Part 9

Kuten tavallisesti, Beth lepäili sohvalla ja Laurie istui matalalla jakkaralla hänen vieressään ja huvitti häntä kaikenlaisilla kuulumisilla. Beth näet kaipasi jokaviikkoisia tiedonantoja eikä Laurie suinkaan halunnut tuottaa hänelle pettymystä.

Tänä iltana Jo kuvitteli, että Beth katsoi erityisen ihastuneena vilkkaita ruskeita kasvoja ja kuunteli tavattoman kiinnostuneena selostusta jostakin jännittävästä krikettiottelusta, vaikka pelitermit olivatkin hänelle täyttä hepreaa. Jo kuvitteli innoissaan, että Lauriekin oli entistä huomaavaisempi tyttöä kohtaan, nauroi vähemmän kuin tavallisesti, alensi silloin tällöin ääntään, oli hiukan hajamielinen ja levitti todella melkein hellästi vaipan Bethin jaloille.

-- Kuka tietää, kummempaakin on tapahtunut, ajatteli Jo häärätessään huoneessa. -- Beth tekisi hänestä suorastaan enkelin, ja hän osaisi tehdä pikkusiskon elämän ihanan helpoksi ja mukavaksi, jos he vain rakastavat toisiaan. Minä en ymmärrä miten Laurie voisi olla rakastamatta -- ja kyllä hän rakastaisikin, jos me muut olisimme poissa tieltä.

Kukaan muu ei ollutkaan tiellä kuin Jo, ja hänestä alkoi tuntua, että hänen oli kiireesti kadottava. Mutta mihin hän menisi? Palaen halusta uhrautua sisarensa vuoksi hän istuutui selvittämään kysymystä.

Heidän sohvansa oli varsin kunnioitettava sohvavanhus -- pitkä, leveä, matala ja hyvin pehmustettu. Se oli hiukan nukkavieru, eikä ihmekään, sillä tytöt olivat lapsina pelmunneet siinä, onkineet selkänojan takaa, ratsastaneet käsinojilla ja leikkineet eläintarhaa sen alla. Kaikki rakastivat sitä, sillä se oli perheen turvapaikka, ja sen toiseen nurkkaan Jo mieluimmin vetäytyi laiskottelemaan. Niiden monien pieluksien joukossa, jotka koristivat kunnianarvoisaa sohvaa, oli kova ja pyöreä tyyny, joka oli täytetty karkeilla jouhilla ja jonka kummassakin päässä oli pyöreä nappi. Tämä luotaantyöntävä tyyny oli Jon yksityisomaisuutta, ja sitä saattoi käyttää puolustusaseena, suojavarustuksena tai tehokkaana unen ehkäisijänä.

Laurie tunsi hyvin tuon tyynyn ja hän vihasi sitä -- syystäkin, häntä oli näet armottomasti piesty sillä siihen aikaan, jolloin peuhaaminen vielä kävi päinsä, ja nyt se usein sulki pääsyn hänen mielipaikkaansa, Jon vierelle sohvan nurkkaan. Jos 'makkara', kuten tyynyä nimitettiin, oli pystyssä, se antoi luvan istuutua sohvaan levähtämään. Mutta jos se oli pitkällään poikki istuimen, voi silloin sitä, joka uskalsi tyynyyn koskea.

Tänä iltana Jo oli unohtanut asettaa sulun eteen eikä hän ollut istunut nurkassaan viittä minuuttia, kun jykevä hahmo ilmestyi hänen viereensä ja Laurie levitti tyytyväisenä huokaisten molemmat kätensä selkänojalle ja työnsi pitkät koipensa mukavasti eteenpäin.

-- No tämä on toiveiden täyttymys, hän huudahti.

-- Ole kunnolla, tiuskaisi Jo ja työnsi tyynyn kumoon. Mutta liian myöhään, sille ei ollut tilaa, ja luisuttuaan lattialle se katosi näkyvistä salaperäisellä tavalla.

-- Kas niin, Jo, älä nyt piikittele. Kun mies on koko viikon ahertanut, niin että on kuin luuranko, häntä voisi kyllä pitää hyvänä näin lauantai-iltana.

-- Beth pitää sinua hyvänä, minä en jouda nyt.

-- En tahdo vaivata häntä; mutta sinähän pidät siitä, jollet äkkiä ole kyllästynyt. Vai oletko? Etkö pidä pojasta, etkö halua pommittaa häntä tyynyillä?

Laurien nöyrä vetoomus oli liikuttava, mutta Jo heitti kylmää vettä pojan niskaan kysymällä ankarasti:

-- Kuinka monet kukat olet tällä viikolla lähettänyt neiti Randalille?

-- En yksiäkään, kunniasanalla. Hän on sitä paitsi kihloissa.

-- Sepä hyvä. Noin sinä typerästi tuhlaat rahaa -- lähetät kukkia tytöille, joista et välitä pennin vertaa, Jo jatkoi moittivasti.

-- Mitä minä voin tehdä, kun järkevät tytöt, joista minä välitän monen dollarin verran, eivät anna minun lähettää kukkia eivätkä muutakaan? Täytyyhän minun tunteitteni jollain tavoin purkautua.

-- Äiti ei hyväksy hakkailua, ei leikilläkään, ja sinä, Teddy, hakkailet hillittömästi.

-- Maksaisin vaikka mitä, jos voisin sanoa samaa sinusta. Mutta kun en voi, niin sanon vain, etten ymmärrä mitä pahaa siinä on, jos kerran molemmat osapuolet ymmärtävät sen olevan leikkiä.

-- Niin, se näyttää kyllä hauskalta, mutta minä en opi sitä. Olen koettanut, sillä tunnen itseni noloksi seurassa, kun kaikki muut hakkailevat, mutta en tunne edistyväni, sanoi Jo muistamatta enää olevansa neuvonantaja.

-- Ota oppia Amysta; hän on todellinen kyky siinä asiassa.

-- Niin onkin, hän hakkailee taitavasti eikä näy milloinkaan menevän liian pitkälle. Luulen että toiset luonnostaan miellyttävät ihmisiä näkemättä vähääkään vaivaa, kun taas toiset puhuvat ja puuhaavat väärässä paikassa väärään aikaan.

-- Minä olen iloinen, ettet sinä osaa keimailla. On virkistävää tavata järkevä, reilu tyttö, joka osaa olla hauska ja ystävällinen tekeytymättä naurettavaksi. Näin meidän kesken, Jo, jotkut tytöistä menevät niin pitkälle, että minua hävettää. Olen varma, että he eivät tarkoita mitään pahaa, mutta jos he vain tietäisivät, mitä me pojat puhumme heistä jälkeenpäin, luulen että he heti parantaisivat tapansa.

-- Kyllä hekin puhuvat teistä, ja koska heillä on terävämpi kieli, te joudutte vetämään lyhyemmän tikun, sillä te olette ihan yhtä hupsuja. Jos te käyttäytyisitte kunnolla, tytötkin olisivat toisenlaisia. Mutta kun he tietävät, että te pidätte heidän lörpötyksistään, he jatkavat sitä -- ja sitten te paheksutte heitä.

-- Tiedättepäs te tämän asian mainiosti, hyvä neiti, sanoi Laurie ylimielisesti. -- Me emme pidä lörpöttelijöistä ja keimailijoista, vaikka joskus saattaa näyttää siltä. Herttaisista, vaatimattomista tytöistä puhutaan miesten kesken vain kunnioittavassa äänilajissa. Voi sinä viaton olento! Jos voisit olla minun kengissäni kuukauden verran, näkisit asioita, jotka hämmästyttäisivät sinua jonkin verran. Kautta kunniani, kun tapaan jonkun liirum-laarum tytön minua aina haluttaa sanoa niin kuin ystävämme Cock Robin:

Huutia tiedä, kelvoton, julkea houkko!

Oli mahdotonta olla nauramatta kun näki Laurien tasapainoilevan kahden tunteensa välillä, hänestä oli nimittäin vastenmielistä moittia naisia, mutta hän tietenkin inhosi sitä epänaisellista teeskentelyä, josta hän oli nähnyt monta esimerkkiä seurapiireissä liikkuessaan. Jo tiesi, että rahanahneet äidit pitivät nuorta Laurencea tavoiteltavana saaliina. Tyttäret soivat hänelle kauneimman hymynsä ja vanhemmatkin naiset liehittelivät häntä. Tuo kaikki olisi voinut tehdä hänestä turhamaisen, ja siksi Jo pitikin häntä tarkoin silmällä peläten hänen pilaantuvan. Nähdessään toisen vielä uskovan, että oli olemassa kunnollisiakin tyttöjä, Jo iloitsi enemmän kuin tahtoi itselleenkään myöntää. Äkkiä hän siirtyi taas neuvovaan sävyyn ja virkkoi ääntään hiljentäen:

-- Jos sinun täytyy purkaa tunteitasi, Teddy, osoita sitten huomiotasi jollekulle noista herttaisista, vaatimattomista tytöistä, joita kunnioitat, äläkä tuhlaa aikaasi niihin tyhjänpäiväisiin.

-- Tarkoitatko sitä todella? Laurien kasvot kuvastivat samalla kertaa levottomuutta ja iloa.

-- Tarkoitan; mutta sinun olisi parasta käydä ensin korkeakoulu loppuun ja valmistautua tulevaan asemaasi. Sinä et ole läheskään kyllin hyvä -- hm -- olkoon se kunnollinen tyttö sitten kuka hyvänsä, Jo joutui hiukan hämilleen, sillä hän oli ollut vähällä sanoa erään nimen.

-- En olekaan! myönsi Laurie harvinaisen nöyrästi ja painoi katseensa alas kiertäen ajatuksissaan Jon esiliinan hapsuja sormensa ympäri.

-- Hyvänen aika, tämä ei käy päinsä, ajatteli Jo ja lisäsi sitten ääneen: -- Laula jotakin. Minä tarvitsen nyt musiikkia ja sinä laulat hyvin.

-- Istun mieluummin tässä, jos sallit.

-- Ei, tässä ei ole tilaa. Sinun täytyy nyt ryhtyä johonkin hyödylliseen, olet liian vanha koristeeksi. Luulin että inhoat roikkumista naisen esiliinan nauhoissa, vastasi Jo kerraten Laurien omia kapinallisia sanoja.

-- Niin katsos, se riippuu siitä kenen esiliina on! ja Laurie nykäisi rohkeasti hapsuja.

-- Lähdetkö? kysyi Jo kaivellen tyynyä esiin.

Laurie pakeni heti, ja hänen laulaessaan Jo hiipi pois eikä palannut ennen kuin nuori mies oli suutuksissaan lähtenyt matkoihinsa.

Sinä iltana Jo makasi kauan valveilla. Hän oli juuri nukahtamaisillaan, kun Bethin vuoteesta kuului tukahdutettu nyyhkytys, joka sai hänet ryntäämään sisarensa luo.

-- Mikä sinun on? hän kysyi hätääntyneenä.

-- Minä luulin että sinä nukut, nyyhkytti Beth.

-- Onko sinulla se vanha vaiva?

-- Ei, tämä on uusi; kyllä minä kestän sen, ja Beth koetti hillitä itkuaan.

-- Kerro minulle, niin minä parannan sinut niin kuin niin monesti ennenkin.

-- Et voi, ei tässä auta mikään. Samassa Bethin ääni petti, hän tarrautui sisareensa ja purskahti niin epätoivoiseen itkuun, että Jo pelästyi.

-- Mihin sinua koskee? Haenko minä äidin?

Beth ei vastannut ensimmäiseen kysymykseen, mutta pimeässä hänen kätensä nousi sydämelle, ikään kuin kipu olisi ollut siellä. Toisella kädellään hän piti kiinni Josta ja kuiskasi kiihkeästi:

-- Ei, ei, älä hae, älä kerro hänelle mitään. Kohta tuntuu paremmalta. Tule tänne makaamaan ja silitä minun päätäni. Sitten minä rauhoitun ja nukahdan, ihan varmasti.

Jo totteli; mutta silitellessään hiljaa Bethin kuumaa otsaa ja kosteita luomia hän tunsi sydämensä täyttyvän myötätunnosta ja hän olisi halunnut puhua. Mutta vaikka Jo oli nuori, hän oli oppinut, että sydäntä täytyi käsitellä yhtä hellävaroen kuin kukkasta: sen oli saatava avautua itsestään. Vaikka hän luuli tietävänsä syyn Bethin uuteen tuskaan, hän sanoi niin hellästi kuin osasi:

-- Painaako jokin asia sinun mieltäsi, kultaseni?

-- Painaa, Jo, kuului pitkän äänettömyyden jälkeen.

-- Eikö tuntuisi helpommalta, jos kertoisit sen minulle?

-- Ei nyt, ei vielä.

-- Sitten en pyydä sinua kertomaan. Mutta muista, Beth, että äiti ja minä olemme aina valmiit kuuntelemaan sinua ja auttamaan sinua, missä voimme.

-- Tiedän sen. Kerron kyllä ennen pitkää.

-- Tuntuuko jo paremmalta?

-- Paljon paremmalta. Sinä olet niin rauhoittava, Jo.

-- Nuku nyt, kultaseni. Minä olen sinun luonasi.

He nukahtivat poski poskea vasten ja seuraavana aamuna Beth oli taas oma itsensä. Sillä kahdeksantoistavuotiaana kestää sekä pään että sydämen särky vain hetkisen ja ystävälliset sanat lääkitsevät useimmat vaivat.

Mutta Jo oli tehnyt päätöksensä ja mietittyään muutaman päivän erästä suunnitelmaa hän uskoi sen äidilleen.

-- Kysyit tässä eräänä päivänä minun toivomuksiani ja nyt kerron sinulle yhden, hän alkoi heidän istuessaan kahden kesken. -- Tahtoisin lähteä jonnekin tänä talvena vaihteen vuoksi.

-- Minkä tähden, Jo? kysyi äiti ja katsahti nopeasti tyttöön ikään kuin hänen sanoissaan piilisi kaksinainen merkitys.

Jo katsoi käsityöhönsä ja vastasi vakavasti:

-- Minun täytyy kokea jotakin uutta. Olen levoton, tahtoisin nähdä, oppia ja tehdä enemmän kuin tähän asti. Haudon liikaa omia pikku asioitani. Tarvitsen muuta ajateltavaa, ja kun minua ei ensi talvena tarvita täällä, haluaisin lentää joksikin aikaa pois pesästä ja koetella vähän siipiäni.

-- Mihin sinä lähtisit?

-- New Yorkiin. Sain eilen hienon idean. Rouva Kirke tiedusteli sinulta luotettavaa nuorta tyttöä, joka tulisi hänen kotiinsa ompelemaan ja lapsia opettamaan. Sinun on vaikea löytää sopivaa tyttöä, mutta minä voisin yrittää.

-- Voi, menisitkö sinä työhön siihen suureen täysihoitolaan? Rouva March katsahti häneen hämmästyneenä, mutta ei näyttänyt panevan vastaan.

-- Eihän se olisi tavallista ansiotyötä. Rouva Kirkehän on sinun ystäväsi ja oikein herttainen olento. Hän tekisi kyllä oloni mukavaksi, siitä olen varma. Hänen perheensä asuu erillään eikä kukaan tunne minua siellä. Enkä välitä, vaikka tuntisikin, olenhan rehellisessä työssä, enkä häpeä sitä.

-- En minäkään. Mutta miten sinun kirjoittamisesi käy?

-- Vaihtelu on vain hyödyksi. Minä näen ja kuulen uusia asioita, saan uusia ajatuksia, ja vaikka minulla ei siellä olisi aikaa kirjoittaa, tuon sieltä kotiin paljon aineistoa sepustelujani varten.

-- Niin varmaan. Mutta sinulla on kai muitakin syitä tähän äkkinäiseen päähänpistoon.

-- Niin onkin, äiti.

-- Kerrotko sinä minulle nekin?

Jo katsoi äitiin ja taas työhönsä, sitten hän punaiseksi lehahtaneena sanoi hitaasti:

-- On kai turhamaista ja väärin sanoa näin, mutta pelkään pahoin, että Laurie alkaa pitää minusta liikaa.

-- Sinä et siis ole rakastunut häneen? kysyi rouva March huolestuneen näköisenä.

-- En, varjelkoon! Pidän siitä poikakullasta yhtä paljon kuin ennenkin ja olen hänestä suunnattoman ylpeä, mutta mikään syvempi ei tule kysymykseenkään.

-- Olen iloinen siitä, Jo.

-- Niinkö, miksi?

-- Siksi, rakkaani, etten usko teidän sopivan toisillenne. Olette erinomaiset ystävykset ja unohdatte pian alituiset kinanne. Mutta jos olisitte sidotut toisiinne koko iäksenne, silloin rupeaisitte pian molemmat kapinoimaan. Te olette liiaksi toistenne kaltaiset, rakastatte liikaa vapautta, teillä on kummallakin kiivas luonne ja luja tahto. Ette tulisi onnellisiksi suhteessa, jossa tarvitaan rajatonta kärsivällisyyttä ja suvaitsevuutta yhtä paljon kuin rakkautta.

-- Noin minäkin ajattelen, vaikka en osannut ilmaista sitä. Olen iloinen, että sinä arvelet sen olevan vasta alulla. En tahtoisi mistään hinnasta tehdä häntä onnettomaksi. Mutta enhän voi rakastua vanhaan ystävääni vain vastapalvelukseksi, enhän?

-- Oletko varma hänen tunteistaan?

Puna Jon poskilla tummeni ja hän näytti olevan samalla kertaa ylpeä, mielissään ja vaivautunut, kuten tyttö joka puhuu ensimmäisestä ihailijastaan.

-- Kyllä asia taitaa niin olla. Ei hän ole mitään sanonut, mutta hänestä huomaa yhtä ja toista. Minun on varmaan parasta lähteä, ennen kuin juttu kehittyy pitemmälle.

-- Olen samaa mieltä, ja jos asia järjestyy, saat matkustaa.

Jo näytti huojentuneelta ja virkkoi hetken kuluttua hymyillen:

-- Kylläpä rouva Moffat ihmettelisi sinun lyhytnäköisyyttäsi, jos hän tietäisi tämän, ja kyllä hän ilahtuu siitä, että hänen Anniellaan on vielä toivoa.

-- Jo, äideillä saattaa olla eri menettelytavat, mutta kaikki he haluavat kuitenkin samaa -- nähdä lapsensa onnellisina. Meg on löytänyt onnensa, ja siitä olen iloinen. Sinun annan nauttia vapaudestasi, kunnes kyllästyt siihen, sillä vasta sitten huomaat, että on olemassa vielä parempaa. Amysta olen nyt eniten huolissani, mutta hän on niin järkevä, että selviää kyllä. Bethin suhteen toivon vain, että hän paranisi. Muuten hän on parina viime päivänä näyttänyt iloisemmalta. Oletko puhunut hänen kanssaan?

-- Olen. Hän myönsi, että hänellä on jokin suru, ja hän lupasi kertoa sen joskus. En pyytänyt enempää, sillä luulen tietäväni mikä häntä painaa. Ja Jo kertoi mitä oli huomannut.

Rouva March pudisti päätään eikä nähnyt asiaa yhtä romanttiselta kannalta. Hän oli kuitenkin vakava ja sanoi uudelleen, että etupäässä Laurien vuoksi Jon oli lähdettävä kotoa joksikin ajaksi.

-- Ei puhuta Laurielle mitään, ennen kuin suunnitelma on lyöty lukkoon. Minä pääsen silloin lähtemään ennen kuin hän oikein tajuaakaan asiaa. Bethille täytyy uskotella, että menen vain huvin vuoksi, sillä hänelle en voi puhua Lauriesta. Mutta hän saa hyvitellä ja lohduttaa Laurieta minun lähdettyäni ja parantaa pojan tästä ihastuksesta. Lauriehan on kokenut jo monia pikku pettymyksiä, niin että kaikki käy hyvin ja hän toipuu pian lemmensurustaan.

Jo puhui toiveikkaasti, vaikka pelkäsikin, että tämä pettymys olisi pahempi kuin edelliset ja ettei Laurie toipuisi surusta yhtä helposti kuin ennen.

Pidettiin perheneuvottelu ja Jon tuuma hyväksyttiin. Rouva Kirke otti mielellään Jon ja lupasi tehdä hänen olonsa viihtyisäksi. Opetuksesta Jo ansaitsisi rahat omiin tarpeisiinsa ja vapaa-aikansa hän voisi saada tuottavaksi kirjoittamalla, niin että uudesta ympäristöstä ja tuttavapiiristä olisi hänelle sekä hyötyä että huvia.

Jo oli ihastunut tulevaisuudennäkymiin ja halusi lähteä pian. Koti alkoi käydä liian ahtaaksi hänen levottomalle ja vaihtelunhaluiselle mielelleen. Kun kaikki oli järjestetty, hän kertoi pelosta vapisten asian Laurielle. Mutta hänen hämmästyksekseen Laurie suhtautui siihen hyvin rauhallisesti. Tämä oli viime aikoina ollut tavallista vakavampi, mutta kuitenkin hyvin herttainen; ja kun hänelle leikillä huomautettiin, että oli kuin lehti olisi kääntynyt, hän sanoi vakavasti:

-- Niin se onkin kääntynyt ja tarkoitukseni on, ettei se enää käänny takaisin.

Jolle oli helpotus, että Laurie juuri nyt sai tuollaisen hyveen puuskan, ja hän valmisteli keventyneenä matkaansa. Bethkin oli tavallista iloisempi ja Jo toivoi, että hänen päätöksensä olisi parhaaksi heille kaikille.

-- Erään asian jätän erikoisesti sinun huoleksesi, hän sanoi Bethille lähtöä edeltävänä iltana.

-- Tarkoitatko juttujasi? kysyi Beth.

-- En, tarkoitan poikaa. Olethan oikein kiltti hänelle?

-- Tietysti olen, mutta en pysty täyttämään sinun paikkaasi ja hän tulee ikävöimään sinua kovasti.

-- Se ei ole hänelle haitaksi. Muista että jätän hänet sinun hoitoosi, kiusattavaksi, helliteltäväksi ja kurissa pidettäväksi.

-- Teen parhaani sinun tähtesi, lupasi Beth ihmetellen, miksi Jo katsoi häneen niin kummallisesti.

Kun Laurie sanoi hyvästit, hän kuiskasi merkitsevästi:

-- Tämä ei hyödytä tippaakaan, Jo. Sinuun olen iskenyt silmäni, niin että varo tekemisiäsi tai tulen hakemaan sinut kotiin.

10

JON PÄIVÄKIRJA

New Yorkissa, marraskuussa

Rakas äiti ja Beth.

Nyt aion kirjoittaa teille kokonaisen kirjan, sillä minulla on hirveästi kerrottavaa, vaikka en olekaan Euroopassa matkusteleva hieno neiti. Kun isän vanhat rakkaat kasvot katosivat näkyvistäni, tunsin mieleni hieman apeaksi ja olisin vuodattanut pari kyynelkarpaloa, jollei suruani olisi häirinnyt muuan irlantilainen äiti, jonka kaikki neljä lasta huusivat täyttä kurkkua. Huvittelin heittämällä lapsille piparkakkuja joka kerta, kun he avasivat suunsa itkuun.

Pian aurinko tuli näkyviin. Pidin sitä hyvänä enteenä, mieleni kirkastui, ja sen jälkeen matka tuntui oikein hauskalta.

Rouva Kirke otti minut niin ystävällisesti vastaan, että olin heti kuin kotonani tässä suuressa talossa, joka on täynnä outoja ihmisiä. Sain huoneekseni pienen hauskan ullakkokamarin, sillä hänellä ei ollut antaa muuta. Mutta täällä on uuni, ja kirjoituspöytä on päivänpuoleisen ikkunan ääressä, niin että voin istua täällä kirjoittamassa milloin vain haluan. Hieno näköala ja vastapäinen kirkontorni korvaavat pitkät portaat, jotka tänne on noustava, ja minä ihastuin soppeeni heti. Lastenkamari, jossa minun on määrä opettaa ja ommella, on viihtyisä huone, aivan rouva Kirken oman huoneen vieressä. Pikku tytöt ovat herttaisia, vaikka kenties hiukan hemmoteltuja. Kerroin heille seitsemästä pahasta porsaasta ja sain heidät heti puolelleni. Olen varma, että minusta tulee mallikelpoinen kotiopettajatar.

Saan syödä lasten kanssa, jos se miellyttää minua enemmän kuin ateriat suuressa vieraspöydässä. Toistaiseksi se miellyttää, sillä minä olen ujo, vaikka kukaan ei sitä uskoisi.

-- Ole kuin kotonasi, tyttöseni, sanoi rouva Kirke äidillisesti. -- Minä olen puuhassa aamusta iltaan, kuten hyvin voi ymmärtää, kun minulla on näin suuri perhe, mutta suuri kivi vierähtää sydämeltäni, kun tiedän lasten olevan sinun hoidossasi. Voit tulla meille milloin haluat, ja sinun oman huoneesi koetan tehdä niin mukavaksi kuin voin. Iltaisin olet aina vapaa, ja täällä on paljon hauskoja ihmisiä, jos kaipaat seuraa. Tule minun luokseni, jos jokin on hullusti, ja koeta viihtyä täällä. Nyt soitetaan teelle, minun täytyy juosta vaihtamaan myssyäni. Hän riensi pois ja jätti minut järjestämään pientä pesääni.

Mennessäni vähän myöhemmin alakertaan näin herttaisen tapauksen. Talossa on hyvin korkeat portaat. Kun seisoin kolmannen kerroksen portaiden yläpäässä antaakseni pienen palvelustytön kömpiä ohitseni, näin erään herran tulevan hänen perässään, ottavan raskaan hiilikannun hänen kädestään ja kantavan sen portaiden yläpäähän asti. Laskettuaan sen sitten erään oven eteen hän jatkoi matkaansa nyökättyään ystävällisesti tytölle ja sanottuaan ulkomaalaisesti korostaen:

-- Näin se käy paremmin. Teidän selkänne on liian hento tuommoisia taakkoja kantamaan.

Se oli hienosti tehty, eikö ollutkin? Pidän tuollaisesta, sillä kuten isä sanoo, pikkuasioista voi lukea ihmisen luonteen. Kun kerroin illalla tapauksen rouva Kirkelle, hän nauroi ja sanoi:

-- Se oli varmaan professori Bhaer; tuo oli niin hänen kaltaistaan.

Rouva K. kertoi miehen olevan kotoisin Berliinistä; hän on hyvin viisas, mutta köyhä kuin kirkonrotta. Hän elättää tunteja antamalla itsensä ja kaksi pientä orpoa sisarenpoikaansa; sisar oli ollut naimisissa amerikkalaisen kanssa ja hänen toivomuksensa oli ollut, että pojat koulutettaisiin täällä. Professorin tarina ei siis ole erikoisen romanttinen, mutta minusta se on mielenkiintoinen. Ilokseni kuulin, että rouva Kirke luovuttaa hänelle olohuoneensa muutamien oppituntien ajaksi. Sen ja lastenkamarin välillä on lasiovi; aion kurkistaa miltä hän näyttää ja sitten kertoa teille. Hän on lähes neljänkymmenen niin että voit olla rauhassa, pikku äiti.

Juotuani ilta teen ja saatuani pikku tytöt nukkumaan kävin ison ompelukorin kimppuun ja vietin rauhallisen illan jutellen uuden ystäväni kanssa. Kirjoitan kirjettä joka päivä ja lähetän sen teille kerran viikossa. Hyvää yötä nyt, huomenna jatkan.

Tiistai-iltana

Minun luokassani oli tänä aamuna aika hälinä, sillä lapset peuhasivat hirveästi. Minä jo ajattelin antaa heille tupenrapinat, mutta samassa joku hyvä enkeli johdatti mieleeni voimistelun. Annoin lasten voimistella niin kauan, että he lopulta mielellään istuutuivat ja pysyivät paikoillaan. Lounaan jälkeen palvelustyttö vei lapset kävelemään ja minä ryhdyin ompelemaan. Kiitin juuri onneani, että olin oppinut ompelemaan kauniita napinreikiä, kun kuulin arkihuoneen oven käyvän ja jonkun hyräilevän kuin iso kimalainen: "Kennst du das Land..."

Nostin hiukan lasioven verhoa toisesta nurkasta ja kurkistin sisään. Tiedän että se oli hirveän sopimatonta, mutta en voinut vastustaa kiusausta. Professori Bhaer oli huoneessa. Kun hän siinä järjesteli kirjojaan, ehdin tarkastaa häntä perin pohjin. Hän on täysverinen saksalainen -- roteva, pörrötukkainen ja tuuheapartainen. Hänellä oli komea nenä ja niin ystävälliset silmät, etten ole nähnyt kenelläkään sellaisia. Ääni on miehekäs ja kaunissointuinen ja se on lepoa korvalle, joka on joutunut kuuntelemaan meikäläistä kimakkaa ja huolimatonta puhetta. Hänen vaatteensa ovat kauhtuneet, kädet isot, eikä hänen kasvoissaan ole oikeastaan mitään muuta kaunista kuin hampaat. Pidän hänestä kuitenkin, sillä hänellä on kaunismuotoinen pää. Paita oli hyvää pellavakangasta ja hän oli gentlemannin näköinen, vaikka takista puuttui kaksi nappia ja toinen kenkä oli paikattu. Hän oli totinen, vaikka hyräilikin. Vasta kun hän meni ikkunan luo, käänsi hyasintin nuput aurinkoon ja silitti kissaa, joka näkyi pitävän häntä vanhana ystävänä, hän hymyili. Kun ovelle koputettiin hän sanoi reippaasti ja kuuluvasti:

-- Herein!

Aioin juuri juosta tieheni, kun näin pikkuruisen olennon, joka kantoi suurta kirjaa. Jäin katsomaan mitä seuraisi.

-- Tina tahtoo tetä Bhaerin luo, sanoi pienokainen, pudotti kirjan käsistään ja juoksi hänen luokseen.

-- Tule vain pikku Tina ja halaa setä Bhaeria oikein kunnolla, sanoi professori ja nosti tytön nauraen niin korkealle, että tämän täytyi kumartua voidakseen suudella häntä.

-- Nyt Tinan täytyy lukea läksyt, jatkoi hauska pikku olento.