Part 20

Mutta sitä ei kestänyt kauan. Hän tempautui tahtomattaan mukaan, sillä professorin oli helppo puhua tässä leppoisassa seurassa, ja hän esiintyi oikein edukseen. Hän ei puhunut Laurielle paljon, mutta hänen kasvoillaan häivähti varjo ikään kuin hän olisi kaivannut omaa kadonnutta nuoruuttaan nähdessään parhaissa voimissaan olevan nuoren miehen. Sitten hänen katseensa pysähtyi Johon niin kaihoisana, että tämä olisi varmaan vastannut sen mykkään kysymykseen, jos olisi kohdannut hänen katseensa. Mutta Jon oli pidettävä varansa omien silmiensä suhteen, ja koska hän ei uskaltanut luottaa niihin, hän viisaasti kiinnitti katseensa villasukkaan, jota kutoi kuin kelpo vanhapiika ainakin.

Hän virkistäytyi kuitenkin vilkaisemalla silloin tällöin vaivihkaa professoriin ja näki suotuisia ennusmerkkejä. Herra Bhaerin kasvoilta oli kadonnut hajamielinen ilme ja hän näytti oikein pirteältä ja nykyhetkestä kiinnostuneelta. Jon mielestä hän oli ihan nuorekas ja komea, ja Jo unohti verrata häntä Laurieen, niin kuin tavallisesti muita miehiä, mikä koitui näille tappioksi. Professori oikein säteili innosta huolimatta siitä, että keskusteltiin entisistä hautaustavoista, mitä ei oikein voi pitää piristävänä puheenaiheena. Jo lämpeni voitonriemusta, kun Teddy vaikeni erään todisteen edessä, ja katsellessaan isänsä lumoutuneita kasvoja, hän mietti itsekseen: Hänestä olisi varmasti hauskaa keskustella joka päivä professorin kaltaisen miehen kanssa.

Professorilla oli jopa yllään uusi musta puku, joka sai hänet näyttämään kerrassaan hienolta mieheltä. Hän oli leikkauttanut paksun tukkansa ja harjannut sen sileäksi, mutta kauan se ei pysynyt järjestyksessä, sillä innostuessaan hän pörrötti sen hassuun tapaansa. Jota se ei kylläkään vaivannut, sillä hänen mielestään se sai professorin kauniin otsan näyttämään aivan kreikkalaiselta. Jo rukka ympäröi siinä istuessaan hiljaisena kutimensa ääressä tämän arkipäiväisen miehen kultaisella sädekehällä. Häneltä ei jäänyt mikään huomaamatta, ei edes se, että herra Bhaerilla tosiaan oli kultaiset napit hohtavan valkoisissa kalvosimissaan.

Vanha kunnon ystävä! Hän ei olisi kosintaretkelläkään voinut pukeutua huolellisemmin, mietti Jo. Samassa muuan ajatus sai hänen poskilleen niin hehkuvan punan, että hän tipautti lankakeränsä maahan ja kumartui sitä etsimään, ettei kukaan olisi nähnyt hänen kasvojaan.

Mutta temppu ei onnistunut niin hyvin kuin Jo oli odottanut, sillä professori, joka parhaillaan kuvaili noitien polttamista, jätti toistaiseksi rovion sytyttämättä ja syöksyi tavoittamaan pientä sinistä kerää. Tietysti he löivät päänsä yhteen, näkivät tähtiä ja nousivat pystyyn tulipunaisina ja nauravina. Kerää ei löytynyt ja he palasivat paikoilleen toivoen, etteivät olisi niiltä nousseetkaan.

Kukaan ei käsittänyt, mihin ilta kului. Hanna oli älynnyt hyvissä ajoin viedä pois lapset, jotka nuokkuivat jo kuin unikot, ja herra Laurence oli lähtenyt kotiin lepäämään. Toiset jäivät istumaan tulen ääreen unohtaen kokonaan ajan kulun. Vihdoin Megin äidinmielen valtasi äkkiä vakaumus, että Daisy oli pudonnut vuoteesta ja Demi sytyttänyt tulitikkuja tutkiessaan yöpaitansa palamaan. Ja hän nousi lähteäkseen.

-- Emmekö taas laulaisi, kun pitkästä aikaa olemme kaikki koolla? ehdotti Jo, josta tuntui että lauluun voisi turvallisesti purkaa sydämen riemukkaita tunteita.

Kaikki eivät tosin olleet läsnä. Mutta Jon sanat tuntuivat kuitenkin tosilta sillä Beth oli ikään kuin vielä heidän joukossaan, näkymättömänä, mutta entistä rakkaampana. Kuolema ei voinut katkaista perhesiteitä, jotka rakkaus on lujittanut. Bethin pieni tuoli oli entisellä paikallaan, ja siisti ompelukori, joka sisälsi hänen keskenjääneen käsityönsä, oli hyllyllään. Piano oli niin ikään vanhalla paikallaan. Niiden yläpuolella seinällä Bethin kuva hymyilevänä ja rauhallisena ikään kuin se olisi tahtonut sanoa: -- Olkaa onnellisia! Minä olen täällä.

-- Soita jotakin, Amy. Näytä heille, miten paljon olet edistynyt, sanoi Laurie, joka tietenkin halusi saada kunniaa lahjakkaasta oppilaastaan.

Mutta Amy kuiskasi kyynelet silmissä pyöritellen kauhtunutta pianojakkaraa:

-- Ei tänä iltana. Tänä iltana en voi.

Mutta hän esitti sellaista, joka on arvokkaampaa kuin taituruus ja kyky. Hän lauloi Bethin lauluja äänessään hellä sointi, jota ei suurinkaan mestari pysty opettamaan. Huoneessa oli aivan hiljaista, kun kirkas ääni Bethin lempivirren viimeisen säkeen kohdalla äkkiä petti. Oli vaikea sanoa:

"Ei löydy maassa murhetta, jot' ei voi auttaa taivas."

Amy nojautui mieheensä, joka seisoi hänen takanaan, ja tunsi kovin kaipaavansa Bethin tervetuliaissuudelmaa.

-- Meidän täytyy laulaa lopuksi Mignonin laulu, sillä herra Bhaer osaa sen, virkkoi Jo, kun äänettömyys alkoi käydä painostavaksi. Professori rykäisi ilahtuneena ja astui Jon luo sanoen:

-- Laulakaa te minun kanssani. Meidän äänemme sopivat erinomaisesti yhteen.

Se oli muuten kohtelias valhe, sillä Jo ei ollut musikaalisempi kuin heinäsirkka. Mutta hän olisi professorin pyytäessä suostunut laulamaan vaikkapa kokonaisen oopperan välittämättä vähääkään tahdista tai melodiasta. Se ei haitannut paljoa, sillä herra Bhaer lauloi hyvin ja tunteikkaasti. Pian Jo vain hyräili hiljaa voidakseen kuulla pehmeän äänen, joka tuntui laulavan hänelle yksin.

"Tunnetko maan, sitruunat kukkivat."

Tämä oli tavallisesti professorin lempisäe, sillä hänelle se tarkoitti Saksaa. Mutta nyt hän tuntui panevan erikoista lämpöä ja sointua sanoihin:

"Jos voisinkin, kanssasi, armas, sinne liitäisin!"

Ja erästä kuulijaa tämä hellä kutsu liikutti niin, että hän olisi tahtonut vastata tietävänsä tuon maan ja olevansa valmis lähtemään sinne, milloin laulaja vain tahtoisi.

Laulu loppui, ja professori sai lämpimät kiitokset. Mutta vähän ajan kuluttua hän joutui kokonaan ymmälleen ja jäi tuijottamaan Amya, joka asetteli hattua päähänsä. Tämä oli esitetty hänelle vain sisarena eikä kukaan ollut tullut maininneeksi hänen sukunimeään. Professori joutui yhä enemmän ymmälle, kun Laurie hyvästellessään sanoi ystävällisesti:

-- Vaimostani ja minusta oli oikein hauska tutustua teihin. Muistakaa, että olette aina tervetullut kotiimme tien toiselle puolen.

Silloin professori kiitti häntä niin sydämellisesti ja näytti äkkiä niin säteilevältä, että Laurien mielestä hän oli maailman herttaisin professori.

-- Minäkin lähden nyt, mutta tulen mielelläni uudelleen, jos sallitte, hyvä rouva. Viivyn nimittäin jonkin aikaa kaupungissa eräiden asioiden takia.

Hän puhui rouva Marchille, mutta katseli Jota, ja äidin kutsu oli yhtä lämmin kuin tyttären katse. Rouva March piti nimittäin paremmin huolta lastensa eduista kuin rouva Moffat oletti.

-- Hän taitaa olla viisas mies, huomautti pastori March takan äärestä viimeisen vieraan lähdettyä.

-- Ja varmasti hyvä ihminen, lisäsi rouva March vetäessään kelloa.

-- Arvasin että pitäisitte hänestä, Jo sanoi vain hiipiessään nukkumaan.

Hän aprikoi, mitkä asiat olivat tuoneet herra Bhaerin tähän kaupunkiin, ja päätteli lopuksi, että professorin osaksi oli tullut jokin huomattava kunnianosoitus, josta hän ei vaatimattomuudessaan ollut maininnut mitään. Jos Jo olisi nähnyt professorin kasvot, kun tämä katseli erästä muotokuvapiirrosta, asia olisi ehkä valjennut hänelle.

21

VASTANAINEET

-- Parahin äiti rouva, saisinkohan lainata vaimoani puoleksi tunniksi? Matkatavarat ovat saapuneet ja olen myllertänyt Amyn pariisilaishienoudet sekaisin etsiessäni omia tavaroitani, sanoi Laurie seuraavana päivänä löydettyään rouva Laurencen istumasta äidin sylistä kuin olisi muuttunut lapseksi jälleen.

-- Saat tietysti. Mene vain, kultaseni. Unohdin aivan, että sinulla on toinenkin koti. Kuin pyytääkseen äidillistä itsekkyyttään anteeksi rouva March puristi pientä valkoista kättä, jossa vihkisormus välkkyi.

-- En olisi tullut tänne, jos olisin selviytynyt yksin, mutta en voi tulla toimeen ilman Amya sen paremmin kuin...

--... viirikukko ilman tuulta, jatkoi Jo, josta Teddyn kotiin tultua oli tullut melkein yhtä nenäkäs kuin aikaisemmin.

-- Aivan niin. Amy saa minut enimmäkseen viittaamaan länsituulen suuntaan, vain joskus tuuli kääntää etelään. Idästä ei ole tuullut kertaakaan avioliittomme aikana, eikä pohjoisesta liioin ole tietoa, vai miten, rouva?

-- Kaunista säätä ainakin toistaiseksi. Saa nähdä kauanko sitä riittää, mutta en pelkää myrskyjäkään, sillä alan jo oppia ohjaamaan laivaani. Mennään kotiin, niin etsin saapaspihtisi, sillä niitä sinä kai hait minun tavaroitteni joukosta. Miehet ovat perin avuttomia, äiti, sanoi Amy rouvamaisesti miehensä ihastukseksi.

-- Mihin aiotte ryhtyä, kun saatte kotinne kuntoon? kysyi Jo napittaessaan Amyn viittaa niin kuin ennen hänen esiliinojaan.

-- No, meillä on omat suunnitelmamme. Emme vielä paljon kertoile niistä, mutta emme suinkaan aio olla jouten. Ilahdutan isoisää käymällä innokkaasti käsiksi liikeasioihin ja näytän hänelle, etten ole ihan kelvoton. Tarvitsen sellaista työtä vakiintuakseni. Olen kyllästynyt vetelehtimään ja aion ryhtyä tosi toimiin.

-- Entä Amy, mitä hän aikoo? kysyi rouva March, joka oli mielissään Laurien päätöksestä ja tarmokkuudesta.

-- Kunhan me olemme vierailleet kaikkien tuttavien luona ja näytelleet hienointa hattuamme, te saatte hämmästellä kotimme suurenmoista vieraanvaraisuutta, loistavaa seurapiiriämme ja sitä kaikin puolin edullista vaikutelmaa, jonka me koetamme antaa itsestämme. Niinhän, madame Récamier? kysyi Laurie vilkaisten ilkikurisesti Amyyn.

-- Ken elää se näkee. Tule kotiin, herra näsäviisas, äläkä kauhistuta omaisiani nimittelemällä minua heidän kuultensa, vastasi Amy, joka oli päättänyt ensin luoda kodin ja tulla hyväksi vaimoksi ja vasta sitten koota seurapiirin ympärilleen.

-- Kylläpä nuo lapset näyttävät onnellisilta, huomautti pastori March, jonka oli vaikea nuoren parin mentyä uudelleen syventyä Aristoteleen filosofiaan.

-- Minä uskon että he näyttävät onnellisilta vastakin, jatkoi rouva March tyytyväisenä kuin luotsi, joka on ohjannut laivan turvallisesti satamaan.

-- Varmastikin. Onnellinen Amy! huokasi Jo. Samassa hän hymyili iloisesti, kun professori Bhaer malttamattomasti työnsi portin auki.

Myöhemmin illalla, kun saapaspihtien kohtalo oli selvinnyt, Laurie sanoi äkkiä vaimolleen, joka järjesteli taideaarteitaan:

-- Rouva Laurence!

-- Herrani!

-- Tuo mies aikoo naida meidän Jomme.

-- Toivottavasti. Etkö sinä pitäisi siitä, kultaseni?

-- Hän on kaikin puolin hyvä mies. Toivoisin vain, että hän olisi hiukan nuorempi ja hyvän joukon rikkaampi.

-- No Laurie, älä nyt puhu turhanpäiväisiä. Jos he rakastavat toisiaan, ei merkitse mitään kuinka vanhoja he ovat tai kuinka paljon heillä on rahaa. Naiset eivät milloinkaan menisi naimisiin rahojen vuoksi -- Amy vaikeni äkkiä ja katsoi mieheensä, joka vastasi vahingoniloisen arvokkaasti.

-- Eivät varmaankaan, vaikka joskus kuuleekin ihastuttavien neitosten aikovan tehdä sellaisen tempun. Siinä on ehkä selitys siihen, että joku lankeaa ottamaan minunlaisenikin tyhjäntoimittajan.

-- Voi rakas poika, älä viitsi. Kun suostuin kosintaasi, olin niin sekapäinen onnesta, että sinun rikkautesi oli haihtunut mielestäni kokonaan. Olisin ottanut sinut, vaikka olisit kirkonrotta, ja toisinaan toivonkin, että olisit köyhä, jotta voisin näyttää, miten paljon sinua rakastan. Ja Amy joka vieraiden nähden oli hyvin pidättyväinen vaikkakin kahden kesken hyvin rakastunut, osoitti vakuuttavasti puhuvansa totta.

-- Ethän tosissasi usko, että minä olen sellainen laskelmoiva otus kuin silloin väitin olevani? Sydämeni murtuu jollet usko, että ilomielin soutaisin kanssasi samassa veneessä, vaikka olisit lautturi.

-- Enhän minä sentään ole aasi. Sinähän annoit rukkaset minua rikkaammalle miehelle etkä suostu ottamaan puoliakaan siitä, mitä tahtoisin antaa sinulle, nyt kun minulla on siihen oikeus. Monille tyttöraukoille on kyllä opetettu, että rikkaus on heidän ainoa pelastuksensa, mutta sinä olet saanut parempaa oppia, ja vaikka aikoinani pelkäsin sinun tähtesi, ei minun tarvinnut pettyä, sillä sinä olit uskollinen äitisi opetuksille. Kerroin sen eilen äidillesi, ja hän näytti yhtä iloiselta ja kiitolliselta kuin olisi saanut miljoonan dollarin sekin käytettäväksi hyväntekeväisyyteen. Mutta tehän ette ensinkään kuuntele minun opettavaista puhettani, rouva Laurence. Laurie keskeytti puheensa huomatessaan hajamielisen ilmeen Amyn kasvoilla, vaikka tämä katsoikin häntä.

-- Kyllä kuuntelen, mutta ihailen samalla sinun leukakuoppaasi. En haluaisi sinun tulevan itserakkaaksi, mutta minun täytyy myöntää, että olen ylpeämpi komeasta miehestäni kuin hänen rahoistaan. Älä naura vaikka sanon, että sinun nenääsi on todella nautinto katsella. Amy siveli hiljaa kauniita piirteitä.

Laurie oli saanut monia kohteliaisuuksia osakseen, mutta tämä oli hänestä kaikkein mieleisin. Sen näki kyllä, vaikka Laurie oli nauravinaan vaimonsa omituiselle maulle Amyn sanoessa:

-- Saanko kysyä sinulta erästä asiaa, rakas?

-- Totta kai, ole hyvä.

-- Oletko pahoillasi, jos Jo menee naimisiin herra Bhaerin kanssa?

-- Sekö sinua huoletti? Luulin että leuassani on jotakin, joka ei miellyttänyt sinua. Minun ei tarvitse kadehtia toisten onnea, koska itse olen maailman onnellisin ihminen ja voin vakuuttaa sinulle, että tanssiessani Jon häissä sydämeni on yhtä kevyt kuin jalkani. Epäiletkö sitä?

Amy oli tyytyväinen. Viimeinenkin mustasukkaisuuden häivä oli kadonnut, ja hän kiitti miestään hellällä ja luottavaisella katseella.

-- Voisimmepa tehdä jotakin sen vanhan kunnon professorin hyväksi. Emmekö voisi keksiä rikasta sukulaista, joka älyäisi kuolla Saksassa ja jättää hänelle sievoisen omaisuuden? jatkoi Laurie, kun he kävelivät käsikoukkua edestakaisin pitkässä olohuoneessa linnanpihan puutarhakävelyjä muistellen.

-- Jo keksisi juonen ja pilaisi kaiken. Hän on hyvin ylpeä professoristaan tällaisenaan, ja eilen hän sanoi ihailevansa köyhyyttä.

-- Siunatkoon! En usko tyttöparan ajattelevan samoin, kun saa elättääkseen lukumiehen ja tusinan pieniä professorin alkuja. Emme puutu nyt asiaan, mutta odotamme sopivaa tilaisuutta ja autamme heitä, vaikkeivät he haluaisikaan sitä. Olen Jolle kiitollisuudenvelassa kasvatuksestani eikä hän velanmaksusta varmaankaan kieltäydy.

Niin he päättivät, löivät kättä sen päälle ja jatkoivat sitten kulkuaan edestakaisin huoneessa. He olivat entistä onnellisempia, ja heidän kaunis kotinsa tuntui entistä enemmän kodilta, kun he saivat jakaa yltäkylläisyydestään kovempiosaisille.

22

DAISY JA DEMI

Marchin suvun kallisarvoisimmat ja tärkeimmät jäsenet, Daisy ja Demi, olivat nyt päässeet valtansa huipulle. Kolmi- ja nelivuotiaina lapset näet alkavat ajaa oikeuksiaan ja onnistuvatkin useammin kuin monet vanhemmat. Jos mikään kaksospari on ollut vaarassa tulla perin juurin hemmotelluksi, niin ainakin Brooken pikku lörpöttelijät.

He olivat tietysti maailman ihmeellisimpiä lapsia: jo kahdeksan kuukauden ikäisinä he osasivat kävellä, puhuivat sujuvasti vuoden vanhoina ja kaksivuotiaina saivat paikkansa ruokapöydässä, jossa he käyttäytyivät niin sievästi, että se ihastutti suuresti katselijoita. Kolmivuotiaana Daisy pyysi neulaa ja lankaa ja tosiaan kyhäsi kukkaron neljällä pistolla. Niin ikään hän perusti oman taloutensa tarjoilupöydälle ja hoiteli niin taidokkaasti pikku liettään, että ylpeyden kyynelet kohosivat vanhan Hannan silmiin. Demi opetteli aakkosia isoisän johdolla, joka oli keksinyt uuden tavan opettaa kirjaimia antamalla pojan muodostaa ne käsivarsiensa ja jalkojensa avulla. Jo aikaisin pojassa ilmeni teknisiä taipumuksia. Se ilahdutti isää, mutta äiti oli aivan hämmennyksissään, kun poika sai lastenkamarin aivan sekaisin koneillaan. Hän rakensi 'ompelukoneen', joka oli salaperäisesti kyhätty kokoon nauhoista, tuoleista, nuppineuloista ja puolista, viimeksi mainittujen oli määrä korvata pyörät. Toisen kerran oli korkean tuolin selustalle ripustettu kori; Demi koetti turhaan hinata siinä ylös hyväuskoista sisartaan, joka nöyrästi salli pikku päätään kolhittavan, kunnes äiti tuli hänet pelastamaan. Nuori keksijä huomautti harmissaan, että hän oli vain yrittänyt kuljettaa siskoa hississä.

Lapset olivat luonteeltaan aivan erilaiset, mutta sopivat yhteen eivätkä juuri riidelleet enempää kuin kolmesti päivässä. Demi tietysti tyrannisoi Daisya, mutta puolusti häntä ritarillisesti toisten hyökkäyksiltä.

Daisy oli veljensä alhainen orja ja palvoi tätä maailman täydellisimpänä olentona. Tyttö oli punaposkinen, pullea ja päivänpaisteinen olento, joka löysi tien kaikkien sydämiin. Hän oli kuin luotu suudeltavaksi ja hyväiltäväksi, ja hänet tuotiin aina vieraiden ihailtavaksi. Suloisimmalta puoleltaan hän oli suorastaan enkelimäinen, mutta muutamat pienet ilkeydet tekivät hänestä ihastuttavan inhimillisen. Hänen pienessä maailmassaan paistoi aina aurinko. Aamuisin hän kömpi yöpaitasillaan ikkunaan:

-- Voi, kaunis päivä, voi kaunis päivä!

Kaikki ihmiset olivat hänen ystäviään ja hän jakeli suukkoja niin luottavaisena vieraillekin, että piintyneinkin vanhapoika heltyi ja lapsirakkaat ihmiset joutuivat haltioihinsa.

-- Daisy rakastaa kaikkia, hän kerran huudahti ja avasi sylinsä toisessa kädessä lusikka, toisessa muki, ikään kuin hän olisi ollut valmis syleilemään ja ruokkimaan koko maailmaa.

Kun tyttö kasvoi, hänen äitinsä alkoi tuntea Kyyhkyslakassa samanlaisen hellän ja iloisen olennon vaikutusta kuin ennen kotona Bethin eläessä. Ja hän rukoili, ettei joutuisi kokemaan samanlaista menetystä. Isoisä sanoi Daisya usein Bethiksi, ja isoäiti vartioi häntä väsymättä kuin korjatakseen jonkin laiminlyöntinsä.

Demi oli amerikkalaisittain tiedonhaluinen. Hän kyseli alituisesti ja oli toisinaan aivan onneton, kun ei saanut tyydyttäviä vastauksia loputtomiin tiedusteluihinsa.

Hänessä ilmeni isoisän suureksi iloksi taipumuksia myös filosofiaan. Tällä oli tapana käydä sokratesmaisia keskusteluja hänen kanssaan ja silloin tällöin varhaiskypsä oppilas pani opettajansa pussiin, mikä herätti peittelemätöntä tyytyväisyyttä naisväessä.

-- Mikä saa minun jalkani liikkumaan, ukki? kysyi nuori filosofi eräänä iltana tarkastellen ankaran telmimisen jälkeen miettiväisenä noita ruumiinsa liikkuvia osia.

-- Sinun pieni tahtosi, Demi, vastasi viisas vanhus silitellen nöyränä pojan vaaleaa päätä.

-- Mikä se pieni tahto on?

-- Se on semmoinen, joka panee ruumiisi liikkeelle, niin kuin jousi saa minun kelloni rattaat pyörimään kuten äsken näit.

-- Avaa minut! Minä tahdon nähdä mikä minussa pyörii.

-- En minä osaa avata sinua, niin kuin et sinäkään kelloa. Jumala vetää sinut ja sinä käyt niin kauan kuin Hän tahtoo.

-- Käynkö? Demin ruskeat silmät kävivät suuriksi ja iloisiksi kun hän omaksui tämän uuden ajatuksen. -- Vedetäänkö minut niin kuin kello?

-- Kyllä, mutta en voi näyttää sinulle miten se tapahtuu, sillä se toimitetaan silloin, kun me emme näe.

Demi tunnusteli selkäänsä päästäkseen selville, oliko se samanlainen kuin kellon tausta. Sitten hän sanoi vakavana.

-- Jumala tekee sen kai silloin kun minä nukun.

Nyt seurasi tarkka selitys, jota poika kuunteli niin kiinnostuneena, että isoäiti huomautti levottomana:

-- Hyvä ystävä, onko sinusta viisasta puhua tuollaista lapselle? Hän saa pian ryppyjä otsaansa ja rupeaa tekemään kysymyksiä, joihin on mahdotonta vastata.

-- Jos hän on kyllin vanha tekemään kysymyksiä, hän on myös kyllin vanha saamaan niihin oikeat vastaukset. Minä en pane ajatuksia hänen päähänsä, vaan autan häntä omien ajatustensa selvittelemisessä. Lapset ovat viisaampia kuin me, ja minä olen varma, että poika on ymmärtänyt joka sanan, minkä olen sanonut. Kas niin, Demi, sano minulle missä sinun tahtosi on?

Jos poika olisi Alkibiadeen tavoin vastannut: Kautta jumalten, Sokrates, en tiedä, hänen isoisänsä ei olisi hämmästynyt. Mutta seistyään hetken toisella jalallaan kuin mietteliäs haikara poika vastasi tyynesti ja vakuuttavasti: -- Minun pikku mahassani. Sen kuultuaan vanhan herran täytyi vain yhtyä isoäidin nauruun ja jättää metafysiikka rauhaan.

Äiti olisi voinut käydä levottomaksi, jollei Demi olisi selvästi osoittanut olevansa tavallinen poikalapsi huolimatta filosofisista harrastuksistaan. Usein sellaisten keskustelujen jälkeen, jotka saivat Hannan merkitsevästi nyökytellen ennustamaan, ettei poika eläisi kauan, Demi käänsi esille toisen puolen luonteestaan ja haihdutti hänen pelkonsa jollakin kujeellaan, joilla rakkaat likaiset, pahankuriset veijarit säikyttelevät ja riemastuttavat vanhempiaan.

Meg oli omaksunut joukon kasvatusperiaatteita, joita hän koetti noudattaa. Mutta milloin on äiti voinut vastustaa noiden pikkuihmisten ovelaa viekkautta, kekseliäitä verukkeita tai rauhallista häikäilemättömyyttä, jotka jo varhain osoittivat heidän kehittyneen taitaviksi petkuttajiksi.

-- Nyt et saa enää rusinoita, Demi, muuten tulet kipeäksi, sanoo äiti pikkumiehelle, joka säännöllisesti tarjoaa apuaan kun valmistetaan rusinavanukasta.

-- Minusta on kivaa olla kipeä.

-- Mutta minä en halua sinun tulevan kipeäksi. Juoksehan nyt tiehesi ja mene vaikka auttamaan Daisya, joka leipoo piirakoita.

Poika tottelee vastahakoisesti, mutta hänen kärsimänsä vääryys jää kivistelemään mieleen, ja tilaisuuden tullen hän hankkii korvauksen tekemällä ovelan kaupan äidin kanssa.

-- Nyt te olette kilttejä ja minä leikin teidän kanssanne mitä vain haluatte, lausuu Meg taluttaessaan keittiöapulaisiaan yläkertaan, kun vanukas on kaikella kunnialla saatu vuokaan hyytymään.

-- Varmastiko, äiti? kysyy Demi, jonka päähän välähtää loistava keksintö.

-- Aivan varmasti, ihan mitä haluatte, vastaa lyhytnäköinen äiti, joka valmistautuu laulamaan heille "Kolme pientä kissinpoikaa" kymmeneen kertaan tai viemään heidät sämpylöitä ostamaan. Mutta Demi paneekin hänet ahtaalle vastaamalla kylmäverisesti:

-- Sitten mennään syömään kaikki rusinat.

Jo-täti oli molempien paras leikkitoveri ja uskottu, ja kolmikko pani usein koko talon mullin mallin. Amy-tätiin he olivat vasta nyt tutustuneet, Beth-täti häipyi pian hämäräksi muistoksi, mutta Jo-täti oli heille elävää todellisuutta, ja lapset käyttivät häntä hyväkseen tädin itsensä suureksi iloksi. Mutta herra Bhaerin tultua Jo unohti leikkitoverinsa, joiden mielet valtasi tyrmistys ja lohduttomuus, Daisy joka oli tottunut kaupittelemaan suukkosia, menetti parhaan asiakkaansa. Tarkkanäköinen Demi huomasi pian, että Jo-täti leikki mieluummin 'partasedän' kanssa kuin hänen. Mutta vaikka hän olikin loukkaantunut, hän salasi surunsa, koska ei tahtonut suututtaa kilpailijaansa, jonka taskussa oli loppumaton suklaanappivarasto ja kello, jota sai pudistella mielin määrin.

Näitä hauskoja oikeuksia olisi voinut pitää lahjomisena, mutta Demi ei ottanut asiaa siltä kaimalta, vaan suosi 'partasetää' edelleen lämpimästi. Daisy puolestaan osoitti tälle hellyyttään jo kolmannella tapaamiskerralla ja piti hänen olkapäätään valtaistuimenaan, hänen käsivarttaan turvanaan ja hänen antimiaan kallisarvoisina aarteina.

Professorin asiat, mitä laatua ne sitten lienevät olleet, pidättivät häntä päivästä toiseen kaupungissa, ja kului tuskin iltaa, jolloin hän ei olisi tullut tervehtimään -- niin, hän kysyi aina pastori Marchia, joten tämä kai veti häntä sinne. Siinä luulossa tämä verraton isä ainakin oli ja syventyi aina pitkiin keskusteluihin sukulaissielunsa kanssa, kunnes terävänäköisemmän tyttärenpojan satunnainen huomautus äkkiä paljasti hänelle asian oikean laidan.

Eräänä iltana herra Bhaer taloon tullessaan jäi seisomaan kirjaston kynnykselle hämmästyneenä näystä, jonka hän kohtasi. Pastori makasi pitkin pituuttaan lattialla tukevat sääret ilmassa ja hänen vieressään makasi Demi, joka koetti lyhyine punasukkaisine jalkoineen matkia isoisän asentoa. Molemmat olivat niin syventyneet puuhaansa, etteivät lainkaan huomanneet katselijaa, ennen kuin tämä puhkesi raikuvaan nauruun, jolloin Jo hätääntyneenä huudahti:

-- Isä, isä, professori on täällä!

Mustat sääret painuivat lattialle, harmaa pää kohosi pystyyn ja opettaja sanoi tyynen arvokkaasti: