Part 3
Amy nousi päivän koittaessa, ajoi toisetkin vuoteesta ja määräsi aamiaisen syötäväksi aikaisin, jotta koko talo saataisiin ajoissa kuntoon. Olohuone näytti tänään merkillisen nukkavierulta, mutta pysähtymättä huokailemaan asiaa, jolle ei mahtanut mitään, hän asetti taitavasti tuoleja maton kuluneille kohdille, peitti tauluilla seinissä olevat tahrat ja somisti tyhjät nurkkaukset omilla veistoksillaan, jotka antoivat huoneelle taiteellisen säväyksen. Vaikutelmaa paransivat vielä sievät kukka-asetelmat, joita Jo järjesti sinne tänne.
Ruokapöytä näytti houkuttelevalta; sitä katsellessaan Amy toivoi hartaasti, että ruoka maistuisi hänen vierailleen ja että lainatut lasit, posliinit ja hopeat saataisiin kunnialla takaisin omistajilleen. Vaunut oli luvattu, Beth auttoi Hannaa kulissien takana ja Jo lupautui olemaan niin huomaavainen ja rakastettava kuin hänen yläilmoissa harhailevat ajatuksensa, pakottava päänsä ja horjumaton paheksumisensa kaikkea ja kaikkia kohtaan suinkin antoivat myöten.
Amy pukeutui huolestuneena ja tunsi jo etukäteen helpotusta ajatellessaan sitä onnellista hetkeä, jolloin lounas oli kunnialla ohi ja hän lähtisi vieraineen ajelulle nauttimaan yhteisistä taideharrastuksista, sillä isot avovaunut ja vanha silta olivat hänen kutsujensa vetonaula.
Seurasi kaksi odotuksen tuntia, joiden aikana Amy kulki olohuoneen ja eteisen väliä ja yleinen mieliala vaappui kuin tuuliviiri. Pieni sadekuuro kello yhdentoista tienoissa oli ilmeisesti sammuttanut neitien innon; heidän näet piti saapua kahdeltatoista, mutta määräaikana ei ketään kuulunut. Kello kahden maissa aurinko paistoi kirkkaasti, mutta silloin lopen uupunut perhe istuutui pöydän ääreen nauttimaan herkkuja, joita ei voitu säästää kauemmin.
-- Tänään ei ilma haittaa. Nyt he varmasti tulevat, meidän täytyy pian pukeutua ja olla valmiit ottamaan heidät vastaan, huudahti Amy, kun aurinko seuraavana aamuna herätti hänet unesta. Hän puhui reippaasti, mutta mielessään hän kuitenkin salaa toivoi, ettei olisi puhunut mitään tiistaista, sillä hänen intonsa laimeni sitä mukaa kuin leivokset vanhenivat.
-- En saanut hummereita, niin että saatte tulla toimeen ilman hummerisalaattia, sanoi pastori March vaivautuneen näköisenä tullessaan sisään puolisen tuntia myöhemmin.
-- Siinä tapauksessa saa kana kelvata, salaatissa ei sen sitkeydestä ole haittaa, ehdotti rouva March.
-- Hanna jätti sen hetkeksi keittiön pöydälle ja kissanpojat pääsivät sen kimppuun. Olen hirveän pahoillani, Amy, sanoi Beth joka oli lämmin kissojen suojelija.
-- Silloin täytyy saada hummeria, sillä kieli ei yksinään riitä, sanoi Amy päättävästi.
-- Onko minun nyt laukattava kaupunkiin ostamaan sitä? kysyi Jo jalomielisenä marttyyrina.
-- Vain minua kiusataksesi sinä toisit sen varmasti kotiin kainalossa käärimättä edes paperia sen ympärille. Minä lähden itse, vastasi Amy, jonka sisu vähitellen alkoi kuohua.
Amy kätki kasvonsa tiheän harson taa, otti sievän korin käsivarrelleen ja lähti matkaan toivoen, että virkistävä ajelu rauhoittaisi hänen kiihtynyttä mieltään ja vahvistaisi häntä kestämään päivän koettelemukset. Hän löysi pian mieleisensä hummerin, ja ostettuaan vielä kastikepullon lähti kiireesti kotimatkalle.
Raitiovaunussa istui Amyn lisäksi vain vanha, uninen naishenkilö. Riisuttuaan harsonsa Amy ryhtyi aikansa kuluksi laskemaan, mihin hänen rahansa olivat kuluneet. Hän oli niin syventynyt numeroihinsa, ettei huomannut uutta tulijaa, joka hyppäsi vaunuun matkan varrelta. Vasta kuullessaan miehekkään tervehdyksen hän havahtui. Tulija oli eräs Laurien hienoimmista korkeakoulutovereista. Amy ei ollut huomaavinaan jalkainsa juuressa olevaa koria, sillä hän toivoi hartaasti, että toinen poistuisi ennen häntä, ja hän vastasi rakastettavasti nuoren miehen tervehdykseen onnitellen itseään, että oli pukeutunut uuteen kävelypukuunsa.
Matka sujui erinomaisesti. Amyn huoli haihtui heti, kun hän kuuli seuralaisensa nousevan ensimmäiseksi vaunusta. Heidän hilpeästi jutellessaan vanha nainen rupesi tekemään lähtöä. Kompuroidessaan ovelle hän kaatoi vahingossa Amyn korin, ja -- voi kauhistus! -- hummeri paljastui koko mahtavassa loistossaan jalosukuisen herra Tudorin silmien edessä.
-- Hyvänen aika, mummohan unohtaa päivällisensä tänne! huudahti nuori mies pahaa aavistamatta ja työnsi kävelykepillään punaisen hirviön takaisin aikoen ojentaa korin vanhukselle.
-- Ei, ei -- antakaa olla, se -- se on minun, sopersi Amy posket melkein yhtä punaisina kuin hummeri.
-- Oh, suokaa anteeksi. Se onkin harvinaisen hieno hummeri, sanoi herra Tudor sulavasti osoittaen niin vilpitöntä mielenkiintoa, että se oli kunniaksi hänen kasvattajilleen.
Amykin tointui samassa, nosti reippaasti korin viereensä istuimelle ja sanoi nauraen:
-- Ettekö toivoisi, että saisitte maistaa siitä valmistettua salaattia ja nähdä ne ihastuttavat nuoret naiset, jotka olen kutsunut syömään sitä?
Sitä saattoi sanoa tahdikkuudeksi, sillä Amy ymmärsi koskettaa kahta miehistä heikkoutta. Hummeriin liittyi oitis mieluisia muistoja ja noihin ihastuttaviin nuoriin naisiin kohdistuva uteliaisuus sai miehen unohtamaan naurettavan tilanteen.
Kai hän nauraa Laurien kanssa tälle jutulle, mutta onneksi minä en ole heitä kuulemassa, mietti Amy, kun Tudor kumarsi ja poistui vaunusta.
Kotona Amy ei maininnut mitään koko tapauksesta, vaikka huomasikin korin kaatuessa saaneensa rumia kastiketahroja uuteen hameeseensa. Hän vain jatkoi valmisteluja, jotka nyt tuntuivat entistä ikävämmiltä, ja kello kahdentoista aikaan kaikki oli taas kunnossa. Tietäessään naapurien olevan kiinnostuneita hänen puuhistaan Amy toivoi tänään onnistuvansa loistavasti ja voivansa siten haihduttaa mielistä edellisen päivän vastoinkäymisen; niinpä hän tilasi isot vaunut ja ajoi komeasti vieraita vastaan tuodakseen heidät juhla-aterialle.
-- Nyt kuuluu pyörien ratinaa, he tulevat! Minä menen portille vastaan, koska se vaikuttaa vieraanvaraiselta. Toivottavasti Amy parka saa nyt iloita täydestä sydämestään vaivojensa palkaksi, sanoi rouva March ryhtyen tuumasta toimeen. Mutta heti vaunut nähtyään hän herpaantui: Amyn rinnalla istui yksi ainokainen vieras.
-- Beth, juokse äkkiä auttamaan Hannaa korjaamaan puolet lautasista; on hassua istuttaa yksi ainoa tyttö kahdelletoista katettuun ruokapöytään, huudahti Jo kiiruhtaen hänkin portille niin kiihdyksissään, ettei edes muistanut pysähtyä nauramaan.
Amy astui sisään aivan rauhallisena ja oli ihastuttavan kohtelias ainoalle vieraalleen, joka oli pitänyt lupauksensa; muut perheenjäsenet esittivät osansa yhtä taitavasti, ja neiti Eliottin mielestä hänen isäntäväkensä oli varsin hilpeätä joukkoa, sillä perheen oli mahdotonta ajan mittaan pidättää naurunhaluaan. Kun hauska ateria oli päättynyt ja oli käyty katsomassa ateljeeta ja puutarhaa ja keskusteltu innokkaasti taiteesta, Amy tilasi kevyet rattaat ja näytti ystävättärelleen lähitienoita aina auringonlaskuun asti, jolloin 'kutsut' päättyivät.
Kotiin palattuaan Amy oli väsyneen näköinen, mutta mahdollisimman tyyni. Hän huomasi, ettei onnettomasta juhlasta ollut muuta jäljellä kuin epäilyttävä kure Jon suupielessä.
-- Sait kauniin ilman iltapäiväajelullesi, kultaseni, sanoi äiti niin luontevasti kuin kaikki kaksitoista olisivat olleet mukana.
-- Neiti Eliott oli oikein herttainen tyttö ja näytti viihtyvän hyvin, huomautti Beth lämpimästi.
-- Antaisitko minulle muutamia leivoksia? Ne tulisivat kipeään tarpeeseen. Meillä käy yhtä mittaa vieraita, eivätkä minun leivonnaiseni onnistu ikinä näin hyvin, sanoi Meg.
-- Ota kaikki, meillähän ei kukaan muu pidä makeasta kuin minä, vastasi Amy ja huokasi ajatellessaan runsaita tarjouksiaan, jotka oli hankkinut aivan turhaan.
-- Vahinko ettei Laurie ole auttamassa, alkoi Jo, kun perhe seuraavana päivänä taas ryhtyi nauttimaan jäätelöä ja hummerisalaattia.
Äidin varoittava katse vaiensi hänet, ja kaikki söivät sankarillisen ääneti. Lopulta pastori March huomautti lempeästi: -- Hummeri oli antiikin aikana erittäin suosittu ruokalaji --, ja silloin yleinen naurunpuuska keskeytti katsauksen hummerinhistoriaan oppineen miehen suureksi kummastukseksi.
-- Pannaan koko höskä koriin ja lähetetään Hummelin perheelle. Minua tympäisee hummerisalaatin näkeminenkin, eikä teidän kaikkien tarvitse kuolla ylensyömiseen vain minun hölmöyteni takia, huudahti Amy silmiään pyyhkien.
-- Luulin todella kuolevani, kun näin teidän kahden tulevan niissä mahtavissa vaunuissa, te olitte aivan kuin kaksi pientä pähkinänsydäntä suunnattoman suuressa kuoressa. Ja äiti odotteli portilla oikeata väentungosta! huokasi Jo nauruun tikahtumaisillaan.
-- Olen tosiaan pahoillani että petyit, kultaseni. Me teimme kaikkemme, jotta olisit ollut tyytyväinen, sanoi rouva March äänessään äidillistä osanottoa.
-- Minähän olenkin tyytyväinen; tein mitä lupasin ja voin lohduttaa itseäni sillä, ettei kutsujen epäonnistuminen ollut minun syytäni, sanoi Amy ääni vähän värähtäen. -- Olen kiitollinen teille, kun autoitte minua, ja vielä kahta kiitollisempi, jos lupaatte kuukauteen olla puhumatta näistä kutsuista.
Moneen kuukauteen ei niitä mainittukaan; mutta sana juhla nosti aina hymyn kaikkien huulille, ja syntymäpäivänään Amy sai Laurielta muistolahjaksi pienen korallihummerin.
4
KIRJAILIJANOPPIA
Onnetar hymyili odottamatta Jolle ja pudotti muutaman onnenrahan hänen tielleen. Eivät ne olleet tosin kultarahoja, mutta tuskinpa puoli miljoonaa olisi voinut tehdä tyttöä onnellisemmaksi kuin tuo pieni summa, jonka hän ansaitsi seuraavaan tapaan.
Silloin tällöin Jo sulkeutui huoneeseensa, pukeutui kirjailijanasuun ja 'heittäytyi pyörteeseen', kuten hän itse asian ilmaisi. Hän oli antautunut koko sydämestään ja sielustaan romaanin kirjoittamiseen ja tiesi, ettei saisi rauhaa ennen kuin se oli valmis. Jon kirjailijanasuun kuului musta villakangasesiliina, johon hän saattoi mielensä mukaan pyyhkiä kynää, sekä samasta kankaasta valmistettu lakki, jota koristi iloinen punainen nauharuusuke ja jonka sisään hän työnsi palmikkonsa milloin kirjoitustuuli puhalsi purjeisiin. Tämä päähine oli varoitusmerkki; sen näkyessä utelias kotiväki pysytteli loitolla ja pistäytyi vain silloin tällöin kuin ohimennen kysymään: -- Palaako innoituksen tuli?
Aina ei uskallettu tehdä tätäkään kysymystä katsomatta ensin lakin asentoa. Jos tämä paljon puhuva vaatekappale oli otsalla, se osoitti, että ankara työ oli käynnissä; innoituksen hetkinä se työnnettiin takaraivolle vähän vinoon, ja kun kirjailijattaren valtasi epätoivo, hän kiskaisi lakin päästään ja heitti sen lattialle. Silloin tulija vetäytyi ääneti takaisin eikä kukaan uskaltanut puhutella Jota, ennen kuin punainen rusetti taas törrötti hänen otsallaan.
Jo ei suinkaan pitänyt itseään nerona; mutta kun kirjoituspuuska tuli, hän antautui työhönsä kokonaan. Hän ei huomannut nälkää eikä janoa eikä pahaa ilmaa elellessään onnellisena mielikuvituksensa maailmoissa, missä hänellä oli ystäviä, jotka tuntuivat hänestä melkein yhtä todellisilta ja rakkailta kuin elävät olennot. Uni pakeni silmistä, ruoka jäi koskematta, ja päivä ja yö olivat aivan liian lyhyet tuon onnen nauttimiseen, joka teki nämä hetket elämisen arvoisiksi, vaikka ne eivät aina kantaneetkaan näkyvää hedelmää. Tätä jumalaista innoitusta kesti tavallisesti viikon tai pari, sen jälkeen hän irtautui pyörteestään nälkäisenä, unisena, äreänä tai alakuloisena.
Kerran Jo parhaillaan oli tointumassa tällaisesta puuskasta, kun hän lupautui neiti Crockerin seuraksi kuulemaan erästä esitelmää. Palkaksi hyvästä työstään hän sai uuden idean. Esitelmä kuului työväen luentosarjaan ja käsitteli pyramideja. Jo ei oikein ymmärtänyt, miksi tällaiselle kuulijakunnalle oli valittu juuri tuo aihe, mutta ilmeisesti jokin paha yhteiskunnallinen epäkohta korjautuisi tai suuri puute lievenisi, kun faaraoiden loistoa kuvattaisiin kuulijakunnalle, jonka mieltä askarrutti kivihiilen ja jauhojen hinta ja jonka elämä kului paljon kipeämpien ongelmien kuin sfinksin arvoituksen ratkaisemiseen.
He saapuivat aikaisin paikalle, ja sillä aikaa kun neiti Crocker kutoi sukan kantapäätä, Jo huvitteli tutkimalla ympärillä istuvien ihmisten kasvoja. Hänen vieressään vasemmalla väitteli kaksi leveähattuista naishenkilöä pitsiä virkaten naisten oikeuksista. Heidän vieressään istui vanhapiika, joka söi piparminttupastilleja paperipussista, ja vanha herra, joka nautti päivällislepoa keltaisen silkkinenäliinan takana. Jon oikealla puolella ei istunut muita kuin muuan lukuhaluinen poika, joka oli syventynyt lehteensä.
Hän luki jotain kuvalehteä ja Jo tarkasteli piirrosta, joka oli lähinnä häntä. Hän koetti turhaan keksiä, mikä tavaton tapahtumainkulku saattoi vaatia noin julmannäköistä kuvaa. Täydessä sota-asussa komeileva intiaani syöksyi siinä alas jyrkännettä taistellen suden kanssa, joka oli tarrautunut hänen kurkkuunsa. Vieressä tappeli kaksi raivostunutta, harvinaisen pienijalkaista ja suurisilmäistä herrasmiestä keskenään, ja taustalla näkyi pakeneva nainen tukka hajallaan ja suu auki. Kun poika pysähtyi kääntämään lehteä, hän huomasi Jon katsovan ja tarjosi tälle lehdenpuolikasta poikamaisen hyväntahtoisesti sanoen ujostelematta:
-- Kiinnostaako? Tämä on hyvä tarina.
Jo otti hymyillen lehden, hän oli yhä kuin kotonaan poikien seurassa, totesi pian, että kertomus oli noita tavanomaisia jännitysjuttuja, joissa harhaillaan rakkauden, salaperäisten tapausten ja murhien viidakossa.
-- Hieno juttu, vai mitä? kysyi poika Jon lukiessa sivun viimeisiä rivejä.
-- Minä luulen, että sinä ja minä osaisimme kirjoittaa yhtä hyvin, jos koettaisimme, vastasi Jo huvittuneena ihastuksesta, joka kohdistui mokomaan roskaan.
-- Olisin onnenpoika jos osaisin. Hän saa kuulemma hyvät rahat tämmöisistä jutuista. Poika osoitti kirjoittajan nimeä: rouva S.L.A.N.G. Northbury.
-- Tunnetko hänet? Jo kysyi äkkiä innostuen.
-- En, mutta luen kaikki hänen kirjoituksensa, ja eräs minun kaverini on työssä siinä kirjapainossa, jossa tämä lehti painetaan.
-- Sanoitko että hän ansaitsee hyvin tällaisilla kertomuksilla?
kysyi Jo ja katseli äskeistä kunnioittavammin järkyttävää kuvaa ja monia sivua koristavia huutomerkkejä.
-- Se on tietty! Hän tietää mistä ihmiset pitävät, ja siitä maksetaan hyvin.
Samassa luento alkoi. Jo ei tosin kuullut siitä paljonkaan, sillä professori Sandsin esitelmöidessä Kheopsista, hieroglyfeistä ja egyptiläisistä jalokivikoristeista hän salaa kirjoitti lehden osoitteen muistiin ja päätti urheasti yrittää jännityskertomuksesta tarjottua sadan dollarin palkintoa.
Kun luento päättyi ja kuulijakunta heräsi unestaan, Jo oli mielessään koonnut itselleen suurenmoisen omaisuuden (se ei ollut ensimmäinen toive, jonka paperi ja kynä hänessä oli herättänyt). Hän oli jo vajonnut kertomuksensa suunnitteluun mutta ei osannut päättää, pitäisikö kaksintaistelun tapahtua ennen pakoa vai murhan jälkeen.
Hän ei kertonut kotona suunnitelmistaan, mutta ryhtyi heti seuraavana päivänä työhön, äitinsä suureksi huoleksi, tämä näet oli aina hiukan levoton, kun 'innoituksen tuli alkoi palaa'. Jo ei ollut aikaisemmin kokeillut tällaista tyyliä, vaan oli tyytynyt kirjoittamaan varsin viattomia kertomuksia "Lentävään Kotkaan". Hän saattoi nyt käyttää hyväkseen näyttämökokemuksiaan ja laajaa lukeneisuuttaan. Ne auttoivat häntä tiivistämään kertomuksen tunnelmaa ja rakentamaan jännitystä, samalla kun pukujen sommittelu ja kielellinen asukin oli luontevaa. Kertomukseen sisältyi epätoivoa ja synkkyyttä niin paljon kuin Jo ikinä kykeni kuvittelemaan, hän kun omasta kokemuksestaan tunsi varsin vähän näitä surullisia mielialoja. Tapahtumapaikka oli Lissabon ja niinpä sopivana loppuna kertomukselle oli hirveä maanjäristys. Käsikirjoitus lähti matkaan kaikessa hiljaisuudessa ja Jo liitti mukaan lyhyen kirjeen; hän sanoi siinä vaatimattomasti, että jollei kirjoitus voittaisi palkintoa, mitä tuskin uskalsi odottaa, hän olisi sangen iloinen, jos voisi saada jutusta palkkion.
Käy pitkäksi odottaa kuusi viikkoa ja aika tuntuu sitäkin pitemmältä tytöstä, jonka on säilytettävä salaisuutta. Mutta Jo kesti sen; hän oli jo heittämäisillään kaiken toivon, kun saapui kirje, joka melkein salpasi häneltä hengen, sillä kuoresta putosi sadan dollarin maksuosoitus. Hetken Jo tuijotti sitä kuin se olisi ollut käärme, sitten hän luki kirjeen ja purskahti itkuun. Jos kirjeen kirjoittanut ystävällinen herra olisi aavistanut, miten suuren onnen hän valmisti lähimmäiselleen, hän olisi varmaan huvitellut kaikkina vapaahetkinään kirjoittamalla tuollaisia kirjeitä. Jo piti kirjettä arvokkaampana kuin rahoja, sillä se rohkaisi häntä. Vuosien ponnistusten jälkeen tuntui hyvältä huomata, että oli oppinut kirjoittamaan jotakin -- vaikkapa vain jännitysjuttuja.
Harvoin tapaa ylpeämpää nuorta naista kuin Jo, kun hän tyynnyttyään ilmestyi perheensä eteen kirje toisessa, maksuosoitus toisessa kädessä ja hämmästytti kaikki tyynni kertomalla voittaneensa palkinnon. Tietysti ilo nousi ylimmilleen, ja kun kertomus sitten ilmestyi, jokainen luki sen ja kehui sitä; tosin isä, tunnustettuaan ensin kielen virheettömäksi, käsittelyn reippaaksi ja huolelliseksi ja surullisen lopun sangen vaikuttavaksi, pudisti päätään ja sanoi suoraan tapaansa:
-- Voit kirjoittaa parempaakin, Jo. Pyri korkealle äläkä välitä rahasta.
-- Minusta juuri raha on paras puoli. Mitä ihmettä sinä teet noin suurella omaisuudella? virkkoi Amy katsellen kunnioittavasti ihmeellistä paperiliuskaa.
-- Lähetän Bethin ja äidin pariksi kuukaudeksi meren rannalle, Jo vastasi empimättä.
-- Ihanaa! -- Ei, en minä voi lähteä, se olisi kovin itsekästä, huudahti Beth työntäen pois maksuosoituksen, jota sisko heilutteli hänen edessään.
-- Mutta sinun täytyy lähteä, minä olen saanut sen päähäni. Siksi minä yritin ja siksi onnistuin. Minulta ei mikään onnistu, jos ajattelen vain itseäni; minun on paljon edullisempaa tehdä työtä sinun hyväksesi, ymmärräthän. Sitä paitsi äitikin tarvitsee ilmanvaihdosta eikä hän tahdo jättää sinua, niin että sinun täytyy lähteä. Hauskaa kun palaat sitten kotiin yhtä pyöreänä ja punaposkisena kuin ennen. Eläköön tohtori-Jo, joka aina parantaa potilaansa!
Pitkän pohdinnan jälkeen he tosiaan matkustivat meren rannalle, ja vaikka Beth ei palannutkaan niin pyöreänä ja punakkana kuin oli toivottu, hän oli kuitenkin vahvistunut, ja rouva March väitti nuortuneensa kymmenen vuotta.
Jo oli siis tyytyväinen rahojensa sijoitukseen ja ryhtyi hilpein mielin työhön ansaitakseen lisää ilahduttavia maksuosoituksia. Vuoden kuluessa hän ansaitsikin niitä monta ja tunsi vähitellen olevansa tärkeä henkilö kodissa, sillä mustekynän taika muutti hänen 'jaarituksensa' heidän kaikkien hyvinvoinniksi. "Herttuan tytär" maksoi lihakaupan laskun, "Kummituskäsi" levitti lattialle uuden maton ja "Luostarin kirous" tuotti suurta siunausta Marchin perheen mauste- ja pukuvarastoon.
Rikkaus on oivallinen asia, mutta köyhyydelläkin on valoisat puolensa. Vastoinkäymisten suuri siunaus on se todellinen tyydytyksen tunne, jonka ankara henkinen tai ruumiillinen työ tekijälleen tuottaa. Pakottavan puutteen ansioksi onkin luettava ainakin puolet kaikista viisaista, hyödyllisistä ja hauskoista keksinnöistä, joita maailmassa on tehty. Jo sai tuntea tuon tyydytyksen esimakua eikä hän enää kadehtinut rikkaampia ystäviään, vaan nautti tietäessään, että kykeni elättämään itsensä pyytämättä penniäkään muilta.
Hänen kertomuksensa eivät herättäneet suurtakaan huomiota, mutta ne menivät hyvin kaupaksi. Se kannusti Jota, ja hän päätti saavuttaa rohkealla teolla mainetta ja varallisuutta. Kirjoitettuaan neljännen kerran puhtaaksi romaaninsa hän luki sen läheisimmille ystävilleen ja lähetti sitten peläten ja vapisten tekeleensä kolmelle eri kustantajalle. Se hyväksyttiin painettavaksi siinä tapauksessa, että tekijä lyhentäisi siitä kolmanneksen ja poistaisi juuri ne kohdat, joita hän itse eniten ihaili.
-- Minun täytyy siis joko työntää tämä vanhaan peltikattilaani homehtumaan, maksaa itse painatuskustannukset tai silpoa koko juttu sellaiseksi, että se miellyttää ostajia, jotta ansaitsisin sillä mahdollisimman paljon. On hyvä hankkia taloon mainetta, mutta raha on käyttökelpoisempaa. Niinpä on parasta pitää perheneuvottelu tämän tärkeän asian ratkaisemiseksi, tuumi Jo ja kutsui perheen koolle.
-- Älä pilaa kirjaasi, tyttöseni, sen sisältö on arvokkaampi kuin uskotkaan. Anna sen odottaa ja kypsyä. Tämä oli isän neuvo; hän puhuikin kokemuksesta, sillä jo kolmenkymmenen vuoden ajan hän oli odottanut oman hedelmänsä kypsymistä eikä vieläkään kiirehtinyt korjaamaan sitä, vaikka se jo oli makea ja mehukas.
-- Minun mielestäni Jon on parempi yrittää kuin jäädä odottamaan, arveli rouva March. -- Arvostelu on paras opettaja tällaisissa asioissa, sillä se auttaa häntä näkemään arvaamattomia vikoja ja ansioita ja onnistumaan paremmin seuraavalla kerralla.
-- Se on totta, myönsi Jo rypistäen kulmiaan. -- Olen jauhanut niin kauan mielessäni tätä kirjaa, etten itsekään tiedä onko se hyvä, huono vai keskinkertainen. Siitä on paljon apua, että joku puolueeton henkilö tutkii sitä ja ilmoittaa, mitä hän siitä arvelee.
-- Minä en poistaisi siitä sanaakaan, pilaat vielä koko kirjan. Henkilöt sinänsä ovat paljon mielenkiintoisemmat kuin se, mitä heille tapahtuu. Kaikki menee vain sekaisin, jos rupeat sitä muuttelemaan, selitti Meg, joka lujasti uskoi, että tämä romaani oli paras mitä milloinkaan oli kirjoitettu.
-- Mutta herra Allen sanoo: "Jättäkää selittely pois, lyhentäkää kertomusta ja tiivistäkää sen tunnelmaa, antakaa henkilöidenne kertoa omalla suullaan", keskeytti Jo turvautuen kustantajan mielipiteeseen.
-- Tee niin kuin hän sanoo, hän tietää mikä menee kaupaksi. Kirjoita hyvä, lukijoille mieluinen kirja, ja koeta ansaita niin paljon rahaa kuin suinkin mahdollista. Sitten kun olet saanut nimeä, voit ruveta kulkemaan omia teitäsi ja kuvailemaan filosofisia ja mietiskeleviä henkilöitä, sanoi Amy, joka otti asian aivan käytännölliseltä kannalta.
-- No niin, nauroi Jo, jos minun henkilöni ovat 'filosofisia ja mietiskeleviä', ei se ole minun syyni, sillä minulla ei ole aavistustakaan noista asioista, paitsi mitä joskus isältä olen kuullut. Jos hänen viisaita ajatuksiaan on päässyt puikahtamaan minun romaaniini, sen parempi vain. No, Beth, mitä mieltä sinä olet?
-- Tahtoisin nähdä sen pian painettuna. Beth hymyili heikosti sanoessaan tämän, mutta hän painotti tietämättään 'pian'-sanaa, ja lapsellisen vilpittömät silmät katsoivat Jota niin rukoilevasti, että surullinen aavistus täytti hetkeksi sisaren sydämen, ja hän päätti ryhtyä toimeen "pian".
Niinpä nuori kirjailija laski spartalaisen päättävästi esikoisensa pöydälle ja paloitteli sen säälimättä kuin ihmissyöjä. Toivoen voivansa miellyttää kaikkia hän pyysi neuvoja puolelta ja toiselta, mutta ei osannut olla kenellekään mieliksi enempää kuin sadun ukko aaseineen.
Isä piti mietiskelystä, jota tekijän tietämättä oli eksynyt mukaan, se sai siis jäädä, vaikka Jolla olikin omat epäilyksensä niiden kohtien suhteen. Äidin mielestä tarinassa oli tosiaan liian verkkaisia kuvauksia; ne siis poistettiin melkein kaikki -- ja samalla monta kokonaisuuden kannalta tärkeätä kohtaa. Meg ihaili romaanin surullista loppua, niinpä Jo sommitteli kuolinkamppailun entistäänkin järkyttävämmäksi tehdäkseen hänelle mieliksi. Amy taas ei pitänyt leikillisistä paikoista, ja parasta tarkoittaen Jo sen vuoksi poisti nekin kohdat, jotka olivat luoneet hiukan hilpeyttä kertomuksen synkkään juoneen. Ja lopulta, tuhoa täydentääkseen, hän lyhensi romaanistaan kolmanneksen ja lähetti sitten pienen kirjaparkansa, kuin kynityn satakielen, suureen touhuavaan maailmaan onneansa koettamaan.
No niin, se painettiin, ja Jo sai siitä kolmesataa dollaria, ja lisäksi vielä niin paljon kiitosta ja moitetta, ettei hän ollut voinut aavistaakaan, vaan joutui kaikesta niin pyörälle päästään, että kesti hyvän aikaa ennen kuin hän toipui ennalleen.