Part 7
Se tuntui katkeralta, sillä kun uhrautuu, toivoo saavansa edes tunnustusta osakseen. Hetkisen Amy katui tekoaan, sillä hänestä näytti ettei hyvä aina saa palkkaansa. Mutta tällä kertaa se sai, sen Amy pian huomasi. Hänen mielensä tuntui keveältä ja hänen taitavat kätensä saivat pöydän hienoksi. Tytöt kohtelivat häntä ystävällisesti, ja välikohtaus näytti ihmeesti puhdistaneen ilman.
Päivä oli pitkä ja raskas Amyn mielestä. Usein hän istui aivan yksin pöytänsä takana, sillä pikku tytöt karkasivat tämän tästä. Harvat viitsivät ostaa kukkia kesäaikaan, ja hänen kukkakimppunsa alkoivat kuihtua ennen iltaa.
Taidepöytä oli houkuttelevin. Sen ympärillä oli aina ostajia, ja myyjättäret lensivät edestakaisin toimekkaan näköisinä kilisevine rahalaatikkoineen. Amy katseli usein kaihoisasti taidepöytään päin, jonka ääressä hän olisi ollut kuin kotonaan, sen sijaan että sai olla toimettomana syrjäisessä nurkassa. Kaikille se ei olisi ollut yhtä kova koettelemus, mutta sievälle ja iloiselle tytölle se kävi melkein ylivoimaiseksi. Kun hän ajatteli, että kotiväki, Laurie ja tämän ystävät tapaisivat hänet illalla näin syrjäisestä paikasta, hän tunsi itsensä suorastaan marttyyriksi.
Amy meni kotiin vasta iltapuolella. Hän oli niin kalpea ja hiljainen, että kaikki tiesivät hänen viettäneen raskaan päivän, vaikka hän ei valittanut eikä edes kertonut, miten päivä oli sujunut. Äiti ojensi hänelle sydämellisesti teekupin, Beth auttoi häntä pukeutumisessa ja sitoi pienen, sievän seppeleen hänen päähänsä, ja Jo hämmästytti koko perhettä pukeutumalla tavattoman huolellisesti ja vihjaamalla synkästi, että kohta olisi toinen ääni kellossa.
-- Jo, älä tee tyhmyyksiä. En tahdo melua, niin että älä sinä puutu asiaan, vaan käyttäydy kunnolla, pyysi Amy lähtiessään kotoa hyvissä ajoin, jotta voisi vähän kaunistaa pientä pöytäparkaa, sillä hän toivoi saaneensa lisää kukkia.
-- Aion vain miellyttää kaikkia tuttujamme, jotta he viipyisivät mahdollisimman kauan sinun nurkassasi. Teddy ystävineen tulee apuun ja meillä on varmasti vielä hauskaa, vastasi Jo ja kumartui portista katsomaan, joko Laurie oli tulossa. Pian kaikuivat tutut askelet hämärässä ja Jo riensi vastaan.
-- Meidän poikako sieltä tulee?
-- No, ihan varmasti! ja Laurie veti Jon käden kainaloonsa tyytyväisenä kuin hänen kaikki toiveensa olisivat toteutuneet.
-- Voi Teddy, tiedätkö mitä on tapahtunut? ja Jo selosti Amyn kärsimän vääryyden kiihtyneenä sisarensa puolesta.
-- Joukko meikäläisiä on päättänyt lähteä myyjäisiin ja minut saa vaikka hirttää, jollen pane heitä ostamaan joka ainoata kukkaa hänen pöydältään ja pysyttelemään sen jälkeen koko ajan hänen ympärillään, Laurie sanoi oikein innostuneena.
-- Amy kertoi, että kukat ovat nuutuneita ja uudet tulevat ehkä liian myöhään. En haluaisi olla epäluuloinen enkä ilkeä, mutta ei ihme vaikka kukat jäisivät tyystin tulematta. Kun ihmiset kerran rupeavat halpamaisiksi, ei heitä pidätä mikään, huomautti Jo harmistuneena.
-- Eikö Hayes antanut meidän puutarhamme kauneimpia kukkia teille? Minä käskin hänen antaa.
-- Ihanko totta? Hän varmaan unohti. Kun sinun isoisäsi on sairas, en tahtonut häiritä häntä ja pyytää kukkia, vaikka olisinkin tarvinnut.
-- Mutta Jo, luulitko sinä tosiaan, että sinun olisi pitänyt pyytää niitä! Nehän ovat sinun yhtä hyvin kuin minunkin! Meillähän on kaikki yhteistä, alkoi Laurie äänellä, joka sai aina Jon piikikkääksi.
-- Hyvänen aika, mitä sinä puhut! Minua eivät kiinnosta puoletkaan sinun tavaroistasi. Mutta meillä ei ole aikaa jutella täällä, minun on mentävä auttamaan Amya; lähde sinä pukeutumaan hienoksi, ja jos olet tosiaan niin ystävällinen että lähetät Hayesin viemään hiukan tuoreita kukkia Amylle, siunaan sinua ikuisesti.
-- Etkö voi antaa siunausta nyt heti? kysyi Laurie niin vetoavasti, että Jo löi epäkohteliaasti veräjän kiinni hänen edessään ja huusi rakosesta: -- Mene tiehesi, Teddy, minulla on kiire.
Illalla olikin toinen ääni kellossa salaliittolaisten ansiosta. Hayes lähetti valtavasti kukkia ja niiden mukana seurasi kori, jonka hän oli järjestänyt parhaan taitonsa mukaan ja joka asetettiin keskelle pöytää. Koko Marchin perhe saapui myyjäisiin, ja Jo pani kaikki taitonsa liikkeelle, niin että ihmiset eivät vain tulleet vaan myös jäivät pöydän ääreen kuuntelemaan hänen lörpöttelyään ja ihailemaan Amyn aikaansaannoksia; heillä oli ilmeisesti hyvin hauskaa.
Laurie johti ystävineen ritarillisesti joukkoa. He ostivat Amylta joka ainoan kukkakimpun ja pysyttelivät koko ajan pöydän ympärillä, niin että he saivat Amyn nurkan huoneen iloisimmaksi paikaksi. Amy tunsi taas olonsa mukavaksi ja ainakin kiitollisuudesta, jollei juuri muun vuoksi, hän koetti olla niin vilkas ja viehättävä kuin osasi -- tultuaan nyt siihen tulokseen että hyvä sittenkin saa palkkansa.
Jo käyttäytyi esimerkillisen hyvin. Kun Amy oli turvallisesti kunniavartionsa ympäröimänä, Jo kierteli salia kuullen sieltä täältä pikku juoruja, jotka selittivät hänelle Chesterin perheen kannanmuutoksen. Hän tunsi oman syyllisyytensä asiassa ja päätti mahdollisimman pian puhdistaa Amyn maineen. Kulkiessaan taidepöydän ohi hän etsi Amyn valmistamia tavaroita, mutta niistä ei näkynyt jälkeäkään. He ovat varmaan panneet ne piiloon, ajatteli Jo, joka saattoi antaa anteeksi itse kärsimänsä vääryyden, mutta oli hyvin vihainen milloin hänen omaisiaan loukattiin.
-- Hyvää iltaa, Jo. Miten Amyn kauppa sujuu? kysyi May hyväntahtoisesti, sillä hän halusi näyttää, että hänkin saattoi olla jalomielinen.
-- Hän on myynyt kaiken, mistä saattoi rahaa saada, ja nyt hän pitää hauskaa. Kukkapöytä vetää tunnetusti ostajia luokseen, varsinkin herrasmiehiä.
Jo ei voinut olla pistelemättä, mutta May otti sen vastaan niin nöyrästi, että toinen heti katui sanojaan ja alkoi kehua suuria kukkamaljakolta, jotka vielä olivat myymättä.
-- Missähän Amyn piirustus lienee? Ajattelin ostaa sen isälle, virkkoi Jo, sillä hän halusi innokkaasti kuulla, minkä kohtalon sisaren työ oli saanut.
-- Kaikki Amyn tavarat on myyty jo kauan sitten; pidin huolta että oikeat ihmiset huomasivat ne, ja ne tuottivat meille sievoisen summan, vastasi May, joka päivän kuluessa oli voittanut monta pikku kiusausta niin kuin Amykin.
Jo kiiruhti tyytyväisenä kertomaan hyvät uutiset Amylle. Tämä oli ihmeissään ja liikuttunut Mayn sanoista ja käytöksestä.
-- Nyt hyvät herrat, saatte osoittaa huomiota muille pöydille yhtä avokätisesti kuin minunkin pöydälleni ja muistakaa erityisesti taidepöytää, käski Amy Teddyn joukkoa.
-- 'Chesterin valtaus' olkoon tunnuslauseenne; täyttäkää miehekkäästi velvollisuutenne, sieltä saatte koko rahan edestä taidetta, virkkoi parantumaton Jo, kun uskollinen sotajoukko oli lähdössä kentälle.
-- Käskynne mukaan, vaikka minun mielestäni maaliskuu (March) on paljon kauniimpi kuin toukokuu (May), sanoi pikku Parker, joka koetti olla samalla kertaa sukkela ja kohtelias.
Mutta Laurie vaiensi pojan. -- Erinomaista pikku pojan puheeksi, hän sanoi ja talutti pojan pois taputettuaan häntä isällisesti päälaelle.
-- Osta maljakot, Amy kuiskasi Laurielle kootakseen vielä tulisia hiiliä vihamiehensä pään päälle.
Mayn suureksi riemuksi herra Laurence osti maljakot ja käveli sitten edestakaisin salissa kantaen niitä kainalossaan. Toiset herrasmiehet sijoittivat yhtä innokkaasti rahansa kaikenlaisiin pikkutavaroihin ja kuljettivat sitten mukanaan vahakukkia, maalattuja viuhkoja, kultalangalla koristettuja kirjesalkkuja ja muita hyödyllisiä ja sopivia ostoksia.
Carrolin tätikin oli paikalla ja sai kuulla tapauksen. Hän ilmoitti tyytyväisen näköisenä rouva Marchille jotakin. Tämä hymyili mielihyvästä ja katsoi Amya samalla kertaa ylpeänä ja levottomana, mutta vasta useiden päivien kuluttua hän kertoi toisille ilonaiheensa.
Myyjäiset onnistuivat hienosti. Kun May toivotti Amylle hyvää yötä, ei hän makeillut niin kuin ennen, vaan suuteli Amya herttaisesti ja hänen katseensa tuntui sanovan: "Anna anteeksi ja unohda."
Amy tunsi saaneensa hyvityksen. Kotiin saapuessaan hän näki kukkamaljakoiden komeilevan eteisen uuninreunustalla, kummassakin komea kukkakimppu. "Kunniapalkinto jalomieliselle Marchin tytölle", oli Laurie kirjoittanut.
-- Sinä olet luonteeltasi paljon lujempi ja jalompi ja hienompi kuin olisin uskonut, Amy. Käyttäydyit hienosti; kunnioitan sinua täydestä sydämestäni, virkkoi Jo lämpimästi kun he myöhään illalla harjasivat hiuksiaan.
-- Me kaikki kunnioitamme -- oli suurenmoista, että olit niin valmis antamaan anteeksi. Se mahtoi olla kauhean vaikeaa, kun olit nähnyt tavaroistasi niin paljon vaivaa ja iloinnut saadessasi itse myydä ne. Minä en varmaan olisi voinut olla yhtä ystävällinen, lisäsi Beth vuoteestaan.
-- Mitä turhia, tytöt, ei minua tarvitse kehua. Tein vain niin kuin olisin muiden toivonut tekevän minulle. Teitä naurattaa kun sanon, että tahdon olla lady, mutta minä tarkoitan, että on oltava hieno sekä tavoiltaan että mieleltään, ja minä yritän parhaani mukaan. En osaa oikein selittää, mutta tahtoisin päästä eroon pikkusieluisuudesta ja typeryydestä, jotka usein ovat naisten vikana. En ole vielä kovinkaan pitkällä, mutta koetan parhaani ja toivon joskus tulevani äidin kaltaiseksi.
Amy puhui vakavana. Jo syleili häntä hellästi ja sanoi:
-- Nyt ymmärrän mitä tarkoitat enkä enää milloinkaan naura sinulle. Sinä edistyt nopeammin kuin luulet, ja minä aion oppia sinulta todellista kohteliaisuutta, sillä sinä näyt olevan perillä salaisuudesta. Jatka vain, sisko, jonakin päivänä saat palkkasi, ja silloin ei kukaan ole iloisempi kuin minä.
Viikon kuluttua Amy sai palkkansa, mutta Jo-raukan oli kovin vaikea iloita siitä. Carrolin tädiltä tuli kirje ja sitä lukiessa rouva Marchin kasvot kirkastuivat niin, että Jo ja Beth, jotka olivat läsnä, halusivat välttämättä kuulla, mitä hyviä uutisia kirjeessä oli.
-- Carrolin täti matkustaa ensi kuussa ulkomaille ja tahtoo... minut mukaansa! huudahti Jo hypähtäen innoissaan seisomaan.
-- Ei rakkaani, ei sinua, vaan Amyn.
-- Voi äiti kulta, hän on liian nuori; ensin on minun vuoroni. Olen toivonut sitä jo kauan -- se olisi kovin hyödyllistä ja samalla äärettömän ihanaa -- minun täytyy päästä.
-- Ei se taida käydä, Jo. Täti sanoo nimenomaan haluavansa Amyn, eikä meidän sovi panna ehtoja, kun hän tekee tällaisen tarjouksen.
-- Aina käy näin. Amyn osaksi tulee kaikki huvi ja minun täytyy vain raataa. Se ei ole reilua, huudahti Jo kuohuksissaan.
-- Se on kai osaksi omaa syytäsi. Keskustelin äskettäin tädin kanssa, ja hän pahoitteli sitä, että sinulla on kulmikas käytös ja kovin omapäiset mielipiteet; ja tässä hän kirjoittaa, ikään kuin toistaisi sinun sanojasi: -- Olin ensin aikonut pyytää Jota, mutta koska 'kiitollisuudenvelka on hänelle rasitus' ja koska hän 'ei voi sietää ranskaa', en uskalla pyytää häntä. Amy on taipuisampi, hänestä tulee hyvää seuraa Flolle ja hän on kiitollinen siitä hyödystä, jonka matka hänelle tuottaa.
-- Voi minun kieltäni, minun kamalaa kieltäni! Miksi en voi oppia pitämään sitä kurissa, vaikeroi Jo muistaen onnettomat sanansa. Kun rouva March kuuli missä yhteydessä ne oli lausuttu, hän virkkoi surullisesti:
-- Olisin suonut sinun pääsevän matkalle, mutta nyt ei ole mitään toivoa; koeta nyt kestää tämä urheasti äläkä pilaa Amyn iloa valittelulla ja kateudella.
-- Minä koetan, sanoi Jo mutta hän räpytteli silmiään kumartuessaan nostamaan maasta käsityökoria, jonka innoissaan oli kaatanut. -- Koetan noudattaa hänen esimerkkiään ja todella olla iloinen enkä vain näyttää siltä, etten hetkeksikään turmelisi hänen onneaan. Mutta helppoa se ei ole, sillä tämä on kauhea pettymys, ja Jon silmistä vieri katkeria kyyneliä pienelle neulatyynylle, joka hänellä oli kädessään.
-- Jo rakas, olen hyvin itsekäs, mutta en tulisi toimeen ilman sinua ja olen iloinen, että jäät kotiin, kuiskasi Beth ja halasi häntä niin hellästi ja hartaasti, että se lohdutti Jota, vaikka tämä olisi halunnut lyödä itseään korvalle ja nöyrästi pyytää, että Carrolin täti laskisi suosionsa taakan hänen harteilleen, jotta täti saisi nähdä, miten kiitollisena hän sen kantaisi.
Kun Amy tuli kotiin, kykeni Jo ottamaan jo osaa yhteiseen iloon, ehkäpä ei aivan yhtä sydämellisesti kuin muulloin, mutta hän ei silti kadehtinut Amyn hyvää onnea. Nuori neiti itse ihastui tavattomasti tiedosta. Hän käveli ympäriinsä juhlallisen onnellisena, alkoi samana iltana lajitella värejään ja järjestää siveltimiään matkaa varten ja jätti sellaiset pikkuseikat kuin vaatteet, rahat ja passin niiden huoleksi, joiden mieli ei liikkunut taiteen maailmoissa.
-- Ei tämä ole pelkkä huvimatka, Amy virkkoi painokkaasti puhdistaessaan parasta palettiaan. -- Tämä matka ratkaisee elämänurani. Jos minulla on lahjoja, ne kyllä tulevat ilmi Roomassa, ja siinä tapauksessa aion osoittaa ne jotenkin.
-- Entäs jos sinulla ei ole? kysäisi Jo ommellessaan silmät punaisina uusia kauluksia Amylle.
-- Siinä tapauksessa palaan kotiin ja rupean piirustuksenopettajaksi, vastasi maineen havittelija filosofisen tyynesti. Mutta hän irvisti ajatellessaan tätä mahdollisuutta ja hankasi palettia ikään kuin näyttääkseen, ettei hän hevillä luopuisi toiveistaan.
-- Sitä sinä et tee; sinä et viitsi tehdä kovaa työtä, vaan menet naimisiin jonkun rikkaan miehen kanssa ja palaat kotiin nauttimaan ylellisyydestä elämäsi loppuun asti, virkkoi Jo.
-- Ennustuksesi käyvät joskus toteen, mutta tähän en usko. Toivon tietysti että niin kävisi, sillä jollei minusta ole taiteilijaksi, olisi hauskaa, kun voisi edes auttaa niitä, joilla on lahjoja, virkkoi Amy hymyillen, ikään kuin hyvän haltijattaren osa olisi miellyttänyt häntä enemmän kuin köyhänä piirustuksenopettajana eläminen.
-- Hm, huokasi Jo, jos sinä toivot sitä, niin saat sen, sillä sinun toiveesi toteutuvat aina -- minun eivät milloinkaan.
-- Tahtoisitko sinä lähteä? kysyi Amy hieroen mietteissään nenäänsä veitsellä.
-- Totta kai!
-- No, vuoden tai parin kuluttua kutsun sinut sinne ja sitten kaivamme Forumilta muinaisesineitä ja toteutamme kaikki suunnitelmat, jotka olemme yhdessä tehneet.
-- Kiitoksia; muistutan sinua lupauksestasi, sitten kun se ihana päivä tulee, jos se tulee milloinkaan, vastasi Jo yrittäen olla kiitollinen tuosta epävarmasta, mutta houkuttelevasta kutsusta.
Valmisteluihin ei ollut paljon aikaa ja talossa riitti puuhaa Amyn lähtöön saakka. Jo kesti hyvin siihen asti kun viimeinen sininen nauhan kaistale oli kadonnut näkyvistä, mutta silloin hän vetäytyi pakopaikkaansa ullakolle ja itki, kunnes ei enää jaksanut. Amy kesti lujana laivan lähtöön saakka; mutta juuri kun nostosilta oli määrä vetää laivaan, hän äkkiä käsitti, että kohta kokonainen valtameri erottaisi hänet rakkaistaan. Hän tarrautui kiinni Laurieen, joka kauimmin viipyi laivassa, ja nyyhkytti:
-- Voi, pidä huolta heistä, ja jos jotakin tapahtuu...
-- Lupaan sen, hyvä ystävä, ja jos jotakin tapahtuu, tulen lohduttamaan sinua, kuiskasi Laurie ollenkaan aavistamatta, että hänen täytyisi toteuttaa lupauksensa.
Niin Amy matkusti vanhaan maailmaan, joka nuorten silmissä näyttää uudelta ja kauniilta. Isä ja ystävä jäivät rannalle ja toivoivat hartaasti, että kohtalo olisi lempeä onnelliselle tytölle, joka huiskutti heille laivan kannelta, kunnes ei enää muuta näkynyt kuin kesäinen auringonpaiste, joka leikitteli meren laineilla.
8
ULKOMAANKIRJEENVAIHTAJAMME
Lontoossa
Rakas kotiväki.
Täällä siis todellakin istun Bath-hotellin ikkunan ääressä Piccadillylla. Tämä paikka ei ole muodissa, mutta setä asui täällä monta vuotta sitten eikä hän tahtonut mennä muualle; emme viivy täällä kauan, niin ettei sillä ole väliä. En osaa kertoakaan miten olen nauttinut kaikesta, en alkuunkaan, ja sen vuoksi lähetän teille katkelmia muistiinpanovihostani, sillä kotoa lähdettyäni en ole muuta tehnyt kuin piirtänyt ja kirjoittanut.
Lähetin teille Halifaxista muutaman rivin, kun tunsin oloni kurjaksi, mutta sen jälkeen voin oikein hyvin, olin enimmäkseen terveenä, ja vietin kaiket päivät kannella, missä oli paljon hauskoja ihmisiä. Kaikki olivat minulle erittäin ystävällisiä, varsinkin upseerit. Älä naura, Jo; laivalla tosiaan tarvitaan herrasmiehiä auttamaan ja palvelemaan. Kun heillä sitä paitsi ei ole mitään tekemistä, on pelkästään palvelus käyttää heitä hyödyksi, hehän muuten sauhuttaisivat itsensä kuoliaiksi.
Täti ja Flo makasivat koko matkan merisairaina ja halusivat olla yksinään. Minä siis lähdin pitämään hauskaa autettuani heitä niin paljon kuin voin. Miten ihanaa oli kävellä kannella -- ja ne auringonlaskut, hieno ilma ja aallot sitten! Oli melkein yhtä jännittävää kuin ratsastaa nopealla hevosella, kun kiidimme eteenpäin sellaista vauhtia. Kunpa Beth olisi päässyt mukaan, matka olisi tehnyt hänelle hyvää; Jo olisi varmasti kiivennyt innoissaan raakapuulle istumaan, tehnyt tuttavuutta konemiesten kanssa ja puhunut kapteenin komentotorveen.
Matka oli todella taivaallinen, mutta tuntui hauskalta, kun Irlannin rannikko tuli näkyviin. Minusta se näytti herttaiselta: siellä oli vihreää ja aurinkoista, pieniä ruskeita mökkejä, joillakin kukkuloilla näkyi raunioita ja laaksoissa herraskartanoita, joitten puistoissa saksanhirvet kävivät laitumella. Saavuimme sinne aikaisin aamulla, enkä tosiaan kadu, että nousin katsomaan. Lahti oli täynnä pieniä veneitä, rannikko maalauksellinen ja taivas rusotti kaiken yllä. En ikinä unohda sitä.
Queenstownissa erosimme herra Lennoxista -- hän on eräs uusi tuttavani -- ja kun mainitsin Killarneyn järvistä, hän huokasi ja lauloi katsoen minuun:
Ah, tokkopa tunnet Kate Kearneyn? Hän rannoilla kulkee Killarneyn. Hänen silmänsä hurma on vaara ja turma, sillä kumma on katse Kate Kearneyn. Typerää, vai mitä?
Liverpoolissa viivyimme vain pari tuntia. Siellä on likaista ja meluisaa ja lähdin sieltä mielelläni. Setä ryntäsi kaupungille, osti koirannahkakäsineet, rumat paksupohjaiset kengät, sateenvarjon ja ennen kaikkea ajatti itselleen poskiparran, minkä tehtyään hän uskoi näyttävänsä aidolta britiltä. Mutta jo ensimmäinen pieni kengänkiillottaja, joka sai puhdistaa hänen kenkänsä, huomasi niiden kuuluvan amerikkalaiselle ja sanoi virnistellen:
-- Kas niin, sir, nyt ne ovat siistit. Olen kiillottanut ne jenkkien parhaalla voiteella.
Se huvitti setää sanomattomasti. Voi, minun täytyy kertoa, mitä se hassu Lennox teki! Hän käski ystävänsä Wardin, joka jatkoi matkaa meidän kanssamme, tilata kukkia minulle, ja kun tulin huoneeseeni, näin ensimmäiseksi kauniin kukkakimpun ja kortissa luki "Parhain terveisin Robert Lennoxilta". Eikö se ollut hupsua, tytöt? Minä pidän matkustamisesta.
En ennätä lainkaan Lontooseen, jollen pidä kiirettä. Matka sinne kulki kuin suuren taidemuseon halki, joka on täynnä ihania maisemamaalauksia. Pidin eniten maalaistaloista; niissä oli olkikatot, murattia räystääseen saakka, ristikkoikkunat, ja oviaukoissa seisoskeli pulskia emäntiä punaposkiset lapset helmoissaan. Karjakin näytti lauhkeammalta kuin meikäläinen seisoessaan puolisäärtä myöten apilassa, ja kanat kotkottivat tyytyväisinä. En ole milloinkaan nähnyt yhtä puhtaita värejä -- ruoho oli helakan vihreää, taivas kovin sininen, vilja keltaista ja metsä syvän tumma -- koko matkan olin ihastuksissani ja samoin oli Flokin. Juoksimme ikkunan äärestä toiseen ja yritimme nähdä kaiken junan kiitäessä sadan kilometrin tuntivauhtia. Täti oli väsynyt ja kävi nukkumaan, mutta setä tutki opaskirjaansa eikä mikään saanut häntä hämmästymään.
Tähän tapaan kului matka: Amy hypähtää seisomaan:
-- Oi tuolla on varmasti Kenilworth, tuo harmaa tuolla puiden keskellä!
Flo syöksyy minun ikkunani ääreen. -- Miten sievä se on! Mennään sinne joskus, eikö niin isä?
Setä ihailee kaikessa rauhassa saappaitaan. -- Emme, kultaseni, jollet tahdo olutta. Se on panimo.
Äänettömyys -- sitten Flo huudahtaa: -- Hirveätä, tuolla on hirsipuu ja siihen ripustetaan parhaillaan miestä.
-- Missä, missä? huutaa Amy ja saa näkyviinsä kaksi korkeaa pylvästä, joiden välillä on poikkipuu ja siitä riippumassa rautaketjuja.
-- Kivihiilikaivos, huomauttaa setä silmää iskien.
-- Tuolla makaa sievä lammaslauma nurmella, sanoo Amy.
-- Katso isä, eivätkö ne ole herttaisia! lisää Flo tunteellisesta.
-- Ne ovat hanhia, arvoisat neidit, vastaa setä äänellä, joka saa meidät olemaan hiljaa, kunnes Flo rupeaa lukemaan "Kapteeni Cavendishin lemmenseikkailuja" ja minä saan yksin nauttia maisemasta.
Kun tulimme Lontooseen, satoi tietenkin, emmekä nähneet muuta kuin sumua ja sateenvarjoja. Me lepäsimme, purimme matkalaukut ja teimme vähän ostoksia sadekuurojen lomassa. Mary-täti osti minulle uusia vaatteita, sillä lähdin matkalle niin kiireesti, etten ehtinyt läheskään valmiiksi. Sain valkoisen hatun, jossa on sininen sulka, siihen sopivan musliinipuvun ja mitä ihanimman viitan. On todella hauskaa käydä ostoksilla Regent Streetillä: tavarat vaikuttavat huokeilta -- kauniit silkkinauhatkin maksavat vain kuusi pennyä metri. Keräsin varastoon kaikenlaista, mutta hansikkaat ostan vasta Pariisista. Eikö se kuulosta rikkaalta ja hienolta?
Flo ja minä tilasimme huviksemme vaunut sillä aikaa kun täti ja setä olivat kaupungilla ja lähdimme ajelemaan. Sittemmin kuulimme, ettei ole sopivaa nuorten neitosten lähteä yksinään ajelemaan. Se oli sitten hullua! Kun olimme päässeet puisen vaununkatoksen alle, lähti mies ajamaan sellaista vauhtia, että Flo pelästyi ja pyysi minua varoittamaan ajuria. Mutta mies istui jossakin takana ulkopuolella enkä nähnyt häntä. Hän ei kuullut huutoani eikä huomannut, kun hosuin päivänvarjolla, ja siinä me istuimme neuvottomina ja vaunut kolisivat eteenpäin ja kaarsivat kadunkulmissa suorastaan hengenvaarallista vauhtia. Lopulta keksin epätoivoissani pienen luukun katossa, ja kun työnsin sen auki, ilmestyi siihen punainen silmä ja samea ääni kysyi:
-- No, mitä nyt, neiti?
Lausuin määräykseni niin rauhallisesti kuin osasin, mies pamautti luukun kiinni mumisten: -- Kyllä, kyllä, neiti, ja antoi sitten hevosensa kävellä hitaasti kuin hautajaissaatossa. Avasin taas luukun ja sanoin: -- Hiukan nopeammin, ja samassa hän antoi taas nelistää niin kuin alussa ja me tyydyimme kohtaloomme.
Tänään oli kaunis ilma ja me menimme Hyde Parkiin, joka on tässä aivan vieressä, me näet olemme ylhäisempiä kuin miltä näytämme. Devonshiren herttua asuu aivan lähellä. Olen usein nähnyt hänen palvelijoittensa seisoskelevan portilla. Vähän matkan päässä on Wellingtonin herttuan asunto.
Voi, mitä kaikkea minä olen nähnyt! Lihavat leskirouvat ajelivat punaisissa ja keltaisissa vaunuissa, mahtavat palvelijat, joilla oli silkkisukat ja samettitakit, seisoivat takana ja kuski ohjasi hevosia. Näin hyvinpukeutuneita palvelustyttöjä, joilla oli mukanaan suloisia lapsia; kauniita tyttöjä, jotka näyttivät olevan puolinukuksissa; keikareita omituisine englantilaismallisine hattuineen vetelehtimässä siellä täällä ja komeita punatakkisia sotilaita, joilla oli turkislakki toisella korvalla ja jotka olivat niin huvittavan näköisiä, että olisin tahtonut piirtää heidät.