Part 8

Rotten Row on sama kuin Route de Roi eli kuninkaan tie, nykyään se muistuttaa lähinnä ratsastuskoulua. Ratsut ovat upeita ja miehet, varsinkin hevostenhoitajat, ratsastavat hyvin; mutta naiset ovat jäykkiä ja pomppivat hevosen selässä, ja sitä ei meillä hyväksyttäisi. Olisin tahtonut näyttää heille oikeata hurjaa amerikkalaista laukkaa, sillä he ravasivat juhlallisesti edestakaisin tiukoissa puvuissaan ja korkeissa hatuissaan ja näyttivät nukeilta. Kaikki ratsastavat -- vanhat miehet, lihavat naiset, pienet lapset -- ja nuoret harrastavat samalla hakkailua. Näin erään parin antavan toisilleen ruusunnupun, täällä on nimittäin muotia pitää sellaista napinlävessä, ja minusta se on aika hauska keksintö.

Iltapäivällä olimme Westminster Abbeyssä, mutta älkää odottako, että kuvailisin sitä, se olisi mahdotonta -- sanon vain että se oli ylimaallinen! Nyt illalla menemme teatteriin katsomaan Fechteriä ja se on sopiva loppu elämäni hauskimmalle päivälle.

Keskiyöllä

On jo myöhä, mutta en voi panna aamulla kirjettäni postiin, jollen kerro mitä tänä iltana tapahtui. Voitteko arvata ketkä tulivat luoksemme kun istuimme teepöydässä? Laurien englantilaiset ystävät Fred ja Frank Vaughan! Olin kovin hämmästynyt, sillä en olisi tuntenut heitä, jollen olisi nähnyt heidän käyntikorttejaan. Molemmat ovat isoja miehiä ja heillä on poskiparta; Fred on englantilaisittain komea ja Frank on paljon parantunut. Hän kulkee ilman kainalosauvoja ja ontuu tuskin ollenkaan. He olivat Laurielta kuulleet mihin hotelliin menemme ja tulivat pyytämään meitä luokseen asumaan. Mutta setä ei halua mennä heille, niinpä aiomme vain kiittää kutsusta ja käydä heillä kun voimme.

He tulivat meidän kanssamme teatteriin ja meillä oli oikein hauskaa. Frank seurusteli Flon kanssa ja Fred ja minä juttelimme menneistä, nykyisistä ja tulevista iloista aivan kuin olisimme tunteneet toisemme koko ikämme. Kertokaa Bethille, että Frank kysyi hänen kuulumisiaan ja tuli pahoilleen kun kuuli, ettei hän ole oikein terve. Kun puhuin Josta, Fred nauroi ja lähetti kunnioittavimmat terveisensä suurelle hatulle. Kumpikin muisti hyvin Laurencen leirin ja kuinka hauskaa meillä siellä oli. Tuntuu kuin siitä olisi kulunut jo monta vuotta.

Täti naputtaa jo kolmannen kerran seinään, niin että minun täytyy kai lopettaa. Tuntuu melkein kuin olisin kevytkenkäinen lontoolainen hienostonainen, kun kirjoitan näin myöhään illalla huoneessa, joka on täynnä kauniita esineitä, ja mielessäni liikkuvat vain puistot, teatterit, uudet puvut ja komeat miehet, jotka huudahtelevat "Ah!" ja kiertävät vaaleita viiksiään englantilaisen ylimielisinä. Kaipaan teitä kaikkia ja huolimatta tästä hölynpölystä pysyn aina teidän rakkaana.

Amynanne

Pariisissa

Rakkaat tytöt!

Viime kirjeessäni kerroin teille Lontoossa olostamme -- miten ystävällisiä Vaughanit meille olivat ja miten hauskoja kutsuja he järjestivät. Minä nautin eniten käynnistä Hampton Courtissa ja Kensington-museossa. Hamptonissa näin Rafaelin luonnoksia ja museossa Turnerin, Lawrencen, Reynoldsin, Hogarthin ja muiden suuruuksien maalauksia.

Richmond Parkissa vietimme ihanan päivän. Teimme sinne aito englantilaisen huviretken ja siellä oli minulle yllin kyllin upeita tammia ja saksanhirviä piirrettäväksi; sain kuulla myös satakielen laulavan, ja nähdä leivosten kohoavan korkealle pilviin. Fredin ja Frankin ansiosta näimme Lontoota mielin määrin, ja sieltä oli hyvin ikävä lähteä. Sillä vaikka englantilaiset vastahakoisesti avaavat ovensa ulkomaalaisille, niin sen tapahduttua heidän vieraanvaraisuudelleen ei ole vertaa. On toiveita tavata Vaughanit ensi talvena Roomassa. Minulle on kauhea pettymys, jos emme tapaa, sillä Grace ja minä olemme ylimmät ystävät ja pojat ovat oikein mukavia -- etenkin Fred.

No niin, olimme tuskin ehtineet asettua tänne, kun hän taas ilmestyi eteemme ja kertoi tulleensa lomalle ja olevansa menossa Sveitsiin. Täti oli alussa vähän pidättyväinen, mutta Fred selitti asian niin rauhallisesti, ettei täti voinut huomauttaa mitään, ja nyt kaikki sujuu erinomaisesti.

Fred puhuu ranskaa kuin äidinkieltään, enkä ymmärrä miten tulisimme toimeen ilman häntä. Setä osaa tuskin sanaakaan ja puhuu itsepäisesti englantia hyvin kovalla äänellä, ikään kuin saisi siten ihmiset paremmin ymmärtämään. Täti ääntää vanhanaikaisesti, ja vaikka Flo ja minä luulimme osaavamme ranskaa aika hyvin, huomasimme ettemme osaakaan, ja olemme hyvin onnellisia, että meillä on Fred 'puhemiehenä', kuten setä sanoo.

Meillä on suurenmoista täällä! Aamusta iltaan katselemme nähtävyyksiä, syömme lounaamme jossakin hauskassa kahvilassa ja joudumme kaikenlaisiin hassuihin seikkailuihin. Sateiset päivät vietän Louvressa ja nautin tauluista. Jo nyrpistäisi varmaan nenäänsä hienoimmille, koska hän ei ymmärrä taidetta; mutta minäpä ymmärrän ja kehitän arvostelukykyäni ja makuani parhaani mukaan.

Jo pitäisi varmaan enemmän kuuluisuuksien muistoesineistä, minä olen nähnyt Napoleonin kolmikulmaisen hatun ja harmaan takin, hänen poikansa kehdon ja hänen vanhan hammasharjansa ja lisäksi Marie Antoinetten pienen kengän, Saint Denis'n sormuksen, Kaarle Suuren miekan ja paljon muita mielenkiintoisia esineitä. Kun tulen kotiin, saatte kuulla niistä tuntimääriä, nyt en ehdi kirjoittaa enempää.

Palais Royal on taivaallinen paikka -- siellä on niin paljon jalokiviä ja ihania tavaroita, että olen aivan onneton, kun en voi ostaa niitä. Fred olisi halunnut lahjoittaa minulle jotakin, mutta en tietystikään suostunut. Boulognen metsä ja Champs Elysées ovat myös suurenmoiset.

Olen nähnyt keisarillisen perheen monta kertaa. Keisari on ruma, ankaran näköinen mies, keisarinna taas kalpea ja kaunis, mutta mauttomasti pukeutunut -- hänellä oli purppuranpunainen puku, vihreä hattu ja keltaiset hansikkaat. Pikku Napoleon on komea poika, hän juttelee opettajan kanssa ja heittelee lentosuukkoja ihmisille ajaessaan nelivaljakossa; kuskeilla on punaiset silkkitakit ja edellä ja jäljessä kulkee ratsuvartio.

Käymme usein kävelemässä Tuileries'n puutarhassa; siellä on viehättävää, vaikka vanha Luxembourgin puisto on enemmän minun makuuni. Pére la Chaisen hautausmaa on erikoinen paikka, siellä on hautaholveja, jotka ovat kuin pieniä huoneita. Kun kurkistaa sisään, näkee pöydän, jolla on vainajan kuvia, ja ympärillä on tuoleja, joilla omaiset saavat istua, kun he tulevat suremaan häntä. Se on tosi ranskalaista.

Asumme Rue de Rivolin varrella ja istuessamme parvekkeella voimme katsella pitkää, komeaa katua kumpaankin suuntaan. Se on hauskaa ja usein istumme siellä iltaa keskustellen, kun päivän puuhista uupuneina emme jaksa lähteä ulos. Fred on hauska seuramies ja minusta hän on miellyttävin poika, jonka milloinkaan olen tavannut -- paitsi Laurieta, joka on käytökseltään viehättävämpi. Toivoisin että Fred olisi tumma, sillä en pidä vaaleista miehistä. Mutta Vaughanit ovat hyvin rikkaita ja polveutuvat ylhäisestä suvusta, ja sen vuoksi en voi moittia heidän keltaista tukkaansa, etenkin kun omani on vielä vaaleampi.

Ensi viikolla jatkamme matkaa Saksaan ja Sveitsiin. Matkustamme nopeasti, niin että voin lähettää teille vain ylimalkaisia selostuksia. Kirjoitan päiväkirjaa ja koetan tarkoin painaa mieleeni ja kuvata kaiken mitä näen ja ihailen, kuten isä minua neuvoi. Se on hyvä tapa ja muistiinpanoistani ja luonnoksistani saatte paremman käsityksen matkastamme kuin näistä.

Adieu, halaan teitä kaikkia...

Vôtre Amie.

Heidelbergissä

Rakas äiti.

Minulla on nyt vapaa hetki ennen kuin lähdemme Berniin, ja aion kirjoittaa sinulle mitä on tapahtunut, sillä minulla on aika tärkeitä asioita kerrottavana, kuten kohta näet.

Laivamatka Reiniä pitkin oli ihana; en tiedä tarpeeksi kauniita sanoja sen kuvaamiseen. Koblenzissa meillä oli hauskaa, sillä muutamat bonnilaiset ylioppilaat, joihin Fred oli tutustunut laivalla, pitivät meille serenadin. Oli kaunis kuutamoyö ja noin kello yhdeltä Flo ja minä heräsimme siihen, että ikkunan alta kuului säveliä. Pomppasimme pystyyn ja piilouduimme ikkunaverhojen taakse, ja kun salaa kurkistimme ulos, näimme Fredin ja ylioppilaat alhaalla laulamassa. En milloinkaan ole kokenut mitään niin romanttista -- kuutamo, joki, laivasilta, vastakkaisella rannalla uljas linna ja musiikkia, joka olisi kyennyt pehmittämään kivisydämenkin.

Kun laulu oli loppunut, heitimme muutaman kukkasen alas ja näimme heidän kiistelevän niistä ja heittelevän lentosuukkoja näkymättömille neidoille ja lähtevän nauraen matkaansa -- luultavasti polttelemaan ja juomaan olutta. Seuraavana aamuna Fred näytti tunteellisen näköisenä minulle rutistunutta kukkasta, jota hän kantoi liivintaskussaan. Nauroin hänelle ja sanoin, että Flo oli sen heittänyt enkä minä. Se näköjään harmitti Frediä, sillä hän heitti kukan pois ja tuli taas järkiinsä. Pelkään että saan vielä vastusta tuosta pojasta, tuntuu siltä.

Nassau oli hauska kylpypaikka, samoin Baden-Baden, jossa Fred menetti rahaa ja sai torut minulta. Hän tarvitsee jonkun, joka pitää hänestä huolta, kun Frank ei ole mukana. Kate sanoi kerran, että olisi hyvä jos hän menisi pian naimisiin, ja minä olen samaa mieltä. Frankfurtissa oli ihastuttavaa, näin Goethen talon, Schillerin muistopatsaan ja Danneckerin kuuluisan Ariadnen. Se oli hyvin kaunis, mutta olisin saanut siitä enemmän irti, jos olisin tuntenut kertomuksen paremmin. En halunnut kysyä sitä muilta, sillä kaikki tunsivat sen hyvin tai olivat ainakin tuntevinaan. Toivon että Jo kertoo sen minulle; minun olisi pitänyt lukea enemmän, sillä huomaan etten tiedä mitään, ja se on nöyryyttävää.

Nyt seuraa sitten vakava asia -- se tapahtui näet täällä ja Fred on juuri lähtenyt. Hän on ollut niin kohtelias ja hauska koko ajan, että pidämme hänestä kaikki kovasti. Pidin hänen ystävällisyyttään vain matkatoveruutena aina siihen serenadiyöhön saakka. Mutta sen jälkeen minusta on alkanut tuntua, että kuutamokävelyt, keskustelut parvekkeella ja yhteiset seikkailut päivisin ovat merkinneet hänelle muutakin kuin huvittelua.

En ole antanut aihetta siihen, äiti, ihan totta; olen koko ajan muistanut neuvojasi ja koettanut seurata niitä. En minä voi sille mitään, jos ihmiset pitävät minusta; en minä yritä miellyttää heitä ja minusta on ikävää, jollen voi pitää heistä, vaikka Jo väittää, ettei minulla ole lainkaan sydäntä.

Arvaan kyllä, että äiti pudistaa päätään ja tytöt sanovat: -- Voi sitä laskelmoivaa pikku lurjusta! mutta kaikesta huolimatta olen päättänyt, että jos Fred kosii minua, vastaan myöntävästi, vaikka en olekaan silmittömästi rakastunut häneen. Minä pidän hänestä ja me viihdymme hyvin yhdessä. Hän on hauskannäköinen, nuori, aika älykäs ja hyvin rikas -- vielä paljon rikkaampi kuin Laurencet.

Tuskin hänen omaisillaan olisi mitään sitä vastaan ja minä tulisin varmaan hyvin onnelliseksi, sillä he ovat kaikki ystävällisiä, sivistyneitä ja hienoja ihmisiä ja he pitävät minusta. Fred kaksosista vanhempana saa luultavasti kartanon; ja se onkin tosi upea! Kaupunkitalo on hienostokadun varrella. Se ei ole yhtä näyttävä kuin meikäläiset isot talot, mutta paljon mukavampi ja täynnä järkevää ylellisyyttä, jolle englantilaiset antavat arvoa. Minä pidän siitä, koska se on omaperäistä. Olen nähnyt hopeisen pöytäkaluston, perhekalleudet, vanhat palvelijat ja kuvia maatilasta, sen kauniista puistoista, komeasta päärakennuksesta ja hienoista hevosista. Sen enempää ei voisi toivoakaan. Otan mieluummin sen kuin ylhäisen arvonimen, johon tytöt helposti tarttuvat.

Saatan näyttää laskelmoivalta, mutta vihaan köyhyyttä enkä aio sietää sitä hetkeäkään kauemmin kuin on välttämätöntä. Jonkun meistä täytyy päästä hyviin naimisiin; Meg ei päässyt, Jo ei tahdo, Beth on vielä liian nuori. En koskaan menisi naimisiin sellaisen miehen kanssa, jota vihaan tai halveksin, siitä saatte olla varmoja. Vaikka Fred ei olekaan sankari-ihanteeni, hän on hyvä ja aikaa myöten oppisin pitämään hänestä tarpeeksi, jos hän rakastaisi minua ja antaisi minun tehdä niin kuin haluan. Tähän tapaan pohdin asiaa viime viikon aikana, sillä oli selvää, että Fred on rakastunut minuun. Hän ei ole puhunut mitään, mutta sen on voinut nähdä kaikenlaisista pikku seikoista. Hän ei milloinkaan kulkenut Flon kanssa, vaan järjesti itsensä minun viereeni vaunuissa, ruokapöydässä ja kävelyllä. Hän tuli heti hentomieliseksi, kun jouduimme kahden kesken, ja synkistyi, jos joku muu rohkeni puhutella minua. Eilen päivällisellä, kun eräs itävaltalainen upseeri tuijotti meitä ja sanoi sitten toverilleen -- irstaan näköiselle paronille -- jotain ihastuttavasta vaaleaveriköstä, Fred näytti vihaiselta kuin leijona ja leikkasi lihapalaansa niin raivokkaasti, että se oli vähällä lentää lautaselta. Hän ei ole viileitä, jäykkiä englantilaisia, vaan aika pippurinen, sillä hänessä on skotlantilaista verta.

No niin, eilen illalla menimme linnalle katsomaan auringonlaskua -- Fredin oli määrä tavata meidät siellä haettuaan ensin postin. Meillä oli tavattoman hauskaa tutkiessamme raunioita ja vanhaa olutkellaria ja kävellessämme kauniissa puutarhassa, jonka vaaliruhtinas kauan sitten oli laitattanut englantilaiselle vaimolleen. Pidin eniten laajasta pengermästä, koska sieltä oli ihana näköala, ja jäin sinne piirtämään kiviseinään hakattua leijonanpäätä, jota punaiset kuusamanoksat ympäröivät, sillä aikaa kun toiset menivät tutkimaan sisähuoneita. Istuin siinä katsellen laakson halki virtaavaa Neckaria, kuunnellen itävaltalaisen soittokunnan säveliä ja odotellen rakastettuni tuloa aivan kuin romaaneissa. Minusta tuntui, että jotakin oli tapahtumaisillaan ja olin valmistautunut siihen. En ollut hämmentynyt enkä peloissani, vaan aivan tyyni, mutta minua jännitti vähän.

Samassa kuulin Fredin äänen ja hän tuli kiireesti luokseni suuresta porttiholvista. Hän oli niin huolestuneen näköinen, että unohdin aivan itseni ja kysyin mikä häntä vaivasi. Hän kertoi saaneensa kirjeen, jossa häntä pyydettiin heti tulemaan kotiin, koska Frank oli vakavasti sairaana. Hän aikoi lähteä heti, jo yöjunassa, ja hän oli tullut vain sanomaan hyvästit. Olin pahoillani hänen tähtensä ja pettynyt omasta puolestani, mutta vain hetkisen, sillä puristaessaan kättäni hän sanoi -- äänensävyllä, josta en voinut erehtyä:

-- Tulen pian takaisin, ethän unohda minua, Amy?

En luvannut mitään, katsoin vain ja se riitti hänelle, eikä enää ollut aikaa muuhun kuin hyvästelyyn ja terveisiin. Tunnin kuluttua hän oli lähtenyt ja meillä on kovin ikävä häntä. Tiedän että hän olisi tahtonut puhua asiasta, mutta eräästä viittauksesta päätellen hän on luvannut isälleen vielä odottaa jonkin aikaa. Hän on näet ajattelematon eikä isä halua hänen tuovan ulkomaalaista miniää taloon. Kohta tapaamme Roomassa, ja jollen silloin ole muuttanut mieltäni, vastaan: -- Tahdon, kun hän kysyy minulta: -- Tahdotko tulla vaimokseni?

Olen kertonut tämän tietysti aivan luottamuksellisesti. Älä ole levoton minun takiani; muistathan että olen sinun järkevä Amysi; saat olla varma, etten tee mitään ajattelematonta. Lähetä minulle niin paljon neuvoja kuin haluat, noudatan niitä, jos voin. Jospa nyt voisin nähdä sinut ja puhua kanssasi, äiti kulta. Rakasta minua ja luota minuun.

Oma Amysi.

9

HELLIÄ HUOLIA

-- Jo, olen huolissani Bethistä.

-- Minkä vuoksi, äiti? Hänhän on ollut tavallista terveemmän näköinen lasten syntymästä lähtien.

-- En ole nyt huolissani hänen terveydestään vaan hänen mielentilastaan. Minusta tuntuu, että jokin asia painaa hänen mieltään, ja tahtoisin että sinä ottaisit siitä selvää.

-- Miksi sinä sellaista ajattelet, äiti?

-- Hän istuu usein yksikseen eikä enää juttele isän kanssa niin paljon kuin ennen. Eräänä päivänä näin hänen itkevän pienokaisten vuoteen ääressä. Hän laulaa vain surullisia lauluja ja joskus hänen kasvoillaan on outo ilme, jota en ymmärrä. Se ei ole Bethin tapaista ja se huolestuttaa minua.

-- Oletko kysynyt häneltä?

-- Olen pari kertaa koettanut, mutta hän alkoi puhua vallan muusta tai näytti niin vaivautuneelta, etten voinut jatkaa. En halua pakottaa lapsiani uskomaan minulle asioitaan eikä minun yleensä ole tarvinnut kauan odottaa, kun he jo kertovat minulle.

Rouva March katseli puhuessaan Jota, mutta tämä ei näyttänyt tuntevan mitään salaisia huolia -- paitsi Bethistä. Ommeltuaan hetken ajatuksiinsa vaipuneena Jo sanoi:

-- Hän varttuu kaiken aikaa; hän alkaa haaveilla ja tuntea toiveita, epäilyksiä, pelkoa, joista ei tiedä, mistä ne tulevat. Katsos, äiti, Beth on jo kahdeksantoista; me vain emme oikein tajua sitä, vaan kohtelemme häntä kuin lasta, mutta hänhän on jo nainen.

-- Niinhän hän on. Voi kultaseni, miten pian te kasvatte suuriksi, huokasi äiti hymyillen.

-- Sitä ei voi auttaa, äiti kulta, sinun täytyy vain alistua kantamaan huolia ja antaa poikasten lentää pesästä. Minä lupaan, etten milloinkaan lennä kauas, jos se sinua yhtään lohduttaa.

-- Se lohduttaa paljonkin. Sinä olet suureksi avuksi minulle nyt kun Meg on lähtenyt. Beth on liian heikko ja Amy liian nuori, jotta heihin voisi turvautua.

-- Niin no, minua ei kova työ pelota ja perheessä täytyy aina jonkun olla työmyyrä. Amy on etevä hienommissa töissä, minä taas olen oikealla alallani silloin, kun matot on tomutettava tai puoli perhettä makaa sairaana. Amy kunnostautuu ulkomailla, mutta minun hartiani kestävät, jos kotona jokin menee vinoon.

-- Jätän Bethin asiat sinun huoleksesi, sillä hän avaa sydämensä sinulle mieluummin kuin kenellekään toiselle. Ole kiltti hänelle äläkä anna hänen luulla, että häntä pidetään silmällä tai että hänestä puhutaan. Kun hänestä vain tulisi taas vahva ja iloinen, muuta minä en toivo.

-- Onnenmyyrä! Minulla taas on toivomuksia kasapäin.

-- Mitä sinä sitten toivot, kultaseni?

-- Minä huojennan ensin Bethin huolet ja kerron sitten omani sinulle. Ne eivät ole kovin raskaita, niin että jaksan hyvin kantaa ne siihen asti. Jo jatkoi ompelemistaan ja nyökkäsi ymmärtäväisesti äidille, niin että tämä ainakin hetkeksi rauhoittui tyttärensä suhteen.

Jo oli syventyvinään omiin asioihinsa, mutta piti koko ajan silmällä Bethiä. Vihdoin hän luuli keksineensä jotakin, joka kykeni selittämään sisaren muuttumisen. Hän uskoi saaneensa johtolangan eräästä pikku tapauksesta, ja vilkas mielikuvitus ja huoli Bethistä sai aikaan loput.

Eräänä lauantai-iltapäivänä kun hän ja Beth olivat kahdestaan kotona, hän oli kirjoittavinaan ahkerasti, mutta vähän väliä hän vilkaisi sisareensa, joka oli tavallista hiljaisempi. Beth istui ikkunan luona ompelemassa, mutta tuon tuostakin työ vaipui syliin, pää painui alakuloisesti käden varaan ja katse viipyi synkässä syksyisessä maisemassa. Äkkiä joku kulki ikkunan alta viheltäen kuin rastas ja kuului huudahdus: -- Selvä on! Tulen tänään teille.

Beth säpsähti, nojautui eteenpäin, nyökkäsi hymyillen ja katsoi sitten kulkijan jälkeen, kunnes tämän askelet lakkasivat kuulumasta. Sitten hän sanoi hiljaa, ikään kuin itsekseen:

-- Miten vahvalta ja komealta ja iloiselta tuo poikakulta näyttääkään.

-- Hm! sanoi Jo tutkien yhä sisarensa kasvoja. Heleä puna katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, hymy haihtui ja kohta kimalsi ikkunalaudalla kirkas kyynel. Beth pyyhkäisi sen pois ja katsahti arasti Johun, mutta tämä kirjoitti tavatonta vauhtia ja näytti kokonaan syventyneen "Olympian valaan". Kun Bethin pää kääntyi, Jo alkoi taas pitää häntä silmällä. Sisar pyyhki tuon tuostakin silmiään, ja puoleksi poispäin kääntyneet kasvot olivat niin surulliset, että Jon omatkin silmät kyyneltyivät. Hän pelkäsi paljastavansa itsensä ja hiipi pois mumisten muka tarvitsevansa lisää paperia.

-- Hyvänen aika, Beth rakastaa Laurieta! hän sanoi päästyään omaan huoneeseensa, kalpeana järkytyksestä, jonka tämä hänen tekemänsä keksintö oli aiheuttanut. -- En voinut uneksiakaan siitä. Mitähän äiti sanoo? Mahtaakohan Laurie -- Jo vaikeni ja lehahti punaiseksi, kun ajatus pälkähti hänen päähänsä. -- Kauheaa, jos Laurie ei rakasta Bethiä. Hänen täytyy, minä panen hänet rakastamaan! Jo pudisti päätään uhkaavasti Laurien kuvalle, joka vallattoman näköisenä hymyili hänelle seinältä. -- Voi, mehän kasvamme hirveää vauhtia. Nyt Meg on jo naimisissa ja kahden lapsen äiti, Amy liehuu Pariisissa ja Beth on rakastunut. Minä olen ainoa järkevä.

Jo vaipui hetkeksi syviin ajatuksiin katse valokuvassa viipyen. Sitten hän antoi ryppyjen otsaltaan oieta ja sanoi nyökäten kuvalle päättävästi:

-- Ei kiitos, hyvä herra. Olet tosin ihastuttava, mutta ihan yhtä häilyvä kuin viirikukko. Ei sinun auta lähetellä liikuttavia kirjeitä ja hymyillä mielistelevästi, siitä ei ole mitään hyötyä, enkä minä pidä siitä.

Jo huokasi ja vaipui mietteisiinsä, joista havahtui vasta kun hämärä ajoi hänet takaisin alakertaan tekemään lisää havaintoja, ja niistä hän sai vain vahvistusta epäluulolleen.

Vaikka Laurie liehitteli Amya ja laski leikkiä Jon kanssa, hän oli aina käyttäytynyt Bethiä kohtaan erikoisen hellästi ja ystävällisesti. Mutta kaikkihan olivat Bethille kilttejä, eikä kukaan siksi ollut tullut ajatelleeksi, että Laurie pitäisi Bethistä enemmän kuin muista. Päinvastoin perheessä oli viime aikoina vakiintunut se käsitys, että 'poikakulta' alkoi yhä enemmän pitää Josta, vaikka tämä ei sietänyt kuulla puhuttavankaan asiasta, vaan suuttui silmittömästi, jos joku uskalsi vihjata siihen. Jos he olisivat olleet selvillä kuluneen vuoden hellistä kohtauksista tai pikemminkin niiden yrityksistä -- ne oli näet tukahdutettu alkuunsa -- he olisivat suureksi tyydytyksekseen voineet huomauttaa: -- Enkös minä sanonut. Mutta Jo vihasi hakkailua ja hänellä oli aina valmiina leikkipuhe tai hymy vaaran uhatessa.

Mentyään korkeakouluun Laurie rakastui aluksi noin kerran kuukaudessa. Nämä pienet ihastukset olivat kiihkeitä, mutta menivät pian ohi jälkiä jättämättä ja huvittivat kovasti Jota, ja tämä seurasi kiinnostuneena toivon, epätoivon ja alistumisen vaiheita, joita hänelle uskottiin heidän jokaviikkoisissa keskusteluissaan.

Sen jälkeen seurasi aika, jolloin Laurie lakkasi palvomasta monia kohteita, vihjaili salaperäisesti yhteen kaikkivoittavaan intohimoon ja joutui ajoittain synkkämielisyyden valtaan. Sitten hän jätti arkaluontoisen aiheen kokonaan, kirjoitti filosofisia kirjeitä Jolle, ryhtyi ahkeraksi ja ilmoitti 'pingottavansa' ja aikovansa suorittaa loistavan loppututkinnon.

Tämä miellytti tyttöä enemmän kuin hämärähetkien lemmentunnustukset, hellät kädenpuristukset ja paljonpuhuvat silmäykset. Jon järki oli kehittynyt aikaisemmin kuin sydän, ja hän harrasti mieluummin mielikuvitussankareita kuin eläviä, koska edelliset saattoi työntää pöytälaatikkoon silloin kun halusi, kun taas jälkimmäisiä oli vaikeampi käsitellä.

Näin olivat asiat, kun Jo teki tärkeän havaintonsa, ja tänä iltana hän piti Laurieta silmällä tarkemmin kuin milloinkaan ennen. Jollei hän olisi saanut ajatusta päähänsä, hän ei olisi huomannut mitään erityistä siinä, että Laurie oli hyvin ystävällinen Bethille, joka puolestaan oli hiljainen kuten aina. Mutta hänen päästettyään vilkkaan mielikuvituksensa valloilleen se lähti harhateille, eikä terve järkikään, jota ahkera romaaninkirjoittaminen oli heikentänyt, päässyt avuksi.