Part 5

Sallie oli yllyttänyt Megiä, hän oli luvannut lainata rahaa ja johdattanut Megin ylivoimaiseen kiusaukseen. Kohtalokkaalla hetkellä kauppias kohotti ihanaa, hohtavaa silkkikangasta ja virkkoi: -- Vakuutan teille, rouva, että teette hienon kaupan, ja Meg vastasi: -- Olkoon menneeksi. Niinpä kangas leikattiin ja maksettiin, Sallie riemuitsi ja Megkin nauroi ikään kuin ostos olisi ollut pikku juttu. Mutta lähtiessään kaupasta hänestä tuntui kuin hän olisi ollut varas ja etsintäkuulutettu.

Kotiin päästyään hän koetti vaimentaa omantunnontuskiaan levittämällä ihanan kankaan eteensä. Mutta se ei hohtanut enää samalla tavoin eikä oikeastaan sopinutkaan hänelle; näytti kuin kankaan kuvioihin olisi painettu sanat "viisikymmentä dollaria". Hän pani sen pois näkyvistään, mutta se pyöri koko ajan hänen ajatuksissaan, ei iloisesti niin kuin uusi vaate muulloin, vaan kauhistavana, kuin mieletön teko, jota ei voi enää korjata.

Kun John samana iltana veti tilikirjat esille, löi Megin sydän kiivaasti ja ensi kerran avioliittonsa aikana hän pelkäsi miestään. Nuo ystävälliset, ruskeat silmät saattaisivat olla tuikeatkin, ja vaikka John oli tavallista paremmalla tuulella, Meg kuvitteli hänen olevan perillä asiasta, mutta jättävän sen toistaiseksi rauhaan. Talouslaskut oli kaikki maksettu ja kirjanpito oli havaittu virheettömäksi. John kiitteli Megiä ja oli juuri avaamaisillaan vanhan lompakon, jota he sanoivat pankiksi, kun Meg tietäen sen aivan tyhjäksi tarttui hänen käteensä ja sanoi hermostuneena:

-- Et ole vielä nähnyt minun yksityistä tilikirjaani.

John ei milloinkaan pyytänyt nähdä sitä, mutta Meg tahtoi aina nimenomaan näyttää kirjansa hänelle. Oli hauska nähdä Johnin miesten tapaan ihmettelevän, miten omituisia tavaroita naiset tarvitsivat. Hän antoi tämän arvata mitä röyhelö merkitsi, udella mihin vyönauhaa tarvittiin, ja hämmästellä sitä, että naisen päähine syntyi samettipalasesta, kolmesta ruusunnupusta ja parista nauhanpätkästä, jotka yhteensä maksoivat jopa viisi kuusi dollaria. Tällöin John näytti mielellään pitävän hauskaa Megin numeroiden kustannuksella, hän tekeytyi kauhistuneeksi moisesta tuhlaavaisuudesta, kuten aina silloin, kun hän eniten ylpeili ymmärtäväisestä vaimostaan.

Meg veti pienen tilikirjan hitaasti esiin ja laski sen Johnin eteen. Hän asettui tuolin taakse silittääkseen rypyt miehensä väsyneeltä otsalta ja virkkoi kasvava pelko sydämessään:

-- John kulta, minua hävettää näyttää tämä kirja sinulle, sillä olen viime aikoina ollut kauhean tuhlaavainen. Liikun niin paljon ulkona, että tarvitsen yhtä ja toista, näetkös, ja kun Sallie kehotti minua ostamaan sen, niin seurasin hänen neuvoaan. Uudenvuoden lahjani korvaa kyllä hinnan puolittain, mutta jäljestäpäin minua kadutti, sillä tiesin ettet hyväksyisi tuota ostosta.

John nauroi ja veti hänet luokseen sanoen iloisesti: -- Älä mene piiloon. En minä lyö sinua, vaikka oletkin ostanut noin ihastuttavat kengät. Minä olen ylpeä vaimoni jaloista, eikä haittaa, vaikka hän maksaakin kahdeksan tai yhdeksän dollaria kengistään, jos ne vain ovat hyvät.

Kengät olivat yksi viime aikojen menoeristä, ja Johnin katse sattui hänen puhuessaan pysähtymään niihin. "Mitä hän sanoo kun pääsee niiden viidenkymmenen dollarin kohdalle?" ajatteli Meg vapisten.

-- Voi, se on vielä pahempaa, olen ostanut silkkisen pukukankaan, Meg sanoi epätoivoisesti mutta tyynesti, sillä hän toivoi että pahin olisi pian ohi.

-- No kultaseni, mikä se 'hirveä loppusumma' sitten on?

Tämä ei ollut Johnin tapaista ja Meg tunsi, että miehen suora katse, jota hän ei vielä milloinkaan ollut väistänyt, oli nyt häneen suunnattuna. Hän käänsi lehden ja katsoi samassa poispäin osoittaen summaa, joka ilman noita viittäkymmentä dollariakin olisi ollut aika suuri, mutta tuntui Megistä nyt suorastaan masentavalta. Hetken vallitsi huoneessa hiljaisuus. Sitten John sanoi hitaasti -- ja Meg huomasi, että hänen oli vaikea kätkeä harminsa:

-- No niin, lieneekö viisikymmentä dollaria nyt paljon silkkipuvusta kaikkine koristuksineen ja hepenineen, joita nykyään käytetään.

-- Sitä ei ole vielä ommeltu eikä koristettu, huokasi Meg hiljaa kauhistuen niitä suuria summia, jotka pukuun vielä menisivät.

-- Kaksikymmentä metriä silkkiä on paljon pienen tytön leninkiin, mutta olen varma, että minun vaimoni on siihen pukeutuneena yhtä hienon näköinen kuin konsanaan Ned Moffatin Sallie, sanoi John kuivasti.

-- Tiedän että olet vihainen, mutta en mahda sille mitään. En halua tuhlata rahojasi, mutta en arvannut että pienistä menoista kertyisi niin suuri summa. En voi välttää kiusausta, kun näen Sallien ostavan mitä hän ikinä haluaa ja säälivän minua, kun en minä voi. Minä yritän olla tyytyväinen, mutta se on vaikeata, ja olen kyllästynyt olemaan köyhä.

Meg lausui viimeiset sanat hiljaa ja luuli, ettei John kuullut niitä. Mutta hän oli ne kuullut ja ne loukkasivat häntä syvästi, sillä hän itse oli Megin vuoksi kieltäytynyt monesta hauskuudesta. Meg olisi halunnut purra kielensä poikki sanottuaan sen, sillä John työnsi kirjat syrjään, nousi seisomaan ja virkkoi hiukan vapisevalla äänellä:

-- Sitä minä pelkäsinkin, mutta minä teen minkä voin, Meg.

Jos hän olisi torunut tai vaikkapa lyönyt, ei se olisi koskenut kovemmin kuin nuo sanat. Hän juoksi Johnin luo ja kiersi kädet tämän kaulaan itkien katumuksen kyyneliä:

-- John, oma rakas John, sinähän raadat aamusta iltaan -- en minä tarkoittanut mitä sanoin, hän nyyhkytti. -- Se oli ilkeätä, ihan väärin ja kiittämätöntä, en ymmärrä kuinka saatoinkaan sanoa niin! Voi, kuinka minä saatoin sanoa niin!

John ei soimannut häntä sanallakaan, vaan oli heti valmis antamaan anteeksi. Mutta Meg tiesi kuitenkin sanoneensa sellaista, mikä ei helpolla unohtuisi, vaikka John ei siihen viittaisikaan. Meg oli luvannut rakastaa häntä myötä- ja vastoinkäymisissä, mutta oli soimannut miestään köyhyydestä tuhlattuaan kevytmielisesti tämän ansaitsemia rahoja. Se oli kauheaa, ja pahinta oli, että John oli aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut. Hän viipyi vain kauemmin työssä kaupungissa ja teki työtä kauan sen jälkeen kun Meg oli mennyt levolle ja nukkunut kyyneliinsä.

Meg tuli oman tunnontuskista melkein sairaaksi. Oli liikuttavaa nähdä hänen suruaan, kun hän kuuli Johnin peruuttaneen päällystakkitilauksensa. Megin kummastuneisiin kysymyksiin John tokaisi yksikantaan: -- Minulla ei ole varaa, rakkaani.

Meg ei vastannut mitään, mutta hetken kuluttua John löysi hänet itkemästä vanhan päällystakin äärestä niin katkerasti kuin olisi sydän haljeta.

Sinä iltana he keskustelivat kauan, ja Meg oppi rakastamaan miestään entistä enemmän hänen köyhyytensä vuoksi, sillä se oli tehnyt hänestä miehen, jolla oli voimaa ja rohkeutta kulkea omaa tietänsä. Se oli myös opettanut hänet kärsivällisesti sietämään rakastamiensa virheitä ja tekemään parhaansa heidän toiveidensa täyttämiseksi.

Seuraavana päivänä Meg voitti ylpeytensä. Hän meni Sallien luo, kertoi koko tarinan ja pyysi, että tämä hyväntahtoisesti ostaisi silkkikankaan. Hyväsydäminen Sallie suostui mielellään pyyntöön ja oli lisäksi niin hienotunteinen, ettei seuraavassa hetkessä lahjoittanut kangasta Megille takaisin.

Meg uudisti Johnin päällystakkitilauksen ja miehen tullessa kotiin pani ylleen päällystakin kysyäkseen, mitä John piti hänen uudesta silkkipuvustaan. Voi arvata mitä John vastasi, millä mielellä hän otti vastaan lahjan ja miten onnellinen aika tätä seurasi. John ei viipynyt myöhään työssään ja Meg lakkasi käymästä yhtä mittaa vieraisilla. Aamuisin onnellinen aviomies pukeutui uuteen päällystakkiinsa, ja iltaisin hellä pikku vaimo auttoi sen hänen yltään. Niin kului vuosi, ja kun juhannus joutui, Meg koki uuden elämyksen -- syvimmän ja herkimmän naisen elämässä.

Eräänä lauantaipäivänä Laurie hiipi kiihtyneen näköisenä Kyyhkyslakan keittiöön, jossa hänet otettiin vastaan rummunpäristyksin. Melun sai aikaan Hanna, jonka toisessa kädessä oli paistinpannu, toisessa sen kansi.

-- Kuinka pikku äiti jaksaa? Missä kaikki ovat? Miksei minulle kerrottu aikaisemmin? tiedusteli Laurie kiivaasti kuiskaten.

-- Hymyilee kuin kuningatar, se kullanmuru! Kaikki ovat yläkerrassa, eikä täällä saa pitää melua. Menkää olohuoneeseen, minä kutsun heidät alas. Ja Hanna katosi hihittäen mielissään.

Hetken kuluttua Jo tuli alakertaan kantaen ylpeänä sylissään suurta pielusta. Hän oli hyvin totinen, mutta hänen silmänsä loistivat ja ääni ilmaisi salaista liikutusta.

-- Sulje silmäsi ja ojenna käsivartesi, hän kehotti.

Laurie peräytyi nopeasti nurkkaan ja sanoi rukoilevasti kädet selän takana:

-- Ei kiitoksia, jätän sen mieluummin tekemättä. Minä varmasti pudottaisin ja särkisin sen.

-- No, sitten et saa nähdäkään, virkkoi Jo päättävästi ja kääntyi kuin mennäkseen pois.

-- Kyllä minä tahdon nähdä, mutta sinä saat vastata seurauksista, ja käskyä totellen Laurie urhoollisesti sulki silmänsä, jolloin jotakin laskettiin hänen syliinsä. Jo, Amy, rouva March, Hanna ja John purskahtivat nauruun, ja kun Laurie avasi silmänsä, hänen sylissään oli yhden pienokaisen sijasta kaksi.

Ei ihme että he nauroivat, sillä kveekarikaan ei olisi voinut pysyä vakavana nähdessään Laurien ilmeen, kun hän loi silmänsä pienistä, viattomista pulmusista hilpeihin katselijoihin. Hänen katseessaan kuvastui sellainen kauhu, ettei Jo voinut muuta kuin istua lattialle ja suorastaan ulvoa naurusta.

-- Kautta Jupiterin, kaksoset! oli kaikki mitä Laurie sai hetkeen suustaan. Sitten hän kääntyi naisväen puoleen ja lisäsi kauhistuneen näköisenä:

-- Ottakaa ne pian pois! Minäkin rupean kohta nauramaan ja ne voivat pudota.

John pelasti pienokaisensa ja alkoi astella edestakaisin huoneessa lapsi kummallakin käsivarrellaan, niin kuin tuntisi jo tarkoin kaikki lastenhoidon salaisuudet, ja Laurie nauroi niin, että kyynelet valuivat pitkin poskia.

-- Tämä on vuoden paras juttu, eikö totta? En kertonut, koska päätin yllättää sinut, ja olen ylpeä siitä, että onnistuin, sanoi Jo kun vihdoin taas kykeni puhumaan.

-- En eläissäni ole ällistynyt tällä tavalla. Eikö tämä ole hassua? Ovatko ne poikia? Mitkä nimet niille annetaan? Katsotaan niitä vielä. Tue minua, Jo, sillä kautta kunniani, toinen käy jo voimille, vastasi Laurie katsellen pienokaisia aivan kuten iso, hyvänsävyinen newfoundlandinkoira katselee kissanpoikasia.

-- Tyttö ja poika. Eivätkös olekin kauniit? kysyi ylpeä isä ihastellen pieniä punaisia kääröjä, ikään kuin ne olisivat olleet enkeleitä, joilta vain siivet puuttuivat.

-- Hienoimmat lapset, mitkä ikinä olen nähnyt. Kumpi on kumpi? kysyi Laurie ja kumartui nähdäkseen nuo ihmeet lähempää.

-- Amy sitoi ranskalaiseen tapaan pojalle sinisen ja tytölle punaisen nauhan kaulaan, siitä voit aina tuntea heidät. Sitä paitsi toisella on siniset, toisella ruskeat silmät. Suutele heitä, Teddy-setä, virkkoi Jo kujeillen.

-- Se ei taitaisi olla niille mieleen, esteli Laurie, joka muutoin harvoin oli ujo tuollaisissa tilanteissa.

-- Totta kai ne pitävät; ne ovat jo tottuneet siihen. Suutele heti, hyvä herra! komensi Jo peläten, että Laurie pyytäisi jonkun sijaisekseen.

Laurie irvisti ja hipaisi huulillaan kummankin poskea, mikä sai toiset taas nauramaan ja lapset huutamaan.

-- Enkös minä sanonut, etteivät ne pidä siitä! Katsokaa, kuinka tuo poika potkii, hosuu jo nyrkeillään kuin mikäkin. Kas, kas, Brooken vesa, aiotko iskeä miehen kimppuun, joka on yhtä voimakas kuin sinä itse? huusi Laurie huvittuneena iskusta, jonka sai vasten kasvojaan pienistä avuttomina huitovista nyrkeistä.

-- Hän saa nimekseen John Laurence ja tytöstä tulee Margaret äidin ja isoäidin mukaan. Daisyksi häntä kyllä sanotaan erotukseksi Megistä, ja pikkumiehestä tulee luultavasti Jack, jollemme keksi parempaa, Amy virkkoi osoittaen tätimäistä mielenkiintoa.

-- Tehkää hänestä Demijohn ja sanokaa lyhyyden vuoksi Demiksi, ehdotti Laurie.

-- Daisy ja Demi -- sehän sopii! Tiesinhän, että Teddy keksii, huudahti Jo taputtaen käsiään.

Teddyn ehdotus hyväksyttiin, ja lapset saivat nimekseen Daisy ja Demi.

6

VIERAILUJA

-- Tule, Jo, on aika lähteä.

-- Mihin?

-- Et kai väitä unohtaneesi, että lupasit tulla tänään minun kanssani ainakin kuuteen kyläpaikkaan?

-- Olen tosiaan tehnyt typeryyksiä ja ajattelemattomuuksia, mutta en varmasti ole ollut niin mieletön, että olisin luvannut lähteä kuudelle eri vierailulle yhtenä ja samana päivänä, kun jo yksikin pystyy pilaamaan minulta koko viikon.

-- Sinä lupasit; mehän teimme vaihtokaupan: minun oli määrä piirtää sinulle Bethin kuva ja sinun tulla kanssani naapureille vastavierailuille.

-- Kauniina päivänä -- niinhän me sovimme, ja minä noudatan kirjaimellisesti sopimuksiani, Shylock. Idässä näkyy pilviä; nyt ei siis ole kaunis ilma enkä minä lähde.

-- Älä yhtään kieroile. Nyt on ihana päivä, ei sateesta tietoakaan. Sinähän aina ylpeilet sillä, että pidät lupauksesi, ja nyt saat seistä sanojesi takana. Täytä velvollisuutesi, niin saat taas olla puolisen vuotta rauhassa.

Jo oli parhaillaan syventynyt puvun ompeluun. Hän näet oli perheen räätäli ja hänen erityiseksi ansiokseen luettiin, että hän osasi käyttää neulaa yhtä taitavasti kuin kynää. Oli kiusallista keskeyttää työ ennen ensimmäistä sovitusta ja lähteä kuumana heinäkuun päivänä juhlatamineissa kyläilemään. Hän vihasi kaikkia muodollisia vierailuja eikä suostunut lähtemään, jollei Amy saanut lahjotuksi häntä tai vedotuksi vanhoihin lupauksiin. Nyt Jo ei päässyt yli eikä ympäri, ja heitettyään sakset kiivaasti pöydälle ja väitettyään, että ilmassa tuntui ukkosta, hän antoi periksi. Hän pani työnsä syrjään, otti hattunsa ja hansikkaansa ja sanoi Amylle, että uhrilammas oli valmis.

-- Jo March, sinä saat pyhimyksenkin raivostumaan! Et kai aio lähteä noissa vaatteissa, huudahti Amy silmäillen häntä hämmästyneenä.

-- Miksen lähtisi? Pukuni on puhdas, vilpoinen ja mukava, juuri omiaan kävelylle pölyisenä kesäpäivänä. Jos ihmiset pitävät tärkeämpänä pukuani kuin minua itseäni, en halua tavata heitä. Sinä voit pukeutua meidän kummankin puolesta ja olla vaikka kuinka tyylikäs. Sinun sopii kyllä olla hieno, minun ei kannata, ja sitä paitsi koristukset vain vaivaavat minua.

-- Voi, voi! huokasi Amy. -- Nyt hän on taas oikea vastarannan kiiski, ja tulen varmaan hulluksi, ennen kuin saan hänet kuntoon. En kai minäkään ilokseni lähde tänään, mutta meillä on seurusteluvelvollisuutemme, ja muita ei nyt ole sitä täyttämässä kuin sinä ja minä. Teen mitä ikinä haluat, Jo, kunhan vain pukeudut kunnollisesti ja koetat olla kohtelias. Sinä osaat keskustella, näytät suorastaan ylhäiseltä parhaissasi ja käyttäydyt niin kauniisti, että olen oikein ylpeä sinusta. Pelkään lähteä yksinäni, tule minulle turvaksi.

-- Oletpa sinä aika viekastelija, kun tuolla tavoin imartelet ja houkuttelet vanhaa sisartasi. Ajatella, minä muka näyttäisin ylhäiseltä ja käyttäytyisin hienosti ja sinä pelkäisit lähteä yksinäsi! Enpäs ole hullumpaa kuullut. No niin, minä lähden jos on pakko. Sinä saat olla retkikunnan johtaja ja minä tottelen sokeasti. Tyydytkö siihen? kysyi Jo, jonka itsepäisyys äkkiä muuttui lammasmaiseksi alistuvaisuudeksi.

-- Olet oikea enkeli! Pukeudu nyt parhaisiisi, niin minä neuvon, miten sinun on meneteltävä, jotta tekisit hyvän vaikutuksen. Tahtoisin että ihmiset pitäisivät sinusta, ja kyllä he pitävätkin, jos vain koetat käyttäytyä hiukan miellyttävämmin. Kampaa tukkasi kauniisti ja pane vaaleanpunainen ruusu hattuusi; se sopii mainiosti, olet aika synkän näköinen yksinkertaisessa puvussasi. Ota vaaleat hansikkaasi ja kirjailtu nenäliina. Poikkeamme Megin luo ja pyydämme hänen valkoisen päivänvarjonsa lainaksi, niin sinä voit saada minun kyyhkynharmaani.

Samalla kuin Amy itse pukeutui, hän jakeli määräyksiään ja Jo totteli, ei kuitenkaan aivan vastustelematta, sillä tytöltä pääsi raskas huokaus, kun oli pukeuduttava uuteen vierailupukuun. Hän kurtisti kulmiaan sitoessaan hatun nauhoja moitteettomasti solmuun. Hän taisteli hakasten kanssa kaulusta kiinnittäessään ja veti irvistäen esiin nenäliinan, jonka koruompelu ärsytti hänen nenäänsä yhtäläisesti kuin edessä oleva vierailumatka hänen tunteitaan. Saatuaan lopulta kätensä ahtaisiin hansikkaisiin, joissa oli kolme nappia ja muodikkaat tupsut, hän arveli olevansa kyllin hieno, kääntyi Amyn puoleen kasvoillaan tylsän alistuvainen ilme ja lausui nöyrästi:

-- Olen minä totisesti kurja; mutta jos sinun mielestäsi kelpaan esiintymään, kuolen onnellisena.

-- Näytät oikein tyydyttävältä, käännyhän hitaasti ympäri, niin tarkastan sinua huolellisesti.

Jo totteli, Amy järjesti hänen pukuaan hiukan sieltä täältä, peräytyi sitten askelen ja virkkoi hyväksyen:

-- Kelpaat oikein hyvin; mikään hattu ei pukisi sinua paremmin. Tuo valkoinen on ruusuineen suorastaan ihastuttava. Vedä olkapäät taakse ja anna käsien olla vapaasti, ei se mitään vaikka hansikkaat vähän kiristävät. Ja hartialiina, sinä tosiaan osaat pitää sitä -- minä sen sijaan en osaakaan. On hauska nähdä miten taitavasti se sinulta käy ja olen iloinen, että sait tuon kauniin liinan Marchin tädiltä; se on yksinkertainen mutta hieno, ja laskokset käsivarsien kohdalla ovat todella taiteelliset. Onko minun liinani suorassa? Ja olenko kohottanut hameeni lievettä tasaisesti? Tahtoisin jalkojeni näkyvän, sillä ne ovat kauniit, vaikka nenäni ei olekaan.

-- On kauneus sielun riemu ainainen, lainaili Jo Keatsiä, hän asetti kätensä kiikariksi ja oli tuntijan silmin tarkastavinaan, miltä sininen sulka näytti kullankeltaista tukkaa vasten. -- Annanko parhaan pukuni laahata maantien tomussa, vai saanko kannattaa sitä, neitiseni?

-- Matkalla saat kannattaa, mutta sisällä sen on laahattava maata. Se on kauniimpaa, ja sinun on opittava hoitelemaan helmojasi sirosti. Toinen kalvosimesi on puoliksi auki; napita se nopeasti. Et näytä koskaan huolellisesti pukeutuneelta, jollet ole tarkka pikku seikoissa, sillä niistä muodostuu miellyttävä kokonaisuus.

Jo huokasi ja kiinnitti kalvosimensa, mutta samalla hänen hansikkaan nappinsa ponnahtivat auki. Vihdoin viimein tytöt joutuivat valmiiksi ja lähtivät matkaan 'kuvankauniina', kuten Hanna selitti seisoessaan yläkerran ikkunassa katsomassa heidän jälkeensä.

-- Jo hyvä, Chesterit ovat hienoa väkeä, ja minä toivoisin, että koettaisit esiintyä mahdollisimman sievästi. Älä lausu teräviä huomautuksia äläkä tee muitakaan tyhmyyksiä, ethän? Ole rauhallinen, hillitty ja vaitelias -- se on varminta ja sopii parhaiten hienolle naiselle. Se käy sinulta kyllä helposti neljännestunnin ajan, virkkoi Amy heidän lähestyessään ensimmäistä vierailukohdetta, kun he sitä ennen olivat käyneet lainaamassa Megin päivänvarjon ja antaneet hänen tarkastaa heidät lapsi kummallakin käsivarrella.

-- Vai niin. "Rauhallinen, hillitty ja vaitelias" -- no, voin ehkä luvata, sillä olen joskus näytellyt hyvinkasvatettua nuorta naista ja tekee mieli koettaa, miten nyt onnistun. Minä olen lahjakas, saatpa nähdä; ole ihan huoleti.

Amy näytti helpottuneelta, mutta Jo veitikka noudatti hänen neuvoaan kirjaimellisesti: rauhallisena kuin kesäinen meri, viileänä kuin lumikinos ja vaiteliaana kuin sfinksi. Turhaan rouva Chester viittaili hänen ihastuttavaan romaaniinsa, ja turhaan Chesterin neitoset koettivat johtaa puheen kutsuihin, huviretkiin, oopperaan ja muotiin. Kaikkeen ja kaikille tuli vastaukseksi vain hymy, kumarrus tai heikko "niin" tai "ei", joka tyrehdytti keskustelun. Turhaan Amy koetti vetää Jon mukaan keskusteluun, sähkötti hänelle: "Puhu" tai polki salaa hänen varpaitaan. Jo oli kuin täysin tietämätön kaikesta, kasvoilla ilme, joka oli "jäisen liikkumaton ja loistavan tyhjä".

-- Kylläpä tuo vanhempi Marchin neideistä on ikävä ja mahtava olento! kuului joku talon naisista sanovan heti kun ovi sulkeutui vieraiden jälkeen. Jo nauroi itsekseen, kun he kulkivat eteiskäytävän poikki, mutta Amy ei näyttänyt tyytyväiseltä.

-- Kuinka sinä saatoit käsittää minut niin väärin? Tarkoitin vain, että käyttäytyisit arvokkaasti ja hillitysti, ja sinä tekeydyitkin kivipatsaaksi ja pölkkypääksi. Koeta olla hiukan seurallisempi Lambien luona, kerro juttuja kuten muut tytöt ja ole kiinnostunut pukeutumisesta, keimailusta ja kaikesta, mihin puhe kääntyy. He liikkuvat hienoimmissa seurapiireissä, ovat arvokkaita tuttavia meille ja haluaisin kaikin mokomin tehdä hyvän vaikutuksen.

-- No, minä koetan olla miellyttävä. Lupaan lörpötellä ja kikattaa ja kauhistua ja ihastua miten kulloinkin haluat. Tämä onkin hauskaa, nyt esitän niin sanottua 'ihastuttavaa tyttöä'; osaan kyllä, sillä minulla on May Chester mallinani ja vien hänestäkin voiton. Onpa ihme, jolleivät Lambit sano: "Onpas tuo Jo March pirteä ja hauska tyttö!"

Amya pelotti vähän, sillä kun Jo alkoi oikkuilla, hänestä oli pääsemättömissä. Amyn kasvoilla kuvastui hämmästys, kun hän näki sisarensa sipsuttavan seuraavan vierailupaikan saliin, suutelevan sydämellisesti kaikkia nuoria neitosia, suovan suloisen hymyn nuorille herroille ja ottavan hämmästyttävän vilkkaasti osaa yleiseen keskusteluun. Rouva Lamb, joka erityisesti suosi Amya, otti hänet heti huostaansa ja pakotti hänet kuuntelemaan laajaa selostusta Lucretian viimeisestä sairaudesta, sillä aikaa kun kolme nuorta herraa pysytteli läheisyydessä voidakseen tilaisuuden tullen vapauttaa hänet. Amyn oli siis mahdotonta hillitä Jota, joka näytti pahan hengen riivaamalta, hän näet päästi valloilleen yhtä vuolaan puhetulvan kuin konsanaan vanha rouva. Toiset kerääntyivät häntä kuulemaan, ja Amy koetti terästää kuuloaan saadakseen selvää, mistä oli puhe; hän kuuli vain katkonaisia lauseita, jotka saivat hänet kauhistumaan. Hämmästyneet silmät ja kohotetut kädet kiihottivat hänen uteliaisuuttaan, ja alituiset naurunpuuskat saivat hänet toivomaan, että pääsisi itsekin osalliseksi hauskuudesta. Voi käsittää, että häntä kiusasi kuulla tämänsuuntaisia katkelmia keskustelusta:

-- Hän ratsastaa mainiosti. Kuka häntä on opettanut?

-- Ei kukaan; hän on itse opetellut nousemaan satulaan, pitelemään ohjaksia ja istumaan suorana vanhassa satulassa, jonka hän pani puun oksalle. Nyt hän ratsastaa hevosella kuin hevosella, sillä hän ei osaakaan pelätä, ja tallimestari antaa hänen käyttää hevosia halvalla, koska hän pystyy totuttamaan ne naisten ratsastukseen. Hän on innostunut siihen, ja minä sanon aina hänelle, että jos kaikki muu häneltä epäonnistuu, hän voi ruveta ratsuhevosten kouluttajaksi ja ansaita sillä tavoin leipänsä.

Tätä hirveätä puhetta kuullessaan Amyn oli vaikea hillitä kiukkuaan, kaikkihan tulivat tuon kertomuksen perusteella pitäneeksi häntä melkoisen hurjana nuorena neitinä. Ja se oli kuitenkin hänen suurin kauhunsa. Mitä hän saattoi tehdä? Vanha rouva oli vasta kertomuksensa puolivälissä, ja ennen kuin se päättyi, Jo oli taas vauhdissa, teki lisää huvittavia paljastuksia ja kauheita tyhmyyksiä.

-- Niin, sinä päivänä Amy oli onneton, sillä kaikki hyvät hevoset oli tilattu ja kolmesta jäljelle jääneestä yksi oli rampa, toinen sokea ja kolmas sellainen ruohonsyöjä, että täytyi työntää multaa sen suuhun ennen kuin se lähti liikkeelle. Hienoja otuksia huviretkelle, vai mitä?

-- Minkä hän valitsi? kysyi yksi nauravista herroista, joita kertomus kovin kiinnosti.

-- Ei mitään niistä; hän oli kuullut puhuttavan joen vastarannalla olevan maalaistalon varsasta, ja vaikkei ainoakaan nainen ollut sillä ratsastanut, hän päätti yrittää, sillä hevonen oli kaunis ja virkku. Hän oli liikuttavan innostunut asiaan. Ei ollut ketään, joka olisi tuonut hevosen joen yli satuloitavaksi, ja silloin Amy vei satulan hevosen luo. Voitteko uskoa, hän souti itse joen poikki, nosti satulan päänsä päälle ja kantoi sen talliin vanhan rengin suureksi kummastukseksi!

-- Ratsastiko hän tosiaan sillä hevosella?

-- Tietysti, ja hänellä olikin oikein hauskaa. Luulin että hänet kannettaisiin kotiin palasina, mutta hän hallitsi hevosen täydellisesti ja oli joukon sielu.

-- Se oli todella rohkea teko! virkkoi nuori herra Lamb ja loi Amyyn hyväksyvän katseen. Häntä ihmetytti, mitä hänen äitinsä oli mahtanut tytölle jutella, kun tämä oli niin punainen ja vaivautuneen näköinen.