Part 14

Laurie oli muuttunut; huolettomasta pojasta oli tullut raskasmielinen mies. Hän oli entistäkin komeampi, mutta kun tapaamisen aiheuttama ilo oli haihtunut, hän näytti väsyneeltä ja innottomalta. Hän ei ollut sairaan eikä oikeastaan onnettomankaan näköinen, vain vakavampi ja aikuisempi kuin olisi saattanut odottaa parin iloisesti vietetyn vuoden jälkeen. Amy ei ymmärtänyt sitä, mutta ei uskaltanut kysellä. Hän vain pudisti päätään ja antoi poniensa juosta niin pian kuin juhlakulkue oli vaeltanut Paglionin sillan yli ja kadonnut kirkkoon.

-- Que pensez-vous? kysyi Amy ylpeillen ranskallaan, joka oli paljon parantunut matkan aikana.

-- Ajattelen, että mademoiselle on käyttänyt hyvin aikansa ja tulos on kerrassaan viehättävä, vastasi Laurie vieden käden sydämelleen ja kumartaen ihastuneen näköisenä.

Amy punastui mielihyvästä. Kohteliaisuus ei kuitenkaan oikein tyydyttänyt häntä, kun hän muisti, miten Laurie ennen kotona jossakin juhlatilaisuudessa oli tarkastellut häntä joka puolelta ja ylistänyt häntä 'äärettömän sieväksi', hymyillyt sydämellisesti ja taputtanut häntä hyväksyvästi päälaelle. Hän ei pitänyt tästä uudesta äänensävystä, Laurie oli ilmeisesti vilpitön, mutta kuulosti eleestä huolimatta välinpitämättömältä.

-- Jos hänestä tulee tuollainen mies, hän olisi saanut mieluummin jäädä pikkupojaksi, mietti Amy joka tunsi omituista pettymystä ja mielipahaa, vaikka koetti näyttää iloiselta.

Postissa oli pari kallisarvoista kirjettä kotoa, ja annettuaan ohjakset Laurielle Amy luki ne onnellisena heidän ajaessaan varjoisaa katua vihreiden pensasaitojen lomitse, missä ruusut kukkivat kauniisti kuin kesäkuussa.

-- Äiti kirjoittaa, että Beth on hyvin heikkona. Tuntuu usein siltä, että minun pitäisi lähteä kotiin, mutta he kehottavat aina minua jäämään, ja niin minä olen jäänyt, sillä en enää toiste saa näin hyvää tilaisuutta, sanoi Amy surullisena vähän matkaa luettuaan.

-- Minusta olet oikeassa siinä, tyttöseni. Kotonaolostasi ei olisi mitään hyötyä, ja heistä on päin vastoin hauska tietää, että voit hyvin ja olet täällä onnellinen ja iloinen.

Laurie siirtyi puhuessaan hiukan lähemmäksi Amya ja oli taas enemmän entisensä kaltainen. Hänen katseensa, käytöksensä ja herttaisesti lausuttu "tyttöseni" haihduttivat Amya vaivanneen pelon ja vakuuttivat hänelle, että sattuipa sitten mitä harmeja hyvänsä, hän ei ollut yksin vieraassa maassa. Samassa hän jo nauroi ja näytti Laurielle piirrosta, jossa Jo oli kuvattu kirjailijan asussaan. Hatun rusetti törrötti pystyssä ja suun kohdalta lähtivät sanat: "Innoituksen tuli palaa."

Laurie hymyili, otti paperin ja kätki sen povitaskuunsa, 'jottei tuuli veisi sitä'. Sitten hän kuunteli kiinnostuneena, kun Amy luki ääneen Jon eloisan kirjeen.

-- Tästä tulee hauska joulu. Aamulla sain lahjoja, sitten tulit sinä ja kirjeet kotoa ja illalla on vielä kutsut, virkkoi Amy, kun he nousivat vaunuista vanhan linnan raunioiden luona ja kesyt riikinkukot astelivat parvena heitä vastaan odottaen ruoka-annostaan.

Kun Amy nauraen sirotteli muurilta leivänmurusia koreille linnuille, Laurie tarkasteli uteliaana tyttöä samoin kuin tämä äsken häntä, nähdäkseen mitä muutoksia aika ja ulkomaanmatka olivat saaneet aikaan. Hän ei havainnut mitään oudoksuttavaa tai ikävää; Amy oli yhtä pirteä ja suloinen kuin ennenkin, ehkä vähän asenteellinen puheessaan ja käytöksessään, mutta olemukseltaan erittäin hienostunut ja tyylikäs.

Amy oli aina ollut kehittynyt ikäisekseen, ja nyt hänen esiintymisessään ja keskustelussaan ilmeni kypsyyttä, joka sai hänet näyttämään enemmän maailmannaiselta kuin hän olikaan. Mutta silloin tällöin pilkahti esiin entinen tuittupää, ja suloisen ulkokuoren alta näkyi Amyn lujatahtoinen, vilpitön olemus turmeltumattomana.

Laurie ei varmaankaan tiedostanut kaikkea näkemäänsä, mutta joka tapauksessa hän ilahtui ja kiinnostui huomioistaan. Hänen mieleensä jäi kuva iloisesta tytöstä, jonka puku oli auringossa pehmeän sininen, iho raikas ja hiukset kullanhohtoiset. Tyttö oli kauniin maiseman keskipiste.

Heidän tullessaan kukkulan huipulle kivitasanteelle Amy heilautti kättään ikään kuin toivottaen Laurien tervetulleeksi lempipaikalleen ja puheli osoittaen milloin mihinkin suuntaan:

-- Muistathan tuomiokirkon ja Corson, nuo kalastajat jotka vetävät verkkojaan lahdella ja tuon kauniin tien, joka johtaa Villa Francaan? Tuo pieni pilkku taivaanrannalla kuuluu olevan Korsika.

-- Muistanhan minä, eipä täällä ole paljon mikään muuttunut, vastasi Laurie laimeasti.

-- Mitähän Jo antaisi, jos saisi nähdä tuon pilkun! sanoi Amy, joka oli ihastuksissaan ja yritti saada Laurienkin innostumaan.

-- Niin, sanoi Laurie vain, mutta kääntyi kuitenkin tähyilemään saarta.

-- Katso sitä hänenkin puolestaan ja kerro sitten mitä olet toimittanut viime tapaamisen jälkeen, sanoi Amy ja istuutui kuuntelemaan.

Mutta kertomus suli vähiin. Vaikka Laurie tuli hänen luokseen ja vastasi auliisti kysymyksiin, ei Amy saanut selville muuta kuin että hän oli kierrellyt mannermaata ja käynyt Kreikassa. Tunnin kuluttua he ajoivat kotiin. Laurie kävi tervehtimässä rouva Carrolia ja lupasi palata illalla.

Amy koristautui erityisen huolellisesti siksi illaksi. Aika ja pitkä ero olivat saaneet muutoksia aikaan molemmissa nuorissa. Amy oli nähnyt vanhan ystävänsä uudessa valossa. Tämä ei ollut enää 'meidän poika', vaan komea, miellyttävä mies, jonka suosioon hän tietysti halusi päästä. Amy tunsi vahvat puolensa ja hänellä oli makua ja taitoa tuoda ne kauniisti esiin.

Tarlataania ja tylliä sai huokealla Nizzasta. Niinpä Amy uusi vaatevarastoaan noudattaen järkevää englantilaista muotia. Nuoren tytön yksinkertaisen puvun somisteeksi riitti tuore kukkanen, jokin pieni koru tai muu näppärä keksintö. Mutta toisinaan taiteilija pääsi Amyssa vallalle ja sai hänet tekemään itselleen kreikkalaistyylisen kampauksen tai sijoittamaan pukuihinsa antiikin poimutuksia.

-- Tahdon hänen pitävän minua hauskan näköisenä ja kertovan siitä kotonakin, tuumi Amy pukeutuessaan Flon valkoiseen silkkipukuun; hän verhosi sen raikkaalla harsopilvellä, jonka keskeltä hänen valkoiset olkapäänsä ja kultatukkainen päänsä nousivat sievästi. Hän kampasi hiukset aivan yksinkertaisesti kiertämällä paksut kiharansa kevyelle solmulle niskaan.

-- Tämä ei ole viimeistä muotia, mutta se pukee minua, eikä minulla ole varaa tehdä itsestäni variksenpelättiä, oli hänen tapana sanoa, kun häntä neuvottiin kähertämään, pörröttämään tai palmikoimaan tukkansa kulloisenkin muodin mukaan.

Koska Amylla ei ollut kyllin hienoja koruja, hän somisti hameensa vaaleanpunaisilla atsaleankukilla ja kehysti olkapäänsä vihreillä viininlehvillä. Muistaen entiset maalatut kenkänsä hän katseli onnellisena sieviä silkkikenkiään ja tanssi kierroksen huoneessa ihaillen tyylikkäitä jalkojaan.

-- Uusi viuhka sopii hyvin kukkiini. Hansikkaat ovat ihastuttavat ja aidot pitsit tädin nenäliinassa antavat säväyksen koko puvulle. Jospa minulla vain olisi klassinen nenä ja suu, olisin täysin tyytyväinen, sanoi Amy tutkien itseään arvostelevasti peilistä kynttilä kummassakin kädessään.

Tästä murheesta huolimatta hän näytti varsin iloiselta ja viehättävältä astellessaan arvokkaasti huoneestaan. Hän käveli edestakaisin seurusteluhuoneessa odotellen Laurieta. Kerran hän asettui juuri kynttiläkruunun alle, missä hänen tukkansa näytti kauniilta, mutta ajateltuaan tarkemmin asiaa hän siirtyi huoneen päähän ikään kuin häveten, että oli halunnut antaa mahdollisimman edullisen ensivaikutelman. Mutta samassa saapui Laurie niin hiljaa, ettei Amy kuullut. Tyttö seisoi etäisimmän ikkunan luona sivuittain kannattaen toisella kädellä hamettaan, ja tummanpunaista ikkunaverhoa vasten hoikka, valkoinen olento oli kuin kuvapatsas.

-- Hyvää iltaa, Diana! sanoi Laurie ihastuneena.

-- Hyvää iltaa, Apollo! vastasi Amy hymyillen, sillä Lauriekin oli tavattoman komea, ja ajatellessaan, että saisi astua tanssisaliin niin hauskannäköisen miehen saattelemana, hän sääli sydämensä pohjasta neljää rumaa Davisin tyttöä.

-- Tässä ovat kukkasi. Järjestin ne itse, kun muistin ettet pidä sokeritopan näköisistä kukkakimpuista, sanoi Laurie ojentaessaan hänelle kukkakimpun pitimessä, jota Amy joka päivä oli ihaillut kultasepän ikkunassa.

-- Oletpa sinä herttainen! huudahti Amy kiitollisena. -- Jos olisin tiennyt että tulet tänään, olisin varustanut sinulle jonkin lahjan, vaikka tuskin minä olisin voinut hankkia näin kaunista.

-- Kiitos. Ei se ole läheskään niin kaunis kuin pitäisi, mutta sinä kaunistat sitä, lisäsi Laurie, kun Amy kiinnitti hopearenkaan ranteeseensa.

-- Älä viitsi puhua tuolla tavoin.

-- Luulin sinun pitävän sellaisesta.

-- En sinun suustasi. Se ei kuulosta luontevalta, minä pidän entisestä suorapuheisuudestasi.

-- Se on hauskaa, vastasi Laurie helpottuneena. Sitten hän napitti Amyn hansikkaat ja kysyi, oliko hänen solmukkeensa suorassa, aivan niin kuin kotona, kun he menivät yhdessä juhliin.

Pitkään ruokasaliin kokoontui seurue, jollaisen voi nähdä vain Euroopassa. Vieraanvaraiset amerikkalaiset olivat kutsuneet kaikki Nizzan-tuttavansa, ja kun heillä ei ollut ennakkoluuloja arvonimiä kohtaan, he olivat kutsuneet muutamia ylhäisyyksiä lisäämään joulutanssiaisten loistoa.

Muuan venäläinen ruhtinas kunnioitti vähän aikaa seuraa läsnäolollaan ja suvaitsi keskustella erään rehevän rouvan kanssa, jolla oli yllään mustaa samettia ja helminauha leuan alla. Paroni Rotschildin yksityissihteeri, isonenäinen juutalainen, jolla oli ahtaat kengät, hymyili ystävällisesti jokaiselle ikään kuin hänen herransa nimi olisi loihtinut hänellekin loistavan sädekehän. Eräs muhkea ranskalainen, joka sanoi tuntevansa keisarin, oli tullut tyydyttämään tanssinhaluaan, ja lady de Jones, englantilainen perheenäiti, oli tuonut seurueen koristukseksi koko pienen kahdeksanhenkisen perheensä. Tietysti näkyi joukossa nopsakäyntisiä, äänekkäitä amerikkalaistyttöjä, upeita, typerännäköisiä englantilaisneitosia, muutamia eloisia ranskattaria sekä koko joukko matkustelevia nuorukaisia, jotka huvittelivat sydämensä pohjasta. Eri kansallisuuksia edustavat äidit koristivat seinänvierustoja ja hymyilivät suopeasti niille, jotka tanssittivat heidän tyttäriään.

Jokainen nuori tyttö voi mielessään kuvitella, miltä Amysta tuntui astua Laurien käsivarteen nojaten 'näyttämölle'. Hän tiesi olevansa hauskannäköinen, hän rakasti tanssia ja tunsi olevansa kuin kotonaan tanssilattialla. Hän nautti ihanasta voimantunteesta, jonka nuori tyttö kokee löytäessään uuden valtakunnan, jota saa hallita kauneuden, nuoruuden ja naisellisuuden valtikalla. Hän sääli Davisin mitättömän näköisiä kömpelöitä tyttöjä, joiden seurana oli vain ruma isä ja kolme vielä rumempaa tätiä, ja ohimennessään Amy nyökkäsi heille erityisen ystävällisesti. Samalla hän soi heille tilaisuuden ihailla pukuaan ja komeaa kavaljeeriaan.

Orkesterin virittäessä ensimmäiset sävelet Amyn posket alkoivat hehkua, silmät säihkyivät ja jalka naputti kärsimättömästi tahtia. Hän tanssi hyvin ja tahtoi näyttää sen Laurielle; siksi onkin helppo kuvitella Amyn järkytystä, kun Laurie aivan innottomasti kysyi:

-- Viitsitkö tanssia?

-- Kai nyt tanssiaisissa viitsitään.

Tytön hämmästynyt katse ja nopea vastaus saivat Laurien korjaamaan erehdyksensä mitä pikimmin.

-- Tarkoitin tätä ensimmäistä tanssia. Saanko kunnian?

-- Sitten minun täytyy perua yksi kreivin varaama. Hän tanssii taivaallisesti; mutta kyllä hän antaa anteeksi kun kuulee, että sinä olet vanha ystävä, vastasi Amy toivoen, että komea nimi tekisi vaikutuksen ja osoittaisi Laurielle, ettei hänen kanssaan sopinut leikkiä.

-- Sievä poika se puolalainen, mutta kovin lyhyt viemään tanssiin

tytärtä jumalten, niin jumalaisen sorjaa, ihanaa,

kuului Laurien lohdullinen vastaus.

He joutuivat englantilaisten joukkoon, ja Amyn täytyi astella arvokkaasti kotiljongia, vaikka olisikin juuri nyt halunnut tanssia tarantellan tahdissa. Laurie luovutti hänet sitten 'sievälle pojalle', meni täyttämään velvollisuutensa Flota kohtaan eikä tullut pyytäneeksi Amylta enemmän tansseja.

Anteeksiantamaton huolimattomuus sai ansaitun rangaistuksensa, kun Amy heti lupasi muille kaikki tanssit ennen illallista, joskin hän aikoi armahtaa Laurieta, jos tämä osoittaisi katumuksen merkkejä. Hän näytti ujon tyytyväisenä tanssikorttiaan, kun Laurie maleksi -- ei suinkaan rynnännyt -- pyytämään Amya seuraavaan tanssiin, riemukkaaseen puolalaismasurkkaan. Laurien kohtelias pahoittelu ei Amysta ollut oikein vakuuttava, ja hypähdellessään kreivin rinnalla masurkan tahdissa hän näki Laurien ilmeisen helpottuneena istuutuvan Carrolin tädin viereen.

Se oli anteeksiantamatonta. Pitkään aikaan Amy ei kiinnittänyt häneen lainkaan huomiota, vaihtoi enintään sanan tai pari tullessaan tätinsä luo levähtämään tai hakemaan nuppineulaa. Hänen suuttumuksellaan oli kuitenkin hyvä vaikutus, sillä hän kätki sen hymyn taa ja näytti aivan erityisen iloiselta ja säteilevältä. Laurie katseli häntä mielellään, sillä tyttö ei riehunut eikä liioin laahustanut, vaan tanssi vilkkaasti ja sirosti.

Laurie alkoikin tarkastaa häntä uudella tavalla, ja ennen kuin ilta oli kulunut puoleenkaan, hän oli päätynyt siihen, että pikku Amysta oli kehittymässä ihastuttava nainen.

Juhlista tuli iloiset, sillä pian olivat kaikki kotiutuneet ja jouluilo sai kaikkien kasvot säteilemään, tunnelman hilpeäksi ja jalat kevyiksi. Viulut, torvet, rummut, piano -- muusikot tuntuivat soittavan aivan ilokseen. Kaikki kynnelle kykenevät olivat tanssilattialla, ja ne jotka eivät kyenneet, ihailivat hyvillä mielin toisia. Ilma oli sakeanaan Daviseja, ja Jonesin lapset loikkivat joukossa kuin nuoret kirahvit. Kultasihteeri kiiti meteorin lailla ympäri huonetta tulisen ranskattaren kanssa, jonka vaaleanpunainen laahus oli kuin mattona lattialla. Germaaniylhäisyys löysi illallispöydän, söi onnellisena kaikkea, mitä ruokalista tarjosi ja kauhistutti tarjoilijoita ruokahalullaan. Mutta keisarin ystävä oli aina tanssimassa osasipa sitten tai ei.

Amy kreiveineen oli yhtä innostunut, mutta he herättivät huomiota siroudellaan ja vilkkaudellaan. Laurie polki vaistomaisesti tahtia katsellessaan, miten valkoiset kengät väsymättä nousivat ja laskivat. Erotessaan vihdoin Amysta pikku Wladimir vakuutti olevansa murheen murtama, kun hänen täytyi lähteä niin varhain. Amykin levähti ja halusi mielellään nähdä, miten hänen uskoton ritarinsa oli kantanut rangaistuksensa.

Se oli vaikuttanut tehokkaasti. Laurie näytti kuin heränneen unesta noustessaan antamaan Amylle paikkansa. Ja kun hän kiiruhti hakemaan Amylle haukattavaa, tämä ajatteli tyytyväisenä:

-- Kas niin, arvasin että se tekisi hänelle hyvää!

-- Olet kuin Balzacin "Femme peinte par ellemême", sanoi Laurie leyhytellen toisella kädellä viuhkaa hänen edessään ja ojentaen toisella hänelle kahvikuppia.

-- Minun maalini ei irtaudu, vakuutti Amy, hankasi kädellään ruusuista poskeaan ja näytti niin tosissaan valkoista hansikasta Laurielle, että tämä purskahti iloiseen nauruun.

-- Miksi tällaista kangasta sanotaan? hän kysyi koskettaen Amyn puvun laskosta, joka oli leyhähtänyt hänen polvelleen.

-- Se on tylliä.

-- Vai niin, se on oikein sievää, varmaan jokin uutuus, vai?

-- Voi, se on ikivanhaa. Sinä olet nähnyt samaa kangasta lukemattomilla tytöillä ja vasta tänään huomaat sen kauniiksi tyhmyri!

-- En ole nähnyt sitä milloinkaan sinun päälläsi. Se selittää erehdyksen, eikö niin?

-- Älä höpsi! Tällä hetkellä kaipaan enemmän kahvia kuin kohteliaisuuksia. Älä istu noin vetelästi, se hermostuttaa minua.

Laurie suoristi selkänsä ja otti nöyrästi Amyn tyhjän lautasen, hänestä oli yllättävän mieluista, että pikku Amy jakeli hänelle määräyksiään. Tyttö oli voittanut ujoutensa ja tunsi vastustamatonta halua komennella, niin kuin tytöt haluavat kun näkevät luomakunnan herran osoittavan heille alamaisuutta.

-- Mistä sinä olet oppinut kaiken tuon? kysyi Laurie veitikkamaisesti.

-- En ymmärrä mitä sinä tarkoitat, vastasi Amy, joka tiesi mainiosti mitä toinen tarkoitti, mutta antoi kiusallakin hänen selittää.

-- No -- tarkoitan koko olemustasi, käytöstäsi, itsevarmuuttasi ja -- ja -- tuota kangasunelmaa -- ymmärräthän, nauroi Laurie.

Amy oli tyytyväinen, mutta ei näyttänyt sitä, vaan vastasi kainosti:

-- Ulkomailla hioutuu vasten tahtoaankin. Minä opiskelen huvitellessanikin. Ja tämä -- hän kosketti pukuansa -- no, harso on halpaa, kukkia saa ilmaiseksi ja minä olen tottunut tekemään ihmeitä tyhjästä.

Amy toivoi, ettei olisi sanonut viimeistä lausetta, sillä se ei tainnut olla tahdikasta. Mutta Laurie piti hänestä entistä enemmän juuri sen vuoksi, että hän urhoollisesti käytti kaikki mahdollisuudet hyväkseen ja iloisesti peitti köyhyytensä kukkasilla. Amy ei tiennyt, miksi Laurie katseli häntä niin ystävällisesti, eikä liioin miksi tämä kirjoitti oman nimensä kaikkien seuraavien tanssien kohdalle hänen korttiinsa ja piti hänelle herttaisesti seuraa koko loppuillan. Mieluisa muutos oli tuloksena uusista vaikutelmista, joita kumpikin tietämättään oli antanut ja vastaanottanut.

15

HYLLYLLÄ

Ranskalaisilla tytöillä on ikävää aina siihen asti, kun he pääsevät naimisiin, jolloin heidän tunnuslauseekseen tulee Vive la liberté. Amerikassa sen sijaan nuoret tytöt jo varhain julistautuvat itsenäisiksi ja nauttivat aito tasavaltalaisina vapaudestaan. Mutta ensimmäisen perillisen saapuessa nuori äiti tavallisesti luopuu valtaistuimestaan ja eristäytyy maailmasta. Niin pian kuin häämenot ovat ohi, hän joutuu hyllylle, halusipa hän tai ei, ja useimmat nuoret rouvat saavat yhtyä erään sievän kohtalotoverinsa huudahdukseen: -- Olen aivan yhtä kaunis kuin ennenkin, mutta kukaan ei välitä minusta, koska olen naimisissa.

Meg ei ollut kaunotar eikä kovin suosittukaan, niin että hän säästyi tältä murheelta aina siihen asti, kun hänen lapsensa tulivat vuoden vanhoiksi. Hänen pienessä kodissaan näet vallitsivat vanhanaikaiset tavat, ja hän sai siellä osakseen enemmän ihailua ja rakkautta kuin milloinkaan.

Meg oli hyvin naisellinen ja hänen äidillisyytensä oli niin pitkälle kehittynyt, että hän antautui täysin lapsilleen välittämättä enää mistään muusta. Yöt päivät hän hoivasi heitä väsymättömän hellästi ja huolekkaasti ja jätti Johnin apulaisen armoille, keittiötä vallitsi nimittäin eräs irlantilaisnainen. John viihtyi kotona ja kaipasi sen vuoksi suuresti vaimonsa huolenpitoa, johon oli tottunut; mutta koska jumaloi lapsiaan, hän luopui ilomielin omasta mukavuudestaan ja uskoi rauhan pian palaavan.

Mutta kolme kuukautta kului eikä mitään muutosta ilmaantunut. Meg oli hermostunut ja rasittunut, pienokaiset veivät kaiken hänen aikansa, koti jäi vaille hoitoa ja keittäjätär Kitty, joka suhtautui elämään kevyesti, piti Johnia kovin niukalla ruoalla.

Aamulla työhön lähtiessään miesparka sai toimitettavakseen kaikenlaisia asioita kahlehditun äidin puolesta, niin että hän joutui ihan ymmälle. Palatessaan iltaisin kotiin hyväntuulisena hän olisi halunnut pitää perhettään hyvänä, mutta silloin kuului kohta: Sh! ne ovat juuri nukahtaneet maristuaan koko päivän. Jos hän ehdotti pientä ilonpitoa kotona, oli vastauksena: -- Ei, se häiritsee lapsukaisia. Jos hän vihjaisi johonkin hauskaan esitelmään tai konserttiin, Meg vastasi moittivan näköisenä ja päättävästi: Minäkö jättäisin lapset oman huvini vuoksi, en ikinä! Hänen yöuntaan häiritsi lasten itku, ja herätessään hän näki aavemaisen olennon ääneti hiipivän edestakaisin yön hiljaisuudessa. Ateriat keskeytyivät usein kun valtiatar pakeni ja jätti Johnin oman onnensa nojaan, jos yläkerrasta kuului risahduskaan. Hänen lukiessaan iltaisin lehteä Demin yskä sekaantui laivauslistaan ja Daisyn putoaminen tukkipuiden hintoihin, rouva Brooke näet harrasti vain kotikuulumisia.

Miesparka oli aivan onneton, sillä lapset olivat ryöstäneet häneltä vaimon. Koti oli pelkkä lastenkamari, ja alituinen hyssyttely sai hänet tuntemaan itsensä törkeäksi tungettelijaksi, jos hän uskalsi jalallaan astua Vauvalan pyhitetylle maalle. Hän kesti tätä kärsivällisesti puoli vuotta, mutta kun parannusta ei kuulunut, hän alkoi niin kuin muutkin maanpakoon tuomitut perheenisät etsiä huvitusta muualta. Scott oli hiljattain mennyt naimisiin, ja hänen kotinsa oli aivan naapurissa. Niinpä John otti tavakseen pistäytyä joka ilta tunniksi tai pariksi sinne, kun hänen oma olohuoneensa oli tyhjä ja vaimo laulamassa kehtolauluja, joista ei näyttänyt tulevan loppua. Rouva Scott oli sievä ja iloinen tyttö, eikä hänellä ollut muuta tekemistä kuin olla viehättävä, missä hän onnistuikin erinomaisesti. Olohuone oli aina hauska ja viihtyisä, sakkilauta valmiina ja piano vireessä. Leikinlaskua ei puuttunut ja pieni, sievä illallispöytä oli katettu houkuttelevaksi.

John olisi toki mieluummin istunut oman kotilietensä ääressä, jollei siellä olisi ollut niin yksinäistä. Mutta kun asiaa ei kerta kaikkiaan voinut auttaa, hän tyytyi lähinnä parhaaseen ja nautti naapuriensa seurasta.

Aluksi Meg oli hyvillään uudesta järjestelystä ja tunsi helpotusta tietäessään, että John vietti hauskasti aikansa sen sijaan, että torkkui olohuoneessa tai kuljeskeli pitkin taloa herättelemässä pienokaisia. Mutta kun pikku epäjumalat lakkasivat saamasta hampaita ja nukahtivat määräaikana, äidille jäi aikaa levätä.

Silloin Meg alkoi kaivata Johnia. Parsimuskori oli ikävää seuraa, kun John ei istunut vastapäätä vanhassa aamutakissaan paahtaen tohveleitaan uuninristikolla. Meg ei pyytänyt häntä jäämään kotiin, mutta tunsi kärsivänsä vääryyttä, kun John ei sanomattakin huomannut, että Meg kaipasi hänen seuraansa. Meg ei lainkaan muistanut, miten monena iltana hän itse oli antanut Johnin turhaan odottaa. Hän oli hermostunut, valvomisesta ja huolista rasittunut ja yliherkässä mielentilassa, minkä parhaimmatkin perheenemännät joutuvat kokemaan, kun kodin huolet painavat. Alituinen paikallaan istuminen vie heiltä elämänilon, ja liian ahkera teekannun käyttö ärsyttää hermoja ja hävittää tarmon.

Aivan niin, tuumi Meg tutkiessaan kasvojaan peilistä, minusta on tulossa vanha ja ruma. John ei enää välitä minusta, siksi hän jättää kuihtuneen vaimonsa ja käy sievän naapurin luona, jolla ei ole vaivoja eikä vastuksia. No, rakastavathan pienokaiset sentään minua. Ne eivät välitä, vaikka olen kalpea ja laiha ja vaikkei minulla ole aikaa kähertää hiuksiani. Ne ovat lohdutukseni, ja jonakin päivänä John vielä huomaa, miten paljon minä olen heidän tähtensä ilolla uhrannut, niinhän, kullanmuruseni?

Tähän surkeaan valitteluun Daisy vastasi jokeltaen ja Demi hihkaisten, ja äidin ilot saivat Megin unohtamaan yksinäisyytensä hetkeksi. Mutta huoli valtasi taas hänet, kun John politiikkaan innostuneena kiiruhti vähän väliä väittelemään Scottin kanssa päivän polttavista kysymyksistä huomaamatta lainkaan, että Meg kaipasi häntä. Mutta Meg ei sanallakaan maininnut asiasta kenellekään, ennen kuin rouva March eräänä päivänä tapasi hänet itkemästä. Äiti tahtoi välttämättä tietää mikä tytärtä vaivasi, sillä Megin masentunut mieliala ei ollut jäänyt häneltä huomaamatta.

-- En kertoisi sitä kenellekään muulle kuin sinulle, äiti. Tarvitsen todella neuvoja, sillä jos John jatkaa tähän tapaan voisin ihan yhtä hyvin olla leski, vastasi Meg pyyhkien loukkaantuneen näköisenä kyyneleitään Daisyn leukalappuun.

-- Mihin tapaan sitten? kysyi äiti levottomana.

-- Hän on poissa kotoa kaiket päivät, ja iltaisin kun tahtoisin olla hänen kanssaan, hän on aina menossa Scottille. On ihan väärin, että minä kannan raskaamman taakan enkä saa milloinkaan huvitella. Miehet ovat hirveän itsekkäitä -- parhaimmatkin heistä.

-- Niin ovat naisetkin. Älä syytä Johnia, ennen kuin huomaat, missä olet itse tehnyt väärin.

-- Mutta eihän se voi olla oikein, että hän lyö laimin minua.

-- Etkö sinäkin lyö laimin häntä?

-- Äiti, luulin sinun pitävän minun puoliani.

-- Pidänhän minä toki, minä säälin sinua, mutta luulen että vika on sinussa, Meg.

-- Kuinka niin?

-- Annahan minun selittää. Löikö John laimin sinua silloin, kun kunnia-asianasi oli pitää hänelle seuraa iltaisin?

-- Ei, mutta enhän minä nyt enää voi seurustella, kun minulla on kaksi lasta hoidettavanani.