Part 23

Amyn puhuessa suuri kyynel vierähti hänen sylissään nukkuvan lapsen kullankeltaisille kiharoille. Pieni, heikko olento oli hänelle kaikki kaikessa ja menettämisen pelko varjosti Amyn aurinkoista elämää. Mutta yhteinen suru liitti lapsen isän ja äidin entistä lujemmin toisiinsa. Amyn luonne muuttui hellemmäksi, syvemmäksi ja lempeämmäksi ja Laurie vakaammaksi, voimakkaammaksi ja totisemmaksi. Molemmat oppivat, ettei kauneus, nuoruus tai rikkaus, ei edes rakkauskaan pysty torjumaan tuskia ja murheita, sillä onnellisimmankin ihmisen elämässä on synkkiä ja myrskyisiä päiviä.

-- Kyllä hän vahvistuu, kultaseni. Älä menetä toivoasi, vaan pysy iloisena, sanoi rouva March, kun helläsydäminen Daisy kumartui hänen polveltaan painaakseen ruusuisen poskensa pienen serkkunsa kalpeata poskea vasten.

-- En varmaankaan niin kauan kuin sinä olet rohkaisemassa minua ja Laurie kantaa suurimman osan taakastani, Amy vastasi lämpimästi. -- Hän ei milloinkaan näytä minulle levottomuuttaan, vaan on aina niin herttainen ja kärsivällinen minua kohtaan, huolehtii niin hellästi Bethistä ja tukee ja lohduttaa minua niin hyvin, etten osaa häntä kylliksi rakastaa. Niinpä voin surustani huolimatta sanoa olevani onnellinen, niin kuin Megkin.

-- Minun ei tarvitse sitä sanoakaan, sillä jokainen näkee, että olen saanut osakseni paljon suuremman onnen kuin olisin ansainnut, puuttui puheeseen Jo vilkaisten miehestään pulleisiin poikiinsa, jotka peuhasivat nurmikolla hänen jalkainsa juuressa. Fritz on alkanut harmaantua ja lihoa. Minä olen pian laiha kuin varjo ja olen jo kolmenkymmenen. Meistä ei koskaan tule rikkaita ja Plumfield voi milloin hyvänsä syttyä palamaan, sillä parantumaton Tommy Bangs polttaa itsepintaisesti kallioimarresikareitaan sängyssä, vaikka on jo kolmesti sytyttänyt vaatteensa tuleen. Mutta huolimatta näistä epäromanttisista tosiseikoista ei minulla ole mitään valittamista enkä milloinkaan elämässäni ole ollut näin iloinen.

-- Niin, Jo, luulenpa, että saat korjata runsaan sadon, sanoi rouva March ajaen pois heinäsirkan, joka oli säikyttänyt Teddyn.

-- Sitä ei voi verratakaan sinun satoosi, äiti. Tässä näet sen, emmekä koskaan voi sinua kylliksi kiittää kärsivällisestä kylvämisestä ja korjaamisesta, huudahti Jo taas innostuksen vallassa.

-- Toivottavasti vehnää on vuosi vuodelta enemmän ja ohdakkeita vähemmän, sanoi Amy hiljaa.

-- Sinulla on paljon kuhilaita, pikku äiti kulta, mutta tiedän, että sinun sydämessäsi on tilaa kaikille, lisäsi Meg hellästi.

Liikuttuneena rouva March levitti käsivartensa ikään kuin hän olisi tahtonut kerätä lapsensa ja lastenlapsensa syliinsä ja sanoi ääni tulvillaan äidillistä rakkautta ja nöyryyttä ja kiitollisuutta:

-- Rakkaat tytöt, miten kauan elänettekin, en koskaan voi toivoa teille tämän suurempaa onnea!