Part 8

Jos Mabel olisi herkeämättä puhunut kolme seuraavaa tuntia, en luule, että hän silti olisi mitään menettänyt kenenkään silmissä. Hän oli niin mielissään, niin onnellinen, niin innokas, niin pulppuilevan hilpeä, niin halukas huvittamaan, niin hurmaava vilpittömässä itseunohduksessaan, sanalla sanoen, kerrassaan niin vastustamaton, että hän heti voitti kaikkien sydämet.

Ja mitä sitten Elma tunsi? Elman silmät sumentuivat kyynelistä. Hän ei ollut milloinkaan aavistanut, että voisi kenestäkään niin ylpeillä. Hän ei ollut koskaan ennen tietänyt, miltä tuntui omistaa ystävä, josta saattoi olla ylpeä.

Oli mitä lämpimin ja herttaisin heinäkuun ilta. Koko kaupunki oli ulkosalla nauttimassa balsamituoksuisesta ilmasta ja loistavasta näytelmästä, pienen seurueemme ajellessa edestakaisin. Eikä näkynyt hymyilevämpiä kasvoja, ja harvat sydämet lienevät olleet keveämpiä kuin niiden, jotka sinä päivänä istuivat Mertounin herttuattaren vaunuissa.

Vihdoin läheni lähdön hetki.

Puolikääsit, kattovaunut, broughamit [yhden hevosen vetämät suljetut ajopelit. Suom.], kevät avovaunut ja trillat seurasivat toisiansa nopeassa jonossa jokaisesta veräjästä. Neiti Exeter sieppasi kellonsa esille ja alkoi pitää pientä puhetta.

Mutta hän oli ehtinyt sanoa vain: "Kenties olisitte niin ystävällinen ja antaisitte meidän astua alas ensi veräjällä", -- kun hänen ei sallittu enää lisätä tavuakaan. Hetkisen johtajatar epäröi ja vastusteli. "Oh, enhän voisi sitä ajatellakaan, rakas neiti; eihän se voi tulla kysymykseenkään!" sanoi hän; mutta nuoret hänet heti vaiensivat. Ja sitten Mabelin kimakka, kirkas ääni käski ajamaan Haverstock Hilliin neiti Exeterin asunnolle, ja niin keinuivat vaunut eteenpäin, kunnes astuimet laskettiin kulmatalon edessä.

Elma lähti vaunuista viimeisenä. Jokainen lausui hyvästijättäessään kiitoksensa kauniin sanoin, ja jokainen sai herttuattaren tyttäreltä hauskan ja ystävällisen vastauksen. Mutta kun Elman vuoro tuli, suikattiin vain nopea, sydämellinen suudelma eikä virketty kummaltakaan puolelta sanaakaan.

Mutta kumpikin käsitti, mitä se suudelma merkitsi, ja oli siihen täysin tyytyväinen.

XV.

"Voiko samaan aikaan liikkua kahdessa eri seurapiirissä!"

Mertounin herttuatar ensin hiukan hämmästyi, sitten asia häntä huvitti, ja lopuksi hän oli tavattoman ylpeäkin, kun kuuli mihin hänen upeita ajopelejään oli käytetty.

"Se rakas lapsi!" huudahti hän herttualle kahdenkesken jälkeenpäin. "Että hän keksikin sellaista! Kuinka Mabelin sisaret häntä ymmärtävät väärin ja väärin tuomitsevat! Nytkään en totisesti tohdi kertoa heille lemmikkimme hyväntahtoisuudesta ja ystävällisyydestä, sillä he nauraisivat sitä. Mutta eikö tyttö menetellyt herttaisesti? Ja toimia noin ominpäinsä kenellekään hiiskumatta! Olipa se älykästä. Peräti näppärää!"

"Hahaha! Sen voit Mabelista uskoa", vastasi Mabelin isä täysin arvoa-antavasti. "Se häikäilemätön pikku veitikka! Olisinpa tahtonut hänet nähdä!"

"Niin olisin minäkin. Sitä rakasta lasta! Olen kuitenkin iloinen, ettei kukaan muu meistä häntä nähnyt", lisäsi herttuatar-parka hermostuneesti. "Olisimme saaneet siitä alati kuulla. Mutta näin ollen, kun Florence kysyi minulta tänä aamuna, mitä Mabel teki, vastasin vain, että hän oli Elma Alfretonin kanssa ollut puistossa ajelemassa. Minun ei ollut pakko sanoa enempää. Jos kerran _minä_ olen tyytyväinen rakkaan Mabelimme käytökseen, ei tietysti kellään muulla ole oikeutta asiaan sekaantua."

"Se oli aivan sopivaa ja oikeata menettelyä", myönsi herttua ikäänkuin sinetillä vahvistaen puolisonsa hyväksymisen -- vaikka hän kenties sisimmässä sydämessään tuskin oli vähemmän halukas välttämään asian julkiseksi tulemista kuin rouva, "hyvin kiitettävää pienen tytön tekemäksi." Molemmat vanhemmat yhä hellästi ajattelivat perheen nuorinta lasta pienenä tyttönä.

"Äiti-rukkani oli hyväntahtoisimpia ja lempeimpiä ihmisiä", lisäsi puhuja miettiväisesti; "aina hän ajatteli muita, aina suunnitteli jotakin muiden hyväksi; ja Mabel tulee häneen. Pelkään, ettemme nykyjään tee puoliksikaan niin paljoa lähimmäistemme hyväksi kuin meidän tulisi"; ja hän huoahti hiukan.

Mutta hänen oli aika mennä parlamentin ylähuoneeseen, ja hänen oli ilmoitettava, milloin saapuisi jälleen kotiin ja lähtisikö vai eikö vaimonsa mukana siihen tai tähän huvitilaisuuteen sitten jälkeenpäin, -- Mertounin herttua ja herttuatar olivat näet paljoa enemmän toisiinsa kiintynyt pariskunta kuin sir Thomas ja Lady Alfreton tai ylimalkaan useimmat heidän yhteiskuntaluokastaan, ja heidät nähtiin varsin usein yhdessä. Sillä hetkellä, kun kumpikin asia oli järjestetty ja aviopuolisoiden keskustelu päättynyt, hän siis oli jo kokonaan unohtanut Mabelin tai oikeammin Mabelin viimeisen kepposen.

Mutta herttuatar ei ollut unohtanut.

Hänestä tuntui, että hänen täytyi saada vielä toinen kuulija. Mutta kuka siksi sopisi? Lady Alfreton.

Hänen mielessään välähti innostuttavana ajatus, että Elman täti pitäisi arvossa Elman koulutovereille osoitettua ystävällisyyttä; ja kun hän ei ollut kuullut mitään kasvitieteellisessä juhlassa sattuneesta selkkauksesta -- sillä kukaan ei ollut halunnut siitä hänelle mainita, -- hän ajoi nyt Park Lanen taloon laveasti ja alati sanojaan toistellen jutellakseen asiasta, mikä hänen mielessään ylinnä liikkui.

Haastella Mabelista, rakkaasta lemmikistään Mabelista, oli hänelle aina perin ihastuttavaa, saati sitten nyt! Totta puhuen herttuattaren ystävät eivät pahimmille vihollisilleenkaan toivoneet kovempaa kohtaloa kuin joutua hänen kanssaan tunnin ajaksi kahdenkesken, kun hänen armonsa oli sillä päällä, mutta nyt -- nyt kun rakas, lämminsydäminen, harkitseva, huomaavainen lapsi -- (Mabelin hyveet kehittyivät ja paisuivat jokaisesta uudesta tarkastelusta) -- nyt kun tyttö oli niin jalosti kunnostautunut (hänen tekonsa oli muuttunut ihan jaloksi, ennenkuin ehdittiin lady Alfretonin taloon), mikä oli luonnollisempaa kuin että Mabelin äiti halusi kertoa siitä rakkaille ystävilleen -- jok'ainoalle? Hyvin ymmärrettävistä syistä lady Alfreton oli ensimäisenä listalla, ja lady Alfreton siis sai suihkun ensimäisen ryöpyn täysivoimaisena niskaansa.

Mabel-parka olisi tuntenut vihlovaa mielipahaa, jos olisi sen tiennyt. Hänen nuori sydämensä oli juuri avautunut oudolle, uudelle ilolle, minkä rinnalla "kaikki muut riemut vaalenivat"; ja juuri sen uutuudessa oli ollut jotakin niin suloista, että se teki muistonkin siitä melkein pyhäksi. Hän oli ollut ihan häpeissään, tuntenut omituista ujoutta äitiäänkin kohtaan ilmoittaessaan tälle, mitä oli tapahtunut, ja oli keveällä naurulla sivuuttanut tämän mitä hartaimman ja myötämielisimmän kuulijan imartelevan kummastuksen. Edes herttuattaren ylistelyä hän ei ollut huolinut kuunnella enempää kuin oli välttämätöntä. Jollakin käsittämättömällä tavalla se sai hänet hämmennyksiin ja noloksi. Niin vähäpätöinen asia! Sellaisesta joutavasta pikkuseikasta tehtiin niin suuri numero! Ystävällisyydestä, mikä ei ollut hänelle aiheuttanut itsekieltämyksen varjoakaan!

Ja ennenkuin hän sinä iltana meni nukkumaan, oli tähän asti huolettoman tytön sydämessä herännyt hämärä pyrkimys vastaisuudessa viettää parempaa, ihmisystävällisempää, hyödyllisempää ja epäitsekkäämpää elämää kuin mitä hän koskaan tähän asti oli viettänyt. Ensimäinen askel siihen suuntaan oli jo astuttu.

Mutta lady Alfreton kauhistui kuulemastaan. Jos joku toinen olisi hänelle siitä puhunut, niin hän melkein olisi kieltäytynyt uskomasta niin tavatonta kertomusta. Herttuattaren täytyi toki tietää, ja kyllähän (niin hän itsekseen mietti) Mabel oli ajattelematon, tuhma koulutyttö -- mutta sittenkin hänellä oli ensiksikin täysi työ voittaakseen avoimen epäilynsä ja toiseksi ollakseen ilmaisematta kertomuksen hänessä herättämää kammoa, sitten kun hän ei enää vainut asiaa epäillä.

Viisi naista, jotka eivät enää olleet mitään lapsia, istumassa vaunuihin sullottuina! Huh! Tuskin mikään oli hänen armostaan niin vastenmielistä kuin nähdä omat upeat ajopelinsä liian täynnä. Kaksi henkilöä -- tai enintään Elmaa lukuunottamatta kaksi -- oli hänestä kylliksi. Mutta viisi!

"Heillä oli varmaan hirveän ahdasta", huomautti lady Alfreton valittavalla äänellä.

"Sen voitte uskoa. Mutta siitä he vähät välittivät. Nuoret tytöt nähkääs ovat niin hoikkia ja..."

"Olihan opettajatarkin mukana."

"Mabel sanoo, että hän on hento ihminen, ei edes hänen kokoisensa."

"Oh, Mabel on ikäisekseen varsin täyteläinen. Hänestä tulee kaunis, komea, iso tyttö"; ja lady Alfreton, joka inhosi isokasvuisia, lihavia ihmisiä, tunsi ikäänkuin antaneensa pienen letkauksen, sillä totta puhuen hän halusi vuodattaa sappeansa tuon kolttosen tekijään. "Mutta, rakas herttuatar, eikö se ollut hiukan, juuri hiukkasen omituista? Eivätkö ystävämme ihmetelleet ja mielessään udelleet, keitä teidän vaunuissanne oli?"

"Hyväinen aika, entäpä sitten?" Kenties Mertounin herttuatar tunsi, että hänellä oli varaa sellaisen ihmettelyn aiheuttamiseen. "Kunhan tytöillä vain oli hauskaa, perin kernaasti suon ihmisten ihmetellä", lisäsi hän hyvänsuovasi. "Ja rakkaan Mabelin suhteen olin niin mielissäni..." Ja niin edespäin melkein loppumattomiin.

Mutta keskustelun päätyttyä lady Alfreton oli jokseenkin väsynyt Mabeliin.

"Ja pahinta on, etten voi torjua mielestäni pelkoa Elman syyllisyydestä tuohon mielettömään tuumaan, jonka juuri hän lienee alkujaan saanut Mabelin päähän", uskoi hän pojalleen, sitten kun heidän vieraansa oli lähtenyt. "Tiedäthän, kuinka Elmalla aina on tapana jutella neiti Exeteristä ja neiti Exeterin hommista, siitä, mikä hänelle on mieluista tai vastenmielistä, sekä koko tuon ikävän koulun menoista, ikäänkuin ne välttämättömästi olisivat jokaiselle mielenkiintoisia asioita. Tyttö ei välitä vähääkään, kuka täällä on, hän ei ymmärrä koskaan pitää suutaan kiinni. Minä katsahdan häneen, yskäisen, käännän puheen nopeasti toisaalle. Mutta ei siitä ole apua. Nyttemmin olen oppinut, että on aivan hyödytöntä yrittääkään. Jos joskus koetan ehkäistä niitä tiedonantoja, millä hän on päättänyt meitä kestitä, niin pieni ponnistukseni varmasti aiheuttaa jotakin monin verroin pahempaa."

Piers nauroi.

"Ja sinä, Piers, minun täytyy sanoa, että sinä kannustat häntä."

"Niin teen, äiti -- sen tunnustan."

"Vai tunnustat?"

"Kyllä; minä haluan kuulla Elman puhuvan. Hän on niin luonnollinen, niin itsetiedoton, niin varma -- kuten sanot -- kuulijainsa myötätunnosta ja mielenkiinnosta ja niin vakuutettu heidän hyvänsuopuudestaan, että on mahdotonta olla häntä 'kannustamatta', niinkuin sinä sitä nimität. Hänen silmissään neiti Exeter ympäristöineen on joka suhteessa aivan yhtä tärkeä kuin sinä ja sinun ympäristösi tai Mertounin herttuatar ympäristöineen tai kuka tahansa hienoista naistuttavistasi omine piireineen. Sinä et toruisi Elmaa, vaikka hän juttelisi aamuin, keskipäivällä ja illoin siitä, mitä tapahtuu Mertounin perheessä Ja kuitenkin sinä syytät häntä."

"En koskaan, Piers!" kielsi rouva tarmokkaasti.

"Et avoimesti kylläkään, et; sinä pidät Elmasta ja olet hänelle ystävällinen. Luullakseni todella rakastat häntä."

"Niin rakastankin", Lady Alfreton oli liikutettu ja puhui vakavasti.

"Ka niin, minä tiedän sen. Sinä rakastat häntä etkä millään muotoa tahtoisi olla hänelle epäystävällinen, -- mutta jos hän olisi joku muu, joku muu ihmislapsi, niin sinä nuhtelisit häntä armottomasti, milloin hän yrittäisi vain mainita neiti Exeterin nimeäkään."

"Niin... kyllä kai sen tekisin." Tässä lady Alfretonkaan ei voinut olla puolittain hymyilemättä. Sitten hän jatkoi:

"Mutta, Piers, kukapa ei niin tekisi? Eikö siinä ole jotakin sopimatonta, epäsuhtaista -- tuskin tiedän, kuinka ajatukseni esitän... Mutta voiko samaan aikaan liikkua kahdessa erilaisessa seurapiirissä? Voiko Elma tulla meille asumaan -- tiedäthän, että hän tulee perheeseemme; sir Thomas on sen aivan päättänyt omassa mielessään, ja siitä olen iloinen; -- mutta tahdonpa kysyä, voiko Elma tulla ottotyttäreksemme, perheemme jäseneksi, voimmeko esitellä hänet omille tuttavillemme, voiko hän liikkua _meidän_ seurapiirissämme ja näytellä osaansa _meidän_ maailmassamme, jos hän samalla kertaa viljelee ystävyyttä ja seurustelee kaikenmoisten kodittomain ja kulkijain kanssa, kaikenmoisten tuulen tuomien ja veden ajamien henkilöiden kanssa, joita hän ei koskaan tapaa meidän tuttavapiiriimme kuuluvissa perheissä, jotka eivät voi käyttäytyä meidän tapaamme, mennä mihin me menemme, ja olla niinkuin me olemme? Voiko hän? Kysyn sinulta."

"Sitäpä kysyn tytöltä itseltään", vastasi Piers ja nousi, "tai mieluummin odotan, kunnes näen omin silmin. Minä aavistelen, että Elma sekä voi että tahtoo."

XVI.

Lady Mabelin tanssiaiset.

Jokunen päivä sen jälkeen sattui sää vaihtumaan, muuttuen kirkkaasta ja hohtavasta äärettömän kuumaksi, raskaaksi ja sameaksi. Koko ilmakehä oli täynnä sähköä.

Lukukausi läheni loppuansa neiti Exeterin koulussa. Opettajat samoinkuin oppilaatkin olivat rasittuneita ja riutuneita; näkyikin tarvittavan vain tällainen luonnonvoimien painostus, jotta heidän kärsimyksensä nousisivat huippuunsa.

Tilanne ei tarjonnut paljoa viehättävyyttä tai hauskuutta. Kolkossa kulmatalossa oli mahdoton löytää viileitä sopukoita; siellä ei ollut varjoisia kameroita, tuulenhenkäykset eivät osuneet sinne, ja mikä pahempi, ei ollut jäällä jäähdytettyjä juomia, ei viuhkoja eikä hajupulloja. Sanalla sanoen, ei mitään niistä tyynnyttävistä apuneuvoista, joita sellaisissa olosuhteissa varmaan olisi tavattu ylellisyydessä elävien ja varakkaiden asunnoissa.

Silti ei mitään helpotuksia myönnetty. Päänkipu ja raukeus olivat yleiset; mutta vaikka neiti Exeter tunsikin sääliä niitä potevia kohtaan -- ja hän itsekin niistä kärsi, -- ei hän voinut ottaa niitä huomioon. Oppituntien täytyi jatkua, läksyt oli luettava, päiväjärjestystä täytyi noudattaa entiseen tapaan, sillä muutoin koko koneisto olisi joutunut epäkuntoon. Ja urhoollisesti ponnistellen omia mielitekojansa vastaan tuo kelpo johtajatar tunsi, että hän vaatiessaan muita tekemään samoin ei vaatinut enempää kuin mikä oli hänen velvollisuutensa.

Päivät kuluivat uneliaasti, kunnes kerran tuntui rasittavammalta kuin milloinkaan.

"On tulossa myrsky", huomautti Henrietta Grey. "Minä tunnen sen päässäni. Tällä tavoin sitä kivistää vain silloin, kun jossakin lähettyvillä on ukonilma. Sitäpaitsi kuulen etäistä jylinää."

"Onpa näissä huoneissa kuuma!" huudahti toinen. "Kunpa edes saisimme istua ulkosalla ja lukea läksyjämme puiden siimeksessä!"

"Lukeako läksyjämme? Ei!" kivahti kolmas. "Kävelylle tästä pitäisi päästä!"

"Minä en voisi astua askeltakaan", voihkaisi Henrietta, jonka solakka, norja vartalo vaipui väsyneesti eteenpäin. "Tiedänpä, mitä minä haluaisin!"

Kaikki kysyivät, mitä se oli.

"Ajella taas niissä mukavissa, ihanasti keinuvissa vaunuissa. Oi, kunpa saisi vieriä eteenpäin, kuten silloin, tarvitsematta liikkua tai ajatella! En ollut huolinut mainita siitä neiti Exeterille, mutta juuri ennenkuin ajopelit pysähtyivät meitä ottamaan, olin tosiaan tuntenut, etten kykenisi laahustamaan tuumaakaan edemmäksi. Olimmehan jo kävelleet pitkän matkan, kuten tiedätte, ja olin lopen väsynyt. Vai hyväinen, kuinka suloista se oli!"

"Olipa tietenkin, mutta ei sitä kannata nyt ajatella", keskeytti jokseenkin kärsimättömästi eräs kuulija, joka ei ollut päässyt tuosta hauskuudesta osalliseksi. "Puhu sellaisesta, mikä voi tapahtua -- sellaisesta, mitä meille toisinaan suodaan. Ei ole mitään komeita vaunuja pysähtymässä meitä poimimaan, kun ensi kerran menemme ulos, siitä olen vallan varma. Mitä taas tulee lady Mabeliin -- tai miksi häntä nimititte, -- rohkenen väittää, että hän nyttemmin on koko asian unohtanut ja unohtanut teidätkin."

"Onkohan sentään?" Huoneessa kuultiin uusi ääni ja uusia askeleita. "Odota hetkinen, ennenkuin vastaat siihen, Henrietta. Katsohan, Henrietta, ja katsohan, Maggie", virkkoi hän kahdelle vanhemmalle tytölle, jotka olivat hänen erikoisia ystäviään -- "katsokaa", jatkoi Elma, joka viime sanoja lausuttaessa oli tullut sisälle, "katsokaa, mitä minulla tässä on!" Hän veti esille kolme hentoa kirjekuorta, joihin oli painettu pieni kullattu kruunu kuhunkin.

Toiset riensivät häntä kohti.

"En ole avannut omaanikaan", sanoi Elma tarjoten yhden kummallekin edellämainituista osoitteenomistajista, "mutta arvaanpa mitä arvaan! Kas, kas, kas!" Hän kääntyi riemastuneena toisesta toiseen ja pysähtyi sitten vetämään pitkän, syvän, odottavan henkäyksen.

Jokainen kirjelappu sisälsi kutsun illanviettoon.

"Ne ovat Mabelin kesäkutsut", selitti Mabelin ystävätär huomatessaan, että toiset olivat mykkinä mielenliikutuksesta ja riemusta. "Hän saa pitää sellaiset joka vuosi", jatkoi puhuja itsekin säteillen, "ja hän mainitsi minulle joku aika sitten, että hän kutsuisi minut; mutten aavistanut, että myöskin Henrietta ja Maggie kutsuttaisiin, ennenkuin näin kirjeet juuri nyt. Eikä se ole _herttaista_? Eikö se ole _ihanaa_? Eikö se ole _ystävällistä_?"

Siitä asiasta ei voinut olla eri mieltä, ja yhdyskunnan nuorempien ja kutsumatta jääneiden jäsenten kateus osoittautui niin järjenvastaiseksi, että heidän omakin mielialansa pian vaihtui myötätuntoiseksi harrastukseksi. Milloin illanvietto pidettiin? Mikä tunti oli kutsukorteissa mainittu? Mitä laatua tuo illanvietto oli? Ja, kaikkein valtavimpana kysymyksenä, kuinka kukin pukeutuisi?

Henriettan päänkivistys katosi kuin taikaiskusta, ja Margaret, joka oli hiukan jurotellut, kirkastui päivänpaisteiseksi Elman tuoman taian kosketuksesta.

Elma itse säteili ja säkenöi joka taholle. Koko ikävä huone oli kuin muuttunut. Ranskan- ja saksankielen opettajattariinkin tarttui tenho, ja he innostuivat ja vilkastuivat riemusta, tuntiessaan, että oli tapahtunut jotakin, mistä heijastuisi arvoa koko laitokselle. Itse neiti Exeter punehtui ilosta ja mielihyvästä. Keinoista ja apuneuvoista keskusteltiin niin kiihkeästi, että suuremmasta innostuksesta kulmatalon aikakirjat eivät tienneet kertoa. Sanalla sanoen, niin valtavasti "tuleva tapahtuma loi varjonsa eteensä", että jokainen muu varjo sen edeltä haihtui.

Kolme uutta pukua oli välttämätöntä. Elma ei tosin sanonut mitään, kun hänelle iloisesti muistutettiin hänen kukkasnäyttelyä varten saamastaan valkoisesta puvusta, mutta hän arvasi kuinka kävisi, jahka asia tulisi hänen tätinsä korviin.

Keijukaissormien kutomat keijukaisvaatteet -- selvään sanottuna lady Alfretonin oman ompelijattaren tekemä hienonhieno puku asiaankuuluvine lisäkkeineen tilattiin viipymättä Haverstock Hilliin lähetettäväksi; eikä tietenkään käynyt päinsä, että Henrietta enempää kuin Margaretkaan saisivat siroudessa jäädä jälkeen. "Luulen tosiaan, rakkaat tytöt... hm... luulen, että sellaista tilaisuutta varten, niin perin... hm, sellaista aivan erityistä tilaisuutta varten voitaisiin ryhtyä johonkin erikoisempaan hommaan", vihjaili neiti Exeter. "Jos voisit kysyä neuvoa vanhemmiltasi, tyttöseni", virkkoi hän Henriettalle, "varmaankin he olisivat kanssani yhtä mieltä; ja... ja mitä Margaretiin tulee, hän on saanut niin vähän uutta tällä lukukaudella, että... että..." Ja asia päättyi siten, että kaikki kolme puettaisiin yhtä sievästi kuin konsaan lady Mabel itse.

Mutta siinä piilikin salaisuus.

"Fanchette tuntee erään naisen, joka valmistaa komeita pukuja ja aivan huokealla", oli Mabel toverilleen uskonut; sillä hän huolehti nyt yhtä paljon kuin Elmakin siitä, että hänen uudet ystävänsä esiintyisivät edukseen. "Ajattelin, ettet tietäisi mitään hyvää ompelijatarta; koulutytöt kai eivät ole sellaisista asioista selvillä. Valkoinen pukusi näetkös ei ole _aivan_ sopiva tähän tilaisuuteen, vaikka se on hyvin sievä; mutta", lisäsi hän nopeasti, "koska sanot Henriettan ja Maggien aikovan teettää uusia pukineita, neuvohan heitä hänen osoitteelleen; kas tässä", ottaen paperilipun taskustaan -- "hän on Fanchetten serkku, ranskatar hänkin, joten tiedän, että kaikki tulee kuosikasta. Fanchette menee hänestä takuuseen", toimitti tyttö.

"Kah, sanoinhan sinulle", virkkoi hän, kun odotettu ilta tuli ja herttualliset suojat vilisivät loistavista kasvoista ja hohtavista puvuista. "Sanoinhan sinulle, että Fanchette tiesi. Kah, Henrietta näyttää herttaiselta! Ja kuinka hyvin tuo teeruusun väri sopii hänelle! Hän on itsekin kuin teeruusu. Maggien puku on myöskin hyvin sievä -- hyvin sievä. Ja mitä sinuun tulee, Elma... niin, minähän joudun rinnallasi aivan varjoon", vakuutteli nuori hurmaantunut emäntä ihastuneessa epätoivossa. "En luullut näyttäväni hullummalta, ennenkuin te kolme astuitte sisälle. Nyt teidän kaikkien täytyy huvitella. Äiti on teihin ihastunut. Äiti pitää aina minun kutsuistani; hän ei millään ehdolla tahtoisi jäädä niistä pois; mutta tuskin kukaan veljistäni ja sisaristani pysyy silloin edes kotona. Florence on kuitenkin tän'iltana täällä. Kaiketi hän halusi nähdä, mitä minä hommailin. No, ei väliä, hän ei saa mitään kiukuttelemisen aihetta. Tässä ovat serkkuni, Louisa ja Dorothy, ja tässä pojat"; ja esiteltyään nämä muutamin teeskentelemättömin sanoin Mabel kulki eteenpäin.

Elma sanoi jälkeenpäin, ettei ollut jäänyt pois ainoastakaan tanssista, ja Henrietta oli ollut tanssimatta vain silloin, kun oli todella liian väsynyt pyörähdelläkseen.

Margaret, vaikka vähemmän huomattu ja puoleensavetävä, oli ollut täysin tyytyväinen, ja kaikilta olivat hetket kiitäneet nopein siivin.

Se oli ollut tenhoisa ilta, jota kelpasi jälkeenpäinkin muistella. Valot, musiikki, parveke alaslaskettuine verhoineen ja sulotuoksuisine kukkineen, vanhain ja nuorten täyttämät salit, hupaiset vanhanaikaiset tanssit -- Mabelin tapa oli aina järjestää vanhanaikaisia hyppyjä juhlassaan -- ja korkeita käytäviä pitkin kauniisti katetuilla illallispöydillä varattuun ruokasaliin meneminen ja sieltä palaaminen, kaikki yhtyi nuorten vieraiden mielessä harvinaiseksi muistoksi.

Oli tanssittu Mabelin serkun johtama kotiljongi. Ja hän oli ollut siro, ilomielinen nuorukainen, jossa tytön mielestä ei ollut mitään joutavaa hulluttelua.

"Bertie on mainio kaikessa", oli Mabel uskonut uusille ystävilleen, "ja minä olen käskenyt hänen pitää huolta siitä, että saatte kaikkein parhainta. Hän sanoo, ettei hän voi pettää, mutta tietysti hän voi -- tarkoitan, että hän osaa _järjestää_. Alati minä yllätän hänet järjestelemässä. Hän sanoo, että Henriettan on johdettava yksi tanssinumero..." Ja kaikkien katseiden innostuttamana Henrietta oli sen tehnytkin ihailtavan hyvin.

Jokainen oli vienyt mukanaan hauskan, ehkä vuosikausia säilyvän pikku muiston, mihin aarteeseen liittyi ihanista tunnelmista yhtynyt sädekehä.

Aika oli jo kulunut pitkälle aamutunneille, ennenkuin nuo mitä rattoisimmat tanssiaiset päättyivät.

Kuka olisi voinut aikaisemmin lähteä? Kukaan ei ollut halunnut laisinkaan mennä kotiin.

"Oi, kuinka voisimme teitä kylliksi kiittää!" oli Elma nuoren sydämensä lämmössä puhjennut huudahtamaan, sanoessaan herttuattarelle hyvästi.

"Täällä on ollut niin ihanaa, niin ihanaa", oli Henrietta lisännyt säteilevin silmin.

"Ja jokainen on ollut erinomaisen ystävällinen", oli Margaret kainommalla ja hiljaisemmalla äänellä virkkanut. "Kiitos, kiitos teille!"

Ystävällinen herttuatar oli ollut aivan liikutettu. "Rakkaat tyttöni, minä olen niin mielissäni", oli hän vilpittömän sydämellisesti vastannut. "Minä kiitän _teitä_ kaikkia siitä, että pidätte niin suuressa arvossa vähäpätöisiä ponnistuksiamme. Olen hyvin iloinen, hyvin mielissäni, kun kuulen teillä olleen hauskaa. _Hyvästi_" -- hän puristi lämpimästi kummankin ojennettua kättä -- "_hyvästi_!"

"Kolme suloisinta tyttöä mitä olen eläissäni nähnyt", lisäsi hän ääneensä (joko tahallaan tai tahtomattaan), ennenkuin kukaan näistä oli ehtinyt hänen kuuluviltansa.

Mertounin herttuatar oli hyvin ystävällinen rouva.

XVII.

Opettajatar ja oppilas.

"Mabel", virkkoi hänen opettajattarensa aamulla tanssiaisten jälkeen, "mitä aiot tehdä kukkaviholla, joka sinulla oli eilen illalla?"

"Mitäkö sillä tehdä?" vastasi Mabel, nousten haukotellen suuruspöydästä. "Kah, mitäpä siltä tekisin? Sehän kelpaa vain roskasäkkiin eikä mihinkään muuhun."