Part 1

E-text prepared by Anna Siren and Tapio Riikonen

VIISAS TYTTÖ

Kirj.

L. B. WALFORD

Englanninkielestä suomentanut

Valfrid Hedman

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö 1919.

SISÄLLYS:

I. Tilanne. II. "Neiti Exeterin kasvot." III. "Meille on vain yksi yhteistä." IV. Elman uusi puku. V. Lady Alfreton ehdottaa käyntiä kukkasnäyttelyssä. VI. Matkalla juhlaan. VII. Mertounin herttuatar ja hänen tyttärensä. VIII. "En ole ikipäivinäni nähnyt sopimattomampaa kohtausta." IX. Piers selittelee maailman tapoja. X. Elman käsitys ystävyysliitoista. XI. Umppu puhkeamassa. XII. Neiti Exeterin syntymäpäivä-ohjelma. XIII. "Tahdon kerran olla hiukan ystävällinen." XIV. Ajelu puistossa. XV. "Voiko samaan aikaan liikkua kahdessa eri seurapiirissä!" XVI. Lady Mabelin tanssiaiset. XVII. Opettajatar ja oppilas. XVIII. "Eikö edes hiukan ananasta?" XIX. "Olen kiitollinen, ettemme olleet mitään ottaneet mukaamme." XX. Tyttö rouva Thatcherin mökillä. XXI. Yhdysrengas löydetään ja uudistus alkaa. XXII. "Sinä saatat meidät kaikki ihan häpeään." XXIII. "Lieneeköhän se punehdus mitään merkinnyt?" XXIV. Päätös.

I.

Tilanne.

Kun Elma kävi Park Lanen varrella sijaitsevassa talossa, nimitettiin häntä siellä "viisaaksi". Kenenkään päähän ei pälkähtänyt nimittää häntä "viisaaksi" Haverstock Hillissä.

Haverstock Hillissä hän asui -- Park Lanen varrella hänet tavattiin joka keskiviikko-iltapäivä. Siitä huolimatta hän tuskin oli paremmin kotonaan tai tunsi itsensä varsinaisemmaksi asukkaaksi edellisessä talossa kuin mitä hän jälkimäisessä oli.

Selittäkäämme. Elma oli orpo, ja sir Thomas Alfreton -- joka oli merkkihenkilö, mitä henkilöihin tulee, rikas, suosittu ja arvossapidetty samalla kertaa -- oli hänen läheisin elossa oleva sukulaisensa; mutta tällä haavaa sir Thomasilla ei ollut eikä voinut olla erittäin paljoa puuhailtavaa nuoren holhottinsa kanssa. Hänen veli-vainajansa oli nimenomaan määrännyt, että eräs neiti Exeter kasvattaisi tyttösen, ja neiti Exeter oli etäällä sir Thomasin maailmasta, aivan sen ulkopuolella, eikä voinut mitenkään tulla hänen laskelmiinsa. Hän tiesi, että sellainen neiti oli olemassa, mutta hänen asuinpaikkansakin oli hänelle tuntematon. Lady Alfreton sen tiesi, hän vakuutti.

Lady Alfreton oli hyvin kiintynyt Henry-paran lapseen ja piti häntä mahdollisimman paljon kodissaan Park Lanella. Mutta mitä saattoi tehdä tytölle, jota vanhempainsa toivomuksen mukaan kasvatettiin täysihoitolaopistossa? Ellei olisi ollut tuota opistokysymystä, ei sir Thomas puolestaan käsittänyt, miksei Elma olisi voinut asua heidän luonaan ja lukea Julietin entisen kotiopettajattaren johdolla, nyt kun Juliet ei enää häntä tarvinnut. Mutta näin ollen, niin, näin ollen sir Thomas -- kohautti olkapäitänsä.

Hän tunsi veljentyttärensä, jos tapasi hänet omalla kynnyksellään tai omilla portaillaan tai jos tämä puhutteli häntä sanoilla: "Hyvää päivää, setä!" hänen lähtiessään jokapäiväiselle ratsastukselleen; mutta luultavasti hän ei olisi tuntenut häntä, jos tyttö olisi kulkenut hänen ohitseen puistossa tai katsahtanut häneen parlamentin alahuoneen parvekkeelta.

Muut perheenjäsenet ajattelivat Elmaa kuitenkin melkoista enemmän -- milloin heillä oli aikaa ajattelemiseen, ja rakastivatkin häntä enemmän -- milloin he sydämessään saivat tilaa rakkaudelle.

Keskiviikkopäiväin välillä he tosin tavallisesti unohtivat jokaviikkoisen vieraansa. Lady Alfreton vilkaisi kummastuneena ympärilleen, kun hänen kamarineitonsa muistutti häntä, että Joseph tai joku muu oli lähetettävä noutamaan nuorta neitiä ennen kello kahta; mutta siinä kummastuksessa ei sentään ollut mitään tylyyttä. Päinvastoin käsitettiin aina, että hänen armonsa pikemminkin oli mielissään, kun hänelle ilmoitettiin keskiviikon taaskin saapuneen -- ja saapuneen paljoa ennemmin kuin hän oli odottanutkaan. Ja kun kaupungilta palaava Juliet astui sisälle ja huudahti: "Mitä, Elma! Täälläkö taas?" hän lausui nuo sanat tavallaan aivan sydämellisestä; ja Piersin: "Hei, Elma! Onko sinulla jälleen iltapäivä-loma?" kuulosti aina oikein reippaaltakin, kun hän näki nuoren serkun tirkistävän porrasten kaidepuun ylitse noina perin tärkeinä iltapäivinä.

"Kuinka sinä voit, nuori viisas?" oli Piersin toinen kysymys.

"Oikein hyvin, kiitos vain", kuului "nuoren viisaan" vastaus. "Miksi ihmeessä sinä minua niin nimität, Piers-serkku?" lisäsi hän äkkiä.

Siinä ei koskaan suuria selityksiä yritelty. He tiesivät jokainen, mitä he tuolla nimityksellä tarkoittivat, mutta eivät välittäneet pohtia sitä Elman kanssa.

"Luullakseni ne eivät pidä sinua niin viisaana Haverstock Hillissä?" oli Juliet eräänä päivänä huomauttanut.

"Eivät suinkaan", myönsi Elma ja purskahti äänekkääseen nauruun.

Haverstock Hillissä pikemminkin sanottiin: "Elma, sinä tytönlellukka!" tai "Elma, sinä hupakko!" Ja todellakin, vaikka Elman hienon, muodinmukaisen tädin oli tapana väittää, että, tekipä mitä hyvänsä, hän ei toisinaan voinut olla hämmästymättä tuon ihmeellisen lapsen peloittavaa viisautta ja vakavaa järkevyyttä, neiti Exeter taas usein toivoi, ettei Elman kieli olisi liikkunut liian liukkaasti ja hillittömästi hänen ollessaan setänsä luona; ja mielellään hän olisi tukkinut korvansa siltä kevytmieliseltä sanatulvalta, joka puhkesi vapaapäivän-viettäjän huulilta tämän sieltä palattua.

Täten huomaamme, että nuorta sankaritartani katseltiin kahdelta ihan erilaiselta näkökannalta.

Kunnon neiti Exeteriä olisi suuresti kummastuttanut, jos hän olisi kuullut nuorta turvattiansa syytettävän liiallisesta vakavuudesta, samaten kuin lady Alfreton olisi ihmetellyt, jos olisi tietänyt, että mitään aavistamaton holhooja, joka katseli häntä kirkkailla silmillään, mielessään ääneti pahoitteli, kun hän joskus innostuttavaan puheenaiheeseen syventyneenä unohti lapsen olevan saapuvilla ja "hiukan, pikku hiukkasen jutteli siihen tapaan kuin muut ihmiset haastelevat, tiedättehän, hyvä ystävä" (näin hänen armonsa myöhemmin tilannetta kuvaili), -- niin, rikollinen olisi todella sanattomaksi hämmästynyt, jos olisi tietänyt, että sama Elma, jonka juhlallisen äänettömyyden edessä hänen kuiskauksensa olivat vaimenneet, todennäköisesti vielä samana päivänä saisi muistutuksen siitä, että oli "kananpäinen" ja "pärpättävä" houkkio.

Mitkään kaksi ajatussuuntaa, kaksi päivänohjelmaa, kaksi elämänkäsitystä yleensä eivät olisi voineet olla toisilleen ehdottomasti vastakkaisempia kuin ne, jotka olivat sir Thomas Alfretonin huonekunnan ja neiti Exeterin kulmatalon asukkailla. Elma oli ainoa yhdysside heidän välillään.

Neiti Exeter lausui: "On mainio asia rakkaalle oppilaalleni, että hänellä on sellaisia sukulaisia. He uskovat hänet niin täydellisesti minun huostaani ja luottavat niin täydellisesti minun ohjaukseeni, etteivät koskaan yritä sekaantua minun määräämisvaltaani tai muuttaa kasvatusohjelmaani. Mitään kuluja ei säästetä, ja minä saan toimia kuten näen rakkaalle Elmalle parhaaksi. Hänen äiti-raukkansa jätti hänet minun huostaani" -- tässä neiti Exeter lempeän itsetietoisesi suoristausi, ja hänen sydämensä ylpeys osoittausi hänen poskilleen välähtävässä heikossa hohteessa; -- "rouva Henry Alfreton oli näet kuolinvuoteellansa lausunut puolisolleen toivomuksen, että heidän ainoan lapsensa kasvatus jätettäisiin minun huolekseni. Senvuoksi en missään tapauksessa olisi suostunut luopumaan vaatimuksestani", oli hänen tapansa jatkaa; "mutta tuntuu hauskalta, ettei sellaista ole koskaan vihjaistukaan. Ja mikä parempi, koska sir Thomas ja lady Alfreton eivät ole kertaakaan mitään edes kyselleet tai tiedustelleet, toivon heidän luottavan minuun yhtä paljon kuin luottivat toisetkin sukulaiset saadessaan tietää, että Elma oli tuleva kotini asukkaaksi. Mielestäni sir Thomas tai lady Alfreton eivät voisi tehdä nuorelle veljentyttärelle mitään mikä olisi niin edullista kuin tämä pidättyminen kaikesta hänen opintoihinsa puuttumisesta ja hänen elämänsä ohjaamisesta."

Kunnon sielu! Olisipa hän arvannut, mistä moinen pidättyminen johtui!

Kuunnelkaamme, kuinka Elman täti haastelee samasta asiasta. "Niin, tietysti, hyvä ystävä, mitä Juliet sanoo, on aivan totta. Me pidämme kaikki Elmasta -- rakkaan Henry-paran ainoasta lapsesta, käsitättehän; mutta mitäpä me voimme tehdä? Kuinka hänen armas äiti-rukkansa koskaan saattoi uneksiakaan sellaisen pyynnön tekemisestä, ja kuinka kelpo lanko-parkani koskaan saattoi olla niin viiripäinen, että pani sen täytäntöön, sitä en voi, en, minä _en voi_ sitä ymmärtää. Minä nimitän sitä julmuudeksi hänen omaa tytärtään kohtaan. Sir Thomas katsoi olevansa velvollinen pitämään kaikki kapteeni Alfretonin määräykset voimassa", jatkoi puhuja valitellen, "ja -- oi, enkö kertonut teille, millaisia ne olivat? Enkö? Asian todellinen laita on niin -- ihan häpeän sitä tunnustaa, -- että lapsi on lähetetty kouluun johonkin etäiseen Lontoon sopukkaan, Hav... Haverstock Hilliin, sanalla sanoen. Erään neiti Exeterin opistoon. Neiti Exeter oli ollut rouva Henry Alfretonin kotiopettajattarena ja kaiketi saavuttanut jotakin vaikutusvaltaa häneen. En tiedä mitään neiti Exeteristä ja hänen koulustaan", puhui lady Alfreton edelleen; "sanoin sir Thomasille, ettei hän tosiaankaan voinut odottaa minun tietävän, ja siinä hän oli aivan yhtä mieltä kanssani. Jos Elma olisi jätetty kokonaan meidän haltuumme, olisimme tehneet parhaamme hänen puolestaan, mutta näin ollen hän on aivan poissa meidän piiristämme ja kokonaan neiti Exeterin käsissä", selitti rouva.

"Voiko hän samalla kertaa olla kahden henkilön huostassa, voiko? En epäilekään, että neiti Exeter on kunnioitettava ja kelpo ihminen, mutta tyttökoulu Haverstockin mäellä, ymmärrättehän! En voi käsittää, miksi hän on perustanut opistonsa sinne; epäilemättä on paljon muita paikkoja -- täällä on koulu lähimmässä kadunkulmassa; ja jos Elma olisi toimitettu sinne, niin palvelijattareni olisi vain tarvinnut saattaa hänet opistoon ja sieltä kotiin. Mutta eihän siitä nyt hyödytä puhua. Niin kauan kuin kapteeni Alfreton -- Henry, tiedättehän -- oli elossa, meidän ei tarvinnut tietää lapsesta mitään, eikä... eikä" -- tässä kohdassa tuo komea, hieno nainen jo liikahti tuolissaan hämärän levottomasti ja tuntien olevansa liukkaalla jäällä -- "eikä Henry-parka koskaan sitä pyytänyt tai odottanutkaan." -- Elma oli tässä mainittuna aikana ollut vain kerran setänsä asunnossa.

"Mutta heti kun sir Thomas kuuli veljensä kuolemasta", aloitti kertoja jälleen reippaammin, "hän lausui ensi sanoikseen: 'Meidän pitää paremmin tutustua siihen pikku tyttöön.' Siitä päivin olemme aina tehneet kaiken voitavamme Elman puolesta. Hän viettää kaikki iltapäivälomansa meidän luonamme, toisin sanoen käy täällä joka keskiviikko -- vaikka on niin etäältä noudettava ja sitäpaitsi aina saatettava takaisinkin. Me emme sitä vaivannäköä nureksi. Elma on meidän kaikkien suosikki; ja sir Thomas on alkanut puhua jotakin siihen suuntaan, että ottaisimme hänet syksyllä mukaamme Towersiin. Heti kun hän lopettaa tuon ikävän koulun -- eli täytettyään kahdeksantoista, sillä minä olen kuullut, että hänen on pysyminen neiti Exeterin hoivissa, kunnes tulee kahdeksantoista-vuotiaaksi, -- silloin asia muuttuu. Voimme sitten alkaa miettiä, mitä on tehtävä. Haluaako sir Thomas, että hän asuu meidän luonamme, vai eikö, sitä en tiedä. Se saa riippua olosuhteista. Mutta nykyisin ja niin kauan kuin olemme vain koulutytön kanssa tekemisissä, emme voi tätä enempää. Ei voi tulla kysymykseenkään, että olisimme säännöllisessä kanssakäymisessä tuon neiti Exeterin kanssa; ikävät kirjeet, haastattelut ja vetoamiset ovat meille vastenmielisiä. Jatkakoon hän menettelyään samaan tapaan kuin tähänkin asti. Sir Thomas suorittaa laskut -- siinä kaikki."

Näin täydellisesti esitettyään asian lady Alfreton, jonka omituisuuksiin kuului äkkiä menettää tarmonsa ja harrastuksensa, herpautua heti kun oli ehtinyt liekaköytensä päähän, tavallisesti vaipui uupuneena selkäkenoon sohvanpielusta vasten, viuhkallaan löyhytellen pois harmillisen puheenaineen viimeisenkin tuulahduksen.

Mutta Elmahan ei tästä kaikesta mitään tietänyt. Kuinka hän olisi voinut tietää? Kuka olisi siitä hänelle kertonut?

Hän oli, kuten tätikin oli tunnustanut, suosikki, ja suosikki, joka ei aavistanut, että mitenkään olisi voinut toisin ollakaan. Hänen päähänsä ei vielä koskaan ollut pälkähtänyt epäillä olevansa tervetullut tähän vieraaseen taloon tai ajatella, miksi se vieras olisikaan. Jo toisen käyntinsä jälkeen hän oli tuntenut olevansa siellä niin kotonaan kuin olisi sen seinien sisäpuolella syntynyt. Kaikki olivat hänen ystäviänsä. Kun hänen iloinen soittonsa ovelta kuultiin -- Elma soitti ovikelloa ja kolkutti aina omalla tavallaan, -- silloin maailman haluttomin, ylimielisin sir Thomaskin puolittain hymyili itsekseen astuessaan verkalleen ovea kohti. Kun lady Alfretonin pukuhuoneen ovi lensi auki ja pieni olento pyrähti sisälle, niin tyly ja töykeä kamarineitokin, joka vain puolin sanoin ja naama happamana hönähteli oman emäntänsä käskyihin ja kysymyksiin, vastasi melkein hilpeästi Elma-neidin tervehdykseen.

Elman täti tarjoutui suudeltavaksi mielihyvää lähentelevin elein. Juliet antoi riistää hattunsa päästään serkun koeteltavaksi, ja samaten sai tämä vastustamatta vähän väliä hypistellä, mallailla ja viskellä ympäri hänen hansikkaitansa, pitsejänsä ja nauhojansa. Ja Piers -- Piers tuli kotiin puoliselle niinä päivinä, joina Elma oli saapuva Park Lanelle.

II.

"Neiti Exeterin kasvot."

Oli jotakin niin tuoretta ja tuoksuvaa, niin satakaunon kaltaista ja kastehelmien lailla kimmeltävää tuossa hilpeässä nuoressa olennossa, joka täten aika ajoin herätti tympeytyneen perheen jonkinlaiseen eloisuuteen oman yltäkylläisenä pulppuilevan riemunsa voimalla, että nimi, jolla hänet siellä parhaiten tunnettiin, olisi kuulostanut omituisen aiheettomalta tilapäisen vieraan korvissa. Mitäpä oli, mitäpä saattoi olla tässä päiväpaisteisessa, hymyilevässä Elmassa sellaista, joka johtaisi ajattelemaan "viisasta"? Ei suinkaan ollut mikään erityisen viisauden todistus pyöriä hyrrän tavoin avarain, juhlallisten vastaanottohuoneiden lattioilla, lentää tuulena parvekkeen lasiovista, tarkastaa jokaista korttia uuninreunuksella, kysellä jokaista uudistusta, penkoa kaikki käsilaukut ja laatikot, kääntää kaikki ylösalaisin. Elma saattoi temmata auki tätinsä vaatekaapin, siirrellä kapineita hänen pukupöydällään, tirkistää hänen jalokivilippaisiinsa, koettaa ylleen hänen uusimpia viittojaan ja päähineitään sekä laahustaa hänen parhaissa silkkihameissaan kuvastimen edessä niin riemullisesti, että sydän ilahtui sitä katsellessa.

Elmalta riitti mielenkiintoa kaikkia kohtaan, ja hän teki tuhansia kysymyksiä kaikista uusista tulokkaista, joita oli taloon saapunut. Hänen välityksellään hänen tätinsä ja serkkunsa saivat enimmät tietonsa taloutensa alemmista jäsenistä. Hän jutteli heille, mistä Jane oli kotoisin ja ketkä Susanin vanhemmat olivat. Hän hommasi lääkettä, kun Josephilla oli hampaankolotusta. Lady Alfretoninkin täytyi hilpeähkösti hymyillä kuullessaan, että eräs palvelijattarensa oli tuntenut Elman äidin palvelijattaren. Kaikessa tuossa oli melko paljon lapsellista, mutta mitään erityistä "viisautta" se ei todistanut.

Siitä huolimatta Piersin antama liikanimi säilyi.

Hän oli tullut antaneeksi sen eräänä päivänä, jolloin talossa oli ollut muutamia hänen ja Julietin tuttavia Elman lisäksi puolisella vieraina. Oli alettu puhua jostakin aiheesta, jommoisista kyllä usein haastellaan lontoolaisissa ruokasaleissa, ei erikoisen paheksuttavasta, mutta kuitenkin yksinkertaisille, turmeltumattomille korville oudosta. Elma oli ahminut jokaisen sanan, ja jokainen sana oli saanut hänen sinisilmänsä laajenemaan ja hänen viattoman sydämensä ihmettelemään ja miettimään. Tämä oli kuvastunut hänen kasvoissaan. Yhtäkkiä puhujat olivat vaienneet, jotkut heistä hiukkasen hämillään. Silloin Juliet, ehkä ensi kerran elämässään, oli puhutellut terävästi nuorta serkkuaan, ja Piers oli nauranut.

He olivat kysyneet, mitä hän ajatteli, ja hieman punastuen hän oli vilpittömästi tunnustanut miettineensä jotakin sellaista, mikä ei ollut aivan tavallista Park Lanen talossa ja mihin ei kukaan oikein osannut vastata. Ja Piers oli taaskin purskahtanut nauruun ja nimittänyt häntä "viisaaksi".

Milloin tahansa sama kohtaus uudistui, ja ainahan se välillä uudistui, se ehdottomasti päättyi siten, että Elma kuuli itsestään käytettävän tätä nimitystä. Lady Alfreton omaksui sen, Juliet sitä usein toisteli, ja sir Thomaskin tiesi, ketä sillä tarkoitettiin. Kenties he kaikin käsittivät sen ikäänkuin omituiseksi vastalääkkeeksi eräänlaiselle hervottomuudelle, levottomalle ahdistukselle, joka hiipi heidän omaantuntoonsa Elman ollessa saapuvilla. Mahdollisesti he pitivät sitä vastasyytteenä tuolle vakavalle, tuijottavalle katseelle, mikä heidän välinpitämättömyydestään huolimatta tuollaisessa lapsukaisessa heitä väkisinkin soimasi ja häiritsi.

Elmaan itseensä he eivät voineet suuttua; hän oli heidän sanojensa mukaan vastustamaton, masentumaton pieni velho. Mutta sisimmässä sielussaan he kapinoitsivat hänen äänettömiä vastalauseitaan tai niitä sanoihin puettuja mielenilmaisuja vastaan, joita he itse hänestä puristivat. Se oli kaikki neiti Exeterin syytä, huomauttelivat he salaa toisilleen, -- neiti Exeterin hommia -- neiti Exeterin opetusta; ja vähitellen he tulivat ristinneeksi nuo kasvonilmeet, jotka olivat seuran pelättimenä, "neiti Exeterin kasvoiksi". Milloin vain "neiti Exeterin kasvot" olivat näyttäytyneet Park Lanen talossa jonakuna loma-iltapäivänä, voitiin jälkeenpäin kuulla jotakin tämäntapaisia:

"Rakkahin Juliet, opihan olemaan vähän varovaisempi sen lapsen läsnäollessa."

"Äiti, minä luulin olevani varovainen. Tarkoitukseni oli olla erikoisen varovainen."

"Muista, ettei hänellä ole mitään maailmantuntemusta."

"Muistanpa tietenkin, äiti. Eihän meillä ole tilaisuutta sen unohtamiseen."

"Etkä kai halua häntä kiusata?"

"Kiusatako Elmaa? En suinkaan. Mutta äiti..."

"No, kultaseni?"

"Olinko minä koskaan -- edes silloin, kun olin aivan nuori enkä vielä ollut juuri mitään nähnyt -- olinko minä koskaan semmoinen kuin Elma on nyt?"

"Et", vastasi lady Alfreton ehdottoman varmasti. "Et milloinkaan!" jatkoi hän yhä pontevammin ja korostaen sanojansa. "Se on kaikki neiti Exeterin hommia."

Voimme kuitenkin ilmoittaa lukijattarillemme, ettei tuo ollut totta eikä sinnepäinkään. Neiti Exeter, oivallinen, vaatimaton, nöyrämielinen, vilpitön ja velvollisuudentuntoinen sielu, esiintyipä "velvollisuus" missä muodossa hyvänsä, oli kaikkein viimeinen henkilö neuvomaan oppilastaan kammoamaan maailman menoja, sen muoteja ja turhuuksia, siitä hyvin yksinkertaisesta syystä, että hän itse tiesi niistä vähän tai ei mitään. Toista olisi ollut, jos Elma olisi hänelle kuulemistaan kertonut -- mutta Elma oli liian ylevä kieliäkseen hänelle tai kenellekään muullekaan. Elma saattoi ajatella omia ajatuksiaan, tuntea omia tunteitaan ja pohtia niitä omassa nuoressa mielessään sen tapauksen jälkeen, joka aikoinaan oli ne hänessä herättänyt, mutta hän ei hiiskunut sanaakaan neiti Exeterille.

Neiti Exeter tiesi vain, että lady Alfreton oli ottanut nuoren sukulaisensa mukaansa huvittelupaikkoihin, antanut hänelle sieviä lahjoja ja hänen lähtiessään ystävällisesti kehoitellut häntä tulemaan jälleen. Hän kuuli ainoastaan, että serkut olivat puuhailleet sitä tai tätä Elman ollessa mukana, että Juliet oli antanut hänen olla saapuvilla koetellessaan uutta hovipukuansa ja että Piers oli näyttänyt hänelle koko valokuva-varastonsa, jonka oli ulkomaanmatkoiltaan tuonut. Neiti Exeter ajatteli, että Alfretonit varmaan olivat herttaista, hienosti sivistynyttä, oivallisesti kasvatettua, valistunutta väkeä, ja hän vakaantui yhä enemmän uskossaan, että orvolle Elmalle ajan pitkään koituisi paljon hyötyä suhteistaan sellaiseen perheeseen. Noilta uskollisilta huulilta ei milloinkaan kuulunut hiiskahdustakaan, joka olisi sellaisen harhaluulon karkoittanut. Näkipä hän mitä tahansa, kuulipa mitä hyvänsä, joka suretti, loukkasi tai kummastutti hänen nuorekasta mieltään sedän iloisissa saleissa vietettyinä hetkinä, se jäi hänen omaksi jakamattomaksi salaisuudekseen, jota hän ei kellekään uskonut.

Ja kyllä hän rakasti noita hyviä ihmisiä, jotka olivat hänen omat ja melkein ainoat sukulaisensa, ja riippui heissä lämpimän, kiihkeän luonteensa koko sitkeydellä yhtä auliisti kuin kiertokasvin karhi tarrautuu tukeensa. Vaikka Elman setä, täti ja serkut olisivat ainoastaan sietäneet häntä, olisi hän kuitenkin antanut heille osan sydämestään. Mutta kun hän juuri omalla hartaudellaan oli herättänyt jotakin vastakiintymyksen tapaista -- niin, sellaisille raukeille, veltoille luonteille aivan uskomatonta kiintymystä -- heidän povessaan, ei ollut ihmeellistä, että hän riippui jokaisessa Alfretonin perheen jäsenessä sekä hyvällä että pahalla säällä, suurensi heidän hyveensä, laajensi heidän tenhonsa ja kätki heidän puutteellisuutensa kunnioittavaan äänettömyyteen. Sellaisen mielentilan vallitessa puhui tytön luonteen puolesta, ettei hän silti näitä viimeksimainittuja ominaisuuksia puolustellut eikä jättänyt huomioon ottamatta. Elma havaitsi kaiken, mutta rakasti kuitenkin. Siinä oli hiukan jumalallista kosketusta.

"Mutta ole toki vähän varovaisempi", oli lady Alfretonin tapana ajan mittaan kuiskata yhä useammin. "Muistahan, Piers, että tuollaisissa viidennen luokan kouluissa ajetaan lasten päähän kaikenlaisia kummallisia ajatuksia. En tahtoisi, että Elma pitäisi meitä ihan ilmipakanoina."

"Mitä minä sanoin aiheuttaakseni sellaisia ajatuksia, äiti hyvä? Enhän kai ollut tavallista pakanallisempi?"

"Etkä nähnyt, kuinka lapsen kasvot venähtivät puhuessasi sunnuntaisesta veneretkestänne?"

"Heh? Vai sitä se oli? No peijakas, en olisi maininnut siitä, jos olisin tietänyt. Hän ei kai pitänyt tuollaisista sunnuntaihuvitteluista. Totisesti! Luulin, että kaikki tuo nykyisin oli jo voitettu kanta. Mutta Elma katsahti minuun, niinkö? Ka", jatkoi hän hitaasti, "ka, olen pahoillani. Jos olisitte minulle asiasta vihjaissut, niin olisin lopettanut puheeni."

"Ja Juliet kun jaaritteli siitä keimailevasta rouva -- en muista hänen nimeänsä, -- siitä ameriikkalaisesta naisesta! Silloinkin Elma istui lautaseensa tuijottaen ja posket aivan punaisina. Hän alkaa nyt ymmärtää. Hän on kuusitoistavuotias, tiedättehän, ja luullakseni hän käsittää paljoa enemmän kuin ennen. Meidän _täytyy_ todellakin hiukan enemmän varoa häntä"; ja puhuja liikahti levottomasti nojatuolissaan.

"Mutta täytyyhän hänen tottua sellaista kuulemaan", virkahti Juliet kiertäen päivänvarjoaan velton viehkeästi. "Ei käy päinsä, että me kaikki kammitsoimme kielemme, milloin Elma sattuu saapuville."

"Ei -- ei. Me emme suinkaan saa tuntea, että tuo lapsi-parka on tiellämme", vastasi hänen äitinsä. "Minä olen nyttemmin varsin mielistynyt Elmaan enkä ollenkaan soisi, että hän millään tavalla näyttäisi tungettelijalta. Mutta meidän täytyy kasvattaa häntä, ja _sitä_ emme voi, niin kauan kuin hän käy meillä vain kerran viikossa. Niin kauan kuin emme voi häntä kasvattaa, meidän täytyy..."

"Antaa hänen kasvattaa meitä", pisti Piers väliin, "Hyvä juttu! Sinä käyt edellä, Juliet, ja minä seuraan. Sinä painat peukalollasi Ameriikan kaunottaret ja heidän huvituksensa, ja minä vaikenen kuin muuri sunnuntaisista veneretkistä."

"Hän on kehittymässä varsin kauniiksi, eikö totta, äiti?" lausui Juliet sitten.

"Herttaisen näköiseksi ainakin", vastasi lady Alfreton epäillen, "tuskin kauniiksi. Hän tuskin on kyllin sopusuhtainen muodoltaan. Muutamassa vuodessa..."

"Hän on menettänyt kaiken kauneutensa, mikä hänellä on", puuttui hänen poikansa äkkiä puheeseen niin oudon kömpelösti ja päättäväisesti, että molemmat kuulijat katsahtivat ympärilleen. "Hänestä tulee samanlainen kuin sadat muut hänen ikäisensä tytöt", jatkoi hän. "Hän saa samat piirteet, puhuu samaan tapaan, vetelehtii aamusta iltaan kuin muutkin, tuhrii naamansa maalilla, kiertää tukkansa koholle ja kuorii kyynärpäänsä..."