Part 19

-- Odottakaa minua, rakas ystävä. Kenties viivyn vähän, mutta tulen varmasti.

-- Jospa hän tulisikin! Hän oli aina ystävällinen, hyvä ja kärsivällinen minua kohtaan. Vanha kunnon Fritz, en silloin ymmärtänyt antaa hänelle kyllin suurta arvoa, mutta nyt haluaisin kovin mielelläni tavata hänet, kun kaikki lähtevät luotani ja jään aivan yksin.

Ja puristaen paperilappua kädessään kuin lupausta, jonka oli määrä vielä täyttyä, Jo painoi päänsä pehmeätä tilkkupussia vasten ja purskahti itkuun, joka oli yhtä kiihkeätä ja vuolasta kuin kattoa vasten valuva sade.

Oliko se pelkkää itsesääliä, yksinäisyyttä tai masennusta? Vai heräsikö hänessä tunne, joka oli odottanut aikaansa yhtä kärsivällisesti kuin sen herättäjä? Kukapa tietää?

20

YLLÄTYKSIÄ

Jo lepäili hämärissä vanhalla sohvalla, katseli tuleen ja mietti. Näin hän mieluimmin vietti hämäränhetken. Kukaan ei tähän aikaan häirinnyt häntä; hän loikoi haaveksien pää Bethin punaisella tyynyllä ja suunnitteli kertomuksia tai ajatteli sisartaan, joka tuntui yhä olevan lähettyvillä. Tänään Jo oli väsyneen ja vakavan, melkeinpä surullisen näköinen, sillä huomenna oli hänen syntymäpäivänsä, ja hän mietti, miten nopeasti aika vieri ja hänen ikänsä karttui. Hän oli jo viidenkolmatta, ja kaikki nuo vuodet tuntuivat valuneen hukkaan! Mutta ajatellessaan näin Jo erehtyi. Nuo vuodet eivät olleet menneet hukkaan, ja sen hän sai ennen pitkää ilokseen huomata.

-- Vanhapiika minusta tulee. Niin, kirjoitteleva ikäneito, kynä puolisona ja kertomussikermä lapsina. Kahdenkymmenen vuoden kuluttua olen ehkä ehtinyt kerätä itselleni mainetta, ja silloin olen jo niin vanha, etten osaa iloita siitä, niin yksinäinen, etten voi jakaa iloani kenenkään kanssa, ja niin riippumaton, etten mainetta tarvitse. No, ei minusta sentään tarvitse tulla hapanta tekopyhimystä eikä itsekästä nautiskelijaa, ja varmasti vanhoillapiioilla on oikein mukavaa, kunhan asiaan tottuu, mutta... ja Jo huokaisi, ikään kuin tulevaisuudenkuva ei sittenkään olisi ollut houkutteleva.

Jo taisi hetkeksi nukahtaa, sillä äkkiä hän oli näkevinään Laurien haamun ilmielävänä edessään. Se näytti kumartuvan hänen puoleensa aivan kuten entisinä aikoina, kun poika tunsi mielessään yhtä ja toista, mutta halusi peitellä sitä. Jo ei ollut uskoa silmiään, vaan makasi aivan hiljaa tuijottaen haamua, kunnes se kumartui ja suuteli häntä. Silloin hän tunsi sen ja huudahti riemuissaan:

-- Teddy, Teddy!

-- Jo kulta, sinähän taidat olla iloinen tavatessasi minut?

-- Iloinen! Poikakulta, sanat eivät riitä kuvaamaan minun iloani. Missä Amy on?

-- Hän jäi äitisi kanssa Megin luo. Poikkesimme sinne matkan varrella enkä saanut vaimoani irti heidän kynsistään.

-- Mitä -- vaimoasi? huudahti Jo hämmästyneenä.

-- Kas peijakasta, nyt se livahti minulta! Laurie näytti niin syylliseltä, että Jo iski häneen kuin salama.

-- Te olette jo menneet naimisiin!

-- Olemme, mutta lupaan etten enää koskaan mene! Laurie vaipui polvilleen väännellen katuvaisena käsiään, ja hänen kasvoillaan oli samalla kertaa ilkikurinen, hilpeä ja voitonriemuinen ilme.

-- Oletteko oikein laillisesti naimisissa?

-- Mitä laillisimmin, kiitos kysymästä.

-- Varjelkoon! Mitähän hirveätä keksit seuraavaksi? Jo vaipui istumaan henkeään haukkoen.

-- Aivan sinun tapaisesi, vaikkei ylen kohtelias onnittelu, virnisti Laurie alamaisesta asennostaan mutta tyytyväisenä myhäillen.

-- Mitä sinä sitten odotat saavasi, kun salpaat toiselta hengen hiipimällä sisään kuin murtovaras ja päästämällä suustasi mokomia juttuja? Nouse pystyyn, hassu poika, ja kerro minulle koko tarina!

-- En sano sanaakaan, ellet päästä minua vanhalle paikalleni ja jätä pois tyynymuuria.

Jo nauroi makeasti, mitä ei ollut kuultu pitkään aikaan, taputti kutsuvasti sohvaa ja sanoi lämpimästi:

-- Vanha tyyny on ullakolla, emmekä me tarvitse sitä enää. Tule ripittäytymään, Teddy!

-- Kuulostaapa mukavalta, kun sanot minua Teddyksi! Kukaan muu ei sano minua siksi. Laurie istahti tyytyväisenä sohvaan.

-- Miksi Amy sinua sanoo?

-- Herrakseen.

-- Se on hänen tapaistaan. Mutta kyllä sinä näyt sen nimen arvoinen olevankin, sanoi Jo, ja hänen silmistäänkin näkyi, että Laurie oli hänestä entistä komeampi.

Tyyny oli poissa, mutta silti heidän välillään oli muuri, vuosien eron ja muuttuneiden tunteiden kasvattama. He tunsivat sen, ja hetken he katselivat toisiaan kuin tuo näkymätön muuri olisi heittänyt varjon heidän ylleen. Se haihtui kuitenkin kohta, kun Laurie sanoi koettaen turhaan näyttää arvokkaalta:

-- Enkö tosiaan ole kuin ainakin nainut mies ja perheen pää?

-- Et ollenkaan, etkä koskaan tule olemaankaan. Sinusta on tullut tärkeämpi ja hauskemman näköinen, mutta muuten olet sama hulivili kuin ennenkin.

-- Kuulehan, Jo, sinun pitäisi kyllä kohdella minua vähän kunnioittavammin, yritteli Laurie, joka nautti täydestä sydämestään.

-- En minä voi, kun jo pelkkä ajatuskin, että sinä olet naimisissa, tuntuu niin hassunkuriselta, etten voi pysyä vakavana! vastasi Jo hymyillen niin tarttuvasti, että molemmat purskahtivat taas nauruun ja alkoivat sitten puhella vanhaan mukavaan tapaan.

-- Sinun ei kannata lähteä ulos kylmään Amya vastaan, sillä he kaikki tulevat pian tänne. Minä en malttanut odottaa, sillä halusin itse päästä kertomaan sinulle suuren yllätyksen nähdäkseni sinun ällistyksesi.

-- Tietysti, ja sitten pilasit koko kertomuksen alkamalla väärästä päästä. Ala nyt alusta ja kerro miten kaikki kävi.

-- Niin, tein sen Amyn mieliksi, alkoi Laurie silmissään välke, joka sai Jon huudahtamaan:

-- Ensimmäinen valhe! Amy teki sen sinun mieliksesi. Jatka ja puhu totta, hyvä herra, jos voit.

-- Nyt hän alkaa saivarrella. Eikö hän olekin lystikäs? huomautti Laurie takkatulelle. -- Asiahan on aivan sama, koska hän ja minä olemme yhtä. Olimme aikoneet tulla kotiin Carrolien kanssa jo kuukausi tai pari sitten, mutta he muuttivat äkkiä mielensä ja päättivät jäädä vielä talveksi Pariisiin. Mutta isoisä halusi kotiin. Hän oli lähtenyt matkalle minun tähteni enkä siksi voinut antaa hänen palata yksinään, mutta en liioin voinut jättää Amya, ja kun rouva Carrol oli saanut päähänsä, ettei Amyn muka sopinut lähteä yksin meidän seurassamme, minä ratkaisin asian sanomalla: "Mennään naimisiin, silloin voimme tehdä mitä ikinä haluamme."

-- Niin tietysti. Sinähän järjestät aina asiat niin kuin sinulle sopii.

-- En aina. Jokin Laurien äänessä sai Jon nopeasti lisäämään:

-- Miten ihmeessä sait tädin suostumaan?

-- Kovalle se ottikin, mutta näin meidän kesken sanottuna me puhuimme hänet pyörryksiin. Ei ollut aikaa kirjoittaa teille ja kysyä lupaa, mutta tehän olisitte sen joka tapauksessa antaneet, niin että otimme vain 'aikaa kauluksesta', kuten vaimoni sanoo.

-- Eräät taitavat olla ylpeitä tuosta vaimo-sanasta ja käyttävät sitä mielellään, keskeytti Jo kohdistaen vuorostaan sanansa takkatulelle. Hän oli iloinen nähdessään sen loimussa onnellisen välkkeen noissa silmissä, jotka heidän viimeksi tavatessaan olivat olleet surullisen synkät.

-- Kenties hiukan. Hän on niin hurmaava pikku nainen, etten voi olla muuta kuin ylpeä hänestä. No niin, setä ja täti olivat paikalla, niin että asia saattoi sujua säädyllisesti. Me olimme niin toistemme lumoissa, ettei meistä erillämme ollut mihinkään. Tämä järjestely helpotti asioita, ja niin panimme toimeksi.

-- Milloin, missä, miten? kysyi Jo täynnä naisellista mielenkiintoa ja uteliaisuutta, sillä hänen oli vieläkin vaikea uskoa asia todeksi.

-- Kuusi viikkoa sitten Amerikan konsulaatissa Pariisissa; ne olivat tietysti hiljaiset vihkiäiset, sillä vaikka olimmekin onnellisia, emme unohtaneet pikku Bethiä.

Kuullessaan sanat Jo pujotti kätensä Laurien käteen, ja Laurie silitteli hiljaa pientä punaista tyynyä, jonka hän muisti hyvin.

-- Miksi ette kirjoittaneet meille jäljestäpäinkään? kysyi Jo hetken vaitiolon jälkeen vähän rauhoittuneena.

-- Tahdoimme yllättää teidät, sillä meidän oli ensin määrä tulla heti häiden jälkeen kotiin. Mutta isoisä keksikin, ettei hän selviäisi lähtemään moneen viikkoon ja lähetti meidät viettämään kuherruskuukautta mihin vain itse halusimme. Amy oli kerran nimittänyt Valrosaa oikeaksi kuherruskuukausiparatiisiksi, joten me menimme sinne ja olimme niin onnellisia kuin ihminen voi olla vain kerran elämässään.

Laurie näytti hetkeksi unohtavan Jon ja tämä oli iloinen siitä. Se että Laurie kertoi asioistaan näin avoimesti ja luontevasti, osoitti että hän oli unohtanut ja antanut anteeksi. Jo koetti vetää kätensä pois, mutta Laurie piti siitä lujasti kiinni, ikään kuin olisi arvannut hänen ajatuksensa, ja sanoi vakavasti:

-- Jo-kulta, tahtoisin sanoa sinulle erään asian, ja sitten hautaamme sen ikipäiviksi. Sanoin kirjeessäni, jossa kerroin Amyn ystävällisyydestä minua kohtaan, etten milloinkaan lakkaa rakastamasta sinua. Mutta rakkauteni on nyt toisenlaista ja olen oppinut ymmärtämään, että näin on parasta. Amy ja sinä olette vaihtaneet paikkaa sydämessäni, siinä kaikki. Luulen että niin oli säädetty, ja kaikki olisi kehittynyt itsestään siihen suuntaan, jos vain olisin noudattanut neuvoasi ja odottanut. Mutta minä en koskaan pysy kärsivällisenä ja siksi sain pettyä. Minä olin silloin vasta poika, itsepäinen ja kiihkeä, ja minun oli nieltävä monta kovaa palaa ennen kuin ymmärsin erehtyneeni. Sillä olin erehtynyt, niin kuin sinä, Jo, sanoit, mutta minä huomasin sen vasta tehtyäni tarpeeksi narrimaisuuksia. Totta tosiaan, joskus olin niin pyörällä päästäni, etten tietänyt kumpaa rakastin enemmän, sinua vai Amya. Koetin rakastaa teitä molempia yhtä paljon, mutta en voinut, ja kun sitten tapasin hänet Sveitsissä, kaikki selvisi minulle yhdellä iskulla. Te kumpikin saitte oman paikkanne sydämessäni ja tunsin selvästi, että olin voittanut vanhan rakkauteni, ennen kuin uusi valtasi minut. Saatoin vilpittömästi jakaa sydämeni Jo-siskon ja Amy-vaimon kesken ja rakastaa heitä kumpaakin lämpimästi. Uskothan sen, Jo? Kohtele minua niin kuin vanhoina hyvinä aikoina, jolloin opimme tuntemaan toisemme.

-- Uskon varmasti. Mutta Teddy, meistä ei koskaan enää tule lapsia, vanhat hyvät ajat eivät palaa, meidän on turha toivoa sitä. Nyt olemme mies ja nainen, ja meidän on tehtävä oikeaa työtä, sillä leikin aika on ohi emmekä enää jouda hulluttelemaan. Minä näen että sinä olet muuttunut, ja pian huomaat, että minäkin olen. Minä kaipaan entistä poikaa, mutta pidän yhtä paljon sinusta nyt ja lisäksi ihailen sinua, koska näyt täyttävän odotukseni. Emme enää voi olla leikkitovereita, mutta olemme sisar ja veli, jotka auttavat ja rakastavat toisiaan. Eikö niin, Laurie?

Vastaukseksi Laurie tarttui Jon ojentamaan käteen ja painoi hetkeksi kasvonsa sitä vasten tuntien, että kiihkeän lapsuusrakkauden sirpaleista oli kasvanut luja, kaunis ystävyys, joka oli siunaukseksi kummallekin. Mutta Jo, joka ei halunnut kotiintulon muodostuvan murheelliseksi, sanoi iloisesti:

-- Uskomatonta, että te lapset olette tosiaan naimisissa ja aiotte perustaa oman kodin. Minusta tuntuu kuin vielä eilen olisin napittanut Amyn esiliinan ja tarttunut sinua tukasta, kun kiusasit minua. Hyvänen aika, miten aika lentää.

-- Älä viitsi puhua noin tätimäisesti, varsinkin kun toinen lapsi on itseäsi vanhempi. Minä voin kehua olevani täysi-ikäinen mies, ja kun tapaat Amyn, huomaat, että hän on sangen varhaiskypsä lapsi, sanoi Laurie huvittuneena Jon äidillisestä sävystä.

-- Sinä lienet vuosiltasi vähän vanhempi, mutta minä tunnen olevani paljon iäkkäämpi. Naisten laita on aina niin, ja viimeksi kulunut vuosi on ollut niin vaikea, että minusta tuntuu kuin olisin nelikymmenvuotias.

-- Jo raukka! Me lähdimme huvittelemaan ja jätimme sinut yksin kantamaan raskaan taakan. Sinä oletkin vanhentunut. Tuossa näkyy ryppy ja tuolla toinen. Katseesi on surullinen, ja koskettaessani äsken tyynyä huomasin, että se oli kyynelistä kostea. Sinulla on ollut paljon kestettävää ja olet joutunut kärsimään aivan yksin. Mikä itsekäs elukka minä olenkaan ollut! Laurie repi katuvaisen näköisenä tukkaansa.

Mutta Jo vain käänsi tyynyn, joka oli antanut hänet ilmi, ja koettaen tehdä äänensä iloiseksi hän vastasi:

-- Ei ensinkään, minullahan oli isä ja äiti apunani, lapsikullat lohdutuksenani, ja kun tiesin sinun ja Amyn voivan hyvin ja olevan onnellisia, huolet tuntuivat kevyemmiltä. En kiellä, että toisinaan tunnen itseni yksinäiseksi, mutta se on vain hyväksi minulle ja...

-- Nyt se on loppuva, puuttui Laurie puheeseen ja kiersi käsivartensa hänen ympärilleen ikään kuin puolustaakseen häntä kaikelta pahalta. -- Amy ja minä emme tule toimeen ilman sinua, sinun on tultava opettamaan meille lapsille talonpitoa ja jakamaan kaikki kanssamme, niin kuin ennenkin. Me pidämme sinua oikein hyvänä ja elämme onnellisina yhdessä.

-- Jollen vain olisi teidän tiellänne, siitä voisi tulla oikein hauskaakin. Alan tuntea itseni taas nuoreksi, sillä jotenkin kaikki huoleni tuntuivat haihtuvan sinun tultuasi, Teddy. Sinä osaat aina lohduttaa, sanoi Jo ja painoi päänsä Laurien olkapäälle aivan kuin vuosia sitten, kun Beth makasi sairaana ja Laurie pyysi saada olla Jon tukena.

Laurie katsahti tyttöön pohtien, mahtoiko tämä muistaa sitä aikaa, mutta Jo hymyili itsekseen ikään kuin hänen huolensa tosiaan olisivat Laurien tullessa haihtuneet.

-- Sinä olet pysynyt ihan samanlaisena, äsken vuodatit kyyneliä ja nyt naurat. Tällä hetkellä näytät vähän vallattomalta. Mitä sinulla on mielessäsi, täti?

-- Aprikoin vain, miten te tulette toimeen keskenänne.

-- Kuin enkelit!

-- Niin, tietysti nyt alussa, mutta kumpi määrää?

-- Tunnustan suoraan, että hän määrää nyt, annan hänen ainakin luulla niin -- tiedäthän että se on hänestä hauskaa. Kohta rupeamme vuorottelemaan, sillä kuten sanotaan, avioliitto vie puolet oikeuksista ja tuo toisen verran velvollisuuksia.

-- Kyllä teillä asiat pysyvät nykyisellään. Amy on valtiattarena koko ikänsä.

-- No niin, hän tekee sen niin huomaamatta, ettei minulla oikeastaan ole sitä vastaan mitään. Hän kuuluu niihin naisiin, jotka osaavat hallita hyvin. Melkein pidän siitä, sillä hän osaa kiertää ihmisen sormensa ympäri pehmeästi ja taitavasti kuin silkkilangan ja saa toisen vielä pitämään sitä suosionosoituksena.

-- Ajatella että sain nähdä sinun tyytyväisenä alistuvan tohvelisankariksi! huudahti Jo heilauttaen käsivartensa ilmaan.

Oli hupaisaa nähdä Laurien kohauttavan olkapäitään ja miehisen halveksivasti hymyilevän olettamukselle vastatessaan mahtavasti:

-- Amy on liian tahdikas sellaiseen, enkä minä ole niitä miehiä, jotka alistuvat mihin hyvänsä. Vaimoni ja minä kunnioitamme itseämme ja toisiamme niin paljon, ettemme ikinä sorra toisiamme emmekä riitele.

Tämä oli Jolle mieleen ja hänen mielestään uusi arvokkuus sopi hyvin Laurielle. Mutta paljon hän oli muuttunut kehittyessään pojasta mieheksi, Jo oli siitä hyvillä mielin mutta samalla vähän kaihoisa.

-- Varmaankin. Amy ja sinä ette milloinkaan riidelleet niin kuin me. Hän on aurinko, minä olen tuuli ja, kuten muistat, sadussakin auringolla oli suurempi valta.

-- Kyllä hän osaa riepottaakin miestä, nauroi Laurie. -- Sain totisesti kuulla kunniani Nizzassa! Voin vakuuttaa, että se oli hyvän joukon tuimempi läksytys kuin olen saanut sinulta ikinä. Joskus kerron sinulle kaikki -- hän ei sitä varmastikaan tee, sillä väitettyänsä ensin halveksivansa minua ja häpeävänsä minun tähteni hän menetti sydämensä tälle kurjalle ja meni naimisiin tyhjäntoimittajan kanssa.

-- Miten halpamaista! Jos hän vastedes solvaa sinua, tule minun luokseni, niin minä puolustan sinua.

-- Sitä tarvitsenkin, kuten näkyy, vastasi Laurie ponnahtaen pystyyn. Samassa hänen kasvoilleen levisi ihastunut ilme, kun hän kuuli Amyn huutavan:

-- Missä on Jo? Missä on minun vanha rakas Jo-siskoni?

Koko perhe työntyi sisään. Yleinen syleileminen ja suuteleminen seurasi ja ulkomaanmatkaajat asetettiin sohvaan istumaan kaikkien ihailtaviksi. Herra Laurence oli yhtä reipas ja sydämellinen kuin ennenkin ja ulkomaanmatka näytti tehneen hänelle yhtä hyvää kuin toisillekin. Äreys oli melkein kadonnut ja hänen vanhanaikainen kohteliaisuutensa oli entistäkin hioutuneempaa. Hän hymyili suopeasti 'lapsilleen', kuten hän nimitti nuorta paria, ja Amy kohteli häntä huomaavasti ja hellästi kuin tytär.

Heti Amyn nähtyään Meg huomasi, ettei hänen oma pukunsa ollut pariisilaismallinen. Rouva Moffatkin joutuisi kokonaan varjoon rouva Laurencen rinnalla, joka oli mitä siroimmin ja aistikkaimmin pukeutunut.

Miten hyvin he sopivatkaan yhteen, mietti Jo katsellessaan nuorta paria. Olin oikeassa, Laurie on saanut omakseen kauniin, hyvinkasvatetun tytön, joka sopii hänen kotiinsa paremmin kuin vanha Jo ja on hänelle ylpeyden aiheena eikä vaivana. Herra ja rouva March hymyilivät ja nyökkäsivät toisilleen onnellisina siitä, että heidän nuorimpansa oli käynyt hyvin, ei ainoastaan aineellisesti vaan myös sikäli, että tämä oli saanut omakseen rakkauden, onnen ja luottamuksen.

Amyn kasvot säteilivät sydämen rauhasta versovaa hiljaista iloa, äänessä oli uusi, hellä sointi ja hänen olemuksensa viileys ja jäykkyys oli muuttunut lempeäksi arvokkuudeksi. Teeskentelystä ei näkynyt jälkeäkään, ja hänen herttainen sydämellinen käytöksensä ihastutti enemmän kuin kauneus tai sirous, sillä se osoitti hänen varmasti olevan hieno nainen, joksi hän oli toivonut tulevansa.

-- Rakkaudella on ollut hyvä vaikutus pikku tyttöömme, sanoi äiti hiljaa.

-- Amylla on koko elämänsä ajan ollut hyvä esimerkki edessään, kuiskasi pastori March katsoen hellästi väsyneitä kasvoja ja harmaita hiuksia.

Daisy ei saanut silmiään irti 'nätistä tädistä', vaan tarrautui kuin sylikoira tämän ihmeellisiin käätyihin, jotka olivat täynnä jännittäviä riipukkeita. Demi tutki tarkasti uusia sukulaisiaan ennen kuin suostui ottamaan vastaan herttaisen puisen karhuperheen, joka tuotiin tuliaisiksi Bernistä. Mutta Laurie tiesi miten poikaa oli kohdeltava, ja vihdoin tämä antautuikin täydellisesti:

-- Nuori mies, kun viimeksi tein tuttavuutta kanssasi, löit minua vasten kasvoja; nyt vaadin kunniallista hyvitystä! Ja pitkän enon filosofinen arvokkuus hävisi kokonaan, kun hän alkoi telmiä pikku miehen kanssa.

-- Siunatkoon, eikö tuo tyttö ole silkissä kiireestä kantapäähän, hienona kuin mikäkin. Onpa hauska kuulla ihmisten karahteeraavan meidän pikku Amya rouva Laurenceksi! mumisi vanha Hanna, jonka piti vähän väliä kurkistaa sisään samalla kun hän kattoi pöytää erittäin hajamielisenä.

Hyvänen aika minkälainen ääntensorina siinä kävi, kaikki puhuivat yhtaikaa koettaen puolessa tunnissa tehdä selvää kolmen vuoden tapauksista. Onneksi teen juonti toi tyynnyttävän keskeytyksen, iloinen kulkue vaelsi ruokasaliin: herra March saatteli ylpeänä rouva Laurencea ja rouva March nojasi ylpeänä 'poikansa' käsivarteen; vanha herra vei pöytään Jon ja kuiskasi tämän korvaan:

-- Tule sinä nyt minun tytökseni.

Jon huulet vavahtivat hiukan, kun hän katsahti uunin vieressä olevaan tyhjään paikkaan ja kuiskasi vastaukseksi:

-- Koetan täyttää hänen paikkansa, sir.

Kaksoset hyppelivät perässä autuaina; kaikki olivat näet vastatulleiden lumoissa, niin että lapset saivat huvitella parhaan taitonsa mukaan. Kyllä he käyttivätkin tilaisuutta hyväkseen. He maistoivat salaa teetä, ahmivat piparkakkuja ja kaiken kruunuksi kumpikin sujautti herkullisen leivoksen pieneen taskuunsa, missä ne pian murenivat näkymättömiin todistaen sekä ihmisluonnon että torttujen heikkoutta. Mutta salaa otetut tortut alkoivat kaivaa kummankin omaatuntoa ja peläten, että Jo-tädin terävä silmä voisi nähdä vaatteenkin lävitse, pienet rikolliset vetäytyivät ukin turviin, jolla ei tällä kertaa ollut silmälaseja nenällään.

Amy joka kulki toisen luota toisen luo kuin makeisvati, palasi saliin herra Laurencen käsipuolessa. Muilla oli entiset parinsa, ja siten Jo jäi ilman kavaljeeria. Hän ei sitä ensin huomannut, sillä hän jäi vastaamaan Hannalle, kun tämä innokkaana tiedusteli:

-- Saako Amy-neiti ajella omissa vaunuissa ja käyttää niitä upeita hopea-astioita, joita herra Laurencella on varastoissaan?

-- Ei kumma, vaikka hän saisi kuusi valkoista hevosta vaunujensa eteen, söisi kultalautasilta ja pukeutuisi joka päivä pitseihin ja jalokiviin. Teddyn mielestä ei mikään ole liian hyvää hänelle, vastasi Jo säteillen tyytyväisyyttä.

-- No kaikkea! Syödäänkö aamiaiseksi lihamuhennosta vai kalapyöryköitä? kysyi Hanna sitten yhteen menoon.

-- Ei sillä ole väliä, vastasi Jo ja sulki oven, sillä ruoka tuntui hänestä nyt kovin vastenmieliseltä puheenaiheelta. Hän jäi hetkeksi katselemaan seuruetta, joka katosi yläkertaan, ja kun Demin lyhyet, ruudukkaat sääret olivat selviytyneet ylimmälle portaalle, hänet valtasi äkkiä sellainen yksinäisyyden tunne, että kyynelet kihosivat hänelle silmiin ja hän vilkuili ympärilleen kuin etsien jonkun käsivartta tuekseen. Jospa hän vain olisi tiennyt millainen syntymäpäivälahja oli häntä lähestymässä, hän ei olisi tuuminut: -- Kun pääsen vuoteeseen, saan hiukan vetistellä. Nyt täytyy pysyä iloisen näköisenä. Hän kuivasi kädellään kyynelensä -- nenäliinaa ei tietenkään löytynyt -- ja oli juuri onnistunut saamaan hymyn kasvoilleen, kun ulko-ovelta kuului kolkutus.

Hän avasi sen viipymättä, ja hätkähti kuin olisi taas nähnyt aaveen. Siellä oli pitkä, parrakas mies, joka säteili hänelle pimeästä kuin keskiyön aurinko.

-- Voi, herra Bhaer, miten hauska nähdä teitä! huudahti Jo tarttuen hänen käteensä ikään kuin peloissaan, että pimeys voisi niellä hänet ennen kuin hän oli päässyt sisään.

-- Entä teitä sitten, neiti March, mutta ei, teillä on vieraita, ja professori pysähtyi kuullessaan yläkerrasta iloisia ääniä ja tanssiaskelia.

-- Ei ole, omaisia vain. Sisareni ja ystäväni ovat juuri palanneet kotiin ja me juhlimme sitä. Tulkaa vain joukkoon.

Herra Bhaer olisi varmaan arvokkaasti kääntynyt takaisin ja tullut uudelleen toisena päivänä. Mutta se ei oikein käynyt, sillä Jo sulki oven hänen jälkeensä ja otti hatun hänen päästään. Ehkäpä Jon kasvotkin vaikuttivat asiaan, sillä tyttö ei ollenkaan peitellyt iloaan hänet nähdessään ja osoitti siten yksinäiselle miehelle, että tämä oli tervetulleempi kuin oli uskaltanut odottaakaan.

-- Jollen häiritse perhepiiriänne, haluan oikein mielelläni tutustua heihin. Oletteko ollut sairas, hyvä ystävä?

Professori teki tämän odottamattoman kysymyksen, kun Jo ripusti hänen takkiaan naulaan ja valo lankesi hänen kasvoilleen paljastaen niissä tapahtuneen muutoksen.

-- En sairas, vain väsynyt ja surullinen. Meillä on ollut surua sen jälkeen kun viimeksi näin teidät.

-- Niin, minä tiedän. Sydämeeni koski, kun sain kuulla siitä. Professori puristi uudelleen Jon kättä, ja tytöstä tuntui, ettei mikään lohdutus voinut vetää vertoja hänen ystävälliselle katseelleen.

-- Isä, äiti, täällä on professori Bhaer, Jo sanoi niin peittelemättömän ylpeänä, että olisi yhtä hyvin voinut puhaltaa torvella fanfaarin saattaessaan vieraansa sisään.

Professori sai osakseen niin sydämellisen vastaanoton, että hänen epäilyksensä haihtuivat heti. Hän tunsi olevansa kuin kulkija, joka kolkutettuaan oudolle ovelle ja päästyään siitä sisään huomaa olevansa kotonaan. Pienokaiset tulivat hänen luokseen, kapusivat hänen polvilleen ja lumosivat hänet tyhjentämällä hänen taskunsa, kiskomalla häntä parrasta ja tutkimalla uskaliaasti hänen kelloaan. Naiset vilkuilivat hyväksyvästi toisiinsa, ja pastori March, joka tunsi löytäneensä hengenheimolaisen, alkoi keskustella mieliaiheistaan tämän kanssa. Harvapuheinen John kuunteli innostuneena mutta sanomatta sanaakaan, ja herra Laurence ei malttanut lähteä nukkumaan.

Laurien käytös olisi huvittanut Jota, jollei tämän huomio olisi suuntautunut muualle. Lauriella oli epämukava tunne, joka ei johtunut mustasukkaisuudesta, vaan jonkinlaisesta epäluulosta, ja se sai hänet suhtautumaan vieraaseen veljellisen arvostelevasti.