Part 7

Sillä tiedettiin hyvin, että tämä vuoden suuri päivä oli rakas neiti Exeterin sydämelle ja että hän silloin teki parhaansa kestitäkseen, miellyttääkseen, huvittaakseen ja tyydyttääkseen jok'ainoata suojattiaan ja että hän samaten piti arvossa ponnistuksilleen osoitettua tunnustusta ja kiitollisuuden vastakaikua niiden sydämissä, joiden hyväksi hän uurasti.

Syntymäpäivä -- syntymäpäivää mainittaessa tiedettiin aina, _kenen_ syntymäpäivää tarkoitettiin -- oli vuoden ainoa tilaisuus, jossa pieni johtajatar päästi tunteensa valloilleen oikealla naisellisella, hellällä, myrskyisellä tavalla; se oli ainoa hänen luontaisesti seuranhaluiselle taipumukselleen sallittu tilaisuus, jossa hän haitatta holhousvelvollisuudelleen tai kurinpidolle voi antautua tuhlailevan vierasvaraisuuden iloon. Tunnit vaihtuivat, säännöt viskattiin tuuleen tänä ainoana päivänä vuodessa.

Nautittiin myöhäinen aamiainen eli murupuolinen -- oikeammin sarja aterioita, sillä jokainen otti mitä halusi ja mihin aikaan halusi. Teekupit olivat asetetut pienille tarjottimille eri aikoina pöydän luo saapuvia ja sen luota poistuvia kotoisia vieraita varten. Päivällistä ei syöty ensinkään, vaan sensijaan myöhäinen illallinen, uhkea illallinen, joka tarjottiin vasta puoli yhdeksältä ja siis aivan poikkesi opiston säännöllisestä päiväjärjestyksestä. Juhlapöytä oli koristettu mitä ihanimmilla kukkasilla ja runsaasti varattu vuodenajan herkuilla. Jokainen tunsi, että tämä iltahetki kruunasi kaiken, sillä kuiskailtiin, että neiti Exeter näitä pitoja järjestäessään oli antanut mitä auliimpia ja tuhlailevimpia määräyksiä. Siitä ei kukaan laitoksen oppilas, vanha tai nuori, olisi tahtonut jäädä pois, vaikka olisi mitä saanut.

Kenties kukaan, joka ei tiedä, mitä merkitsee tottumus päivästä päivään tai viikosta viikkoon tehdä joku määrätty asia määrätyllä tunnilla -- elää määrättyjen sääntöjen mukaan, vaikkapa ne olisivat oikeamielisimmän ja inhimillisimmänkin itsevaltiaan säätämiä, -- ei voi oikein arvostella tuollaista pakosta vapautumisen tuottamaa sanomatonta tyydytystä, vaikka se tapahtuu vain kerran tai aniharvoin, eikä käsittää sankarittareni ja hänen koulutoveriensa voimakasta riemua, kun heinäkuun viidennentoista päivän tullen kaikki säännöllinen järjestys, mihin Haverstock Hillin kulmatalon asukkaat olivat tottuneet, kerran vuodessa käännettiin ylösalaisin.

"Tuntuu siltä kuin heräisi uudessa, erilaisessa maailmassa", koetti Elma selittää Mabel-ystävättärelleen. "Asia on näetkös tällä tavoin. Silloin tällöin saamme koko päivän loman; tietysti on meillä lupaa kuningattaren syntymäpäivänä; ja jos sattuu joku suuri yleinen tapaus, neiti Exeter aina herttaisesti hymyillen lausuu: 'Mielestäni en tällaisessa tilaisuudessa voi olla antamatta teille koko päiväksi vapautta'. Mutta ne lupapäivät eroavat melkein yhtä paljon tästä kuin ne eroavat lukupäivistä. Kaikki kiitämme ja riennämme täyttä vauhtia pois johonkin perheeseen, mihin voimme mennä -- sukulaisten tai ystävien luo tietenkin. Emme koskaan uneksikaan kotiin -- tarkoitan kouluun -- jäämistä, jos meillä suinkin on muualle mentävää. Mutta huomenna" -- sanoimme jo, että oli tuon merkkipäivän aatto -- "huomenna on ilmassa sellainen tuntu" -- ja Elma ravisti innokkaana pieniä touhukkaita olkapäitään, -- "on jotakin, mikä värähtää meidän kaikkien ruumiissa ennenkuin aamulla heräämmekään; kuulemme ikäänkuin jonkun äänen sanovan, että kaikki ajattelemme samaa ja tunnemme samaa; eikä kukaan poistu omille teilleen, vaan kaikki yhdessä aiomme pitää hauskaa parhaamme mukaan. Niin me tunnemme -- ja niin neiti Exeter luullakseni tahtookin meidän tuntevan. Olemme niin innostuneita, että varmasti heräämme aikaisin ja tuskin maltamme viipyä vuoteissamme myöhäiseen aamiaiseen asti. Siitä huolimatta pidämme tuosta myöhäisestä aamiaisesta: tuntuu niin muhkealta ja hienolta muiden ihmisten tapaan kävellä alas murkinoimaan puoli kymmeneltä -- ja sitäpaitsi sanoo neiti Exeter, että se estää meidät liiaksi uupumasta päivän lopulla. Siis rukousten, aamiaisen ja lahjojen antamisen jälkeen -- niistä lahjoistahan jo sinulle mainitsin -- neiti Exeter nousee, hymyillen joka puolelle, kertoakseen meille, mitä _hän_ aikoo tehdä; me kaikki saamme tehdä, mitä haluamme... Olemme sen jo aikoja sitten keskenämme suunnitelleet, käsitäthän, ja hyvin luultavasti neiti Exeter sen arvaa, mutta ei ole tietävinään ja ilmoittaa aluksi _oman_ ohjelmansa, kuten hän sitä nimittää."

"Ja millainen se ohjelma on? Älä hyppää ylitse. Kerro minulle jok'ainoa seikka", pyysi Mabel hartaasti ja aivan tosissaan; sillä tähän mennessä hän, kuten tiedämme, oli alkanut tuntea teeskentelemätöntä mielenkiintoa tyttöjen kohtaloihin ja tiesi paljoa enemmän Elman pääasiallisista ystävistä ja tuttavista kuin heidän pelkät nimensä. "Mitä neiti Exeter itse tekee?"

"Hän johtaa ostoksilla käyntiä, kuten hän sitä nimittää, aamusella. Luullaksemme hän varaa syntymäpäiväkseen kaikki ostokset, mitä tietää meidän tyttöjen haluavan; hänellä näkyy olevan niin paljon tehtävää, ja käydään niin perin hauskoissa, huvittavissa paikoissa. Ajamme Bond Streetin pitkin omnibuksella..." Elma pysähtyi.

"Omnibuksella -- niin", nyökkäsi Mabel (sanoakseen: "Tiedän varsin hyvin, mitä omnibus on; olen nähnyt niitä, älä pysähdy tietämättömyyttäni valaisemaan") -- "niin, omnibuksella. Sepä onkin osa huvista. Usein ajattelen, kuinka mielelläni ajaisin omnibuksessa."

"Ka, minä en niistä pidä", tunnusti Elma vilpittömästi. "Ne ovat hirveän kuumia, niissä saa päänkipua, ja muutamat niistä tärskyttävätkin aika lailla -- mutta emmehän me koskaan osoita tyytymättömyyttä; sillä tietysti neiti Exeter itse mieluummin ajaisi sievissä avonaisissa vaunuissa; eikä hänellä tietenkään ole muuta keinoa meidän kuljettamiseemme; ja syntymäpäivänään hän ehdottomasti tahtoo maksaa kaikki jokaisen puolesta. Nousemme siis omnibukseen aivan oikein; matkaa ei olekaan varsin pitkälti; ja päästyämme Marmorikaaren luo meidän tarvitsee vain kävellä pois."

"Mutta lähtevätkö kaikki tytöt? Koko kouluko?"

"Oh ei, hyvä ystävä", virkkoi Elma hilpeästi. "Jokainen opettajatar johtaa omaa joukkoansa, mikä yhtäälle, mikä toisaalle. Neiti Mordern melkein aina haluaa nähdä tauluja, mutta ne, jotka lähtevät hänen mukanaan, tahtovat ainakin Burlington Arcadelle. Mademoiselle Marie taas vie joukkonsa ranskalaisiin myymälöihin ostamaan suklaatia ja tekokukkia sekä pujahtaa puoli kahdentoista aikaan Rowille ratsastajia katselemaan. Vaikkei kukaan sitä luulisi, on mademoiselle Marie mielettömästi ihastunut hevosiin; hänen veljensä palvelee jossakin ranskalaisessa rakuunarykmentissä."

"Mitäpä hänestä, Elma. Mutta etkö silloin mene mademoisellen kanssa? Luulin sinunkin pitävän hevosista?"

"Ah kyllä, mutta minä olen mieluummin neiti Exeterin kanssa. Pysyn hänen lähettyvillään kaiken päivää. Ne tytöt, jotka aamulla menevät Rowille, tulevat sitäpaitsi myöhään ja väsyneinä kotiin, minkä jälkeen he mieluimmin istuskelevat puutarhassa satukirjoja lukemassa. Ne ovat tavallisesti pieniä tyttöjä. Vain neljä meitä vanhempia lähtee neiti Exeterin matkaan, ja me palaamme jokseenkin aikaisin -- tarkoitan, että olemme kaikki kotona kello kahden tienoissa, ja sitten vetäydymme kaikki omiin suojiimme lepäämään päivän kuumimmiksi tunneiksi, kunnes kello neljän tienoissa tuodaan teetä."

"Mitä? Teetäkö? Olettepa te aika herkuttelijoita!"

"Niin todellakin! Joka ovelle naputetaan, ja tarjotin..."

"Tarjotinko?"

"Ja kun se ehtii meidän ovellemme, Henriettan ja minun, me hypähdämme ylös ja huudamme: 'Sisälle, Mary! Mitä siellä on, Mary?' ikäänkuin emme ollenkaan aavistaisi! Sillä osa iloa onkin siinä, ettei mitään ole _sanottu_, näethän. Sitten Mary selittää: Neiti Exeter ajatteli, että kuppi teetä virkistää nuoria neitejä, ennenkuin jälleen menette ulos, ja olkaahan hyvät ja valmistautukaa lähtemään neljännestä vaille viisi'."

"Ja mihin teidän sitten on lähdettävä?" sanoo Mabel.

"Puistoon. Puistoon päivän muodikkaimmalla tunnilla. Ajattelehan, Mabel! Käymmehän me, minä ja sinä, siellä siihen aikaan kotiväkemme kanssa; mutta neiti Exeter tyttöineen tekee sen ainoastaan tuona päivänä. Ja on perin hauskaa mennä kaikki yhdessä ja mennä samaan aikaan kuin muutkin ihmiset, eikä saapua kävelyltään juuri päivän herttaisella, vilpoisella hetkellä ja istua ikävään päivällispöytään silloin kun kaikki hienoimmat ihmiset lähtevät ulos jälleen."

"Mutta en käsitä, miksei neiti Exeter pidä samoja _tunteja_ kuin mekin", huomautti Elman kuuntelija varsin luonnollisen tietämättömänä. "Jokainen voinee toki syödä päivällistä milloin haluaa, tulla kotiin ja lähteä ulos milloin haluaa, kun vain asiansa siten järjestää."

"Oh, se ei laisinkaan kävisi päinsä koulussa" -- Elma pudisti viisaana päätänsä, -- "ei laisinkaan. Koulussa on otettava huomioon kaikenlaisia seikkoja; emmekä siitä tuskittelekaan, kun kerran olemme siihen oikein tottuneet. Talvisin emme siitä ensinkään välitä; on rattoisaa ja kodikasta istahtaa hauskaan, lämpimään, valoisaan ruokailusaliin kello kuudelta, kun tietää, että jälkeenpäin on pitkä hupaisa ilta edessä. Henrietta sanoo, että päivällisen syöminen kello kuudelta on meille kaikille perin terveellistä, ja että neiti Exeter keksii paljon miellyttäviä seikkoja, mitkä eivät ole tyttökouluissa tavallisia."

"Niinpä kyllä, todellakin; mutta kerrohan nyt loppukin siitä syntymäpäivästä, ole niin ystävällinen." Täytyy myöntää, että Elma oli taipuvainen poikkeamaan aineestansa, minkä hän aina säännöllisesti teki saadessaan tilaisuuden sanoa sanasen neiti Exeterin puolesta. "Ka, jatkahan", pyysi Mabel.

"No niin, siellä me kävelemme edestakaisin yhtä muhkeasti kuin kuka muu tahansa. Kävelemme ympäri, istumme -- neiti Exeter hommaa aina tuoleja --, tapaamme joitakuita hänen tuttaviaan, jatka tietävät hänen olevan siellä ja tulevat vartavasten; ja viime vuonna näimme Walesin prinssinkin tyttärineen kulkevan kolmesti ohitsemme, kerran aivan läheltä, ja herra ja rouva Gladstonen..."

"Heidät voi nähdä joka päivä. Entä sitten?"

"Sittenkö? Mitä? Mitään muuta ei olekaan."

"Ettekö te mitään muuta tee?"

"Emme tosiaan; viivymme aivan myöhään, kunnes jokainen lähtee pukeutumaan päivällistä varten. Silloin mekin lähdemme ja tiedämmepä, mikä kotiin palattuamme meitä odottaa."

"Mikä?"

"Hienoin illallinen mitä kuvitella voi. Kerron siitä sinulle perin pohjin joskus toiste. Siinä on kaikkea -- kaikkea. Neiti Exeter koettaa yllättää meidät jollakin uudella joka vuosi; ja vaikka silloin jo olemme varsin väsyksissä pukeudumme aina parhaimpiimme, samaten kuin neiti Exeterkin... ah, kello soi, Mabel, minua tullaan noutamaan -- hyvästi!"

"Maltahan silmänräpäys, Elma. Kuinka monta teitä lähtee puistoon -- neljäkö?"

"Vain kolme. Neiti Exeter sanoo, ettemme voi kävellä useampi kuin kaksi rinnatusten iltapäivällä. Hyvästi."

"Kuka jää kotiin? Et suinkaan sinä?"

"En, en! Clara -- Clara Nugent. Muttei hänkään jää kotiin, hän menee iltapäivä-konserttiin erään tätinsä kanssa. Hän on soitannollinen tyttö ja jokseenkin köyhä. Neiti Exeter lahjoittaa hänelle pääsylipun -- varmaan on konsertti jossakin, -- ja siten, vaikka hän muuten viettääkin koko päivän meidän kanssamme, hänellä on konserttinsa erikseen."

"Kylläpä teillä varmaan on hauskaa", virkkoi Mabel hiljempää kuin hänen tapansa oli. Ja hän unohti vastata lähtevän vieraansa kolmanteen iloiseen hyvästijättöön, mutta näkyi sensijaan vaipuneen mietteisiinsä.

XIII.

"Tahdon kerran olla hiukan ystävällinen."

"Äiti, et voine sitä todella tarkoittaa!"

"Mutta, hyvä lapsi, en minä näe siinä mitään sopimatonta."

"Tuuma on mieletön, ja siksi sopimaton! Mihinkähän tosiaan, äiti, tämän jälkeen suostutkaan? Mabel saattaa sekä sinut että itsensä naurunalaiseksi. Ajatella hänen istuvan yksinään sinun vaunuissasi..."

"Mutta, rakas Florence, miksikä ei?" Florence oli Mabelin vanhempi sisar, lähinnä iässä ja lähinnä vallassa Mertaunin herttuattaren tyttäristä. Hänen kanssaan herttuatar suvaitsi väitellä, toiset hän ilman muuta sivuutti. "Miksikä ei?" jatkoi hellä äiti puolustellen lemmikkiänsä. "Itse ajan tosiaan mieluummin Mabelin pienissä kärryissä silloin tällöin, ja se huvittaa minua; niissä voin tehdä vapaan, virkistävän retken virran rantaa pitkin, ja se saattaa minun hermoni paljoa parempaan kuntoon illaksi kuin ajelu puiston tungoksessa. Minä pidän Mabelin tuumaa aivan mainiona! Ja se huvittaa lapsi-parkaa..."

"Se on niin järjetöntä!" Lady Florence ei ollut taitava väittelijä. "Ei ketään hänen kanssaan, tyttö istumassa aivan yksinään loistovaunuissa!"

"Miksi ei sitten joku teistä lähde hänen mukaansa? Mikset mene itse?"

"Hän tietää, että olen estetty", vastasi sisar lyhyeen. "Ennenkuin Mabel teki ehdotuksensa, hän tiesi varsin hyvin, ettei kukaan meistä voinut lähteä. Hän valitsikin sitä varten oman aikansa: emme olisi kuulleet asiasta sanaakaan, ellei Truefit olisi sattumalta lähettänyt kysymään määräyksiä kääsien suhteen puolisen jälkeen. Äiti, ihmettelen tosiaan, että voit tuolla tavoin hemmoitella piloille Mabelin. Olet pilannut hänet niin, että..."

"Häntä ei enää voi enempää pilata", huusi iloinen ääni puhujan takaa, ja mainittu Mabel ilmestyi täysissä matkatamineissaan. "Ahaa, minä kuulin, mitä sanoit, Florence. Oletkin aivan oikeassa. Ei hyödytä yrittää, äiti. Minua ei voi enää enempää pilata, niinkuin Florence sanoo, ja minun täytyy siis tyytyä siihen, mitä jo olen saanut. Mistä Florence nyt sitten torailee? Ajopeliemme vaihdostako?"

Herttuatar katsahti häneen hellästi,

"Sinä olet näyttävä lystikkäältä, äiti, mutta niin olen minäkin! Minä tahdon näyttää lystikkäältä. Etkö sinä? Minä menen kaikkien muiden ihmisten sekaan ja ajelen juhlallisesti edestakaisin aivan yksikseni, kuten sinä! Ja sinä saat ajella rannalla, tuntea raikkaan ilman puhaltelevan poskiisi ja silmiisi karkoittaen sinusta kaiken päänkivun kuin usvan, niinkuin se karkoittaa minustakin, milloin on ranskalaisten teonsanoin taivutuksia läksynä."

"Epäilemättä se tekee päänsärylleni hyvää, rakas tyttöseni."

"Senvuoksi Mabel kai sitä koetta ehdottikin", huomautti Florence ivallisesti. "Mabelhan aina ajattelee muita."

Mabel punehtui.

"En käsitä, miksi minun tulisi ajatella muita, kun muutkaan eivät ajattele minua", aloitti hän vihastuneesti. "En sanonut, että pyysin äitiä lähtemään päänkipunsa vuoksi; sanoin vain, että _kun_ hän lähtee, se saattaa parantaa hänen päänkipunsa. Minä en ole tekopyhä" -- ja hän vaikeni uhmamielin.

"Et tosiaan! Mabel sitä ei koskaan ole!" huudahti hänen varma puoltajansa, johon tyttären mieliala tarttui. "Sinä, Florence, et tosiaan saisi hänestä sellaista ajatella. Mitä taas minuun tulee, niin jos tahdon lainata vaununi jollekulle, on se _oma_ asiani. Mitä nureksimisen syytä tällaisessa yksinkertaisessa asiassa näet", jatkoi herttuatar valitellen, "sitä en voi ollenkaan käsittää".

Florence kohautti olkapäitänsä. "Se on vain osa kokonaisuudesta", jupisi hän lähtien huoneesta.

"Kiusallinen kapine!" huudahti Mabel helpotuksesta huoahtaen. "Pelkäsin, että hän tahtoisi lähteä kanssani ulos tai pakottaisi Edithin lähtemään, ja se olisi tärvellyt kaiken. Minä tahdon lähteä aivan yksinäni -- aivan yksinäni. Kerron siitä sinulle seikkaperäisesti, kun tulen kotiin, äiti. Mutta tietenkin sinun tulee olla siitä muille virkkamatta, tai saatamme molemmat joutua tiukalle", lisäsi tyttö suojelevasti.

"Mutta, rakas lapsi..." Poloinen herttuatar näytti hiukan hämmentyneeltä ja levottomalta. "Tiukalle, rakkaani? En käsittänyt sitä. Eiköhän olisi parasta, että antaisit minulle vihjauksen? Minä en hiiskuisi sanaakaan sisarillesi, mutta sinä, näetkös, olet vielä kovin nuori."

"Oh, kyllä minä asiani hoitelen", nyökkäsi Mabel rauhoittavasti. "Älä huolehdi, äiti, kyllä minä tiedän, mitä teen, enkä voi mitenkään sitä sinulle edeltäpäin kertoa. Ei se mitään ole... ei tosiaan... Vain..."

"Mikset ota Elma Alfretonia mukaasi?"

Salama välähti Mabelin silmästä.

"Vai niin?" huudahti herttuatar mielissään omasta terävyydestään. "Sinä haluat ottaa Elman? Hyvin kernaasti. Mutta mikset sitä ennen sanonut? Mitä vaaraa Elman ottamisesta voisi olla? Ja lady Alfreton on sellaisesta huomaavaisuudesta aina hyvillään."

"No, niin on asian laita, eikä se sentään niinkään ole", vastasi Mabel, jonka kaikkine vikoineenkin tiedämme olleen rehellisen. "Minä en tahdo noutaa Elmaa, mutta..."

"Mutta sitä minä aavistinkin", virkkoi hänen sisarensa astuen jälleen huoneeseen. "Sinä luulet, että kun te kaksi tyttöä istutte äidin vaunuissa, se herättää huomiota, ihmiset ihmettelevät ja pysähdyttävät vaunut teitä puhutellakseen."

"En minä laisinkaan sellaista ajatellut."

"Siksi oletkin pannut päällesi uuden puvun ja hatun", jatkoi Florence ilkkuen, "ja epäilemättä olet kehoittanut Elmaa tekemään samoin ja..."

"Enpä kehoittanut, en, en! Elma ei tiedä tulostani. Hän ei tiedä asiasta mitään. Hän..."

"Hyväinen aika!" keskeytti herttuatar kummastuneena.

"Elma ei tiedä? Mitä menosi sitten hyödyttää? Sinä et mitenkään häntä löydä. Luulin ymmärtäväni..."

"Äiti, jos luulet ymmärtäväsi Mabelia, niin erehdyt!" Taaskin Florence hymyili pilkallisesti.

Herttuatar katsahti vuorotellen kumpaankin. Mitä hänen tuli sanoa? Kuinka hän asian ratkaisisi? Tähän asti Mabel oli pitänyt päänsä koko maailmaa vastaan; kaikki, mitä Mabel teki, oli oikein, kaikki, mitä hän sanoi, oli puolustettavissa. Mutta nykyisessä tapauksessa tuntui kerrankin siltä, että todellakin... todellakin... Hän katsahti epäröiden toisesta tyttärestään toiseen, ja epäily ja neuvottomuus kuvastui hänen kasvoillaan.

Kunpa Mabel vain puhuisi suunsa puhtaaksi! Sanoisi suoraan ja luottaisi häneen! Siinä tapauksessa hän taistelisi Mabelin puolesta viimeiseen veripisaraansa asti; mutta kuinka puolustaa tällaista salaperäisyyttä?

Vaunut ilmoitettiin. "Hän saa siis lähteä?" virkkoi Florence nähdessään joutuneensa tappiolle.

"Tietysti hän lähtee!" Mabel katsoi sisartaan hehkuvin poskin ja varmoin silmäyksin. "Tietysti hän lähtee!" Sitten hermostuneesti napittaen hansikkaansa: "Hyvästi, äiti, hyvästi!"

"Hyvästi, rakkaani", kuiskasi hänen äitinsä. "Toivon, hm... toivon ajelusi sinua huvittavan." Sitten äänekkäämmin (sillä Florence yhä katseli ja kuunteli): "Älä... älä toki, Florence, katso minuun tuolla tavoin" -- hänen äänessään oli terävä sävy. "Sinä olet hyvin töykeä. Tottahan saan sanoa hyvästi Mabelille, jos tahdon, tarvitsematta siihen pyytää sinulta lupaa! Mabel... hm... ole varovainen, rakkaani", (kuiskaten hänen korvaansa) "hiukan varovainen. Ethän tee mitään hupsua tai mieletöntä?"

"En aio tehdä mitään hupsua tai mieletöntä, äiti."

Uppiniskaiset olkapäät nytkähtivät. "Miksi sellaista luulet?" Sitten hän lisäsi äkkiä pehmeämmällä sävyllä ja äänenpainolla: "Tahdon kerran olla hiukan ystävällinen."

XIV.

Ajelu puistossa.

Kenties Mabelin ei olisi sopinut sitä tehdä, mutta luullakseni lukijani antavat hänelle anteeksi kuullessaan, mitä seurasi. Muistakaamme, että hän lapsuudestaan asti oli tottunut noudattamaan jokaista päähänpistoansa ja tyydyttämään jokaisen oikkunsa; ja nyt -- kun jalompi liikutus kuohutti hänen nuorta rintaansa, hänestä näytti, että jokainen, ken yritti ehkäistä häntä päästämästä sitä vapaasti valloilleen, ansaitsi uhmailua ja oli saatettava tappiolle.

Hän tiesi, että jok'ainoa hänen sisaristaan olisi noussut hänen nykyistä hommaansa vastustamaan; tuskin saattoi luottaa siihenkään, että äiti olisi sen hyväksynyt ja häntä siinä tukenut. Senpä vuoksi hän keneltäkään neuvoa kysymättä oli hankkinut vain sen verran lupaa kuin oli aivan välttämätöntä.

Hän säteili voitonriemusta; ja vaikkei tämä voitonriemu itsessään ehkä ollut erittäin kiitettävä, oli nuoren tytön povessa toisenlainenkin hehku, mikä ennusti parempaa tulevaisuudessa kuin ne tunteet, jotka koskaan ennen olivat saaneet sen sykkimään.

-- Ei ole mahdollista, että he jäävät minulta huomaamatta, mutta kuitenkin minun täytyy vaania kuin kissa. Tänään on niin paljon ihmisiä ulkona. Olinpa typerä, kun en kysynyt Elmalta, aikovatko he mennä joihinkin erityisiin paikkoihin vai istahtaa johonkin! -- "Thomas!" -- nojaten eteenpäin. Thomas vilkaisi taakseen ja kosketti hattuansa. "Kuulkaa, minä haluan ajaa niin paljon kuin mahdollista kadun sisemmällä puolella -- ja lähellä käytävää. Sanokaa Truefitille, että hän huolehtii siitä." Sitten nuori neiti nojautui jälleen taaksepäin, kiihtyneenä, mutta vakavana.

-- Florencen ei tarvitse pelätä, ajatteli hän; -- minä en tee mitään kepposia. Istumme kaikki mahdollisimman oikeassa asennossa; ja minä takaan, että neiti Exeter osaa istua yhtä hyvin kuin äiti tai kuka tahansa. Rakas neiti Exeter-poloinen! Tunnen pitäväni hänestä oikein paljon nyt, Elman vuoksi. Luulen tuntevani jokaisen kiharan hänen tukassaan ja jokaisen poimun hänen pienessä myssyssään. Kylläpä Elma riemastuu. Hän... kas, tuolla ne ovat! Tuolla ne ovat! -- Pieni yksin puhuja melkein hypähti innoissaan, kun hänen silmänsä sillä hetkellä äkkäsi mustahelmisen viitan -- neiti Exeterin oman mustahelmisen viitan, mustilla pitseillä somistetun päivänvarjon sen yläpuolella ja Elman valkoisen puvun siinä vieressä. Pieni seurue käveli verkalleen häntä kohti, mutta heidän päänsä olivat käännetyt toisaalle.

Seuraavassa tuokiossa Mertounin herttuattaren palvelija kuitenkin oli kiinnittänyt naisten huomion lady Mabel Pomerayhin, joka istui avoimissa vaunuissa aidakkeen vieressä.

"Olen tullut vartavasten. Teidän todellakin täytyy -- Elma kertoo teille. Tiesin, että olisitte täällä; ja nämä ovat äitini omat vaunut; olen lainannut ne itseäni ja ystäviäni varten. Pyydän teitä kaikkia tulemaan ajelulle. Älkää nyt, hyvä neiti Exeter, kieltäkö!"

Olisiko kukaan hennonut kieltäytyä? Kehoituksessa oli jotakin niin luontevaa, niin suoraa, niin vilpittömän totista, se oli ilmeisesti lausuttu niin hartaasti ja tositarkoituksessa, ja puhuja näytti niin aivan toisenlaiselta kuin kukkasnäyttelyn keveän häikäilemätön lady Mabel, että neiti Exeter tunsi olevansa pahemmassa pulassa kuin koskaan ennen elämässään.

Töykeästi kohdeltuna hän oli osannut vastata tyynen arvokkaasti; loukattuna hän oli työntänyt loukkauksen luotaan juuri sillä, ettei ollut sitä huomaavinaan; mutta hän tuskin tiesi, missä oli tai mitä hänen pitäisi sanoa nyt, kun kaikki nuo kiihkeät silmät olivat häneen käännettyinä.

Sitäpaitsi näyttivät korkeapontimiset, mukavat, muhkeat vaunut tavattoman vietteleviltä.

"Laskekaa astuimet, Thomas." Lady Mabel puuttui itse asiaan, mutta varsin miellyttävästi. "Onhan kaikki oikein. Niin, sitä ajattelinkin. Tiesin, ettei neiti Exeter kieltäisi minulta tätä iloa _syntymäpäivänään_", lisäsi puhuja ja hänen suunsa vetäytyi hymyyn, joka kaunisti hänen koko kasvonsa. "Minäkin tahdon osani syntymäpäivästä."

Kun kaikki olivat asettuneet paikoilleen ja vaunut lähteneet liikkeelle, jatkoi Mabel: "Ette saa pitää minua röyhkeänä tyttönä, neiti Exeter; sillä mehän oikeastaan tulimme esitellyiksi toisillemme jo kasvitieteellisessä juhlassa, -- minä vain en silloin ollut teitä tuntevinani, olin kovin kuumissani ja kovin äkäinen; luulen käyttäytyneeni pahoin jokaista kohtaan sinä päivänä. Mutta Elma tuntee minut nyt; hän tietää, että haluan rakentaa... ystävyyttä. Elma, sanothan sinä hyvän sanan puolestani? Kerro neiti Exeterille, että äiti sallii minun soittaa suutani kotona -- kaikkien heidän täytyy sallia, tahtovat tai eivät, -- joten hänen tulee koettaa olla välittämättä, jos nyt lepertelen." Neiti Exeter näytti perin suopealla, "Istutteko nyt kaikki kolme mukavasti?" puhui nuori emäntä edelleen äärettömän huolehtivasti. "Onhan teillä kai hyvin tilaa? Mutta kumpi on Henrietta ja kumpi Maggie, saanko kysyä? Luulen sentään tietävänikin", lisäsi hän, kun kaikki nauroivat. "Tämä pitkä tyttö on Henrietta. Elma sanoo teidän olevan paljoa pitempi minua!" Hänen katseensa ilmaisivat ihailua vastapäätä istuvaa solakkaa, notkeavartaloista neitosta kohtaan. "Mutta minä olen toki Elmaa pitempi!" Ja niin edespäin, ja niin edespäin.