Part 2

"Piers!" Sekä äiti että tytär tuntuivat huutavan hänelle "hyi!" tuossa ainoassa närkästyneellä äänellä lausutussa sanassa.

"Oh, juuri niin", virkkoi poika. "Kyllähän minä tiedän. On tietysti sellaista, mitä he _eivät_ tee, ja sellaista, mitä heidän _täytyy_ tehdä. Voisihan Juliet todistaa minulle tuhannella tavalla, että tuhatyksi hänen rakkaista ystävättäristään ei milloinkaan koske tukkaansa, silmiinsä tai helmenvärisiin kulmiinsa. Juliet itse ei koskaan tee sitä, paitsi milloin se on ihan välttämätöntä, ja kaikki kaupungin sievät tytöt vallan kauhistuisivat sellaisesta vihjauksesta. Tiedän -- tiedän", toisteli hän ilkkuvasti heiluttaen kättään. "Elmakin siitä vielä kerran kauhistuu ja vannoo uumansa olevan luonnostaan vain yhdeksäntoista tuumaa ympärimitaten -- vaikka kaikki olemme nähneet noiden yhdeksäntoista tuuman jo vähitellen esiintyvän ja vaikka tätä nykyä on todettavissa varsin terveellinen kehitys, -- ja hän parantaa poskiensa väriä, kunnes alkuperäisestä väristä ei ole mitään jäljellä tai jokseenkin yhtä paljon kuin oli entistä kangasta irlantilaisen paikatussa nutussa; ja hän kähertää ja polttaa tukkansa..."

"Hän puhuu aivan _hullutuksia_!" huudahti Juliet, jonka vihdoin täytyi nousta vastarintaan. "Piers, sinä lörpöttelet kerrassaan järjettömiä. Mi... mi... mikä sinussa on moisen purkauksen aiheuttanut? Mitä tarkoitat hyökätessäsi tuolla tavoin meidän kaikkien kimppuun? Tahtoisitko, että pukeutuisimme kolttuun ja antaisimme hiustemme valua olkapäille...?"

"Taivas varjelkoon!"

"Mitä vikoja meissä sitten löydät? Mitä olemme tehneet -- minä ja ystävättäreni -- kun olet noin pureva, noin herjaava?"

"Tiedäthän, että se on totta."

"Mutta vaikka se olisi tottakin, mikset ole sitä koskaan ennen sanonut? Miksi olet aina ollut ikäänkuin mielissäsi, kun olet tavannut tänne tuomiani tyttöjä, ollut heille kohtelias ja...?"

"Rakas sisko, olisiko minun pitänyt olla epäkohtelias? Olisitko tahtonut, että olisin astunut parhaan ystäväsi luo ja sanonut: 'Ottakaa pois tuo peruukki' tai: 'Peskää naamanne'? Voin tehdä sen ensi kerralla, jos haluat."

"En tietänyt sinulla olevan näistä asioista aavistustakaan."

"En minäkään, ennenkuin minulle opetettiin."

"Opetettiin nuo asiat vai opetettiin niitä aavistamaan?"

"Kumpaakin."

"Kuinka sinä ne opit?"

"Opinpahan vain."

"Kuinka? Milloin?"

"Minä luulen tietäväni", virkkoi toinen ääni lempeästi, tavattoman lempeästi ollakseen lady Alfretonin ääni; "ainakin kuvittelen toisinaan tuntevani jotakin samantapaista. En osaa sitä oikein selittää, mutta viimeiseltä olen pari kolme kertaa havainnut toivovani, etteivät Julietin ystävät olisi _ihan_ niin... näyttäisi _ihan_ niin..." Hän pysähtyi.

"Ihan miltä, äiti?"

"Ihan toisenlaisilta kuin Elma", virkkoi Piers ripeästi. "Mutta älä huoli, Juliet, rohkeutta vain! Parin vuoden päästä ei kukaan voi sitä valittaa. Elma ei silloin enää ole Elma. Yksi seurustelukausi Lontoossa, kolme kuukautta sellaista elämää kuin me vietämme, aikaansaa kaiken mitä tarvitaan. Hänessä ei silloin enää ole jälkeäkään..."

Mutta ovi avautui ja lause jäi kesken.

III.

"Meille on vain yksi yhteistä."

Tapahtuisiko niin kuin he kaikki luulivat? Olisiko kahdeksantoistakesäinen Elma toinen olento, lumouksesta päästetty, kuvitteluistaan vapautunut, käytännöllinen, runoton tyttö verrattuna kahta vuotta aikaisempaan Elmaan? Saamme nähdä.

Näinä nuorempina vuosinaan sankarittareni ainakin oli onnellinen tietämättömyydessään ja viattomuudessaan ja ennen kaikkea onnellinen tuntiessaan oman onnellisuutensa. Päinvastoin kuin kaikki edeltäjänsä ja kaikista vakaantuneista säännöistä huolimatta nuori tyttö ei ainoastaan pysynyt hyvin tyytyväisenä neiti Exeterin jäykkään, vanhanaikaiseen hallintoon, vaan vieläpä puolusteli tätä tyytyväisyyttänsä täysin aiheellisena tädin surullisista kasvoista, Juliet-serkun vilpittömästä säälistä ja toisen serkkunsa Piersin kompasanoista huolimatta.

Hän _oli_ onnellinen -- hyvin onnellinen -- Haverstock Hillissä. Neiti Exeter oli hyvä ja ystävällinen ja puhui totta. Tytöt olivat miellyttäviä -- useimmat heistä. Heitä kaikkia, sekä häntä itseänsä että hänen toverejaan, kohdeltiin erittäin hyvin ja heidän sallittiin käydä toisinaan konserteissa, luentoja kuulemassa ja muissa senkaltaisissa tilaisuuksissa. Oli aina runsaasti syötävää (tässä hän punehtui) -- aina niin paljon kuin kukin halusi. Ei ihan samanlaista ruokaa kuin Park Lanen talossa -- ei hedelmä- ja kermahyytelöitä päivälliseksi (Piers oli juuri vähää ennen kiusoitellut nuorta serkkuaan, kun hänen lautasensa täytettiin toistamiseen), ja hän piti hyytelöistä kovin paljon ja olisi tietysti halunnut saada niitä joka päivä, mutta eihän niitä kukaan joka päivä koulussa saanut.

Mutta kun neiti Exeter tarjosi tytöilleen myöhäisen illallisen, kuten neiti Exeter toisinaan syntymäpäivinä ja muissa tilaisuuksissa teki, niin olisipa Piersin sietänyt nähdä, millainen illallinen se oli! Se oli mitä _upein_ illallinen, ja koko pöytä oli mitä _kauneimmin_ somistettu, aivan kuin olisi odotettu täysikasvuisten ihmisten seuruetta eikä vain opiston tyttöjä. Neiti Exeter näet aina sanoi, että tytöt olivat tällöin hänen vieraitaan ja että hän heitä vierainaan kestitsi ja kohteli.

Pakosta Elma tosin kyllä myönsi, että toiselta puolen pitkinä, kuumina, tomuisina kesäkuukausina hetket vierivät jokseenkin hitaasti ja raukaisevasti tuossa isossa ikävässä talossa, jonka ikkunoista ei nähnyt mitään hauskoja kukkivia puistoja, jonka oven editse iloisia vaunuja harvoin kulki ja jonka parvekkeelle posetiivinsoittajatkin tavallisesti toivat vain alakuloisen lohduttoman katseen, astuen eteenpäin. Ulkopuolella, naapuristossa, ei ollut paljoa tehtävää tai nähtävää, sen hän kernaasti tunnusti; kaikki harrastus ja innostus oli kohdistettava sisätapahtumiin. Mutta juuri se saikin hänet niin riemukkaasti, niin perin riemukkaasti odottamaan "Park Lanen päiviä", ilmoitti hän hymyillen jokaiselle, "koska täällä on aina niin kaunista, valoisaa ja herttaista", lisäsi hän; ja näin sanoen hän nuoren ruokahalunsa uudelleen herkistyessä kävi jälleen viekoittelevan lautasensa kimppuun, ja hänen kasvoillaan kuvastui niin ihmeellisen tuore viattomuus, että niiden, jotka olivat alkaneet laskea leikkiä hänen tunnustuksistaan ja vilkuilla toisiinsa avoimen, peittämättömän huvitettuina tuosta lapsellisesta lörpöttelystä, täytyi nyt hetkinen istua mykkinä ja katsella puhujaa omituisin hellyyden ja kummastuksen sekaisin tuntein. Mutta samalla he kuitenkin kadehtivatkin.

Heiliäkö oli "aina kaunista, valoisaa ja herttaista"? Mistä sitten johtui, että lady Alfreton usein kulutti tuntikausia väsyneesti huokailemalla ja puhjeten ärtyisiin, tuskastuneisiin huudahduksiin? Mistä johtui, että Juliet monena aamuna perätysten tulla laahusti suuruspöytään liian väsyneenä ja liian "päänkipuisena" välittääkseen mistään murkinasta, ja vasta päivän mittaan vähän elpyi, kun sattui jotakin uutta kiihoketta, johonkin mentävää tai jostakin juteltavaa, jotakin mitä hän ei ollut ennen kokenut? Juliet oli nyt viettänyt useita seurustelukausia Lontoossa ja oli ehtinyt olla paljossa mukana; mutta uutuudet, olivatpa ne vaikka mitä vähäpätöisimpiä, saattoivat sentään vielä hetkiseksi herättää hänen harrastuksensa. Ja kuitenkin hän oli ensimäisenä hymyillyt tovereilleen Elman puhuessa.

Sir Thomas oli kerran ollut saapuvilla, kun Elma aavistamattaan oli ampunut nuolensa, ja hänkin oli hymyillyt. Kuinka vähän tuo tyttö-parka tiesi! hän ajatteli. Kuinka hupsuja lapset olivatkaan! Ah, niin! Kyllä niidenkin vuoro tulee! Ja hänkin oli luonut veljensä orpotyttäreen ikäänkuin pehmentyneen katseen.

Vain Piersin katseessa ei ollut havaittavana mitään ylimielisyyttä, ei mitään ilkkua hänen silmässään. Hän tuijotti Elman hehkuviin kasvoihin kokonaisen minuutin tai kauemminkin jonkun tuollaisen lauseen jälkeen; ja kuitenkin olisi ollut vaikea sanoa, mitä hän niistä etsi tai mitä odotti niistä löytävänsä. Hän ei koskaan virkkanut sanaakaan vastaukseksi, vaan antoi jonkun muun jälleen päästää puhekerän kierimään.

Alfretoneilla oli kaikkea, mitä tämä maailma vai tarjota. Harvat perheet voivat ylpeillä tahrattomammasta maineesta, ei mikään tasaisemmasta, häiriintymättömämmästä kotielämän kulusta. Sir Thomasilla ei ollut mitään salaista huolten taakkaa; hänen vaimoansa ei vaivannut mikään kalvava, riuduttava kivuliaisuus; heidän lapsillaan ei ollut mitään murehtimisen aihetta, ei mitään vastoinkäymisiä eikä rasituksia. Piersiä, joka oli sisartaan vanhempi, kohdeltiin joka suhteessa niin kuin hän itse mielessään olisi vaatinut itseänsä kohdeltavan. Siihen aikaan, kun pieni kertomuksemme alkaa, hän oli iältään jonkun verran kolmannellakymmenellä, oli päättänyt opiskelunsa Etonissa ja Oxfordissa, ja siitä oli hänen mielestään kulunut jo melkoisen pitkä aika. Hän oli nähnyt varsin paljon kaikesta nähtävästä ja tehnyt kaiken, mitä elämässä oli tehtävää -- niin hän olisi sanonut. Hän oli matkustellut kaikkialla maailmassa ja saapunut jälleen kotiin. Hän oli koettanut monenlaista. Harrasti useimpia asioita -- jotakuinkin. Ei ollut koskaan tavannut mitään, joka ansaitsi sen suurempaa mielenkiintoa. Hän piti omaisistaan -- arveli, ettei luonto ollut varustanut häntä ylen herkillä tunteilla. Herkät tunteet eivät kuuluneet suvun ominaisuuksiin.

Nuoren miehen ulkomuoto oli sopusoinnussa sellaisten tunnelmien kanssa; olimme vähällä sanoa, että se niitä korosti. Piers ei koskaan kiirehtinyt, ei koskaan kävellyt ripeästi, ei hengittänyt voimakkaasti, ei puhunut innokkaasti, ja katse oli hidas. Jos hän huomasi äitinsä kuskin ajavan ohitseen väkijoukossa, ja vaunuissa oli tyhjä istuinpaikka ja hän tiesi olevansa tervetullut sille paikalle, hän kylläkin olisi tuntenut kutsumusta nousta noihin vaunuihin, kunhan vain olisi viitsinyt antaa palvelijoille merkin ja pysähdyttää ajopelit. Vaikkakin joku hänet näki, hänen tapansa oli kulkea tietänsä eteenpäin, jatkaa omaan suuntaansa; mutta jos joku hänet näki ja kutsui häntä, hän suostui ehdotukseen. Hän ei ollut elosteleva eikä loistonhaluinen, ei mikään veltostunut tai miehuuton mies. Päinvastoin olivat hänen tapansa ja makunsa mitä vaatimattomimmat, ja vain terävin huomioidentekijä olisi havainnut, ettei tuossa yksinkertaisuudessa ollut mitään nuoruuden tuoreutta, vaan että se pikemmin muistutti väsyneen matkustajan koti-ikävää, kun tämä, nähtyään vaelluksillaan kaiken maailman komeuden ja loiston, kääntää kaipaavan katseensa lapsuutensa seutuja ja sen alkuperäisiä vaikutelmia ja muistoja kohti.

"Piers ei koskaan voi mihinkään innostua", valitteli sekä äiti että sisar, milloin he itse sattuivat turtumuksestaan havahtamaan, kuten olemme sanoneet heidän jonkun repäisevän uutisen tai uutuuden johdosta toisinaan voineen havahtaa.

"On tosiaan omituista, ettei _minun_ poikani välitä politiikasta", oli sir Thomasin tapa kulmakarvojansa kohottaen lisätä.

Mutta hänen ohjelmaansa, enempää kuin kenenkään muunkaan ohjelmaan, ei kuulunut vaatia poikaansa ja perillistänsä tilille.

Eihän toki; ei kuulunut kehenkään, mitä Piers Alfreton hommaili; hänellä oli oikeus menetellä mielensä mukaan, jos kellään. Ja kaikki, mitä Juliet halusi, oli, että hänkin saisi nauttia samaa vapautta, -- niin hän itse selitti. Koska ei kukaan puuttunut Piersin puuhiin, ei kenenkään olisi pitänyt puuttua hänenkään hommiinsa. Koska Piers ei huolinut ponnistella eikä tehdä mitään eikä vaivautua millään, niin miksi hänen pitäisi?

Jos kohteliaisuus ja hieno käytös olivat välttämättömiä toiselle, niin miksei toisellekin? Jos sisaren oli tehtävä "velvollisuusvierailuja", niin miksei veljenkin? Jos Piers olikin ainoa poika, oli hänkin ainoa tytär, ja ainoa tytär oli ainakin yhtä hyvä kuin ainoa poika.

Iältään Piers tosin oli sisartansa muutamaa vuotta vanhempi, mutta mitäpä siitä? Hän, Juliet, oli toki kyllin vanha pitääkseen huolta itsestään; ja mitä tähän viimeksimainittuun väitteeseen tuli, niin lady Alfreton, joka kauan oli ollut samaa mieltä, ei tahtonut panna vastaan.

Niin, Julietin oli aika mennä naimisiin, jos hän naimisiin mieli. Juliet ei ollut sievempi eikä siromuotoisempi kuin monet muut yhtä jalosukuiset ja yhtä hyvän kasvatuksen saaneet tytöt, eikä hänen pukunsa ollut enemmän _recherché_ kuin heidän. Julietin tulisi mennä naimisiin, saada oma koti ja oma talous; ja jos vain rouva saisi tyttärensä katselemaan asiaa tässä valossa ja tytär ponnistelisi ollakseen hiukan hilpeämpi ja hupaisempi (miehet tahtoivat, että heitä huvitettiin) ja osoittaisi suurempaa mielenkiintoa (ei kukaan mies pitänyt mihinkään innostumattomasta automaatista), niin äiti oli varma, että joku onnellinen tapaus saisi muutoksen aikaan. Jokin tämänlaatuinen toivomus -- toivomus, joka ei koskaan näkynyt lähenevän toteutumistaan -- sai aika ajoin äidin otsan peittymään pilviin ja aiheutti hellän osaaottavaa tiedustelua ja sääliä erään puolelta, joka tuskin voi uneksiakaan, mitä se tarkoitti. Elma luuli tädin olevan väsyneen, hermostuneen tai sairaan; hän ei koskaan vähintäkään aavistanut, mikä täti-kultaa vaivasi.

Päältä nähden, kuten edellä olemme maininneet, elämä Park Lanen talossa oli mitä tasaisinta. Ulkonaisesti kaikki kävi kuin rasvatuilla pyörillä tuossa upeassa talossa. Ei milloinkaan sattunut kohtauksia, sisunpurkauksia tai vieroittavia riitaisuuksia kuten muissa perheissä. Sir Thomas tuli ja meni omilla tunneillaan, hänellä oli omat toverinsa ja omat mentävänsä, ja hän täytti omat sopimuksensa. Lady Alfreton söi puolista, kävi ajelemassa, pukeutui, lepäsi, meni ulos vierailuille ilta illan perään aivan mielensä mukaan. Piers näyttäytyi ja katosi säännöttömin väliajoin, kenenkään tietämättä, mistä hän tuli ja minne meni. Julietilla oli omat ystävänsä ja omat aikansa; ja vaikka silloin tällöin voimat kerääntyivät, äiti ja tytär ikäänkuin hetkeksi yhtyivät ja isäkin toisinaan lähti poikansa seurassa tai toinen nautti päivällistä toisen kanssa jommankumman klubissa, oli yhtyminen tilapäistä, riippumattomuus sääntönä.

"Minusta tosiaan näyttää, että meille on vain yksi yhteistä", huudahti Juliet eräänä päivänä: "me tulemme keskenämme varsin hyvin toimeen, olemme niin sanoakseni 'sopusuhtainen perhe', emme koskaan riitele, emme kiusaa emmekä häiritse toisiamme emmekä sekaannu toistemme asioihin -- varsinkaan sen jälkeen kuin olen saanut äidin kerta kaikkiaan ymmärtämään, että minut on jätettävä rauhaan kuten Pierskin. Aina näemme toisemme mielellämme aterioilla, ja minä menen äidin kanssa pari kolme kertaa viikossa ajelulle pääkaupungissa ollessamme; mutta minä tosiaankin luulen, että on vain yksi seikka, jonka suhteen meillä kaikilla on samat tunteet. Ja perin eriskummaista sekin. Ken olisi edes aavistanut silloin, kun Elman ensin näimme, että kukaan meistä olisi koskaan välittänyt rikan rahtuakaan tuosta omituisesta pikku olennosta?"

IV.

Elman uusi puku.

Kun nyt olemme lukijoillemme antaneet jonkun käsityksen niistä henkilöistä, jotka muodostivat Elma Alfretonin pienen maailman, minkä molempien pallonpuoliskojen välillä hän leijaili, jatkakaamme nyt vähäistä tarinaamme.

Oli lämmin, säteilevä, väreilevä kesäkuun päivä, jolloin koko Lontoo, koko rikas, loistava, upea länsi-Lontoo eli West End oli täydessä kukoistuksessa, välkkyen väriloistossa ja auringon häikäisevässä valossa. Suvikausi oli uhkeimmillaan. Ilta toisensa jälkeen vieri vaunuja lukemattomiin huvituksiin, päivä toisensa jälkeen tuhannet tungeskelivat puistoissa, puutarhoissa ja viekoittelevilla kaduilla. Ei ainoakaan talo Park Lanen varrella ollut tyhjänä.

"On liian kuuma lähteä ulos, liian kuuma pysyä sisällä ja liian kuuma sitä ajatellakaan!" Piers Alfreton istui selkäkenossa matalalla tuolilla äitinsä huoneen avonaisen ikkunan ääressä ja jotakin tehdäkseen viskeli käärekaihtimen tupsua sinne tänne. "Hei!" huudahti hän, kun ovi lensi auki tavallista kiivaammalla tempauksella. "Hei, sieltä tulee Elma! Liikkuu kuin pontimilla, kuten tavallista. No, nuori viisas, kuinka voit?" virkkaa Piers hänen pyrähtäessään sisälle. "Kah, millainen korea keikailijatar sinä tänään oletkaan! Sinä olet _todellakin_ keikailijatar!" lisäsi hän kädet takaraivolla ja syvää ihailua osoittavin katsein.

"Tämä on uusi pukuni", virkkoi Elma sievästi punehtuen. "Minä tiesin, että se huomattaisiin. Katsokaahan, täti hyvä. Viime keskiviikkona täällä ollessani sanoitte, että tarvitsin uuden puvun. Tässä se on." Ja hän katsahti toisesta toiseen puolittain ylpeänä, puolittain arasti, mutta hyvällä omallatunnolla siitä, että oli menetellyt oikein hommatessaan tämän puvun, joka oli soma nähdä.

"Vai siinä se on?" Nämä sanat lausui taaskin hänen serkkunsa, ja samalla nuori mies ojensihe eteenpäin tuolissaan uuteen asentoon. "Annahan, kun katselen sitä oikein joka puolelta, Elma. I-has-tut-ta-va! Totisesti, minä aivan hämmästyn."

"Oh, Piers." Elma nauroi hyvin mielissään. "Pahoin me pelkäsimme, neiti Exeter ja minä", jatkoi hän luottavaisesti, "ettei se valmistuisi ajoissa. Neiti Exeter oli kovin ystävällinen. Hän ryhtyi itse puuhaan. Vain tunti sitten se tuotiin ompelijattarelta, ja neiti Exeter ihmetteli, mihin olisimmekaan joutuneet, jos olisi täytynyt jotakin muuttaa, kun ei ollut aikaa korjaukseen! Mutta se sopi aivan hyvin; ja ajattelimme, että täti olisi mielissään. Siitä oli tuleva hänelle yllätys. Me... mutta eikö täti siitä pidäkään?"

Lady Alfreton poloinen! Hänen ei ainoastaan täytynyt kohdata äkillistä kaihoavien silmien katsetta, joka oli välähtänyt puolisen minuuttia sitten, vaan häneen iski toinenkin katse, ja se oli niin nopea ja raju, että hänen sydämensä säpsähti sen selvää kieltä.

Etteikö pitänyt? Hän olisi pitänyt mistä hyvänsä sillä hetkellä.

"Pidän, rakas lapsi... kyllä", änkytti hän hätäisesti. "Pidän, tosiaan... hyvin paljon... se on oikein sievä." -- Naurettavaa tuo Piersin lörpötys! Ikäänkuin _hän_ tietäisi! -- lisäsi hän itsekseen. -- "Hyvin sievä ja siro, epäilemättä", mutisi hän ääneensä ja ihmetteli, mitä muuta häneltä odotettiin.

"Sanoitte pitävänne valkoisesta", vastasi Elma jälleen tyytyväisenä, "siksi neiti Exeter selitti heti, että sen tuli olla valkoinen. Minulla ei koskaan ennen ole ollut täysin valkoista aamupukua."

Lapsi-parka! -- Lady Alfreton kohotti monokkelin silmälleen ja tunsi, että hänen todellakin _täytyi_ puhua. "Luulen, rakas lapsi, luulen... hm... Elma, että siinä sentään on vähän vikaa... Eikö hame ole hiukan liian pitkä, juuri rahtusen liian pitkä sinun ikäisellesi tytölle?" -- Näyttää köyhäinkoulun oppilaalta. -- "Hiukan liian pitkä ja..."

"Neiti Exeter ajatteli, että se varmaankin kutistuu pesussa, rakas täti, ja minähän, nähkääs, en vielä ole lakannut kasvamastakaan", -- Elma tirkisti arasti pitkien ripsiensä alta nähdäkseen, nauroiko Piers tälle tunnustukselle. "Minä kasvoin niin paljon nyt viimeksikuluneena vuonna, että oli ommeltava lisäliepeet kaikkiin hameisiini, ja meistä oli parasta teettää tämä pitkänlaiseksi heti alusta. Ettehän ole siitä pahoillanne, täti?"

Lady Alfreton tunsi jälleen, ettei hän uskaltanut olla pahoillaan. Hänen poikansa vain istuskeli siinä; hän ei ollut enää toistamiseen iskenyt hänelle käskevästi silmää eikä ollut enää haastanut serkulleen, mutta rouva tunsi vaistomaisesti, mitä hänen oli pelättävä. Senvuoksi hän hermostuneesti tähysti silmälasillaan.

"En suinkaan, rakkaani; niin... ni-in, tietysti; mutta kuitenkin... Ei, se on hyvin sievä, on todellakin..."

"Nähkääs, täti, jos olisin teettänyt hameen _ihan_ oikealle mitalleen, se olisi saattanut tulla minulle aivan sopimattomaksi ensi kesäksi."

"Ensi kesäksi!" Tämän vienon huudahduksen toiset tuskin kuulivat.

"Niin, tietysti, se on oleva paras pukuni vielä ensi kesänäkin, täti. Enhän voi odottaa saavani uutta tämänlaista joka vuosi. Kuten näette, se on oikein hyvää, _kallista_ valkoista kangasta, niin on neiti Exeter sanonut. Katsokaahan, rakas täti", innostui hän ja astui lähemmäksi pitäen tilkkua peukalonsa ja etusormensa välissä.

"Annahan minunkin tunnustella, Elma", pyysi Piers.

"Ja sitä voi pestä, pestä kuinka usein tahansa", jatkoi Elma, kun kumpikin vuorostaan oli tarkastanut kangasta. "Pestä kuinka usein tahansa ja..." (Silmälasi putosi tädin kädestä.) "ja kääntää, jolloin se taas ei ole uutta huonompi."

Siinä ei ollut sen enempää sanottavaa; ja täten puolustettuaan ostostaan kaikkia mahdollisia syytöksiä vastaan, että muka oli siinä viehättynyt liiallisiin tuhlauksiin, nuori puhuja istahti tyytyväisenä erään tuolin äärimmäiselle reunalle ja suoristi huolellisesti kallisarvoisen hameen laskokset kummaltakin puolelta.

Sisälle astui neljäs henkilö. "Kah, Elma täällä! Ja näytät niin vilpoisalta, lapsi!" sanoi Juliet, vaipuen lähimmälle istuimelle. "Voi, kuinka hyvältä tuntuu päästä sisälle! En totisesti olisi voinut viipyä ulkosalla enää hetkeäkään. Ja oih, tätä ratsastuspukua!" huudahti hän riuhtaisten sen auki kaulan kohdalta. "Ratsastuspuvussa tällaisena päivänä! Älä suutele minua, Elma -- edellytämme sen tänään ilman muuta."

"Pidätkö minun uudesta puvustani, Juliet?"

"Puoliskello soi, Juliet, Elma", keskeytti lady Alfreton jokseenkin hätäisesti. "Juliet, sinä menet alas sellaisena kuin olet! Mutta Elma haluaa juosta yläkertaan kampaamaan tukkaansa."

"Ja sieppaamaan Kölnin vettä!"

Elma kiiti tiehensä kuin tuuli. Nuo pukeutumiset, harjaamiset ja kampailut hänen tätinsä aistikkaassa makuuhuoneessa puolisen edellä olivat jo sellaisinaan nautinto. Upottaa kätösensä isoihin pesuvateihin valmiiksi kaadettuun kuumaan veteen (itse pesuvadit ja koko pesukaappikin herättivät Elman ihailua), vaahdottaa ne maitomaisella mantelisaippualla, joka oli aivan toisenlaista kuin neiti Exeterin opistossa käytetyt pienet karkeat, ruskeat palaset, kuivata ne sileihin, pehmoisiin, hienoihin pyyheliinoihin -- kaikki tämä oli suloista, eikä rahtuakaan tuosta suloisuudesta jäänyt huomaamatta siltä, joka luonnostaan rakasti ylellisyyttä.

Sitten sai seisoa ison, kirkkaan kuvastimen edessä, jossa Elma saattoi nähdä itsensä kiireestä kantapäähän ja jossa hän mielestään näytti ikäänkuin pitemmältä ja joka suhteessa sievemmältä kuin muuten. Norsunluiset harjat ja kammat hyvin varustetulla toalettipöydällä joutuivat viipymättä käytäntöön; hän veti nuppineulan sirosta pitsitetystä neulatyynystä -- Elma piti erikoisesti pitkästä mustanuppisesta neulasta, ja hänen tätinsä oli monta kertaa kehoittanut häntä ottamaan mitä halusi ja käyttämään mitä halusi; -- mustapäinen nuppineula siis varmastikin joutui kiinnittämään jotakuta satunnaista nauhaa tai kauluksen suippua, mikä kiinnittämistä kaipasi. Ja sitten lopuksi ja kaiken kruununa oli hänellä tärkeä toimitus kostuttaessaan puhtaan ja vielä laskoksista avaamattoman nenäliinansa hajuvedellä läpimäräksi -- hän säästi aina parhaat nenäliinansa näihin tilaisuuksiin. Hän kaatoi Kölnin vettä isosta hiotusta pullosta, joka kohosi kuin valtias yli kaikkien muiden pullojen, jotka sitä kuvastimen edessä ympäröivät.

Elma oli valmistanut tämän pullon alle sievän maton. Hänestä oli tuntunut, että täytyi tehdä jotakin elottomallekin esineelle, joka tuotti hänelle niin paljon riemua, -- ja hän huomasi, että matto oli aina paikoillaan. Sitä ei tosiaan emäntä enempää kuin palvelusneitokaan olisi millään ehdolla siirtänyt pois.

Mutta puvun laita oli toinen. Minkämallinen tai minkävärinen toalettipöydän matto oli, ei merkinnyt mitään tai juuri mitään. Elmalla ei ollut erikoisen hyvä maku, ja hänen hienot, kerratut villalankansa olivat totta puhuen hiukan liian kirkasvivahteiset; mutta tälle lady Alfreton oli vain hymyillyt, hymyillyt hellästi ja ystävällisesti sekä paiskannut hänelle todellista kiitollisuutta tietävän suudelman.

-- Kunpa Elma olisi tyytynyt sommittelemaan vain mattoja! -- ajatteli hän nyt.

"Oi Juliet!" huudahti hän, heti kun perheen kolmikko oli yksinään, "Oi Juliet, sitä pientä, herttaista, rakasta tyttö-parkaa! Minusta tuntuu, että se hänen koulutätinsä menettelee julmasti tehdessään hänestä tuollaisen pelätin kerrassaan! En tosiaan tiedä, mitä siitä sanoisin."

"Puku näytti tosiaan jokseenkin kauhealta", yhtyi Juliet pysähtyen miettimään.