Part 13

-- En kestä tätä, mutisi vanhus itsekseen. Hän nousi tuolistaan, kompuroi pianon luo ja laski kätensä pojan leveille hartioille lausuen hellästi kuin nainen:

-- Minä tiedän, poikaseni, minä tiedän.

Laurie istui hetken ääneti, sitten hän kysyi äkkiä:

-- Kuka sinulle on kertonut?

-- Jo itse.

-- No sitten asia on loppuunkäsitelty! Hän ravisti kärsimättömästi isoisän kädet olkapäiltään, sillä hänen ylpeytensä ei sietänyt sääliä, vaikka vanhuksen myötätunto lämmittikin hänen mieltään.

-- Sanoisin vain yhden asian, sitten emme puhu enää siitä, sanoi herra Laurence harvinaisen lauhkeasti. -- Haluaisitko lähteä pois kotoa joksikin aikaa?

-- Minä en aio juosta tyttöä karkuun. Täällä Jo ei voi piilottautua minulta. Minä pysyn täällä ja seuraan häntä niin kauan kuin haluan, kuului Laurien uhmaileva vastaus.

-- Et pysy, jos olet herrasmies. Minäkin olen pettynyt, mutta eihän Jo mahda sille mitään, etkä nyt voi tehdä muuta kuin lähteä kotoa joksikin aikaa. Mihin matkustat?

-- Mihin vain. Minusta kaikki on samantekevää. Laurie nousi seisomaan naurahtaen niin välinpitämättömästi, että isoisän korvia vihloi.

-- Kestä kuin mies äläkä tee mitään lapsellista. Mikä estäisi sinua lähtemästä ulkomaille, kuten aikaisemmin suunnittelit?

-- En voi.

-- Ainahan mielesi on tehnyt lähteä matkoille ja minä lupasin, että tutkinnon suoritettuasi pääset.

-- Niin, mutta en aikonut lähteä yksinäni. Laurie kulki kiivaasti huoneen poikki kasvoillaan ilme, jota isoisän ei onnekseen tarvinnut nähdä.

-- Ei sinun tarvitse lähteä yksinäsi. On eräs, joka on aina valmis kanssasi vaikka minne.

-- Kuka? kysyi Laurie ja pysähtyi kuuntelemaan.

-- Minä.

Laurie tuli nopeasti takaisin hänen luokseen, ojensi kätensä ja sanoi ääni karheana:

-- Minä olen itsekäs lurjus; mutta -- isoisä -- tiedäthän, että --

-- Herra paratkoon, tiedän kyllä. Olen itse nuorena kokenut saman ja sitten olen nähnyt isäsi kokemukset. Istu nyt, poikaseni, rauhallisesti kuuntelemaan minun suunnitelmiani. Kaikki on valmista ja voimme toteuttaa sen milloin hyvänsä. Isoisä piti kiinni pojan kädestä kuin peläten, että tämä karkaisi hänen käsistään niin kuin isänsä aikoinaan.

-- No niin, isoisä? sanoi Laurie osoittamatta erityistä kiinnostusta.

-- Minulla on Lontoossa liikeyrityksiä, jotka kaipaavat valvontaa. Ajattelin, että sinä ottaisit ne hoitoosi, mutta on kai sittenkin parempi, että käyn niihin käsiksi itse. Brooke hoitaa kyllä sillä välin täkäläiset asiat. Liikekumppanini tekevät melkein kaiken työn, ja minä olen mukana vain siihen asti, kun sinä asetut paikalleni.

-- Mutta sinähän inhoat matkustamista. Ja sinun iässäsi..., aloitti Laurie, joka oli kiitollinen uhrauksesta, mutta olisi kuitenkin mieluummin lähtenyt yksinään, jos hänen kerran täytyi matkustaa.

Vanhus tiesi sen mainiosti ja koetti juuri estää sitä, sillä kun pojanpoika oli tuollaisessa mielentilassa, ei häntä ollut viisasta jättää omiin hoteisiinsa. Niinpä hän koetti unohtaa kotoiset mukavuudet ja sanoi urheasti:

-- Hyvä mies, en minä nyt sentään aivan ikäloppu ole. Minusta on hauskaa ajatella matkaa. Se tekee vain hyvää vanhoille luilleni; nykypäivinähän matkustaminen on yhtä mukavaa kuin tuolissa istuminen.

Laurie liikahti levottomasti, mikä pani ajattelemaan, ettei ainakaan hänen tuolinsa ollut varsin mukava tai ettei suunnitelma ollut hänelle mieleen. Isoisä lisäsi kiireesti:

-- En aio tulla esiliinaksi enkä taakaksesi. Ajattelin vain ettet mielelläsi jätä minua yksin tänne. Saat vapaasti mennä minne haluat sillä aikaa kun minä huvittelen omalla tavallani. Minulla on ystäviä Lontoossa ja Pariisissa ja menen mielelläni heitä tervehtimään. Sinä voit sillä välin käydä Italiassa, Saksassa, Sveitsissä missä vain. Voit mielesi mukaan etsiä huvisi taideteoksista, musiikista, maisemista tai seikkailuista.

Lauriesta tuntui tällä hetkellä kuin hänen sydämensä olisi ollut auttamattomasti murtunut, ja koko maailma oli hänelle lohduton autiomaa. Mutta pari sanaa, jotka vanhus oli taitavasti sijoittanut viimeiseen lauseeseen, saivat murtuneen sydämen odottamatta sykähtämään ja loihtivat pienen keitaan autiomaahan. Laurie huoahti ja sanoi sitten välinpitämättömästi:

-- Aivan kuten haluat, isoisä. En välitä mihin menen tai mitä teen.

-- Mutta minä välitän, poika, muista se. Minä annan sinulle täyden vapauden luottaen, ettet käytä sitä väärin. Lupaa se minulle, Laurie.

-- Lupaan mitä ikinä pyydät.

-- Hyvä, ajatteli vanhus mielessään. -- Tällä hetkellä et välitä siitä, mitä lupaat, mutta tulee aika, jolloin tuo lupaus pitää sinut poissa pahoilta teiltä, jollen aivan erehdy.

Herra Laurence oli toimekas mies ja takoi niin kauan kuin rauta oli kuumaa, ja ennen kuin Laurie ehti tointua sen verran, että olisi ryhtynyt vastarintaan, he olivat jo matkalla. Valmistelujen kestäessä Laurie oli raskasmielinen, oikullinen ja hermostunut, hänelle ei maistunut ruoka, hän pukeutui huolimattomasti ja kulutti suuren osan ajastaan pianon ääressä. Hän karttoi Jota, mutta tuijotti häntä ikkunastaan niin kärsivän näköisenä, että Jo näki yöllä hänen kasvonsa unissaan ja tunsi päivällä raskasta syyllisyyttä.

Laurie ei milloinkaan puhunut onnettomasta rakkaudestaan niin kuin jotkut pettymyksen kärsineet eikä hän sallinut kenenkään, ei edes rouva Marchin, lohduttaa tai osoittaa myötätuntoa. Se oli jossakin suhteessa helpotus hänen ystävilleen. Mutta hänen lähtöään edeltävät viikot olivat surkeat ja kaikki olivat iloisia siitä, että poikaparka pääsi uuteen ympäristöön, joka auttaisi häntä unohtamaan surunsa. Laurie tietysti hymyili synkkänä tälle heidän harhaluulolleen, mutta antoi toisten pysyä käsityksessään ajatellen ylimielisesti, että hänen uskollinen rakkautensa kestäisi ikuisesti.

Lähdön hetkellä Laurie näytteli hyväntuulista ja huoletonta. Iloisuus ei tarttunut kehenkään, mutta toiset koettivat hänen tähtensä näyttää hilpeiltä, ja kaikki sujui mainiosti, kunnes rouva March suuteli häntä äidillisesti. Silloin Laurielle tuli kiire. Hän syleili kaikkia unohtamatta murheellista Hannaakaan ja juoksi alas portaita kuin henkensä edestä. Jo tuli kohta perästä huiskuttaakseen hänelle, jos hän sattuisi katsomaan taakseen. Laurie katsoikin, tuli takaisin, kiersi käsivartensa Jon ympäri ja katsoi häneen liikuttavan rukoilevasti:

-- Voi, Jo, etkö sittenkin voisi?

-- Teddy kulta, kunpa voisinkin!

Muuta ei sanottu. Seurasi hetken äänettömyys, sitten Laurie suoristautui ja sanoi: -- Hyvä on, mitä siitä! ja lähti. Mutta kaikki ei ollut hyvin, eikä Jo sanonut "mitä siitä", sillä Laurien kiharaisen pään hetkeksi painuessa hänen olkaansa vasten hänestä tuntui, kuin hän olisi haavoittanut parasta ystäväänsä. Ja kun Laurie lähti jälkeensä katsomatta, Jo tiesi ettei tämä milloinkaan palaisi hänen luokseen.

13

BETHIN SALAISUUS

Kun Jo keväällä palasi kotiin, hän järkyttyi huomatessaan Bethissä tapahtuneen muutoksen. Kukaan ei puhunut siitä eikä näyttänyt tajuavan sitä, sillä muutos oli tapahtunut vähitellen. Mutta Jo, jonka katse oli poissaolon aikana terävöitynyt, huomasi sen heti, ja kun hän näki sisarensa kasvot, raskas paino laskeutui hänen sydämelleen.

Beth ei ollut kalpeampi eikä paljon laihempi kuin syksyllä, mutta hän näytti oudon läpikuultavalta, ikään kuin kuolevaisen osa olisi hitaasti katoamassa ja kuolemattomuus hohtaisi jo hennon ihon läpi tehden sen kuvaamattoman kauniiksi. Jo näki ja tunsi sen, mutta hän ei puhunut mitään, ja vähitellen ensi vaikutelma osittain hälveni. Beth vaikutti tyytyväiseltä eikä kukaan näyttänyt epäilevän, että hän olisi sairas. Niinpä Jokin uusien huolien tullessa hetkeksi unohti pelkonsa.

Mutta Laurien lähdettyä ja rauhan palattua taloon epämääräinen huoli palasi ahdistamaan häntä. Jo oli kertonut rikkomuksensa ja saanut anteeksi. Mutta hänen näyttäessään säästönsä ja ehdottaessaan pientä vuoristomatkaa Beth kiitti häntä sydämellisesti ja pyysi, ettei lähdettäisi niin kauaksi kotoa. Meren rannikolle hän sen sijaan lähti mielellään, ja kun isoäiti ei suostunut lähtemään pienokaisten luota, matkusti Jo Bethin seurana hiljaiseen kylpylaitokseen, jossa tyttö saattoi päivät päästään oleskella ulkosalla ja antaa raittiiden merituulten puhaltaa hiukan väriä kalpeisiin poskiinsa.

Kylpylaitoksessa oli vähän vieraita, eivätkä tytöt juuri tehneet tuttavuutta heidän kanssaan, pysyttelivät enimmäkseen kahden kesken. Ujo Beth ei välittänyt seuraelämästä, Jo taas oli kokonaan antautunut hoitamaan sisartaan eikä kiinnittänyt huomiota mihinkään muuhun. He olivat toisilleen kaikki kaikessa ja kulkivat aina yhdessä huomaamatta niitä myötätuntoisia katseita, jotka heitä seurasivat.

He tunsivat pitkän eron lähenevän, mutta kumpikaan ei puhunut siitä, sillä lähimpien omaisten välillä vallitsee usein pidättyvyys, jota on vaikea voittaa. Josta tuntui kuin verho olisi valahtanut heidän välilleen, mutta hän ei voinut kohottaa sitä, sillä Bethiä ympäröivä hiljaisuus oli kuin jotakin pyhää. Sen vuoksi hän odotti, että Beth itse puhuisi.

Jo hämmästeli -- ja tunsi samalla kiitollisuutta, etteivät isä ja äiti huomanneet sitä, minkä hän näki. Noiden hiljaisten viikkojen aikana varjot kävivät yhä selvemmiksi, mutta hän ei kirjoittanut siitä kotiin; vanhemmat havaitsisivat kyllä Bethin tilan, kun tämä palaisi kotiin yhtä heikkona kuin oli lähtiessään. Jo pohti, aavistiko sisar itse katkeran totuuden ja millaiset mietteet liikkuivat tämän mielessä pitkinä tunteina, kun hän makasi lämpimällä kalliolla pää Jon helmassa raikkaan tuulen hivellessä kasvoja ja meren laineiden laulaessa jalkojen juuressa.

Eräänä päivänä Beth avautui. Jo luuli sisaren nukkuvan, kun tämä makasi niin hiljaa; hän laski kirjan käsistään ja jäi katsomaan Bethiä koettaen löytää edes vähän toivoa poskien hennosta punasta. Mutta kasvot olivat kaidat ja kädet näyttivät liian heikoilta pitelemään edes pieniä näkinkenkiä, joita ne olivat keränneet. Sillä hetkellä Jo tunsi kipeämmin kuin koskaan ennen, että Beth luisui hiljalleen hänen käsistään, ja vaistomaisesti hän kiersi käsivartensa lujemmin sisaren ympärille. Hetkeksi hänen silmänsä sumenivat, ettei hän nähnyt mitään, ja kun ne jälleen kirkastuivat, Beth katseli häneen niin hellästi, että sanoja olisi tuskin tarvittukaan.

-- Jo kulta, olen iloinen että tiedät salaisuuteni. Olen yrittänyt kertoa sinulle, mutta en ole voinut.

Jo ei vastannut, hän painoi vain poskensa siskon poskea vasten. Hän ei vuodattanut kyyneltäkään, sillä kun Jon suru oli syvintä, hän ei itkenyt. Mutta sillä hetkellä hän oli heikompi ja Beth koetti lohduttaa ja tukea häntä kiertäen käsivartensa hänen kaulaansa ja kuiskaten tyynnyttäviä sanoja hänen korvaansa.

-- Olen jo kauan tiennyt sen, siskokulta. Nyt olen jo tottunut eikä sitä ole enää vaikea kestää. Ajattele asiaa siltä kannalta äläkä ole huolissasi minusta, sillä näin on parasta. Niin, Jo, näin on parasta.

-- Tämänkö vuoksi olit niin onneton viime syksynä, Beth? Sinä tiesit jo silloin ja olet näin kauan pitänyt salaisuutesi, eikö niin? kysyi Jo. Hän ei halunnut myöntää että näin oli parasta, mutta iloitsi siitä, ettei Laurie ollut aiheuttanut Bethin murhetta.

-- Niin, silloin lakkasin toivomasta, vaikka en tahtonut sitä myöntää. Koetin pitää sitä sairaalloisena kuvitelmana enkä tahtonut tehdä ketään levottomaksi. Mutta kun näin, miten terveitä ja vahvoja te kaikki olitte ja miten te suunnittelitte kaikenlaista hauskaa, silloin tuntui vaikealta, ettei minusta tulisikaan samanlaista kuin te. Se oli kurjaa, Jo.

-- Voi Beth, mikset kertonut minulle, että olisin saanut auttaa ja lohduttaa sinua? Kuinka saatoit salata sen minulta ja kantaa taakkasi aivan yksin?

Jon ääneen sisältyi hellää soimausta, ja hänen sydäntään ahdisti, kun hän ajatteli taistelua, jonka Beth oli saanut hiljaisuudessa käydä, ennen kuin hän saattoi jättää jäähyväiset terveydelle, rakkaudelle ja elämälle ja ottaa ristin ilomielin kantaakseen.

-- Ehkä se oli väärin, mutta tarkoitukseni oli tehdä oikein. En ollut itsekään varma, kukaan ei puhunut siitä mitään ja minä toivoin, että olin erehtynyt. Olisi ollut itsekästä pelotella teitä, kun äiti oli huolissaan Megin vuoksi, Amy kaukana poissa, ja sinä ja Laurie olitte niin onnellisia -- ainakin minä luulin niin.

-- Ja minä luulin sinun rakastavan häntä ja lähdin pois, kun en itse voinut rakastaa, huudahti Jo iloisena, kun vihdoin sai kertoa totuuden.

Beth näytti hämmästyvän ajatusta niin, että Jon täytyi surustaan huolimatta hymyillä. Sitten hän lisäsi hellästi:

-- Sinä et siis rakastanut häntä, kultaseni? Minä pelkäsin sitä ja kuvittelin, että sydänparkasi oli täynnä rakkaussuruja koko ajan poissa ollessani.

-- Mutta Jo, miten minä olisin voinut rakastua häneen, kun hän piti sinusta? kysyi Beth viattomasti. -- Minä pidän hänestä paljon, hän on hyvä minulle. Mutta koskaan hän ei voisi olla minulle muu kuin veli. Toivon että hänestä kerran tuleekin veljeni.

-- Ei ainakaan minun ansiostani, virkkoi Jo päättäväisesti. Amy on enää jäljellä, ja he sopisivatkin hyvin yhteen. Mutta tällä hetkellä en välitä niistä asioista vähääkään. En välitä kenestäkään muusta kuin sinusta, Beth. Sinun täytyy parantua.

-- Voi kuinka hartaasti haluaisinkin tulla terveeksi! Minä koetan parhaani, mutta joka päivä tunnen heikontuvani ja tunnen yhä varmemmin, etten koskaan toivu. Tämä on kuin vuoroveden vaihtuminen. Se tapahtuu hitaasti, mutta kukaan ei voi sitä estää.

-- Se täytyy estää. Sinun aikasi ei vielä saa loppua, sinähän olet vasta yhdeksäntoista. Sinä et saa kuolla. Minä teen jotakin, rukoilen ja taistelen sitä vastaan. Minä pidän sinut luonani, vaikka mikä olisi, meidän täytyy löytää keinoja, vielä ei voi olla liian myöhäistä, Jumala ei voi olla niin julma, että ryöstäisi sinut minulta, huudahti Jo uhmaavasti, sillä hänen mielensä ei ollut suinkaan yhtä nöyrän alistuva kuin Bethin.

Yksinkertaiset, vilpittömät ihmiset eivät paljon puhu uskostaan. Se näyttäytyy pikemmin teoissa kuin sanoissa ja sillä on voimakkaampi vaikutus kuin saarnoilla ja selityksillä. Beth ei osannut selittää uskoaan, joka antoi hänelle voimaa ja rohkeutta luopua elämästä ja iloisena odottaa kuolemaa.

Luottavaisena kuin lapsi hän jätti kaikki kysymykset ja turvautui Isään Jumalaan ja Luonto-äitiin varmana siitä, että nämä yksin voivat parhaiten vahvistaa ja opettaa sekä sielua että ruumista niin tätä kuin tulevaakin elämää varten. Hän ei nuhdellut Jota tekohurskaasti, vaan rakasti sisartaan entistä enemmän tämän kiihkeän kiintymyksen vuoksi. Beth ei voinut sanoa: Kuolen mielelläni, -- sillä hänestä oli ihanaa elää. Hän saattoi vain huokaista: Koetan tyytyä, ja piti tiukasti kiinni Josta, kun katkera suru ensi kertaa valtasi heidät kummankin.

Jonkin ajan kuluttua Beth rauhoittui ja sanoi:

-- Kerrotko kotona kun palaamme?

-- Luulen että he näkevät sen kertomattakin, huokasi Jo, sillä hänestä tuntui että Beth huononi päivä päivältä.

-- Ei se ole varmaa. Olen kuullut, että usein ne, jotka rakastavat eniten, ovat sokeimpia sellaisissa asioissa. Jos he eivät huomaa, niin kerro sinä heille minun puolestani. En halua salata heiltä mitään ja on parasta valmistaa heitä. Megillä on John ja pienokaiset lohdutuksenaan, mutta sinun täytyy tukea isää ja äitiä, tuethan Jo?

-- Tuen jos pystyn. Mutta Beth, minä en anna vielä periksi. Minä tahdon uskoa, että se onkin pelkkää kuvittelua, ja saada sinutkin ajattelemaan niin, sanoi Jo koettaen puhua iloisesti.

Beth makasi hetken ajatuksissaan, sitten hän sanoi rauhalliseen tapaansa:

-- En osaa oikein ilmaista ajatuksiani, enkä yrittäisikään selittää niitä muille kuin sinulle, Jo. Tahtoisin vain sanoa, että tuntuu kuin minun elämäni olisi alusta alkaen tarkoitettu lyhyeksi. En ole sellainen kuin te toiset. En koskaan ole suunnitellut, mitä tekisin aikuisena. En milloinkaan ole ajatellut meneväni naimisiin niin kuin te. En oikein ole osannut kuvitella itseäni muuna kuin pienenä, tyhmänä Bethinä, joka häärää kotona ja on hyödyksi vain siellä. En ole koskaan halunnut lähteä kotoa, ja nytkin minusta on vaikeinta erota teistä. En pelkää yhtään, mutta minusta tuntuu, että minulla on taivaassakin koti-ikävä.

Jo ei voinut vastata; vähään aikaan ei kuulunutkaan kuin tuulen humina ja laineitten loiskuntaa. Valkosiipinen lokki lensi ohi, ja auringon säteet leikittelivät sen hopeanhohteisessa rinnassa. Beth seurasi sitä silmillään, kunnes se katosi näkyvistä ja hänen katseensa kävi surulliseksi.

Pieni harmaa rantasipi sipsutti rantaa pitkin piipittäen hiljaa kuin olisi iloinnut merestä ja auringosta. Se tuli aivan lähelle Bethiä, tirkisteli häntä ystävällisesti toisella silmällään ja kävi kodikkaasti hänen viereensä kivelle märkiä höyheniään sukimaan. Beth hymyili tyytyväisenä, kun lintu näytti pyrkivän hänen ystäväkseen ja oli muistuttamassa, että hän vielä sai nauttia ihanasta maailmasta.

-- Lintu pieni! Katso, miten se on kesy. Minä pidän näistä linnuista enemmän kuin lokeista. Ne eivät ole yhtä uljaita ja kauniita, mutta sen sijaan onnellisen ja luottavaisen näköisiä pikku olentoja. Viime kesänä sanoin näitä omiksi linnuikseni ja äidinkin mielestä ne muistuttivat minua. Ne ovat ahkeria, vaatimattomia olentoja, jotka aina pysyttelevät rannikolla ja sirkuttavat omaa tyytyväistä lauluaan. Sinä olet kuin lokki, uljas ja voimakas, sinä rakastat myrskyä ja tuulta, lennät kauas merelle etkä kaipaa ketään toveria. Meg on kyyhkynen ja Amy kuin leivonen, josta hän kirjoittaa; yrittää korkealle pilviin, mutta palaa aina takaisin omaan pesäänsä. Amy kulta! Hän on kovin kunnianhimoinen, mutta hänellä on hyvä ja hellä sydän. Lensi hän miten korkealle hyvänsä, kotiaan hän ei unohda. Toivon että vielä näen hänet, mutta hän tuntuu olevan tavattoman kaukana.

-- Hän tulee keväällä ja silloin voit ottaa hänet iloisena vastaan. Minä aion saada sinut terveeksi ja punaposkiseksi siihen mennessä, sanoi Jo, ja hänestä tuntui että Bethissä puhetapa oli muuttunut eniten. Tämä ilmaisi nyt ajatuksensa välittömästi ja vaivattomasti, aivan toisin kuin entinen ujo Beth.

-- Jo kulta, ei kannata enää toivoa. Mutta ei surra vaan ollaan iloisia, niin kauan kuin saamme olla yhdessä. Meillä on hauskaa keskenämme, sillä minulla ei ole kovia tuskia ja uskon, että kaikki käy helposti, kun sinä olet tukenani.

Jo kumartui suutelemaan sisarensa rauhallisia kasvoja ja tuolla suudelmalla hän lupautui sieluineen ruumiineen palvelemaan Bethiä.

Jo oli oikeassa. Heidän palatessaan kotiin ei tarvittu enää sanoja, sillä isä ja äiti näkivät nyt selvästi sen, miltä he olivat viimeiseen asti toivoneet säästyvänsä. Matkasta väsyneenä Beth meni heti vuoteeseen sanottuaan olevansa iloinen, kun pääsi taas kotiin. Kun Jo tuli alakertaan, hän näki että oli turha kertoa Bethin salaisuutta. Isä nojasi uunin reunukseen eikä kääntynyt hänen tullessaan, mutta äiti ojensi kätensä kuin apua anoen, ja Jo meni ääneti lohduttamaan häntä.

14

UUSIA VAIKUTELMIA

Kello kolmen aikaan iltapäivällä koko Nizzan hienosto oli kävelemässä Promenade des Anglais'lla, joka oli ihastuttava kävelypaikka. Palmut, kukkaistutukset ja trooppiset pensaat reunustivat sitä. Toisella puolen aaltoili meri ja toisella puolen oli ajotie, jonka varrella oli huviloita ja hotelleja, kun taas kauempana näkyi appelsiinipuiden peittämiä kukkuloita. Siellä oli monien kansallisuuksien edustajia, siellä puhuttiin monia eri kieliä ja käytettiin monenlaisia pukuja.

Aurinkoisina päivinä näkymä oli iloinen ja värikäs kuin karnevaalien aikaan; tiellä vilisi englantilaisia, ranskalaisia, espanjalaisia, venäläisiä, juutalaisia ja amerikkalaisia. He ajelivat, istuskelivat tai maleksivat vaihtaen uutisia tai arvostellen viimeksi saapunutta kuuluisuutta. Ajoneuvojen kuosikin vaihteli; erityisesti kiintyi huomio mataliin korivaunuihin, joissa naiset ajelivat ohjaten omin käsin vilkasta poniparia. Kirkkaanvärinen verkko esti heidän avaria hameenhelmojaan laahaamasta maata, ja takapukilla istui pieni hevospoika.

Joulupäivänä asteli kävelytietä pitkin kookas nuori mies kädet selän takana ja kasvoilla hajamielinen ilme. Hän näytti piirteiltään italialaiselta, oli pukeutunut englantilaisittain, mutta käyttäytyi amerikkalaisen huolettomasti. Moni nainen kääntyi katsomaan häntä ihastuneena, ja moni keikari kohautti olkapäitään ja kadehti hänen komeata vartaloaan. Kävelytiellä olisi voinut mielin määrin ihailla kauniita kasvoja, mutta nuorukainen ei kiinnittänyt niihin huomiota, katsoi vain joskus tarkemmin jotakuta vaaleatukkaista tyttöä tai sinipukuista naista. Hän saapui juuri tien päähän ja pysähtyi hetkeksi tuumimaan, menisikö puistoon kuuntelemaan musiikkia vai jatkaisiko matkaa pitkin rannikkoa vuorille päin. Samassa kuului nopeaa kavioiden kapsetta, joka sai nuoren miehen katsahtamaan ylös. Joku nainen ajoi yksin korivaunuissa. Hän oli nuori, vaalea ja sinipukuinen. Hetken nuorukainen tuijotti häntä, sitten hänen kasvonsa kirkastuivat, hän heilautti poikamaisesti hattuaan ja juoksi tytön luo.

-- Voi Laurie, sinäkö siinä todella olet? Luulin ettet tulisikaan! huudahti Amy, päästi ohjakset ja ojensi molemmat kätensä Laurielle -- suureksi kauhuksi eräälle ranskalaiselle äidille, joka kiiruhti tyttärensä askeleita, jotta noiden hupsujen englantilaisten vapaa käytös ei turmelisi tämän viattomuutta.

-- Jouduin vähän viipymään matkalla, mutta lupasin tulla jouluksi teidän luoksenne ja tässä olen.

-- Miten isoisäsi voi? Milloin sinä tulit? Missä sinä asut?

-- Oikein hyvin -- eilen illalla -- Chauvain-hotellissa. Kävin tapaamassa teitä, mutta olitte kaikki ulkona.

-- Minulla on niin paljon puhuttavaa, etten tiedä mistä alkaisin! Nouse vaunuihin, niin saamme jutella rauhassa. Olen ajelulla ja kaipasinkin juuri seuraa. Flo valmistautuu iltaa varten.

-- Onko teillä illalla tanssiaiset?

-- Hotellissa on joulukutsut. Siellä asuu paljon amerikkalaisia, jotka juhlivat päivän kunniaksi. Sinä tulet tietysti myös. Täti ihastuu siitä kovin.

-- Kiitos. Mihin me nyt ajamme? kysyi Laurie nojautuen taapäin ja ristien käsivartensa rinnalleen. Se miellytti Amya, joka ajoi mieluummin itse, varsinkin kun hänellä oli pieni piiska ja siniset ohjakset, jotka näyttivät hauskoilta ponien valkoista selkää vasten.

-- Ensin postia hakemaan ja sitten Castle Hilliin. Sieltä on ihana näköala ja minusta on hauska ruokkia riikinkukkoja. Oletko sinä käynyt siellä koskaan?

-- Olen useinkin, eikä minulla ole mitään sitä vastaan, jos menemme sinne taas.

-- Kerro nyt asioistasi. Viimeksi kuulin sinusta, kun isoisäsi kirjoitti odottavansa sinua takaisin Berliinistä.

-- Niin, olin siellä kuukauden ja tapasin sitten isoisän Pariisissa, jonne hän oli asettunut talveksi. Hänellä on siellä ystäviä, ja hän viihtyy oikein hyvin. Minä menen ja tulen aivan kuten haluan ja kaikki sujuu loistavasti.

-- Sepä on mukava järjestely, sanoi Amy, joka kaipasi jotakin Laurien olemuksessa, vaikka ei osannut sanoa mitä.

-- Niin no, isoisä vihaa matkustamista, minä taas en viihdy aloillani. Sen vuoksi me kumpikin teemme niin kuin huvittaa emmekä vaivaa toisiamme. Käyn usein hänen luonaan, hän kuuntelee mielellään kun kerron seikkailuistani. Minusta taas on hauska tietää, että joku iloitsee, kun palaan retkiltäni. Tämä on vanha, likainen pesä, eikö olekin? hän jatkoi, kun he ajoivat pitkin puistokatua Napoleonin torille, joka sijaitsi kaupungin vanhimmassa osassa.

-- Lika on täällä maalauksellista eikä haittaa lainkaan. Joki ja kukkula ovat ihania, ja minua viehättävät nuo kapeat poikkikadut. Meidän on annettava tuon juhlakulkueen mennä ensin. Se on matkalla Pyhän Johanneksen kirkkoon.

Laurien katsellessa välinpitämättömänä juhlakulkuetta, jossa asteli pappeja katoksien varjossa, vahakynttilöitä kantavia valkohuntuisia nunnia ja sinipukuisia laulavia kuoripoikia, Amy tutki häntä sivultapäin ja huomasi joutuvansa oudon ujouden valtaan.