäilemättä pahimmillakin meistä on sydämessä joku hellä kieli. Kenties tuo pieni muukalainen lapsena juoksennellessaan vihreillä rinteillä jonkun sveitsiläisen paimenmajan lähettyvillä oli kunnon pastorin vanhemmilta saanut osakseen sydämellistä ystävällisyyttä tai hellää hoivaa; kenties onnellisia muistoja liittyi joihinkuihin tuollaisiin varhaisiin ikävuosiin ja vaikutelmia oli syntynyt, joita ei aika eikä olopaikan vaihdos olleet koskaan kyenneet hälventämään. Oli miten oli, noissa kovissa, pienissä, mustissa silmissä välähti nyt jotakin, mitä Mabel ei niissä koskaan ennen ollut havainnut ja mikä tunki suoraan hänen omaan lämpimämpään, rehellisempään sydämeensä.

-- Mademoiselle-rukka! Ja minä kun hänelle salavihkaa nauroin! -- ajatteli hän, -- nauroin hänelle! Mutta miltä minusta tuntuisi, jos itselleni naurettaisiin?

Sitten hän vaipui mietteisiin. Kukkia? Tietysti hän voi hankkia mademoisellelle kukkia; kyllähän hän niitä saa niin paljon kuin vain jaksaa kantaa ystävilleen sinä iltapäivänä. Mutta sittenkin, mitäpä kukkaset olivat?

Yht'äkkiä hän tunsi kuin tahtoisi tehdä enemmän, paljoa enemmän opettajattarensa suojattien hyväksi. Onnettomat ihmis-parat! Sullottuina laitakaupungin asumukseen Lontoon seurustelukauden kestäessä ja pakotettuina kävelemään lähikaduilla, kun heillä ei ollut varaa päästä kauemmaksi!

-- On surkeata, että ihmiset ovat noin köyhiä! -- huudahti, herttuan tytär itsekseen.

Mutta kuitenkin kaikitenkin hänen täytyi työntää aironsa veteen. Hänen kerran maistettuaan hyväntekeväisyyden ihanuutta ei ollut otaksuttavaa, että hän laiminlöisi tämän toisen tilaisuuden, varsinkaan kun se oli niin suotuisa. Mutta mitä oli tehtävä?

"Kiitos ystävällisestä kuuntelemisestasi, Mabel", virkkoi mademoiselle melkein hilpeästi, sillä hänellekin oli tehnyt hyvää, kun oli saanut luottavaisesti jutella herkästi tarkkaavalle tytölle. "Nyt meidän täytyy ryhtyä lukuihin. Anna minulle tuo kirja."

"Lähdettekö ennen puolista vai sen jälkeen?" kysyi Mabel äkkiä, sillä puolilupa-päivinä opettajatar usein katosi jo ennen kahta.

"Tänään vasta sen jälkeen; ystäväni eivät odota minua puoliselle."

"Ja kenties heillä ei olisikaan teille puolista tarjota."

Parhaimpine aikomuksineenkaan ei puhujalla ollut sitä hienotuntoisuutta, mikä esti Elma Alfretonia milloinkaan lausumasta sopimatonta sanaa.

Mademoiselle kuitenkin nöyrästi alistui. Hän oli sanonut niin paljon, oli jo myöntänyt niin paljon, että hänen oli hyödytöntä enää puolustaa pastorinsa arvokkuutta ja väittää voivansa luottaa vierasvaraisuuteen kaikkina aikoina. Sitäpaitsi oli Mabelin kysymys kömpelöstä sanamuodostaan huolimatta asiallinen ja tuntui ennustavan jotakin. Seuraavassa tuokiossa ilmeni, mitä tuo jokin oli.

"Olen iloinen, ettette lähde ennemmin", jatkoi neitonen, äkkiä höllentäen kulmiansa, ikäänkuin huolen taakka olisi niiltä kirvonnut, "koska minä, nähkääs, en voisi tehdä mitään sitä ennen. Mutta niin pian kuin pääsen äidin puheille voin tehdä mitä hyvänsä. Älkää ostako hedelmävasullista, mademoiselle. Meillä on niitä aika runsaasti. Tiedän, ettei kaikkia talossa olevia voitu tuoda pöytään eilen illalla. Heti kun lukutunnit ovat päättyneet, menen rouva Greenawayltä kuulemaan, mitä hänellä on, ja sitten voin mennä pyytämään äidiltä luvan ja sullon teille ison vasullisen. Mutta aiotteko kantaa sen, mademoiselle?" lisäsi hän äkkiä, joutuen uudestaan ymmälle.

"Oh, ei siitä pelkoa, etten jaksaisi sitä kantaa", nauroi mademoiselle ihastuneena. "Oi, kiitos, Mabel, hyvin, hyvin suuri kiitos! Siitä tulee pidot! Teidän englantilaiset hedelmänne ovat erittäin maukkaita. Ka, sellaisia hedelmiä ei niillä Sveitsissä olekaan! Ja tyttö-parat kertoivat minulle, kuinka heille aina tuli vesi suuhun, kulkiessaan viettelevien myymäläikkunain ohi. Kuitenkaan en luule, että he juuri ovat saaneet maistaa mansikkaakaan."

"Mutta kuinka te sen kuljetatte", uteli Mabel lämmeten suunnitelmalle yhä enemmän, "jos siitä tulee iso vasu? Ja ison vasullisen minä aion laittaa."

"Minä matkustan maanalaisella rautatiellä, hyvä Mabel; tiedäthän, että Sloane Squaren asemalle kävelee tästä talosta viidessä minuutissa, ja kun juna tulee Addison Roadin asemalle, on pastorin asunto kivenheiton päässä."

"Addison Roadin asemalle! Missä ihmeessä se on, mademoiselle?"

"Varsin kaukana täältä, West Kensingtonissa, kuten sitä kaupunginosaa nimitetään. Muttei se suinkaan ole mitään ikävää seutua, kun sinne saapuu. Pastorin huoneet ovat jokseenkin korkealla. Ne sijaitsevat talon ylimmässä kerroksessa, mutta sieltä on kaunis avoin näköala -- ainakin kaupungin näköalaksi. Oh, he viihtynevät siellä varsin hyvin", lopetti mademoiselle, joka nyt oli taipuvainen katselemaan asiaa ruusunvärisessä valossa. "Eikä enää ole pitkää aikaa jäljellä. Pian he palaavat kotimaahansa!"

-- Mutta saamatta paljoa iloa Lontoossa-oleskelustaan, -- tuumi Mabel.

XVIII.

"Eikö edes hiukan ananasta?"

"Sinuna, Mabel, en seuraisi silmilläni tuota vattuastiaa ympäri pöydän", kuiskasi eräs kiusoitteleva veli puolisella. "Siitä ei kai paljoa apua ole. Vatut maistuvat kovin hyviltä. Eivät ne sinun kohdallesi kerkiä."

Totta puhuen Mabel oli osoittanut niin ilmeistä läpikuultavaa harrastusta pöydällä tarjoiltuihin hedelmiin, että mademoiselle-parka, joka tiesi, mistä se johtui, istui kuin orjantappuroilla. Hänestä oli tuntunut kylläkin vaikealta, luonteeltaan vaitelias kun oli, tunnustaa oppilaalleen, mihin suuntaan hänen ajatuksensa sinä päivänä kävivät. Mutta jos Mabel -- kuten oli hyvinkin luultavaa -- viskaisi kelpo pastorin perheineen toisten huomion esineeksi, puhuisi heistä tuskallisen pitkään ja siten saattaisi nuo hänen ystävä-parkansa säälin asemesta vastenmielisyyden alaisiksi, niin se olisi liikaa. Mademoiselle oli tosin varoittavasti vihjaissut edeltäpäin. Hän oli melkein rukoilevasti kuiskannut, kun he kahden kävelivät ruokasaliin. "Hyvä Mabel, älähän huoli mainita monsieur Forelista kenellekään". Mutta hän ei paljoa luottanut siihen, että tyttö hänen varoitustaan tottelisi, jos joutuisi kiusaukseen olla siitä välittämättä. Kun hän nyt kuuli veljen härnäilyn, elpyi hänen pelkonsa jälleen. Mutta omituista kyllä, Mabel, joka oli alkanut vastata, hillitsi itsensä. "Minä pidän enemmän mansikoista", virkkoi hän vain.

"Niinkö? Miksi sitten päästit ne ohitsesi, jos saan kysyä?"

"Minusta näyttää, että rakas Mabel ei voi oikein hyvin tänä aamuna", puuttui hellä äiti puheeseen. "Toivon, sydänkäpyseni, ettet ole rasittunut liiaksi eilen illalla? Ehkäpä parasta, ettet nauti hedelmiä -- varsinkaan, jos tunnet vastenmielisyyttä niitä kohtaan."

Mabel-rukka! Ainoastaan hedelmiä hän tunsi voivansa syödä. Hän _oli_ todellakin rasittunut ja kiihoittunut liiaksi edellisenä iltana, ja kylkipaisti ja kananpoika eivät häntä vietelleet. Mutta mansikat ja tuoreet, hyvältä tuoksuvat viinirypäleet!

Hänen kummastuksekseen ja mielipahakseen hedelmämaljakot eivät suinkaan olleet niin kukkuroillaan kuin hän oli odottanut, rypäleillä ja mansikoilla on ihmeellinen taipumus hupenemiseen ollessaan muutaman tunnin poissa näkyvistä, kuten jokainen tietää, -- ja hänen kuvittelemiensa isojen röykkiöiden asemesta esiintyikin vain muutamia melkein vaillinaisia vateja.

-- Tietenkin rouva Greenaway säilyttää parhaat päivällistä varten, -- yritti Mabel lohduttautua. -- Minun täytyy jälkeenpäin päästä rouva Greenawayn kimppuun ja houkutella häneltä jotakin hänen talteenpanemistaan. -- Mutta siitä huolimatta hän tunsi hiukan levottomuutta. Rouva Greenaway oli hyvin runsaskätinen: tavallisesti tuotiin yllinkyllin puolispöytään, missä niitä aina melkolailla syötiin. Ihmiset pitävät hedelmistä päivän ollessa kuumimmillaan; ja paitsi tavallisia ruokailijoita oli perheen kaupungissa asuessa varmaan vieraitakin saapuvilla. Siis oli kuin olikin aihetta kaihoavan silmäparin vaaniskeluun, kun vattukulho juhlallisesti kiersi pöytää.

Ainoaankaan vattuun ei Mabel tahtonut itse koskea ja yhtä päättäväisesti kieltäytyi viinirypäleistä ja mansikoistakin.

"Eikö edes hiukan ananasta?"

Mabelin isä oli tarttunut ananasiin -- ainoaan, mikä tähän asti oli säilynyt armottomilta käsiltä -- ja kohotti sitä parhaillaan.

Melkein kiljahtaen hyökkäsi tyttö eteenpäin.

"Hyväinen aika, lapsi! Mikä sinua vaivaa?" huudahti isä useiden säestävien parahdusten ilmaistessa koko seurueen kummastusta. "Hyväinen aika! Mikä sinun on, lapsi?" toisti isä, veitsi toisessa kädessä, hedelmä toisessa.

"Oi isä!... Oi äiti, auta minua! Älä leikkaa sitä, isä, älä toki! Äiti, sinä tiedät, mihin sitä tarvitsen!" Hän oli nimittäin uskonut jo asian herttuattarelle, joka heti asian kuultuaan oli sen unohtanut, vaikka olikin ollut ihastunut ja hyväksyvä, kuten aina. "Ole hyvä, äiti, ja pyydä häntä antamaan se minulle!" Ja nuoren anojan kasvot hehkuivat levottomuudesta ja innosta, sillävälin kun poloinen opettajatar kylmänä ja tyrmistyneenä istui mykkänä lautaseensa tuijottaen. Mitähän nyt seurannee?

"Oh, Mabel haluaa viedä vähän hedelmiä eräille köyhille sairaille ihmisille", virkkoi herttuatar hiukkasen poiketen raiteilta selityksessään; "ja ananas olisi niille epäilemättä erikoista herkkua, ellei kukaan muu sitä halua."

"Oh, kukaan muu ei saa sitä haluta, jos Mabel haluaa", huomautti Florence.

"Kukaan meistä ei todellakaan välitä ananas-hedelmästä", jatkoi äiti sovittavassa äänilajissa. "Varmaankin se maistuu oivalliselta Mabelin ystäville. Niin, rakkaani, sinä saat sen ottaa; se onkin vain pieni. Mutta kenen saat sen heille viemään?"

"Oh, mademoiselle kyllä vie sen. Mademoiselle tietää, missä he asuvat ja tuntee heidät hyvin. Mademoiselle..."

-- Nyt ne saavat kuulla kaiken, -- vaikeroi opettajatar-parka sydämessään.

Mutta sattuma tuli hänelle avuksi. Ovi aukeni ja ilmoitettiin vieraita saapuneen. Nämä olivat tavallisia perhetuttavia ja saattoivat täten ilman muodollisuuksia pistäytyä taloon, toivoen tapaavansa väen kotosalla, sopiakseen joistakin kohtaamisista ja järjestelläkseen yhteisiä harrastuksiaan. Ennenkuin he olivat istahtaneet, olivat Mabel ja hänen opettajattarensa paenneet.

"Ja tässä se on!" huudahti edellinen, puristaen riemastuneena riidanalaista ananasta heti kun ovi oli sulkeutunut hänen jälkeensä. "Tässä se on, ja hyvältäpä se tuoksuu! Kun huomasin, ettei mitään muuta jäisi jäljelle, tahdoin kaikin mokomin saada tämän ananas-hedelmän ja vavisten katselin, sieppaisiko Horniman sen leikatakseen siitä. Eikö se ole oikein sievakka?" puhui tyttö, rientäessään eteenpäin. "Pitänevätkö he siitä, mademoiselle? No, menkäähän nyt ja suoriutukaa valmiiksi. Sillä välin teen minä voitavani rouva Greenawayn pateilla. Onhan meiltä ainakin tämä: mutta sentään luulen toki osaavani suostutella rouva Greenawaynkin."

Ja niin hyvin hän osasi ja niin täydellisesti hänen onnistui viekoitella vanhan emännöitsijän myötätunto hyvälle asialle, että mademoiselle tuskin tiesi mitä sanoa tai miten osoittaa kylliksi kiitollisuuttansa, kun hän samassa saapui alakertaan lähtövalmiina ja näki nuo mehevät herkut.

"Hän sanoi varsin hyvin voivansa ne luovuttaa", vakuutti Mabel vastaukseksi tunnolliseen epäröimiseen; "hän lähettää ne kaikki erittäin mielellään, siitä voitte olla varma, mademoiselle; ja hän sanoi, että äiti olisi sitä toivonut -- niinkuin äiti tietysti olisikin. Peittäkäämme ne nyt", jatkoi tyttö käyden ripeästi tuumasta toimeen, "ja sitten kansi päälle" -- hän työnsi salvan säppiin, -- "ja tuossa ne nyt ovat mahdollisimman somasti laitettuina!" Hän silmäili pientä torivasua, jonka rouva Greenaway oli hänelle hedelmien kera antanut, niin hyvillään, että se oli hänen toverilleen melkein yhtä mieluista kuin itse lahja.

Kuinka paljon voikaan se tapa, millä joku hyvätyö tehdään, lisätä tuon hyväntyön arvoa, tehdä sen kaksin-, jopa kolminkertaiseksi!

"Minä voinkin päästää teidät ulos", jatkoi Mabel. "Miehet ovat menneet päivällistään syömään. Voi, kuinka siellä ulkona on kuuma!" huudahti hän häikäisevän auringonsäteen langetessa vilpoiseen marmorieteiseen, kun ulko-oven iso puolikas avattiin. "Oi, mademoiselle, pelkään, ettei retkenne tunnu teistä hauskalta. Avatkaa päivänvarjonne, niin annan teille vasun jälkeenpäin. Olisin toivonut voivani hankkia enemmän kukkia -- tuolla kulmassa on pari todellakin uhkeata, -- mutta pelkäsin, että minut tavattaisiin huoneista, kun he saapuisivat puoliselta, jolloin taasen olisivat voineet kiusata ja hälistä. No, nyt on siis kaikki reilassa. Hyvästi. Ja muistakaa tarkoin kertoa minulle kaikki, kun illalla palaatte kotiin."

XIX.

"Olin kiitollinen, ettemme olleet mitään ottaneet mukaamme!"

Vihdoin neiti Exeterin koulussa lukuvuosi päättyi, ja Elma oli vapaa. Tietenkin hän suoraa päätä riensi Park Lanen taloon; ja nyttemmin pidettiin päätettynä asiana, että hän lähtisi setänsä ja tätinsä mukana näiden maahuvilaan ja todella asuisi heidän kanssaan tai heidän hoivissaan, kunnes luvut jälleen alkaisivat.

Mutta vaikka oli elokuun ensimäinen päivä, pidätti sir Thomas Alfretonia kaupungissa tärkeä väittely parlamentissa; ja lady Alfreton mieli viettää kaksi viikkoa meren rannalla, ennenkuin asettuisi B:n kreivikuntaan. Juliet oli lupautunut viikon kestävälle huvipurjehdukselle Cowes'iin, ja Piers tunsi taipumusta omin päin samoilla tuntemattomille tienoille. Elma tuskin saattoi yksinään jäädä kaupunkiin setänsä kanssa ja kuitenkin...

Kysymys oli vasta esiintynyt, kun siihen ja tuli vastaus.

"Minä olen saanut kutsun", ilmoitti nuori vieras omaan sievään tapaansa punehtuen; Elma punehtui aina, kun hänellä oli jotakin kerrottavaa itsestään tai omista hommistaan. "Minua... minua pyydettiin kysymään tädin mieltä asiasta. Mabel haluaa, että menisin heidän luokseen näiksi kahdeksi viikoksi, jotka te olette poissa. Minä sanoin kysyväni tädiltä."

"Ah niin, herttuakin on kaupungissa", huomautti sir Thomas.

"Juuri parahiksi!" huudahti lady Alfreton. "Ihanaa! Onpa tuo ystävyys kehittynyt oikein onnelliseen suuntaan." (Mabel oli nyttemmin päässyt jälleen suosioon, ja ajelumatka oli unohdettu.)

"Tietysti sinun tulee mennä, Elma; tietysti. Kirjoita heti myöntävä vastaus -- tai maltahan, minä itse vien sinut Mertounin taloon tänä iltapäivänä. Voin mennä sinne yhtä helposti kuin minne muualle tahansa, ja jo kohteliaisuus velvoittaa minut niinkuin sinutkin kiittämään herttuatarta. Erittäin ystävällinen ajatus. Ja juuri sopivaan aikaan todellakin. Sinä olet onnen tyttö, Elma; te kaksi, sinä ja Mabel, kaiketi tanssitatte herttuatarparkaa aikalailla. Mutta herttuatar pitää siitä. Kunhan vain ne hänen vanhemmat tyttärensä jättäisivät hänet rauhaan, niin hän olisi täysin onnellinen Mabelin vallan alla. Hänen autuaallinen ilmeensä aina huvittaa minua", jatkoi lady Alfreton nauraen, "kun hän on päässyt niistä kaikista aivan eroon ja saa olla kolmisin herttuan ja Mabelin kanssa. Poloiset ihmiset, kun eivät kykene hallitsemaan omia lapsiansa!"

"Pyh!" hymähti Piers.

"Sinä tarvitset hiukan uusia vaatteita, Elma", jatkoi täti mitä parhaimmalla tuulella; "emme saa sallia nuoren sukulaisemme esiintyä pienenä hamsuna, kun hän on vieraissa. Kai meidän täytyy taas mennä rouva Whiten luo. Et ole koskaan näyttänyt niin sirolta missään muussa puvussa kuin siinä, jonka sait tanssiaisiin. No, voimme matkalla poiketa hänen luokseen, ja aineet ja työpalkka voidaan panna minun laskuuni. Mitä otollisimpaan ja sopivimpaan aikaan saapunut kutsu, se täytyy minun sanoa."

Ja niin ajatteli Elmakin, kun hänet muutamaa päivää myöhemmin toimitettiin Mertounin taloon.

"Luulen, että minulla on jotakin puuhaa, mikä sinua viehättää, Elma", virkkoi Mabel heti kun tytöt olivat kahdenkesken. "Se on juuri sellaista omituista, mistä _sinä_ pidät -- sillä sinähän olet jokseenkin omituinen tyttö, niinkuin aina olen sanonut. Mutta eipä väliä; mehän sovimme nykyisin mainiosti yhteen. Ja voimme sanoa toisillemme, mitä tahdomme, eikö niin? Ka, sinä et laisinkaan arvaa, mihin haluan mennä jälkeen puolenpäivän!"

"Sano se sitten", vastasi Elma, ripeästi katkaisten gordilaisen solmun. "Minä olen valmis lähtemään _mihin hyvänsä_ tänä iltapäivänä!" lisäsi hän tanssien pitkin huonetta. "Kuinka ihanaa on olla täällä, olla juuri sinun kanssasi tässä hauskassa, isossa, viileässä talossa ilman läksyjä, opettajattaria tai ketään muita! Lähdemmekö kaksin vai jonkun muun kanssa?"

"Ihan kaksin, omilla kärryilläni",vastasi Mabel. "Tommy istuu takana. Tommy on kotoisin sieltäpäin kuin mekin, näetsen, ja olemme tunteneet hänet siitä asti, kun hän oli tuon mittainen" -- osoittaen kädellään. "Sanovat, että olen aivan turvassa hänen kanssaan. Hän on maailman parhain ja luotettavin Tommy. Ja sitäpaitsi hän tuntee Lontoon päästä päähän. Hän tietää, mihin me tänään menemme", nyökkäsi Mabel salaperäisesti. "Tarkoitan, että hän tuntee paikan ja tietää, minkä kautta sinne ajetaan."

"No?" virkahti Elma tavattoman jännittyneenä.

"Me lähdemme Addison Roadille -- Addison Roadille Kensingtoniin. Kah, oletko nyt sen viisaampi?"

"En rahtuakaan."

Mutta ennenkuin puoli tuntia oli kulunut, oli Elma jo sentään paljoa viisaampi. Mabel kertoi nyt innokkaasti sveitsiläisestä pastorista ja tämän perheestä; kaikki hänen parhaat tunteensa olivat herkistyneet hänen kuultuaan mademoisellen selostuksen tekemästään vierailusta, josta viime luvussa oli puhe. Ja niin elävästi oli opettajatar kuvaillut köyhien, kotiinsa ikävöivien, pettyneiden muukalais-poloisten alakuloisuutta, noiden muukalaisten, jotka mielikuvituksensa hehkuvärein maalaamastaan lomamatkasta olivat saaneet varsin vähän hyötyä ja nyt vain toivoivat olevansa kaukana tästä suuresta, kuumasta, meluisasta kaupungista ja pääsevänsä takaisin omiin rauhallisiin laaksoihinsa, omien yksinkertaisten tuttaviensa pariin -- niin elävästi hän oli sitä kuvaillut, ettei Mabel senjälkeen ollut mitään muuta tehnyt kuin öin päivin sitä mielessään harkinnut.