Part 11

"Oh, Piers, enhän toki! Minulla ei ollut sen asian kanssa mitään tekemistä. Minä vain hankin äidiltä luvan ottaa Carolinelle muutamia vanhoja kirjoja kouluhuoneesta! Caroline oli lukenut moneen kertaan jokaisen kirjan, minkä olivat tuoneet mukanaan, eikä täällä maalla tietysti ollut uusia saatavissa, vaikka tosin rouva Thatcher tarjosi heille 'Kansan toveria' ja 'Kodin piiriä'", lisäsi hän nauraen. "Mutten koskaan aavistanut, että täti Selina olisi kutsunut heidät tänne sisälle", jatkoi Elma reipastuen, "koska hän tietysti ei voi kutsua jokaista, kuten hän sanoo. Ja vaikka herra Bryant on hyvin miellyttävä, hänellä saattaisi olla kuinkakin paljon sukulaisia tässä kylässä, sanoo täti. Ja kun täti tuli itse alas puutarhaan! Eikö se ollut perin ystävällistä?"

Piers silmäsi veltosti ympärilleen. Kerrankin hän ihmetteli, saattoiko Elma olla ihan tosissaan. Hän näki, että niin oli laita.

"Mitä ajattelet?" vastasi hän sitten. "Olisiko ollut hyvin, hyvin ystävällistä äitini puolelta viskata yhtä hyväsukuiselle ja hyvin kasvatetulle naiselle kuin hän itsekin pelkkä lupa käyskennellä hänen puutarhassaan ihan hänen ikkunainsa alla, itse laisinkaan menemättä häntä lähelle? Minun täytyy sanoa pikemminkin kummastelleeni, että leskirouva sellaisesta kutsusta saapui."

"En luule, että hän olisi tullut", myönsi Elma, "ellei... ellei hän olisi tehnyt sitä Carolinen tähden. Luulen, Piers, että hän hiukan -- juuri hiukan -- siihen tapaan tunsikin. Ja kun Juliet alkoi puhua ja minä näin rouvan kasvot, tunsin kylmät väreet ruumiissani; mutta Juliet ei sitä ollenkaan huomannut. Ja Caroline oli niin hirveän halukas näkemään kukkasiamme; hän on ihan hullaantunut kukkiin, mutta niillä on ainoastaan ruusuja ja tuoksuherneitä [Lathyrus odoratus. Suom.] rouva Thatcherin huvilassa. Caroline sanoi hyvin usein vilkaisseensa porteista sisälle ja miettineensä, mitä pyökkipuu-rivin toisella puolen olisi. Senvuoksi luulen hänen äitinsä todella tunteneen, ettei voinut tytön tähden olla suostumatta. Kylläpä he tänä iltana siitä kaikesta jutellevat", jatkoi Elma haaveellisesti; "toivoisin voivani heitä kuunnella! Caroline puhuu meistä -- sinusta, Julietista ja minusta, -- kuvailee kalalammikoita, viiniansareita ja ruusukäytävää sekä kertoo, kuinka sinä työnsit häntä tuota pitkää käytävää myöten, jotta hän näkisi sen päästä päähän; ja rouva Mansell toistelee kaikki tädin lauseet ja kertoo, kuinka enostasi Randolphista kuuleminen häntä kummastutti. Kuinka mielelläni tahtoisin olla siellä!"

"Mieluummin kuin täällä?"

"Oh, en minä sitä sanonut", virkkoi Elma viattomasti. "En tarkoittanut _sitä_, Piers; mutta onhan niin hauskaa mielikuvituksessaan seurata ihmisiä heidän kotiinsa ja ajatella kaikkea tuota. Eikä Carolinen tarvitse enää koskaan pelätä yksinäisyyttä; sillä Selina-täti sanoo, että nyt kernaasti saan käydä häntä tapaamassa milloin vain haluan; saan ottaa piirustukseni mukaani ja istua siellä puutarhassa. Kuinka lystikästä se on! Nähdä _minut_ missä niin usein olemme nähneet _hänet_! Jos täti sattuisi siellä ollessani ajamaan ohitse, juoksisin veräjälle ja sanoisin: 'Hän on tänään ulkona'; sillä meillä, näetkös oli aina tapana mökkiä lähestyessämme kysäistä toisiltamme: 'Onkohan hän sisällä vai lieneekö ulkona?' Minun tapani oli panna täti arvaamaan, ja varsin usein hän arvasi oikein."

"Niin, mutta sinulta ei jää varsin paljoa aikaa Carolinelle, sitte kun toinen rakas ystäväsi, Mabel Pomeroy, saapuu. Milloin hän tulee? Maanantainako? Caroline saanee silloin väistyä seinustalle, heh?"

"Piers!" huudahti tyttö närkästyneestä

"Eikö?" tivasi nuori mies. "Mabelia ei Caroline paljoa huvittane."

"Jos Mabel olisi senlaatuinen tyttö, hän ei suinkaan olisi _minun ystäväni_"; ja puhuja suoristausi juhlallisesti, mikä eräästä toisesta näytti huvittavalta. "Sinä et tunne Mabelia, muutoin et olisi sellaista edes ajatellutkaan! Se seikka, että Caroline on niin köyhä ja sairas ja... jokseenkin riippuvainen minusta, on juuri omiaan hankkimaan hänelle Mabelin suosion, Mabel on yhtä ystävällinen ja herttainen..."

"He-hei! Olemme etääntyneet aika taipaleen kukkasnäyttelyn päivästä!"

"Minä en tuntenut häntä silloin. Kuinka olisin voinutkaan tuntea? Sinä päivänä olimme nähneet toisemme vasta ensi kertaa. Ja ajatukseni askartelivat kokonaan omissa tytöissäni."

"Ja sinun mielestäsi hän käyttäytyi töykeästi heitä kohtaan."

"Niin hän teki -- mutta niin teimme kaikki. Kyllähän sinä tiedät. Koskaan ei enää käy sillä lailla. Kun Henrietta ja Maggie olivat hänen kutsuissaan -- kerroin sinulle, kuinka ystävällinen hän heille oli, -- hän luullakseni huolehti heistä enemmän kuin muista ja asetti heidät enemmän etualalle kuin kenenkään muun. Olen varma, että hän niin teki -- teki juuri siksi, että he olivat outoja eivätkä ketään tunteneet; ja Mabel pelkäsi niin hirveästi, ettei heillä olisi hauskaa. Ja sitten oli mademoisellen väki."

"Keitä he olivat. Siitä en ole kuullutkaan."

"Oh, se tapahtui Mertounin talossa oleskellessani. Enhän näet ole sinua sittemmin tavannut, jotta olisin kertonut. Mademoisellella -- Mabelin kotiopettajattarella -- oli täällä muutamia jokseenkin kurjaan tilaan joutuneita vierasmaalaisia tuttavia, jotka olivat matkustaneet Lontooseen eivätkä tienneet, kuinka täällä tulisivat toimeen; ja Mabelista ja mademoisellesta tuli heidän vuoksensa aivan hyvät ystävät, vaikka ennen aina riitelivät. Nyt mademoiselle on niin liikutettu ja riemastunut kaikesta siitä, mitä Mabel tavalla tai toisella on noiden ihmisten hyväksi tehnyt. Ja ne olivat sentään jokseenkin väsyttäviä eivätkä varsin hauskoja ihmisiä, Piers, joten näin ollen en voi käsittää, että hän koskaan enää hentoo antaa Mabelille huonoa arvosanaa hänen opinnoistaan!"

"Mabel siis voittaa siitä."

"Et toki uskone, että hän teki sen _senvuoksi_?"

"En, en lemmossa! Älähän, pyydän, älä muserra minua halveksimisellasi, rakas, päättäväinen, kaunopuheinen pieni sähikäinen! Kah, mikä vilpittömän uskon puolustaja sinä olet, Elma! Toivoisinpa olevani Mabelina! Kuinka ihanaa on, että ihmiseen uskotaan!" Hänen rinnastaan kohosi huokaus, ja hän singahdutti katseen sanojensa tehoksi.

Turhaan. Tuo tyttö oli vielä lapsi ja vielä -- niin, vielä aivan epäluuloista vapaa ja viaton. Piersistä välittämättä hän jatkoi omien ajatustensa suuntaan.

"Tuskin tuntisit Mabelia; hän tekee nykyisin _aina_ jotakin hyvää ja suunnittelee hyviätöitä. Se alkoi silloin, kun hän ajelutti niitä tyttöjä ja minua puistossa. Se oli varmaankin alkuna, sillä jälkeenpäin hän sanoi minulle todella uskovansa, että se oli aivan ensimäinen kerta, jolloin hän eläessään oli yrittänytkään tehdä mitään -- mitään _todellista_ -- jonkun toisen hyväksi! Ajattelehan! Ja hän sanoi sitäpaitsi -- voinenko sinulle ilmoittaa mitä hän sitäpaitsi sanoi?" Ja innokas nuori ääni vapisi ja laski. Ilmeisesti oli tulossa jotakin vakavaa.

"Älä kerro, ellet luule, että sinun sopii sitä tehdä", sanoi Piers.

"Mutta minä en luule, että se on sopimatonta, ja se näyttäisi sinulle, millainen Mabel todella on; ja minä tiedän, että et hänestä paljoa pidä."

"No?"

"Hän sanoi sinä iltana itkeneensä itsensä nukuksiin."

"Itkeneensä itsensä nukuksiin!"

"Hän oli niin häpeissään. Ja _olihan_ se omituista, juuri hiukan omituista, ettei koskaan ollut yrittänyt mitään."

"Omituista sinun korvissasi tietenkin. Ei aivan yhtä omituista minun korvissani, ja luullakseni on paljon muitakin, joille se ei kuulostaisi omituiselta. Ainoa kummallisuus olisi siitä itkeminen."

"No _sitä_ en pidä laisinkaan omituisena", virkkoi Elma hiljaa.

"Et, koska..." Hän vaikeni, henkäisi pitkään ja katsahti tyttöön ikäänkuin epäröiden, jatkaisiko vai ei.

"Koska?" kysyi Elma mitä vakavimman tarkkaavaisena. "Kerro minulle, Piers. Minä en koskaan pane pahakseni sanojasi, Piers. Koskeeko se Mabelia?"

"Ei."

"Siis minua?"

"Niin."

"No, mitä minun suhteeni?" Elma tarttui hänen käteensä ja heilutteli sitä luottavaisesti. "Mitä minun suhteeni?"

"Ainako sinä tuolla tavoin tartut ihmisiä kädestä?" kysyi hän. Mutta tyttö tunsi hänen puhuessaan tarttuvan hänen omaansa ja puristavan sitä tiukkaan.

"Kyllä -- milloin heistä pidän."

"Tokko...?" Sitten hän hillitsi itsensä.

"No, mitä siis minun suhteeni?" virkkoi Elma houkutellen. "Sano pois. Älä välitä. Minä tahdon kuulla. Sano, sano, Piers!"

"Sanoisinko?" Syystä tai toisesta hän tiesi, ettei hänen tulisi sanoa, mutta kiusaus oli suuri. "Sanonko sinulle, miksi Mabel sinua kummastuttaa ja miksi muutkin -- me -- puolet tapaamistasi ihmisistä sinua kummastuttaisivat? Se johtuu siitä, Elma, että olet erilainen kuin me kaikki. Sinulle on nöyryys, kainous, viattomuus, ylvästelemättömyys, epäitsekkyys yhtä luonnollista kuin taivaan tuulten humina. Itsekkyys? Sen sanan merkitystä sinä et tunne. Vakuutan sinulle, ettet tunne. Toisten toivomukset, pelot, ilot ja surut ovat sinulle kuin omiasi. Jokainen rakastaa sinua -- koska sinä rakastat jokaista. Sinä, äiditön tyttö-parka, joka olet kasvanut kuivassa, karussa maaperässä -- vieraiden parissa -- yhtenä monien joukossa -- pelkkänä yksilönä tässä suuressa meluavassa maailmassa, sinä saatat meidät kaikki ihan häpeään. Sinun puhdas, suloinen, jalo luonteesi saa meidät kaikki halveksimaan omaa kurjaa, viheliäistä minäämme. Jo pelkkä oleskelu sinun parissasi... sinun näkemisesi... puheesi kuuleminen..."

"Oi, Piers! Piers, _älä_!" Hän melkein parahti.

"Hiljaa. Kuule se yhden ainoan kerran."

"Ei, ei!"

"Niin, yhden ainoan kerran, rakas lapsi. En enää koskaan puhu siihen tapaan, paitsi jos..." Hän vaikeni äkkiä.

"Ei, sinä et saa -- sinä et saa."

"Paitsi _jos_..." toisti hän. Mitään enempää hän ei sanonut.

XXIII.

"Lieneeköhän se punehdus mitään merkinnyt?"

Oli kenties hiukan raskasta Elmalle, että hänen serkkunsa ehdotus pantiin täytäntöön tosiaan varsin perinpohjaisesti ja että Alfretonin herrasväki siis vietti maakartanossansa melkoista isomman osan elämästänsä kuin ennen.

Tästä päätöksestä johtui, että hänen täytyi uhrata "Park Lanen päivät" -- nuo päivät, jotka olivat käyneet hänelle entistä rakkaammiksi senjälkeen, kun niin herkkä muutos oli tapahtunut ennen itsekkäässä ja väsähtäneessä perheessä, että hänkin saattoi tämän parannuksen huomata. Hänen täytyi luopua heidän seurassaan viettämistään keskiviikon iltapuolista aina tulevan vuoden pääsiäiseen asti.

Sanomattakin on selvää, että joulun hän oli viettänyt Towersissa, ja se oli ollut hurmaavan rattoisa joulu; mutta sitä seuraavien jokseenkin lohduttamien kevätkuukausien aikana ihan huhtikuun loppuun asti -- sillä pääsiäinen oli sinä vuonna tavattoman myöhään -- hän oli poikkeuksetta keskiviikko-aamua huokauksin tervehtänyt.

Kuten tiedämme, oli Elmalla sentään niin onnellinen luonne, että ikävä ei voinut sitä lannistaa eikä pettymys katkeroittaa.

Koska parhainta ei ollut saatavissa, hän tahtoi tehdä voitavansa näissä vähemmin hauskoissakin olosuhteissa; ja hänen ahkeroidessaan opinnoissaan ja edistyessään erilaisissa hienoon sivistykseen kuuluvissa saavutuksissa luontaisella uutteruudellaan ja innostuksellaan aika kiiti kylläkin nopeasti.

Niinkuin oli ennustettu, täytyi turvautua valeliepeisiin -- uudenaikainen vastike kolmisenkymmentä vuotta sitten muodissa olleelle kasvamispoimujen alaslaskemiselle -- nuoren neitimme hameissa. Hän oli mitaltaan varttunut runsaan puolitoista tuumaa, hipiä oli käynyt hienommaksi, muoto muuttunut edukseen. Joka suhteessa hän ei enää muistuttanut niin paljoa lapsesta -- oli suuremmassa määrässä nainen.

"Ja kyllä on jo aikakin!" lausui lady Alfreton hyväksyvästi luodessaan yleissilmäyksen tyttöön. "Viime kuussa täytit seitsemäntoista, Elma; se merkitsee, että tähän aikaan ensi vuonna sinut esitellään seuraelämässä. Minä aion itse esitellä sinut ja viedä sinut seurapiireihin. On aika, että alkaisit näyttää neitimäisemmältä, hiukan vähemmän -- pyöreältä ja punaposkiselta", naurahti hän.

"Teen liian pahoin niin sanoessani, eikö totta, rakkaani? Mutta siitä ei tosiaan tarvitse loukkaantua. Sinä olisit hyvin herttainen lapsi, jos _olisit_ lapsi; ja tiedän, että muiden muassa Piers aina ihaili ruusuja poskillasi ja hyvää terveyttä todistavaa ulkomuotoasi ylimalkaan. Hän on kehuskellen maininnut sinusta Julietille ja saanut hänet niin paljon ratsastamaan, kävelemään ja yleensä liikkumaan ulkoilmassa, että hän todella näyttää yhtä paljoa nuoremmalta kuin sinä olet joulun jälkeen vanhentunut.

"Ja jouluksikin hän oli mielestäsi somistunut, ja hän on epäilemättä herttaisempi ja paremmalla tuulella kuin ennen. Meillä on ollut aivan hauska talvi, ja sir Thomas on riemuissaan. Vaikka olemme toimeenpanneet tanssiaiset ja pitäneet alituisia päivälliskutsuja ja vaikka meillä on tuon tuostakin ollut melkolailla vieraita, emme ole tuhlanneet puoliakaan siitä kuin tavallisesti Cannesissa ja Pariisissa oleskellessamme. Hänestä on hiljainen maalla asumisemme tehnyt hyvän vaikutuksen naapuristoonkin."

Lady Alfreton puhui edelleen, sillä hänen tapansa oli sanoa, että hän aina saattoi mukavasti haastella Elmalle; Elma oli ikäisekseen niin järkevä tyttö ja niin terävä käsittämään. "Uskonpa, että vielä päätämme viettää talvemme joka vuosi Towersissa; enkä ainakaan minä olisi siitä suinkaan pahoillani. Tiedät kai, että Piers toi kaikki hevosensa Leicestershirestä ja metsästi omien vieraittemme kanssa? Sekin oli hauskaa. Siitä oli suurta apua. Sanalla sanoen olemme voineet ja viihtyneet mainiosti ja varmaan me vielä kaupunkiin tultuammekin tunnemme itsemme senvuoksi reippaammiksi."

Oli kieltämätöntä, että osa tämän jälkikatsahduksen tuottamasta riemusta sisältyi tuohon johtopäätökseen; ja Elma, jonka koko sydän samasta syystä pulppuili iloa, ei nähnyt tädissään mitään moitittavaa. Että hänen rakkaat omaisensa laisinkaan olivat saapuneet kaupunkiin, reippaampina tai vähemmin reippaina, oli hänelle melkein kylliksi; mutta että he olivat saapuneet virkistyneinä, hilpeinä, kaikin puolin terveinä ja tyytyväisinä, pirteinä ja iloisina alkavaa seurustelukautta vastaanottamaan, riitti yllin kyllin täyttämään hänen onnensa maljan.

"Ja sinä _olet_ kasvanut, Elma", toisti täti.

"Olen kyllä, rakas täti; Piersin täytyy taas mitata minut. En voinut olla juoksematta sisälle nähdäkseni vanhan mittani, kun kuljin kirjastohuoneen ohitse, ja luulen -- olen siitä varmakin, -- ettei se enää ulotu paljoa korkeammalle silmiäni."

"Ja vaikka epäilemättä _olet_ hoikempi, näytät terveeltä. Tietysti _olet_ terve?"

"Aivan terve, täysin terve, täti."

"Neiti Exeter on varmaan pitänyt sinusta hyvän huolen." Ja sitten -- ihmeitten ihme! -- lady Alfreton lisäsi ihan kuin luonnollisena jatkona: "Minun täytynee käydä neiti Exeterin luona lausumassa hänelle tunnustukseni."

Hän oli käynyt niin monien ihmisten luona siitä ajasta, kun hänet viimeksi tapasimme, että yksi vierailu enemmän tai vähemmän ei paljoa merkinnyt, eikä neiti Exeter ollut enemmän hänen oman säätypiirinsä ulkopuolella kuin monet muut olivat olleet.

Hänen poikansa ehdottama koe oli, kuten olemme rouvalta itseltään kuulleet, onnistunut erinomaisesti. Hän oli huomannut, että kohteliaisuus, ystävällisyys ja naapurillisuus eivät ehdottomasti tietäneet tartuntaa tai edes alituista kanssakäymistä. Vähitellen hänen silmänsä olivat avautuneet näkemään sen tosiasian, että oli mahdollista olla huomaavainen, jopa viettää aivan hauska puolitunti yksinkertaisten kansanihmisten parissa, jotka tiesivät vähän tai eivät mitään siitä maailmasta, missä hän eli, mutta joiden oma maailma kuitenkin oli sellainen, ettei hän voinut sitä halveksia. Alkoipa hän heistä oppiakin.

"Poloinen rouva Smith oli täällä tänään ja hän on todella varsin hauska puheissaan ja varsin kaino ja vaatimaton esiintymisessään -- vaikka on ihan _ihmeellistä_, mitä hän on tehnyt, -- niin ihmeellistä, että muut saavat vallan _hävetä_", oli ylhäinen rouva eräässä tilaisuudessa vakuuttanut; "enkä suinkaan enää koskaan edes ajattelekaan häntä sivistymättömäksi. Kah, ihan unohdin hänen pienet omituisuutensa hänen täällä ollessaan -- eikä sellaisista saisi niin kovin paljoa välittääkään. Minä pyysin häntä käymään toistekin, pyysin niinkin; minä todellakin pidän hänen käynneistään."

Eräänä päivänä hän taas oli lausunut: "Rakas Piers, jos olisin tuntenut sen sääliteltävän, _kauhean_ miespoloisen aikaisemman elämäntarinan, jonka tänne tuonnoin toit, en suinkaan olisi käyttäytynyt häntä kohtaan niinkuin käyttäydyin. Olen nyt aivan suuttunut itseeni. Tiedätkö sen? Oletko kuullut siitä? Vai et? Annahan, kun sitten kerron sinulle." Senjälkeen oli seurannut yksityiskohtia, ja lopuksi oli rouva lausunut: "Jos siis joskus haluat käskeä hänet jälleen tänne, Piers, tahdon tehdä parhaani poistaakseni sanojeni aikaisemman vaikutuksen; ja vaikken ymmärräkään kaikkea, mitä hän sanoo, sillä tiedäthän, että hänen murteensa ja puhetapansa on miltei _mahdotonta_, tahdon hymyillä ja virkkaa jotakin, mitä hyvänsä, rauhoittaakseni ja rohkaistakseni häntä."

Piersin lause: "Kukaan ei kykene siihen paremmin kuin sinä, äitiseni", oli ollut pienenä lisäpalkkiona tästä.

Mutta totta puhuen lady Alfreton ei olisi kaivannut mitään muuta palkkiota kuin omat onnellisemmat tunteensa. Jokainen pieni ponnistus oli kantanut omat hedelmänsä; ja hänen puolisonsa ja poikansa hyväksyminen Julietin huvitetun myöntymisen kera oli vain tasoittanut hänen tiensä hiukan sileämmäksi kuin se ehkä muutoin olisi ollut. Hänen alettuaan kerran astua tätä polkua häntä ei enää hevillä olisi saatu siitä poikkeamaan.

Sir Thomas oli kummastuneena kohottanut kulmakarvojansa, mutta oli muutoksen johdosta myöskin mielihyvästä hykerrellyt käsiänsä. Hänkin oli luvannut tulla maalais-herrasmieheksi, jollaiseksi hänen poikansa oli muuttumassa. Vielä ei ollut liian myöhään: se tekisi erinomaisen hyvää sekä hänen terveydelleen että hänen maineelleen.

Jouluna Towers tuskin tunnettiin entisekseen, kun ilta illan perään ajopelejä vieri edestakaisin; ja Elman sanojen mukaan oli ollut milloin mitäkin "ihania, ihania" juhlia ja kestityksiä sekä rikkaille että köyhille, jopa onnettomille "keskiluokkalaisillekin", jotka alussa olivat olleet hänen tätinsä erityisenä kammona, mutta joista hän sittemmin erikoisesti huolehti. Julietkin oli huomannut, ettei naapurillisuus sittenkään ollut mitään huonoa huvia ja etteivät ihmiset senvuoksi käyneet "röyhkeiksi, tungetteleviksi ja hännysteleviksi", kuten hän ja hänen äitinsä ennen olivat luulleet.

"Tietysti meidän joskus täytyi suoristaa ryhtiämme, näyttää hiukan jäykiltä ja viileiltä", tunnusti hän uskotuilleen myöhemmin, "mutta ylimalkaan onnistuimme mielestämme ihmeellisen hyvin. Ja minun täytyy myöntää, että jos _maalla_ tahtoo asua, ei ole viisasta esiintyä tylysti, niinkuin meidän tapamme ennen oli."

Tuskin tarvitsee mainita, että niiden joukossa, jotka tästä olivat enimmin hyötyneet, oli rouva Mansell tyttärineen. _Heistä_ oli tullut perheen ystäviä; ja Towers oli todella osoittautunut heille niin vieraanvaraiseksi ja mieluiseksi, että he lopuksi olivat suostuneet vastaanottamaan sir Thomasin tarjoaman mökin, joka hänellä oli vuokrattavana lyhyen matkan päässä kartanostaan. Eikä kukaan ollut tästä järjestelystä enemmän mielissään kuin lady Alfreton, joka hartaasti huolehti siitä, että mökki sisustuksineen olisi kaikin puolin siro ja täydellinen -- aivan sellainen kuin hän olisi itselleen halunnut.

Nyt hänestä tuntui perin yksinkertaiselta sanoa: "Minun täytynee käydä neiti Exeterin luona."

Neiti Exeter istui seuraavana iltapäivänä etummaisessa vastaanottohuoneessa vierastaan odottamassa. Hänelle oli ilmoitettu hänen osakseen aiotusta kunniasta, ja Elma oli tämän viestin viedessään hiukan arastellut. Tyttö oli omana vakaumuksenaan lisännyt, että vierailu tehtäisiin viivyttelemättä.

Tämä vihjaus oli riittänyt. Kaikki oli nyt valmiina, ja kaikki oli ulkopuolisesti tyyntä, vaikka lempeän kaitsijan povessa epäilemättä oli paljonkin levottomuutta.

Mitähän tuo omituinen ja odottamaton toimenpide merkitsi? Aikoiko Elman holhooja ehdottaa jotakin muutosta, jotakin sovittelua? Koettiko sir Thomas keksiä jotakin keinoa pannakseen täytäntöön sen, mitä neiti Exeter jo jonkun aikaa oli peljännyt hänen omaisineen haluavan, nimittäin riistää hänen rakkaan oppilaansa pysyväisesti hänen hoivastaan? Vuoden päästä hänellä oli siihen valta, mutta nyt -- ja neiti Exeter pudisti päätänsä, ja hänen huulensa sulkeutuivat tiukkaan. Ei, ei; mieluummin mitä muuta tahansa! Mitä hyvänsä muuta vaadittaisiin tai pyydettäisiin, mitä tahansa hän saattoi hyvällä omallatunnolla tehdä, siihen hän oli valmis; mutta luovuttaa hänelle uskottu pyhä aarre toisille, ennemmin taipua elävien vaatimuksiin kuin kunnioittaa vainajain toivomuksia? Ei koskaan!

-- Tapahtuuhan se sittenkin kyllin pian, kyllin pian, -- huokasi hän ajatellen nopeasti kiitäviä kuukausia. -- Suloinen Elmani, pitkää aikaa et saa enää viettää tyyntä, hiljaista elämääsi ja rauhallisesti harjoittaa opintojasi. Maailma vaatii sinut. Oi lemmikkini! -- ja kyyneleet kumpusivat uskollisen olennon silmiin. -- Oi, Elmani, kunpa osaisit elää maailmassa silti tulematta maailmalliseksi! Mutta _onko_ se mahdollista? -- Sillä kunnon neiti Exeter oli tällä haavaa hiukan epäuskoinen ja alakuloinen, ja ken voi häntä moittia?

Seuraavassa silmänräpäyksessä ovi lensi auki, lady Alfreton astui sisälle, ja pieni johtajatar, jälleen sotahaarniskassa, meni häntä vastaan. Hänen sävynsä tosiaan hieman kummastutti vierasta, joka, ollen keveäluontoinen, oli niin täydellisesti unohtanut kuin jos ei olisi koskaan ollut olemassakaan mitään syytä, miksi he kaksi eivät nyt olisi mitä parhaimmissa väleissä. Mutta neiti Exeter sai vuorostaan aihetta kummastua, ennenkuin haastattelu oli päättynyt.

Ei vihjaustakaan mistään uudesta ehdotuksesta. Ei viittaustakaan mihinkään muutokseen. Sanalla sanoen, ei mitään muuta kuin hauskaa ystävällisyyttä, ylistystä, sieviä kehuskeluja opettajattarelle, ja kaikki tuo esitettynä niin herttaisesti kuin ainoastaan lady Alfreton taisi.

-- Hyväinen aika! -- huudahti lauhtunut ja katuvainen neiti Exeter jäätyään jälleen yksikseen. -- Hyväinen aika! Elma on varmaan oikeassa, ja yhtä varmasti minä olen tuominnut väärin tuota hurmaavaa rouvaa. Elma on minua viisaampi. Hänen on opetettava minua, eikä minun häntä, eräissä suhteissa.

Hyväluontoisen Mertounin herttuattaren auliissa ja iloisessa myötävaikutuksessa lady Alfretonilla oli myöskin alituista tukea ja puolustusta uudelle asiaintilalle.

"Mitä herttuatar tekee, sitä voin minäkin tehdä", oli hänen tapansa päättäväisesti vastata Julietin silloin tällöin huomautellessa, ettei Park Lane ollut Towers ja että se, mikä varsin hyvin meni mukiin B:n kreivikunnassa, tuskin sopi Lontoossa.

Lady Alfreton ei lisännyt -- kenties ehkä ei tiennyt, -- että, mitä herttuatar teki, johtui yhdeksässä tapauksessa kymmenestä hänen omassa perheessään tapahtuneesta vallan siirrosta, toisin sanoen, että mihin Mabel johti, sinne Mabelin äiti seurasi -- ja me tiedämme, kuka oli kaiken johtajana.

-- Se on Elman, yksinomaan Elman vaikutusta! -- päätteli eräs, joka myöskin tiesi.

Mutta Piers ei sinä kesänä sallinut itselleen tilaisuutta usein tavata Elmaa. Hän lähti pitkälle ulkomaanmatkalle heti kaupunkiin muuton jälkeen; ja jos sopii vilkaista viattoman sydämen kuulakkaan syvyyteen, voimme aavistella, että hänen nuoren serkkunsa mielestä kaikki oli menettänyt puolet kirkkaudestaan, kun hän oli poissa.

Elman joutohetket Park Lanen talossa eivät siitä pitäen koskaan kuluneet yhtä hupaisasti -- varsinkaan eivät tarjonneet läheskään samaa tenhoa kuin muutamina ensi viikkoina tuon onnellisen pääsiäisajan jälkeen. Hän kaipasi aina jotakin. Hetket olivat kadottaneet viehätyksensä, ihana kirkkaus oli niistä kaikonnut.