Part 3

"Niinkö sinunkin mielestäsi?" virkkoi Piers äkkiä. "Ka, omituistahan se on, mutta minusta tuntui, kuin en koskaan olisi nähnyt Elmaa sievempänä."

"Elma itse kylläkin", myönsi äiti, "Elma näytti kyllä sievältä. Sievältähän hän aina nykyisin näyttää, mielestäni." -- Puhujalle oli ominaista, että hän saattoi vaihtaa mielipidettä yhtä nopeasti kuin pukua, ja sen jälkeen kuin hänet viimeksi tapasimme, oli lady Alfretonin mielessä tapahtunut tämä muutos hänen nuoren sukulaisensa ulkomuotoon nähden. "Mutta, rakas Piers", huudahti hän kammitsoistaan vihdoin vapaaksi päästetyn, tähän asti hillityn paheksumisen kaikella tarmolla, "rakas Piers, en muista koskaan nähneeni mokomaa pukua! En voi käsittää, kenen he olivat saaneet sen hänelle ompelemaan!"

"Mitä vikaa siinä sitten oli?"

"Siinä oli kaikki viat -- kaikki. Näithän toki itsekin, että se oli aivan kuositon ja sopimaton, että se kiristi kaulasta ja riippui pussillaan selästä, että se oli liian pitkä ja liian väljä..."

"Totisesti, äiti-rouvaseni, tuosta kaikesta en huomannut mitään. Näin vain, että Elma esiintyi tavattoman sievänä, vilpoisena ja sirona..."

"Ei hän siro ollut, ei, ei, Piers. Ei. Sitäpä hän juuri ei ollut. Suo anteeksi, että väitän sinua vastaan, mutta jos minä mitään hiukan ymmärrän, niin ymmärrän pukuasioita. Hame oli varsin hyvä, mukava luullakseni, ja... ja siisti; vilpoinen myös, kuten sanot. Mutta kun kehut sen siroutta..."

Rouva kohautti olkapäitänsä.

"Sinun olisi itse pitänyt huolehtia sen valmistuksesta, äiti", huomautti Juliet tähän.

"Niin olisi. Siinä olet oikeassa. Tästä lähin ei mikään muu auta." Lady Alfreton vaikeni, ja sitten hän tilanteen tärkeyteen sopivalla äänenpainolla julisti tekemänsä päätöksen maailmalle, "Ja minä _tahdon_. En halua enää mokoman näyttelyn mahdollisesti uudistuvan. Elma saa olla ja elää kuinka haluaa Haverstock Hillissä, mutta kun hän saapuu Park Lanelle, tulee hänen esiintyä puolisoni veljentyttärenä ja meidän mieleisessämme asussa. Täksi päiväksi Marie saa harsia edes jonkun laskoksen tuohon hirveään hameeseen, ja minun on koetettava olla näkemättä sitä lerppuvaa kaulusta. Mutta kun tyttö ensi kerran tarvitsee uudet vaatteet, minä toimitan ne itse, ja niiden tulee olla sellaiset, että minä ne hyväksyn. No niin -- - tule sisälle, rakas Elma; emme ole odottaneet, kuten näet. Hyväinen aika, mikä oivallinen, lämmin puolinen..."

"Ja kyllä se minulle maistuukin!" Kun Elma ei sattunut vilkaisemaan ympärilleen, ei hän huomannut kenenkään hymyilevän.

V.

Lady Alfreton ehdottaa käyntiä kukkasnäyttelyssä.

"Tänään iltapäivällä on kukkasnäyttely Kasvitieteellisessä puutarhassa", virkkoi lady Alfreton. "Tapasin aamulla Mertounin herttuattaren, joka siitä minulle kertoi ja mainitsi itsekin sinne menevänsä. Aikoi ottaa nuorimman tyttärensä mukaansa, sanoi. Ajattelin sinua, Elma, ja lupasin, että mekin tulisimme."

"Rakas täti!" Tytön huulet avautuivat.

"Tiesin, että se olisi jotakin sinulle", jatkoi täti ystävällisesti. "Tytöt pitävät aina kukkasnäyttelyistä."

"Niin, niin, ja..."

"Ja se on vilpoisinta huvia, mitä tällaisella ilmalla saattaa ajatella. Kukkaset ovat varmaan erittäin komeita tänä kesänä, kun on ollut niin kuivaa. [Englannissa sataa paljon. Suom.] Minä luulen, että meille tulee siellä hauskaa, Elma."

"Siitä olen _varma_. Oi, kunpa täti tietäisi! Juuri sinne, juuri _sinne_ olin sydämestäni toivonutkin pääseväni. Ajatelkaas, olin aikonut nimenomaan pyytää, että veisitte minut sinne. Te olette niin, niin ystävällinen viedessänne minut milloin mihinkin", jatkoi Elma ikäänkuin anteeksi pyydellen, "että luulin ainakin voivani _mainita_ teille tuosta kukkasnäyttelystä, ja sitten, jos ehkä olisitte halunnut lähteä..."

"Mikään ei ole minua estämässä", vastasi lady Alfreton nauraen. "Hyvä on, asia on siis päätetty. Meidän molempain tuumat ovat sattuneet yhteen ja meidän on tietenkin pantava ne täytäntöön. Oletko koskaan tavannut lady Mabel Pomeroyta? Hän on luullakseni jokseenkin sinun ikäisesi."

"Niinkö? Ja onko hän miellyttävä, täti?"

"Siitä saat itse ottaa selvän," Lady Alfreton nauroi taas. "Minä esittelen sinut hänelle. Herttuattaren puheista päättäen huomasin, että hän kernaasti sen soisi, ja sitten te molemmat tytöt saatte kävellä siellä yhdessä. Hänestä tulee sinulle, Elma, varmaankin herttainen toveri; ja jos teet hyvän vaikutuksen, niin sinut epäilemättä kutsutaan heidän luokseen."

"Ni-in, kiitos; mutta", huomautti Elma hiukan epäilevästi, "mutta jos minut kutsutaankin, niin milloin voin mennä? Enhän käy koskaan missään -- en koskaan muualla kuin täällä."

"Oh, kyllä siitä pidämme huolen", vastasi täti hilpeästi nyökäten. "Sinua ei estetä menemästä, jos herttuatar sinut kutsuu, sen lupaan. Herttuatar on hartaasti kiintynyt tuohon nuorimpaan tyttäreensä, joka on hyvin paljon nuorempi perheen muita jäseniä, ja kaiken, mitä Mabel vain toivoo, hänen äitinsä tekee. Olen nähnyt Mabelin vain pari, kolme kertaa ja tunnustan, että... että häntä tuskin ollenkaan huomasin. Minusta tuntuu, ettei hän liene ollut erikoisen sievä tai viehättävä -- mutta olen saattanut erehtyä. Muuten, Elma rakas, ennenkuin lähdemme ulos, haluaisin antaa Marien korjata erään pikku kohdan tuossa puvussasi. Muistuta minua siitä. Koska lähdemme ulos vasta kello neljältä, on vielä runsaasti aikaa."

Elma lupasi, mutta tuossa lupauksessa oli hiukan hajamielisyyttä, jota kukaan ei huomannut. Hän ajatteli jotakin muuta -- jotakin sellaista, mikä himmensi uuden puvunkin toisarvoiseksi asiaksi.

Ilmaistaksemme lukijattarillemme hänen pienen salaisuutensa mainitsemme, että tuohon riemukkaaseen vastaukseen, minkä lady Alfreton oli saanut ehdotukseensa kukkasnäyttelyssä käymisestä, sisältyi paljon enemmän kuin näytti. Joku aika sitten oli Elman hemmoitteleva sukulainen vienyt hänet samanlaatuiseen juhlaan, ja hänen kertomustansa siitä -- puutarhan ja kukkien kauneudesta, ihanasta soitosta, iloisista ihmisryhmistä ja komeista puvuista sekä ennen kaikkea niistä teekesteistä, jotka lady Alfreton oli pannut toimeen ulkoilmassa puiden siimeksessä ja joihin hän oli kutsunut useita tuttaviaan, tilaten sinne kaikenlaisia herkkuja, makeisia ja jäätelöitä teen ja kahvin lisäksi -- niin, Elman kertomusta kaikesta tuosta olivat hänen koulutoverinsa sitten innokkaasti ja kadehtien kuunnelleet.

Se oli ollut kuin satua lumotusta maasta tyttö-parkojen korvissa, monilla heistä kun oli ollut varsin yksitoikkoinen lupapäivä, saati sitten että kukaan olisi viettänyt sen niin suurenmoisesta ja iloisesti.

Elmaa oli kehoitettu kertomaan, oikein seikkaperäisen laajasti kuvailemaan sitä yhä uudelleen. Hän oli haastellut päiväpaisteesta, ailahtelevasta iloisuudesta, lukemattomista vilpoiseen siimekseen asetetuista pikku pöydistä, ripeiden tarjoilijain hyörinästä, loppumattomasta äänten sorinasta, etäisen soittokunnan pehmeistä, mutta kuitenkin tenhoavista sävelistä, joita se kajahdutteli maailmankuulun Godfreyn johdolla, kunnes pelkästä kuuntelemisesta ja kyselemisestä koko näytelmä oli muille tytöille tullut sellaiseksi todelliseksi, eläväksi ihmemaaksi, että sen mahdollinen uudistuminen neiti Exeterinkin määräysvallan alueella oli saanut heidät mietiskelemään ja suunnittelemaan tavalla, joka nyt johti omiin tuloksiinsa.

Elma ei ollut kertonut heille, hän ei edes itsekään tietänyt, että suuri osa tuon ihanan kesäillan tenhoa oli aiheutunut jostakin, mikä oli liian herkkää ja ääriviivatonta kosketeltavaksi, hän ei tietänyt, että hän olisi saattanut käydä tuhansissa muissa juhlissa, kokematta mitään samanlaista. Se oli yhdistelmä ihanasta ilmasta, lumoavasta seurasta, uutuudesta ja lukemattomista muista alavirtauksista, jotka olivat maustaneet suloisen maljan.

Mikä saattaa olla ikävämpää kuin epäseurainen, alakuloinen juhla, jota väkinäisesti viettää pilveilevän taivaan alla joukko keskenään viihtymättömiä henkilöitä, tietämättä minne mennä tai mitä tehdä, ja vain siellä täällä tavaten jonkun tuttavan puhetoverikseen?

Mutta Alfretonit olivat sanan varsinaisessa merkityksessä "oikeita seuraihmisiä".

Mitä he mahtoivatkin tuntea, sai olla varma, etteivät he milloinkaan avoimesti osoittaneet ikävystymystä tai pettymystä. He eivät koskaan hairahtuneet, eivät koskaan joutuneet hämilleen tai pulaan. Sellaisesta, mikä uhkasi käydä typeräksi tai ikävystyttäväksi, lady Alfreton ja hänen tyttärensä pysyttelivät poissa. Päinvastaisessa tapauksessa he olivat oikeassa elementissään, vilkastuivat siksi aikaa kahdeksi hilpeäksi, hymyileväksi, myötätuntoiseksi naiseksi, joiden parissa jokainen hyvin viihtyi ja jotka nopeasti keräsivät ympärilleen ison joukon oman säätynsä hienoja ja kuosikkaita ihmisiä.

Jos lady Alfreton jotakin ehdotti tai suunnitteli, siihen varmasti suostuttiin. Jos hän niin sanoaksemme viskasi nenäliinansa kenelle tahansa, niin se innokkaasti otettiin vastaan. Siis ei maailman menoihin tottumaton Elma ollut ainoa, jonka silmissä näytti siltä, että missä tahansa heidän seurueensa liikkui tai istui, he olivat jokaisen ihmisjoukon keskipisteenä tai ainakin yhtenä sen keskipisteistä.

Käydä heidän kanssaan tai oleskella heidän kanssaan julkisissa paikoissa oli aivan toista kuin liikkua muiden kanssa, jotka kenties olivat arvokkaampiakin, mutta joilla oli vähemmän tuota ihmeellistä, selittämätöntä _savoir fairea_, mikä merkitsee niin paljon.

Tämän asiasta poikkeamisen tarkoituksena on selittää harha, johon sankarittaremme koulutovereilleen joutui.

Elman ensimäisen kukkasnäyttelyn aiheuttama innostus ja harras kaipuu oli tuskin alkanut vaimeta, ennenkuin heidät kannusti uuteen toimintaan ilmoitus -- jumala tiesi, kuinka nuo yksinkertaiset olennot sattuivat sen näkemään tai kuulemaan! -- toisesta yhtä suurenmoisesta juhlasta, mikä järjestettiin erääseen puutarhaan, joka komeudessa kilpaili edellisen kanssa.

Mikseivät he nyt kaikki, jok'ainoa, itse menisi näkemään ja kuulemaan, olivatko nuo onnellisen ja kadehditun Elman kertomat seikat tosia? Miksi eivät hekin vuorostaan voisi päästä osallisiksi riemuihin, jotka jo kerrottuinakin olivat saaneet heidän sydämensä niin rajusti sykkimään?

Jospa neiti Exeter voitaisiin taivuttaa viemään heidät sinne! Vaikka neiti Exeter olikin ankaranlainen kurinpitäjä ja vaati täsmällisyyttä ja ehdotonta sääntöjen noudattamista sekä oli tuiki tinkimätön läksyihin nähden, ei hän suinkaan ollut kuuro oikealla ajalla ja oikeassa hengessä tehdyille ehdotuksille.

Useampi kuin yksi otti tunnustellakseen häntä tämän nykyisen tilanteen johdosta, ja entisen myöntyväisyyden muistoja ja kuiskauksia sellaisia kuin: "Oh, hän oli oikein hirveän herttainen _silloin_, tiedättehän!" kulki huulilta huulille tuuman kypsyessä.

Ja Elma tietysti myöskin saapuisi näyttelyyn. Olipa onnellista, että juhla oli määrätty keskiviikoksi, jolloin oli tavanmukainen iltapäivä-loma ja jolloin Elma oli poissa Park Lanella esteettömästi nauttimassa kaikkea hyvää! Kukaan ei sitä nimenomaan sanonut, mutta vähitellen kaikki alkoivat äänettömästi ymmärtää, että jos tuumasta tosi tulisi, niin Elman oleminen lady Alfretonin siipien suojassa koituisi hedelmälliseksi heille kaikille.

"Hän on hyväluontoinen tyttönen", selitti Henrietta Grey, salaliiton johtaja, "ja varmaankin sen jollakin tavoin järjestää".

"Se" tarkoitti joitakuita etuja ja varsinkin erästä, mitä kouluseurue hartaasti odotti Elman sukulaisten läsnäolosta.

"Niinpä niinkin, Elma sen kyllä järjestää", myönsi toinen.

Ja "Elma sen järjestää!" kaikui jokaisen huulilta yhtä luottavaisesti.

Elman omassa sydämessä värähteli varmuuden vastakaiku. Hänen tätinsä oli ollut niin poikkeuksettoman hemmoitteleva ja myötämielinen ei ainoastaan hänelle itselleen, vaan ylimalkaan kaikille nuoren sukulaisensa läsnäollessa, että Elma vakuutteli itselleen voivansa huoleti luottaa asian menestykseen ja ystävällisen rouvan auliuteen.

Ja alussa todellakin näytti siltä, että lady Alfreton tekisi enemmänkin ja vaistomaisesti arvaisi, mitä häneltä odotettiin.

Tässä hän ehdotti juuri samaa, mikä oli Elman sydämen toivomuksena! Hänkin oli lukenut ilmoituksen kukkasjuhlasta ja itse omasta aloitteestaan sitä ajatellut! Sitäpaitsi ajatellut sitä Elman huvittamista silmällä pitäen!

Se oli liikaa, se avasi Elmalle ovet kuin taikaiskulla, se näytti hänelle toivomusten kerän ikäänkuin hänen jalkojensa juureen kierähtäneenä.

Herttuattaresta ja tämän tyttärestä Elma välitti vähän. Jos Mabel oli herttainen tyttö, hyvä ja ystävällinen, hän kernaasti otti hänet joukon jatkoksi ja antoi hänen yhtyä seuraan muiden mukaan; mutta ellei, niin tyttö olisi hiukan tiellä. Tietysti Elma olisi hänelle kohtelias. Elma oli aina kohtelias tätinsä vieraille. "Hänellä on niin viehättävä esiintymistapa!" huudahti lady Alfreton silloin tällöin melkein todellisella innostuksella. Mutta kyllähän lady Alfreton tietysti käsittäisi, tuumi yksinkertainen tyttö, ettei mikään vieras voinut olla hänelle samaa kuin hänen omat ystävänsä, ja että jos Henrietta ja Maggie ja kaikki ne muut olivat tulleet luottaen hänen huomaavaisuuteensa, hänen _täytyi_ suoda heille enin huomionsa.

"Neiti Exeter ja tytöt lähtevät myös", ilmoitti hän nyt kaataessaan kermaa karviaismarja-leivokselle ja munavanukkaalle; "neiti Exeter ottaa kuusi tyttöä mukaansa".

Lady Alfreton melkein hätkähti.

VI.

Matkalla juhlaan.

"Millä keinoin meidän olisi paras kulkea?" virkkoi neiti Exeter puolittain itsekseen mietiskellen, puolittain häntä ympäröiville odotteleville kuulijoille. "Kyllähän omnibus veisi meidät suoraan portille, mutta ei tästä ole kovin pitkä matka kävelläkään. Maanalainen rautatie ei ollenkaan sopisi tarkoitukseemme. Siis on valittava kävelemisen ja yhteisvaunujen välillä. Mitä ajattelette, tytöt? Väsyisikö joku teistä liikaa, jos kävelisimme?" kysyi hän pysähtyen kuulemaan seuralaistensa mielipiteitä ja toivomuksia.

"Oi, kävelkäämme, neiti Exeter!" pyysi heti joku ääni. "Yhteisvaunuissa rutistuu niin pahoin. Ja ne kaikki ovat varmaan täynnä", jatkoi puhuja, vilkaisten levottomasti äsken tärkättyyn ja laskostettuun musliinipukuunsa, jota oli säästänyt tätä juhlatilaisuutta varten. "Meidän täytyisi puristautua ihmisten väliin sen mukaan kuin löytäisimme tilaa..."

"Ja se hajoittaisi seurueemme. Olet oikeassa, Henrietta; emme saa antautua siihen vaaraan, että voisimme joutua erillemme toisistamme. Siis, tytöt, meidän on astuttava rivakanlaisesti, siinä kaikki. Ja koettakaamme pysytellä teiden varjonpuoleisella sivulla. Tien toisella puolella on luullakseni siimestä melkein koko matka. Parasta lähteä nyt, jos olemme kaikki koossa. Olemmeko kaikki koossa?"

Kaikki olivat saapuvilla ja kaikki olivat pyhäasussaan, kukin oman makunsa mukaisessa puvussa.

-- Rakkaat, onnelliset, nuoret olennot, -- hymisi hyväsydäminen opettajatar itsekseen, katsahtaessaan ympärilleen. -- Tarvitsemme vain Elman, jotta ryhmämme olisi täydellinen. Mutta epäilemättä saamme pian Elmankin joukkoomme, ja hän on mielellään esittelevä nuoret toverinsa tädilleen. Minun täytyy sanoa, että mielenkiinnolla odotan lady Alfretonin tapaamista, kuultuani hänestä niin paljon. Toivottavasti Elman onnistuu taivuttaa hänet tänään tulemaan sinne. Tyttö näytti aivan varmalta, mutta eihän hän voinut _tietää_. Ei pidä rakentaa liian paljon sattuman varaan, mutta sittenkin...

Tässä tuon kunnon naisen paras musta pitsi-päivänvarjo lennähti auki tarmokkaalla nykäyksellä, ja hänen sirot, pienet, nappikenkäiset jalkansa alkoivat astua jonon edessä, eikä paahtava aurinko ylhäällä enempää kuin kärventävä kivitys jalkojen alla aiheuttanut pienintäkään katumuksen häivää siitä, että he olivat lähteneet pitkälle ja väsyttävälle iltapäivän huviretkelle. Työ oli työtä ja loma lomaa neiti Exeterin opistossa.

Ja todellakin oli suuressa keskikesän kukkasnäyttelyssä käynti jotakin ihka uutta sekä opettajattarelle että tytöille.

Tähän asti, kuten olemme sanoneet, olivat konsertit, taulukokoelmissa ja näyttelyissä käynnit sekä muut sellaiset huvitukset, joilla oli opettavaa merkitystä, varsin hyvin sopineet päiväjärjestykseen. Kukkasnäyttelyt olivat hurmaavia ja ihania, mutta -- no niin, loppujen lopuksi neiti Exeter myöntyi ehdotukseen, innostuipa siihen vihdoin yhtä paljon kuin kukaan hänen nuorista turvateistaan.

Tavata lady Alfreton! Tuo komea, kyvykäs ja hienostunut aatelisnainen puhuttelisi häntä, ehkä sallisi hänen istua tai kävellä vieressään! Hän saisi kuulla Elmaa kiitettävän ja voisi vastaukseksi kosketella samoja kieliä!

Hän oli usein toivonut tilaisuutta saada mainita jonkun sanan rakkaasta Elmastaan, kertoa tämän tädille, mikä kiltti, epäitsekäs ja lempeäluonteinen lapsi Elma oli, -- ja kertoa siitäkin, kuinka yleväaatteinen ja tunnontarkka hän oli. Ensinmainitut ominaisuudet hänen armonsa oli arvattavasti itsekin havainnut, mutta hän ei voinut tietää, kuten neiti Exeter tiesi, kuinka korkealle hänen sukulaistyttönsä pysyväisemmät ominaisuudet oli arvioitava.

Tähän asti ei sellaiseen haasteluun ollut sattunut mitään aihetta, ei ollut esiintynyt tilaisuutta kuulla lady Alfretonin mielipiteitä tästä asiasta. Elman sanoista kylläkin voi päättää, että kaikki Park Lanen talon asukkaat osoittivat hänelle ystävällisyyttä, jopa rajatonta hemmoitteluakin, mutta sitä enempää ei voinut odottaa hänen kertovan. Eräissä suhteissa Elma sitäpaitsi pysyi vaiteliaana sukulaisiinsa nähden, mitä neiti Exeter kunnioitti, niinpä hän ei koskaan maininnut, kun näille oli sattunut syytä valittaa hänen "neiti Exeterin kasvojaan" tai kun häntä nimitettiin "viisaaksi". Tyttö tunsi vaistomaisesti, että näiden kohtausten tietäminen ei ollut neiti Exeterin asia, eikä kenenkään muunkaan, ne olivat hänen omia salaisuuksiaan, ja hän kätki ne syvälle nuoreen sydämeensä.

Mutta neiti Exeterille ja kaikille, jotka asuivat neiti Exeterin katon alla, hänen tätinsä oli esiintyvä kauniina, viehättävänä, virheettömänä käytökseltään ja puvultaan; Juliet oli sievä ja hauska, hilpeä ja ystävällinen; Piers, "serkkuni Piers" oli kookas, tumma, hyvin ystävällinen hänkin, muttei niin hilpeä, pikemminkin ärsyttävä, vaikka samalla perin ystävällinen, toisinaan kyllä veltto ja väsyttävä, mutta aina kovin ystävällinen -- sanalla sanoen, kukaan heistä ei oikein tietänyt, mitä tästä Piers-serkusta oli ajateltava. Sedästään Elmalla oli hyvin vähän kerrottavaa. Tietysti sir Thomas oli "ystävällinen" -- jokainen Alfretonin perheen jäsen oli "ystävällinen"; mutta kun hän kernaasti olisi sanonut samaa palvelijanuorukaisesta ja keittiötytöstä, niin se ei tuntunut asiaa paljoa valaisevan, ja sir Thomas siirtyi nopeasti näkyvistä talonsa hämärälle taustalle.

Toiselta puolen pitkän Henrietta Greyn huudahdus: "Minun täytyy sanoa, että hartaasti haluan nähdä lady Alfretonin!" mihin huudahdukseen jo edellä viittasimme, sai vastakaikua jokaisen povessa.

Tämänhän Elma tiesi, ja syvällä omassa sydämessään hänellä oli oma pieni suunnitelmansa.

Kuten tiedämme, oli tämän tärkeän päivän aamu koittanut sulattavan helteisenä ja auringonpaisteisena, ja kello yhdeltä tuo onnettaren suosima oppilas oli lähtenyt perin innostuneena ja tietoisena merkityksestään ja melkeinpä tuntien, että iltapäivän retken koko menestys tai epäonnistuminen lepäsi hänen hartioillaan. Hänen tätinsä ajeluvaunut olivat tulleet häntä noutamaan, ja hän oli kiitänyt pois mukavissa ajopeleissä useiden, puolittain ylösvedettyjen käärekaihtimien takaa kurkistelevien, hiukan kateellisten, mutta täysin sydämellisten katseiden saattamana; ja Elma oli hilpein mielin vakuutellut itselleen, että nuo samat silmät ennen pitkää näkisivät hänet paljoa uhkeammissa vaunuissa. Lady Alfretonin juhlavaunut olivat korkeat ja matalalaitaiset ja keinuivat mitä notkeimmilla vietereillä. Niissä ajeleminen oli lumoavaa, ja hurmaavaksi oli Elma puistossa tai muualla vietetyn iltapäivän usein kuvaillut. Hän oli painanut moneen kertaan kaikkien mieleen, että oli turhaa lähteä aikaisin, koskei hänen tätinsä milloinkaan ollut aikainen; hän oli koettanut mahdollisimman täsmällisesti arvata määräajan, jotta kummatkin saapuisivat perille samalla hetkellä -- mutta hänen täytyi vihdoin myöntää, että se oli inhimilliselle tiedolle ylivoimaista. Hän toivoi vain, että pieni joukkue sattuisi kohdalle juuri kun tädin komeat vaunut pysähtyivät portille ja vakava, puuteroitu palvelija laski astuimen alas. Sitten hän nyökkäisi ja heiluttaisi kättänsä.

Sitten hänen tätinsä heti kysyisi, keitä Elman tuttavat olivat. Kiinnittäisiköhän hän huomiotansa heihin kuhunkin erikseen? Kysyisikö heidän nimiänsä? Hyvin luultavaa. Lady Alfreton oli aina kovin herttainen nuorille, jotka vanhempainsa mukana tulivat häntä tervehtimään.

Mutta menestyksen pääehtona oli tietysti neiti Exeter. Neiti Exeterin suhteen Elma olikin hieman levoton. Tämä arvoisa neiti ei ollut erikoisen tarkkahuomioinen. Hän ei tähyillyt, kuten jotkut lapset ja nuoret ihmiset, poimiakseen kaiken, minkä silmänsä näkivät, kuullakseen kaiken, mikä heidän korviinsa sattui; mutta kuitenkin oli Elmalla jonkinlainen epämääräinen, hämärä, ylimalkainen aavistus siitä, että hänen tätinsä tarvitsi pitää neiti Exeteriä arvossa.

Entäpä, jos tämä nyt saisi ensimäisen tilaisuuden siihen? Ja jos niin tapahtuisi ja jos tämä tilaisuus tehoaisi tätiin ja hän puristettuaan neiti Exeterin kättä ja virkattuaan jonkun sanan pyytäisi puolisonsa veljentyttären opettajatarta kävelemään hiukan kanssaan puutarhassa, kuinka mielissään neiti Exeter olisikaan! Koko seurue olisi mielissään, kaikki tuntisivat omasta puolestaankin tuon kunnian ja ylpeilisivät siitä; ja "tietysti Selina-täti sen tekee", päätti nuori viisas itsekseen, "jos Selina-täti vain tietää, että se on heille mieleen -- siinä kaikki".

Hän kohentausi istumaan hyvin suorana, kun tuo hetkien hetki lähestyi. Kaikki oli käynyt mainiosti tähän asti. Tädin palvelustyttö oli käskyä noudattaen hiukan pienentänyt hänen pukuaan selkäpuolelta, ja myöskin kaulasta oli virheellisyys korjattu. Elma oli vetänyt käsiinsä parin siroja uusia kiiltonahkahansikkaita, jotka oli säästänyt siihen asti, ja äskettäin kammattuine untuvanhienoine kultahiuksineen hän nyt istui aivan säteilevänä omalla tutulla ja tunnustetulla paikallaan ajopeleissä vastapäätä toisia naisia.

Lady Alfretonilla oli myöskin sievä uusi puku ja hattu, ja niin hyvin hän itse kuin Juliet ja Elmakin olivat saaneet napinreikiinsä tuoksuvan gardenian. Piers oli ne hankkinut. Hän oli mennyt ulos puolisen jälkeen ja palannut tuoden kukan kullekin; ja Elma luulotteli, että hänen gardeniansa oli komein ja ihanin kaikista kolmesta. Hänellä ei tosiaan tämän jälkeen ollut enää muita toivomuksia.

Kun vaunut ajoivat Regent's Parkiin, he sivuuttivat monet muut, joiden arvasivat olevan samalla asialla. Elmalle eivät Lontoon tavat enää olleet niin outoja, että hän mitenkään olisi kummastunut nähdessään heidän omien hevostensa täytyvän pysähtyä, kun he vielä olivat melkoisen matkan päästä puutarhan portilta, mikä pysähdys muodostui odotuksen ja kiihkeän jännityksen huippukohdaksi.

"Kauhean pitkä jono meidän edellämme, täti hyvä", ilmoitti hän tirkistäen iloisena ympärilleen. "Ja mikä joukko tyhjiä vaunuja tuolla vastapäätä puiden alla. Oi, soittokunta on aloittanut -- minä kuulen sen sävelet aitauksen yli! Mikä vahinko, ettemme tulleet aikaisemmin! Mutta vähät siitä, varmaankaan ei se vielä ole soittanut kauan. Ovatkohan", lisäsi hän miettiväisesti, "ovatkohan tytöt jo saapuneet?"

Hänen tätinsä ja serkkunsa vaihtoivat keskenään silmäyksiä.

"Kestää kauan ennenkuin pääsemme sisälle", jatkoi Elma hetkisen vaitiolon jälkeen ja sitten hän taas vilkaisi ympärilleen. "Me etenemme hitaasti. En ymmärrä, mikseivät ihmiset voi hypätä vaunuista hiukan ripeämmin, kun _tietävät_, että niin monet odottavat heidän takanaan. Minäpä hypätä tuoksahdan aina kuin tuuli."

"Niin sinä teet, Elma."

"Mutta minä seisoin eräällä portilla tässä joku päivä sitten katsellen häätaloon saapuvia vaunuja..."

"Elma!"