Part 18

Vevey oli vanhastaan tuttu hänelle, ja niin pian kuin vene oli törmännyt pieneen laituriin, hän kiiruhti rantatietä La Tour -hotelliin, jossa Carrolit olivat täysihoidossa. Vahtimestari valitti pahoilla mielin, että koko perhe oli mennyt järvelle soutelemaan. Mutta ei, vaaleatukkainen mademoiselle taisi sittenkin olla puutarhassa. Jos monsieur vaivautuisi hetkeksi odottamaan, hän saapuisi paikalle tuossa tuokiossa. Mutta monsieur ei malttanut odottaa tuokiotakaan, ja kesken vahtimestarin puhetulvan hän lähti itse etsimään mademoisellea.

Viehättävä vanha puisto oli kauniin järven partaalla. Kastanjapuut suhisivat pään yläpuolella, muratti kierteli puiden oksilla, ja vanhan tornin synkkä varjo lankesi kauas aurinkoiselle järvelle. Pitkän matalan muurin nurkkauksessa oli penkki, ja sinne Amy usein tuli lukemaan, piirtämään tai hakemaan lohtua suruunsa ympäröivästä kauneudesta. Siellä hän nytkin istui pää käden varassa, sydän täynnä koti-ikävää, ajatellen Bethiä, ihmetellen missä Laurie viipyi.

Tyttö ei kuullut Laurien kulkevan pihan poikki eikä huomannut, kun tämä pysähtyi holvikäytävään, joka johti puutarhaan. Laurie seisoi hetken katsellen tyttöä uusin silmin ja sai nähdä sen, mitä kukaan muu ei vielä ollut nähnyt -- Amyn luonteen hellän puolen. Kaikki hänen ympärillään kertoi rakkaudesta ja surusta -- kyynelten kostuttamat kirjeet hänen helmassaan, tukkaan solmittu musta nauha ja kasvoilla kuvastuva ikävä. Tytön kaulassa riippuva pieni eebenpuuristikin oli Laurien mielestä liikuttava, sillä hän oli sen itse lahjoittanut Amylle, eikä tällä ollut nyt muita koruja.

Jos Laurie oli ollut epävarma, millaisen vastaanoton saisi, hän rauhoittui heti kun Amy nosti katseensa ja huomasi hänet. Tyttö riensi Laurieta vastaan antaen kirjeiden pudota maahan ja huudahti:

-- Voi Laurie, Laurie, tiesinhän että sinä tulet!

Sinä hetkenä kaikki selveni heidän välillään, sillä kun he seisoivat siinä hetkisen aivan hiljaa tumma pää kumartuneena suojelevasti vaaleiden kiharoiden yli, Amy tunsi ettei kukaan osannut tukea ja lohduttaa häntä niin kuin Laurie, ja Laurielle selvisi, että Amy oli ainoa nainen, joka kykeni täyttämään Jon paikan ja tekemään hänet onnelliseksi. Hän ei vielä sanonut mitään, mutta Amy ei ollut lainkaan pettynyt, sillä molemmat ymmärsivät kuinka asia oli, tyytyivät siihen ja unohtivat toistaiseksi muun.

Amy palasi pian paikalleen, ja hänen kuivaillessaan kyyneleitään Laurie keräsi maahan pudonneet paperiarkit. Nuhruisiksi luetut kirjeet ja paljon puhuvat piirrokset olivat hänen mielestään hyviä enteitä vastaisen varalle. Kun Laurie istuutui penkille, Amya alkoi taas ujostuttaa ja hän punastui muistaessaan välittömän tervehdyksensä.

-- En voinut sille mitään, tunsin oloni kovin yksinäiseksi ja surulliseksi ja ilahduin niin kovin nähdessäni sinut, hän selitti koettaen turhaan puhua luonnollisesti.

-- Tulin heti kun kuulin asiasta. Toivoisin voivani sanoa sinulle jotakin lohduttavaa nyt kun rakas pikku Beth on mennyt pois, mutta minä vain tunnen ja... Laurie ei osannut jatkaa, vaan muuttui äkkiä ujoksi hänkin eikä tiennyt mitä sanoa. Hän olisi tahtonut painaa Amyn pään olkaansa vastaan ja kehottaa tätä itkemään kyllikseen, mutta ei uskaltanut. Sen sijaan hän tarttui tytön käteen ja puristi sitä myötätuntoisesti, ja se tuntui paremmalta kuin sanat.

-- Sinun ei tarvitse sanoa mitään, sillä tässä on kylliksi lohdutusta, Amy sanoi hiljaa. -- Bethin on hyvä olla ja hän on onnellinen, enkä saa toivoa häntä takaisin, mutta minä pelkään kotiintuloa, vaikka kaipaankin kovin heitä kaikkia. Ei puhuta siitä nyt, sillä se saa minut itkemään ja tahtoisin voida iloita sinun täälläolostasi. Ethän lähde pois, ethän?

-- En lähde, jos sinä tarvitset minua, ystäväiseni.

-- Tarvitsen toki. Täti ja Flo ovat hyvin ystävällisiä minulle, mutta sinä olet kuin meidän perhettä, ja tuntuisi niin kotoisalta, jos olisit vähän aikaa minun luonani.

Amy oli puhuessaan kuin lapsi, jolla on koti-ikävä. Laurie unohti kohta ujoutensa ja kohteli Amya niin kuin juuri sillä hetkellä pitikin: hyväili häntä hiljaa ja aloitti iloisen keskustelun.

-- Pikku raukka, tuntuu kuin olisit sairastumaisillasi surusta. Minä otan sinut nyt hoiviini, älä itke enää vaan lähde kävelemään kanssani. Sinä vilustut, jos istut paikoillasi, hän sanoi samalla kertaa hyväilevään ja käskevään sävyyn, josta Amy piti. Hän solmi tytön hatun nauhat, veti tämän käden kainaloonsa, ja he alkoivat kävellä edestakaisin aurinkoista puistokäytävää vastapuhjenneitten kastanjanlehvien keskellä. Lauriesta tuntui mukavammalta kävellä ja Amy huomasi, että oli hauskaa nojata voimakkaaseen käsivarteen, nähdä tuttujen kasvojen hymyilevän ja kuulla ystävällisen äänen puhuvan vain hänelle.

Pitkän aikaa Amy ja Laurie kävelivät vanhassa puutarhassa ja iloitsivat sen suloisesta tunnelmasta, ja kun arkinen päivälliskello komensi heidät sisään, Amysta tuntui kuin hän olisi vapautunut yksinäisyyden ja surun taakasta.

Huomatessaan tytön muuttuneen ilmeen rouva Carrol sai uuden ajatuksen ja huudahti itsekseen:

-- Nyt minä ymmärrän kaiken -- se lapsi on ikävöinyt nuorta Laurencea. Hyvänen aika, en millään osannut odottaa sitä.

Kunnon rouva oli kyllin hienotunteinen ollakseen sanomatta mitään havainnoistaan. Hän pyysi vain innokkaasti Laurieta jäämään ja kehotti Amya nauttimaan tämän seurasta, sillä ei ollut hyväksi hänelle olla niin paljon yksikseen. Amy oli mallikelpoisen kuuliainen, ja kun tädillä ja Flolla oli yhteisiä puuhia, hänen osakseen jäi vieraan viihdyttäminen.

Nizzassa Laurie oli vetelehtinyt ja Amy toruskellut. Veveyssä Laurie ei ollut milloinkaan jouten; hän käveli, ratsasti, souteli tai luki, ja Amy ihaili kaikkea mitä hän teki ja koetti seurata hänen esimerkkiään niin pitkälle kuin kykeni. Laurie sanoi muutoksen riippuvan ilmastosta, eikä Amy väittänyt vastaan, sillä hän hyväksyi mielellään saman tekosyyn selitykseksi omaan virkistymiseensä.

Vaikka suru oli vasta kohdannut heitä, Amy ja Laurie elivät hyvin onnellista aikaa, niin onnellista, ettei Laurie tahtonut häiritä sitä ratkaisevalla sanalla. Kesti jonkin aikaa ennen kuin hän uskoi, että oli näin pian voittanut ensimmäisen ja, kuten hän vakaasti oli uskonut, ikuisen rakkautensa. Hän puolusti näennäistä uskottomuuttaan sillä, että Jon sisar oli muka melkein sama kuin Jo itse ja että Amy oli varmasti ainoa, joka niin pian ja niin hyvin oli saattanut täyttää Jon paikan.

Hänen ensimmäinen kosintansa oli ollut malttamattoman kiihkeä, ja hän muisteli sitä säälin ja katumuksen tuntein, ikään kuin siitä olisi vierinyt jo vuosia. Hän ei hävennyt sitä, vaan talletti sen elämänsä katkeransuloisten kokemusten joukkoon, joista hän saattoi olla kiitollinen niin pian kuin tuska oli ohi. Hänen toinen kosintansa tulisi olemaan rauhallinen ja yksinkertainen. Hänen ei tarvinnut järjestää kohtausta, tuskin tarvitsi sanoa Amylle rakastavansa tätä, sillä tyttö tiesi sen muutenkin ja oli jo kauan sitten antanut vastauksensa. Kaikki kävi niin luonnollisesti, ettei kellään ollut valittamisen syytä, ja Laurie tiesi että kaikki, yksinpä Jokin, olisivat mielissään. Mutta kun ensimmäinen rakkaus on kärsinyt haaksirikon, seuraavalla kerralla ollaan tavallisesti varovaisia eikä heti yritetä uudelleen. Niinpä Laurie antoi päivien kulua, nautti joka hetkestä ja antoi sattuman ratkaista, milloin hän lausuisi sanat, jotka tekisivät lopun uuden rakkaustarinan ensimmäisestä ja suloisimmasta vaiheesta.

Laurie oli kuvitellut ratkaisun tapahtuvan runollisesti kuutamoiltana linnan puutarhassa, mutta kävikin aivan päinvastoin, sillä asia selvitettiin keskipäivän aikaan järvellä muutamin koruttomin sanoin. He olivat koko aamun soudelleet synkästä St. Gingolfista aurinkoista Montreux'ta kohti, toisella puolellaan Savoijin alpit, toisella St. Bernhardin ja Dent du Midin huiput. Lausanne häämötti kaukana kukkulan rinteellä ja laaksossa näkyi sievä Vevey. Kaiken yllä taivas oli pilvetön ja sininen ja sinisempänä vielä välkkyi järvi, jota täplittivät maalaukselliset veneet kuin valkosiipiset lokit.

He olivat keskustelleet Bonnivardista sivuuttaessaan Chillonin ja Rousseausta tähyillessään Clarensia, missä hän oli kirjoittanut "Héloise"-teoksensa. Kumpikaan ei ollut lukenut sitä, mutta he tiesivät että se oli rakkaustarina, ja kumpikin mietti itsekseen, saattoiko se olla puoleksikaan niin kiinnostava kuin heidän omansa. Amy loiskutteli kädellään vettä, kun he vaikenivat hetkeksi. Kun hän taas nosti silmänsä, hän näki Laurien nojaavan airoihin silmissään katse, joka sai Amyn sanomaan kiireesti vain jotakin sanoakseen:

-- Sinä olet varmaan väsynyt. Lepää vähän ja anna minun tulla soutamaan. Se tekee minulle hyvää, sillä sinun tultuasi olen ollut ihan ylellisen laiska.

-- En minä ole väsynyt, mutta ota toinen airo jos haluat. Tässä on kyllä tilaa, vaikka minun pitääkin istua melkein keskellä, että vene pysyy suorassa, vastasi Laurie, joka näkyi pitävän sellaisesta järjestelystä.

Amysta tuntui, ettei asia ollut paljonkaan parantunut, mutta hän otti vastaan tarjotun kolmanneksen penkistä, pudisteli kiharoitaan ja tarttui airoon. Hän suoriutui soudusta yhtä hyvin kuin kaikesta muustakin mihin ryhtyi, ja vaikka hän käytti molempia käsiään ja Laurie vain toista, airot liikkuivat samassa tahdissa ja vene halkoi keveästi aaltoja.

-- Mehän soudamme hyvin yhdessä, eikö sinustakin? sanoi Amy, joka ei pitänyt äänettömyydestä.

-- Tahtoisin aina soutaa samassa veneessä sinun kanssasi. Suostutko, Amy? kysyi Laurie hyvin hellästi.

-- Suostun, Laurie, kuului hiljainen vastaus.

Sitten he keskeyttivät soutamisen ja lisäsivät tietämättään ihmisonnesta ja -rakkaudesta kertovan kauniin kuvan järven näkymiin.

19

YKSIN

Oli helppoa luvata uhrautuvaisuutta, kun sai antautua kokonaan toiselle ja nähdä edessään kauniin esimerkin. Mutta kun auttava ääni oli vaiennut, jokapäiväiset oppitunnit loppuneet ja rakas olento poissa eikä jäljellä muuta kuin yksinäisyys ja suru, silloin Jo huomasi lupauksensa vaikeaksi täyttää. Miten hän saattoi 'luoda kotiin päivänpaistetta', kun kaikki valo, lämpö ja kauneus tuntui sieltä kadonneen silloin, kun Beth vaihtoi vanhan kodin uuteen? Entä mistä ihmeestä hän saattoi löytää hyödyllisen ja tyydytystä tuottavan työn nyt, kun rakkaan sisaren palveleminen, mikä itse oli palkinnut vaivansa, oli päättynyt.

Toivottomana Jo koetti sokeasti täyttää velvollisuutensa, mutta kapinoi salaa, sillä hänen mielestään oli väärin, että hänen vähätkin ilonsa harvenivat ja elämä kävi hänelle yhä raskaammaksi. Toisten osana oli ainainen auringonpaiste, kun taas toiset saivat vain kulkea varjon puolella. Se ei ollut oikein, sillä hän näki enemmän vaivaa kuin Amy tullakseen hyväksi, mutta ei saanut koskaan palkkaa, vain pettymyksiä, huolta ja raskasta työtä.

Nämä olivat synkkiä päiviä Jo-raukan elämässä, sillä epätoivo hiipi hänen sydämeensä, kun hän ajatteli koko elämänsä kuluvan hiljaisessa talossa -- kaiken maailman huolissa, harvoissa pikku iloissa ja velvollisuuden täyttämisessä, joka ei näyttänyt milloinkaan helpottuvan.

-- En kestä tätä. Minua ei ole luotu tällaiseen elämään ja lähden varmasti tieheni ja teen jotakin epätoivoista, jollei kukaan tule minua auttamaan, hän tuumi itsekseen vaipuessaan ensimmäisten yritystensä epäonnistuttua synkkään mielentilaan.

Mutta Jo sai avun, vaikka hän ei heti tuntenut hyviä enkeleitään, koska niillä oli tuttu hahmo ja ne käyttivät auttaessaan yksinkertaisia keinoja. Yöllä Jo usein kavahti pystyyn luullen Bethin kutsuneen häntä, ja nähdessään pienen tyhjän vuoteen puhkesi katkerasti itkemään. Oi Beth, tule takaisin, tule takaisin! Eikä hän ojentanut käsiään turhaan, sillä äidin korva oli yhtä herkkä kuulemaan hänen nyyhkytyksensä kuin hän itse oli ollut havahtumaan siskon hiljaisimpaankin kuiskaukseen.

Äidiltään Jo sai lohdutuksen, tämän rauhoittava kosketus ja lempeät sanat tyynnyttivät tuskan, kyynelet kertoivat surusta, joka oli vielä syvempi kuin Jon, ja katkonaiset kuiskaukset puhuivat hänelle selvempää kieltä kuin rukoukset, sillä niissä ilmeni surun lisäksi toiveikas alistuminen. Näinä pyhinä hetkinä sydämet puhuivat sanatonta kieltään yön hiljaisuudessa ja muuttivat kärsimyksen siunaukseksi, joka jalosti surun ja lujitti rakkauden. Jo tunsi sen ja hänen taakkansa tuntui keveämmältä kantaa, velvollisuudet mieluisemmilta ja elämä siedettävämmältä, kun hän sai katsella niitä turvapaikastaan äidin sylistä.

Samoin kuin sydämen kipu lievittyi, samoin levoton mielikin sai avun. Eräänä päivänä Jo meni kirjastoon ja kumartuen hyväilemään isän harmaata päätä hän pyysi arasti:

-- Isä, puhu minulle niin kuin puhuit Bethille. Minä olen enemmän sen tarpeessa kuin hän konsanaan, sillä minä olen kerta kaikkiaan kehno.

-- Kultaseni, se on minulle paras lohdutus, hän vastasi ääni vähän vapisten ja kiersin käsivartensa tyttären ympärille.

Jo istahti Bethin pieneen tuoliin aivan isän viereen ja kertoi tälle huolistaan, surustaan, turhista ponnistuksistaan jotka masensivat häntä, epäuskostaan joka sai elämän näyttämään kovin synkältä, ja koko hämmennyksestään. Jo antoi isälle täyden luottamuksensa ja isä puolestaan hänelle avun, jota hän tarvitsi, ja niin molemmat saivat lohdutuksen suruunsa; sillä nyt he saattoivat puhua toisilleen ei vain isänä ja tyttärenä vaan myös ihmisinä. Vanhassa kirjastossa, jota Jo nimitti 'yhden seurakuntalaisen kirkoksi', hän vietti onnellisia ja opettavia hetkiä ja palasi sieltä entistä iloisempana, rohkeampana ja nöyrempänä. Sillä hänen vanhempansa, jotka olivat opettaneet yhden tyttärensä pelkäämättä kohtaamaan kuoleman, koettivat nyt neuvoa toista astumaan pelottomana ja luottavaisena elämään ja käyttämään kiitollisena ja taitavasti hyväkseen sen tarjoamia mahdollisuuksia.

Jon avuksi tulivat vielä vaatimattomat kotiaskareet ja ilot, joita hän vähitellen oppi pitämään arvossa ja ymmärtämään. Luudat ja pesurievut eivät enää olleet vastenmielisiä, sillä ne olivat olleet Bethin käytössä. Jotakin hänen huolehtivuudestaan näytti jääneen pieneen pölyliinaan ja vanhaan harjaankin, jota Jo ei milloinkaan hennonnut heittää pois. Niitä käyttäessään Jo huomasi hyräilevänsä Bethin lauluja ja hän koetti Bethin tavoin järjestää ja siistiä pitääkseen ympäristönsä sievänä ja viihtyisänä. Hän auttoi sillä tekemään kodista taas onnellisen, vaikkei itse tiennyt sitä, ennen kuin Hanna hänen kättään hyväksyvästi puristaen virkkoi: -- Sinä tyttö kulta teet kaikkesi, ettemme me kaipaisi rakasta lasta. Kyllä me sen huomaamme, ja Jumala siunaa sinua vielä siitä, saat nähdä.

Istuessaan Megin luona ompelemassa Jo huomasi sisarensa edistyneen paljon: tämä osasi keskustella, oli hyvin selvillä naisen tehtävistä, ajatuksista ja tunteista, oli onnellinen miehestään ja lapsistaan. Kaikki perheenjäsenet olivat kilttejä ja avuliaita toisilleen.

-- Naimisissaolo on loppujen lopuksi mukavaa. Mahtaisinkohan minä menestyä siinä puoleksikaan niin hyvin kuin sinä, Jo sanoi kootessaan leijaa Demille sekasortoisessa lastenkamarissa.

-- Naimisiin sinun pitäisi mennäkin, jotta luonteesi hellä ja naisellinen puoli tulisi esiin. Sinä olet kuin kuorimaton kastanja, piikikäs päältä, mutta sisältä silkinhieno, ja jos pääsee pinnan alle, löytää sydämen. Jonakin päivänä rakkaus saa kyllä piikkisen kuoresi putoamaan pois.

-- Pakkanen se avaa kastanjan kuoret, hyvä rouva, ja tarvitaan aikamoista ravistelua ennen kuin kastanjat tipahtavat puusta. Pojat poimivat niitä, eikä minua haluta joutua keruupusseihin, vastasi Jo ja liisteröi leijaansa, jota ei voimakkainkaan tuulenpuuska olisi jaksanut kohottaa ilmaan, Daisy kun oli takertunut painoksi sen nauhoihin.

Meg nauroi, tuossa oli jo pilkahdus entistä Pippuri-Jota. Mutta hän piti velvollisuutenaan peruutella väitettään niin monin todistein kuin suinkin keksi. Hänen parhaita puolestapuhujiaan olivat lapset, joita Jo rakasti hellästi. Muutamien sydänten paras avain on murhe, Jon sydämellä oli juuri nyt kypsymisaikansa. Tarvittiin vain vielä vähän auringonpaistetta, jotta kuori irtoaisi ja sisältä löytyisi hyvä ja terve sydän. Jos Jo olisi aavistanut sen, hän olisi vetäytynyt entistä tiukemmin kuoreensa ja muuttunut vielä piikikkäämmäksi.

Ennen pitkää Jon elämänhalu alkoi palata toistakin tietä.

-- Miksi et enää kirjoita, Jo? Sehän ennen aina piristi sinua, sanoi äiti kerran, kun haluttomuus oli taas vallannut tytön.

-- Minulla ei ole halua kirjoittaa, ja vaikka olisikin, niin kuka minun jutuistani välittää?

-- Me välitämme. Kirjoita meille äläkä piittaa muista. Koeta, kultaseni. Se tekisi sinulle varmasti hyvää, ja meistä se olisi hauskaa.

-- En usko osaavani, vastasi Jo, mutta istuutui kuitenkin kirjoituspöytänsä ääreen selailemaan keskeneräisiä käsikirjoituksiaan.

Kun äiti tunnin kuluttua kurkisti sisään, hän näki Jon olevan täydessä työssä musta esiliina edessään ja kasvoillaan keskittynyt ilme, mikä sai rouva Marchin hymyilemään ja hiipimään hiljaa takaisin tyytyväisenä. Jo ei tiennyt mitä oikein tapahtui, mutta hän tunsi itsekin että tähän kertomukseen tuli jotakin, joka kävi suoraan lukijain sydämeen. Kun kotiväki oli nauranut ja itkenyt tarinalle, isä lähetti sen, oikeastaan vastoin Jon tahtoa, erääseen suosittuun aikakauslehteen. Tytön suureksi hämmästykseksi siitä maksettiin runsaasti ja hänen toivottiin kirjoittavan lisää. Kertomus herätti ilmestyttyään suurta huomiota, ja Jo oli vielä hämmästyneempi kuin silloin, kun hänen romaaninsa sai kiitosta ja moitetta samalla kertaa.

-- En ymmärrä tätä ensinkään. Mikä ihme siinä pienessä kertomuksessa voi saada ihmiset noin innostumaan? hän sanoi aivan hämillään.

-- Se on todenmukainen, siinä on sen salaisuus. Huumori ja tunne antavat siihen eloa ja sinä olet vihdoin löytänyt oman tyylisi. Sinä et ajatellut rahoja etkä mainetta kirjoittaessasi; sinä panit siihen oman sielusi, rakas lapsi. Sinulla on ollut vastoinkäymisiä, nyt on menestyksen vuoro. Tee edelleen parhaasi ja ole onnellinen onnistumisestasi niin kuin mekin.

-- Jos siinä on jotakin kaunista ja totta, niin se ei ole minun ansiotani; minä saan siitä kiittää sinua, äitiä ja Bethiä, sanoi Jo, jota isän sanat liikuttivat enemmän kuin koko maailman kiitos.

Niinpä Jo rohkeuden ja surun ja ilon kasvattamana kirjoitteli pieniä tarinoitaan, ja sekä ne että hän itse saivat paljon ystäviä, sillä maailma on suopea vaatimattomia kulkijoita kohtaan, kuten Jo huomasi.

Kun Laurie ja Amy kirjoittivat kihlauksestaan, rouva March pelkäsi, että Jon olisi vaikeata yhtyä iloon. Hänen pelkonsa haihtui kuitenkin pian, sillä vaikka Jo ensin kävi vakavaksi, hän suhtautui asiaan hyvin rauhallisesti ja hänellä oli paljon suunnitelmia 'lasten' varalle jo ennen kuin oli lukenut kirjeen toistamiseen. Se oli kaksinlaulu, jossa he ylistivät toisiaan kuin rakastavaiset ainakin. Sitä oli hauska lukea ja kaikki yhtyivät sen ajatuksiin.

-- Oletko hyvilläsi, äiti? kysyi Jo, kun he laskivat tiheästi kirjoitetut arkit syrjään ja katsahtivat toisiinsa.

-- Olen, toivoin tätä siitä lähtien, kun Amy kirjoitti antaneensa rukkaset Fredille. Olin varma, että hänet oli vallannut jokin kauniimpi tunne kuin se, mitä sinä sanot käytännölliseksi näkökannaksi, ja pikku vihjeet hänen kirjeissään saivat minut aavistamaan, että rakkaus ja Laurie pääsisivät voitolle.

-- Sinäpä olet tarkkanäköinen! Etkä puhunut siitä minulle sanaakaan!

-- Äidillä täytyy tyttöjen asioissa olla tarkat silmät ja varovainen kieli. En uskaltanut saattaa sinun päähäsi ajatusta, ties vaikka olisit onnitellut heitä ennen kuin asia oli selväkään.

-- En ole enää niin ajattelematon kuin ennen. Voit luottaa minuun, nyt olen tarpeeksi vakava ja järkevä kenen tahansa uskotuksi.

-- Niin oletkin, kultaseni, ja minä olisin ottanut sinut uskotukseni, jollen olisi ajatellut sinun tulevan pahoillesi, kun kuulet Teddysi rakastavan toista.

-- Mutta äiti, miten olisin käyttäytynyt niin typerästi, vaikka olin antanut hänelle rukkaset?

-- Tiesin että silloin tarkoitit totta, mutta viime aikoina olen ajatellut, että saattaisit antaa hänelle toisen vastauksen, jos hän tulisi uudelleen kysymään. Suo anteeksi, kultaseni, mutta en voi olla huomaamatta, että tunnet olevasi kovin yksinäinen, ja sydämeeni koskee, kun näen joskus ikävöivän ilmeen silmissäsi. Niinpä ajattelin, että Teddy voisi ehkä nyt täyttää tyhjän tilan sydämessäsi.

-- Ei, äiti, näin on parempi, ja minä olen iloinen, että Amy on oppinut rakastamaan häntä. Mutta yhdessä asiassa olet oikeassa: minä olen yksin, ja jos Teddy olisi koettanut uudelleen, olisin kenties saattanut vastata myöntävästi -- en siksi, että rakastaisin häntä enempää kuin ennenkään, vaan siksi että haluan nyt enemmän kuin silloin, että minua rakastettaisiin.

-- Olen iloinen siitä, Jo, sillä se osoittaa sinun edistyvän. Meitä on aika monta, jotka rakastamme sinua, isä ja äiti, sisaret ja veljet, ystävät ja lapset. Koeta tyytyä meihin siihen asti, kun kohtaat sen, joka lahjoittaa sinulle parhaan rakkauden.

-- Äidin rakkaus on varmasti kaikkein parasta, mutta sinulle voin kuiskata, että haluan kokea muitakin lajeja. Kumma juttu, mitä runsaammin saan nälkääni hellyyttä ja rakkautta, sitä enemmän tunnen kaipaavani. En olisi uskonut, että sydämeen mahtuu niin paljon. Minun sydämeni on kauhean venyvä, se ei tunnu täyttyvän mistään. Ennen minulle riitti oma perhe oikein hyvin. En oikein ymmärrä tätä.

-- Minä ymmärrän, sanoi rouva March ja hymyili tietäväisesti, kun Jo etsi kirjeestä kohdan, jossa Amy puhui Lauriesta.

"On suloista olla Laurien rakkauden kohteena. Hän ei ole tunteellinen eikä usein puhu rakkaudestaan, mutta minä näen ja tunnen sen kaikesta, mitä hän tekee ja sanoo, ja se tekee minut niin onnelliseksi ja nöyräksi, että minusta tuntuu kuin olisin aivan toinen tyttö kuin ennen.

Vasta nyt olen saanut nähdä miten hyvä, jalo ja hellä hän pohjaltaan on. Hänen sydämensä on minulle kuin avoin kirja. Se on täynnä yleviä vaikutteita, toiveita ja aikomuksia, ja olen ylpeä siitä että se kuuluu minulle. Hän sanoo että hänestä tuntuu kuin hänen matkansa maailman halki tulisi onnelliseksi, kun minä olen perämiehenä laivassa ja painolastina on paljon rakkautta. Minä toivon, että niin käy, ja koetan täyttää hänen odotuksensa, sillä rakastan uljasta kapteeniani kaikesta sydämestäni, sielustani ja voimastani enkä aio jättää häntä, niin kauan kuin Jumala antaa meidän olla yhdessä. Oi äiti, en olisi uskonut, että maailma voisi olla kuin taivas, kun kaksi ihmistä rakastaa toisiaan ja elää toisilleen!"

-- Tässä on viileä, pidättyväinen ja rahantunteva Amymme! Tosiaan, rakkaus saa aikaan ihmeitä! Miten äärettömän onnellisia he mahtavatkaan olla! Ja Jo keräsi kirjeen arkit huolehtivasti talteen.

Jo nousi hitaasti yläkertaan; ulkona satoi eikä hän voinut mennä kävelemään. Häntä vaivasi taas levottomuus, mutta tuo kipu ei ollut nyt sävyltään katkeraa niin kuin ennen, se oli vain osattomuuden tuntua ja alakuloista kyselyä, miksi hänen kävi näin, kun sisar sai kaiken mitä maailmassa toivoikin. Näinhän ei ollut, Jo tiesi sen ja koetti torjua ajatuksen. Mutta hellyyden tarve oli voimakas, ja Amyn onni herätti hänet ikävöimään jotakuta, jota saisi "rakastaa sydämestään, sielustaan ja voimastaan niin kauan kuin Jumala sallisi heidän olla yhdessä".

Ylhäällä ullakolla, jonne Jon rauhattomat askelet päätyivät, oli neljä pientä puista arkkua rivissä. Kuhunkin oli merkitty omistajan nimi, ja jokainen sisälsi muistoja menneiltä lapsuus- ja tyttöajoilta. Jo katseli, mitä niissä oli. Omansa kohdalle päästyään hän nojasi leukansa arkun reunaan ja katseli hajamielisenä sekamelskaa, kunnes hänen silmänsä osuivat vanhaan vihkopinkkaan. Hän otti sen käteensä, käänteli lehtiä ja eli uudelleen hauskan talven ystävällisen rouva Kirken kodissa. Aluksi hän hymyili, sitten hän kävi miettiväiseksi, vihdoin surulliseksi ja lopulta, hänen lukiessaan professorin kirjoittamaa viestiä hänen huulensa alkoivat väristä, vihkot valuivat hänen sylistään maahan ja hän jäi tuijottamaan ystävällisiin sanoihin, ikään kuin ne olisivat saaneet uuden merkityksen ja koskettaneet hänen sydämensä herkintä kohtaa.