Part 12

Professori puhui lämpimästi. Hän astui uunin luo rutistellen lehteä käsissään. Jo istui hiljaa, mutta hänestä tuntui kuin tuli olisi tarttunut häneen, sillä kun kolmikolkkahattu oli jo kohonnut savuna ilmaan, Jon posket hehkuivat vielä kauan tulipunaisina.

-- Tahtoisin polttaa tuolla lailla kaiken muunkin roskan, mutisi professori palatessaan keventyneenä uunin luota.

Jo ajatteli miten mahtava rovio syntyisikään kaikista hänen kirjoituksistaan, ja vaivalla ansaitut rahat painoivat sillä hetkellä raskaasti hänen omaatuntoaan. Mutta hän puolustautui ajattelemalla, etteivät hänen omat kirjoituksensa myrkyttäneet ketään. Ne olivat tyhjänpäiväisiä, mutta vaarattomia, eikä hänen tarvinnut tuskailla niiden takia. Hän tarttui kirjaansa ja sanoi innokkaan näköisenä:

-- Jatkammeko? Minä olen nyt oikein ahkera ja käyttäydyn kunnolla.

-- Toivon sitä, vastasi professori, mutta hän tarkoitti sillä enemmän kuin Jo aavistikaan. Kohdatessaan opettajan vakavan, ystävällisen katseen Josta tuntui kuin hänen otsalleen olisi painettu suurin kirjaimin "Viikkolehti Tulivuori".

Heti omaan huoneeseensa päästyään Jo veti esiin juttunsa ja luki uudelleen jokaisen alusta loppuun. Herra Bhaer käytti toisinaan silmälaseja ja Jo oli kerran koettanut niitä ja nauranut nähdessään, miten ne suurensivat kirjan pienet kirjaimet. Nyt hän näytti saaneen professorin henkiset ja siveellisetkin silmälasit, sillä hänen kertomusparkojensa virheet paljastuivat hänelle niin räikeinä että inhotti.

-- Ne ovat roskaa, ja jos jatkan tähän tapaan, päädyn pahempaan kuin roskaan, sillä jokainen juttu on edellistä kehnompi. Olen ollut sokea ja vahingoittanut ympäristöäni ja itseäni rahan tähden. Tiedän että asia on niin, sillä en voi lukea tätä hölynpölyä häpeämättä sitä suunnattomasti. Entä jos perhe näkisi nämä tai herra Bhaer saisi ne käsiinsä?

Jo punastui pelkästä ajatuksesta, ja työnsi koko pinkan uuniin rovioksi, joka oli saada aikaan nokivalkean.

-- Kas niin, se on juuri omiaan mokomalle roskalle. Luulen että olisi parempi polttaa koko talo kuin antaa ihmisten käsiin tätä minun ruutiani, mietti Jo katsellessaan, miten "Juran paholainen" hiiltyi tulisilmäiseksi kekäleeksi.

Mutta kun kolmen kuukauden työstä ei ollut jäljellä kuin tuhkakasa ja joukko kolikoita hänen sylissään, Jo tuli totiseksi, ja siinä lattialla istuessaan hän pohti mitä tekisi rahoillaan.

-- En kai minä vielä ole ehtinyt saada varsin paljon pahaa aikaan, niin että voin pitää nämä rahat korvauksen ajasta, hän virkkoi pitkän tuumailun jälkeen. Sitten hän lisäsi kärsimättömästi: -- Jospa ihmisellä ei olisi lainkaan omaatuntoa, se on niin kovin vaivalloinen. Selviäisin loistavasti, jollen pitäisi niin tarkkaa lukua oikeasta ja väärästä. Toisinaan toivon, että isä ja äiti eivät olisi olleet niin vaativaisia siinä suhteessa.

Jo ei enää kirjoittanut jännityskertomuksia. Sen sijaan hän meni nyt toiseen äärimmäisyyteen niin kuin hänenlaisensa usein ja kirjoitti kertomuksen, jota pikemminkin olisi voinut nimittää saarnaksi, niin täynnä moraalia se oli. Hän itse epäili alusta lähtien sen onnistumista, sillä hänen vilkas mielikuvituksensa ja tyttömäinen romanttisuutensa eivät päässeet oikeuksiinsa tällä uudella alalla. Tämä opettavainen taidonnäyte kävi useilla kustantajilla, mutta sitä ei julkaistu ja Jo oli jo taipuvainen yhtymään herra Dashwoodin mielipiteeseen, että siveyssaarnat eivät mene kaupaksi.

Tämän jälkeen hän yritti kirjoittaa lapsille ja olisi sillä alalla menestynytkin, ellei olisi ollut niin ahne, että vaati kunnon palkkioita. Ainoa henkilö, joka tarjoutui maksamaan kyllin suuren korvauksen lasten kertomuksista, oli muuan kunnioitettava herra, joka katsoi tehtäväkseen käännyttää koko maailman omaan yksityiseen uskoonsa.

Jo kirjoitti mielellään lapsille, mutta hän ei voinut suostua lähettämään kertomuksissaan karhujen suuhun tai härkien puskettaviksi poikia vain siksi, että he eivät käyneet tiettyä pyhäkoulua, eikä jakamaan tuon pyhäkoulun kilteille oppilaille kaikkea mahdollista siunausta koristelluista piparkakuista enkeleihin asti, jotka saattaisivat heitä kun he virsiä ja rukouksia sopertaen erosivat tästä maailmasta. Niinpä siitäkään ei tullut mitään, ja silloin Jo painoi korkin mustepullonsa suulle ja sanoi nöyrästi:

-- En minä osaa mitään. Odotan kunnes opin ja siihen saakka lakaisen vaikka katuja, jollen löydä parempaa työtä. Se on ainakin kunniallinen ammatti. Tämä päätös todisti, että vastoinkäymiset olivat olleet Jolle hyväksi.

Näiden sisäisten mullistusten tapahtuessa Jon ulkonainen elämä oli yhtä kiireistä ja yksitoikkoista kuin tavallisesti. Vain professori Bhaer huomasi, että hän toisinaan näytti vakavalta ja hiukan surulliselta.

Professori teki huomioita kaikessa hiljaisuudessa, eikä Jo aavistanut, että tämä tarkkasi häntä nähdäkseen oliko tyttö ottanut varteen huomautukset. Jo näytti ottaneen, ja professori oli tyytyväinen. Hän tiesi että tyttö oli lakannut kirjoittamasta, vaikka asiasta ei puhuttu sanaakaan. Jon etusormi ei ollut enää musteessa; hän vietti iltansa alakerrassa ja opiskeli kärsivällisesti. Hän tahtoi ilmeisesti käyttää aikansa johonkin hyödylliseen, vaikka siitä ei olisikaan hänelle huvia.

Professori auttoi häntä monin tavoin ja osoittautui tosi ystäväksi. Jo oli tyytyväinen, sillä nyt kun hänen kynänsä oli joutilaana, hän oppi paljon muutakin kuin saksaa ja laski perustuksen oman elämänsä jännityskertomukselle.

Talvi oli hauska ja oleskelu venyi pitkäksi, sillä Jo lähti Kirken perheestä vasta kesäkuussa. Kaikki näyttivät olevan pahoilla mielin, kun lähtöpäivä läheni. Lapset olivat aivan lohduttomia, ja herra Bhaerin tukka pörrötti pystyssä päälaella, hänen oli näet tapana pörröttää sitä raivokkaasti, kun hänen mielenrauhansa oli järkkynyt.

-- Kotiin! Voi teitä onnellista, jolla on koti mihin mennä, hän sanoi, kun Jo kertoi matkustavansa. Hän istui ääneti nurkassaan ja siveli partaansa Jon pitäessä jäähyväiskestejä viimeisenä iltana.

Jon oli määrä lähteä aikaisin aamulla ja hän hyvästeli sen vuoksi jo illalla. Kun professorin vuoro tuli, Jo sanoi lämpimästi:

-- Ettehän unohda tulla meitä tervehtimään, jos joskus käytte sielläpäin? En milloinkaan anna anteeksi jos unohdatte, sillä minä tahtoisin, että kaikki omaiseni tutustuisivat ystävääni.

-- Ihanko totta? Saanko tulla? kysyi professori ja katsoi Jota kasvoillaan innostunut ilme, jota tyttö ei huomannut.

-- Tulkaa ensi kuussa. Laurie suorittaa silloin tutkintonsa ja se olisi varmaan uutta nähtävää teille.

-- Onko tuo Laurie se paras ystävänne, josta olette puhunut? Bhaer kysyi muuttuneella äänellä.

-- On, hän on poikakultani, Teddy. Olen hyvin ylpeä hänestä ja haluaisin teidän tapaavan hänet.

Jo katsahti professoriin iloiten jo edeltäkäsin ajatuksesta, että saisi esittää nämä kaksi toisilleen. Jokin herra Bhaerin kasvoissa sai hänet äkkiä muistamaan, että Laurie oli kenties muutakin kuin 'paras ystävä', ja hän tunsi tahtomattaan punastuvansa, tietysti vain sen vuoksi, että hartaasti toivoi voivansa näyttää välinpitämättömältä. Mitä enemmän hän koetti vastustaa, sitä punaisemmaksi hän tuli.

Jo ei olisi tiennyt mitä tehdä, jollei Tina olisi sattunut istumaan hänen sylissään. Onneksi lapsi sai juuri sillä hetkellä päähänsä halata häntä. Jo sai kasvonsa silmänräpäykseksi piiloon, ja hän toivoi ettei professori olisi huomannut mitään. Mutta tämä oli huomannut ja hänen omat kasvonsa, jotka hetken olivat näyttäneet hämmentyneiltä, saivat tavallisen ilmeensä kun hän sanoi sydämellisesti:

-- En minä taida ehtiä matkustaa, mutta uskon että ystävänne suoriutuu hyvin. Teille toivotan parhainta onnea. Jumala teitä siunatkoon! Hän puristi lämpimästi Jon kättä, nosti Tinan olkapäilleen ja lähti.

Mutta poikien mentyä vuoteeseen hän istui kauan takkatulen ääressä kasvoillaan väsynyt ilme ja kalvava koti-ikävä sydämessään. Hän näki mielessään yhä Jon lapsi sylissään ja kasvoillaan uusi, pehmeä ilme. Professorin pää painui hetkeksi käsien varaan, sitten hän hypähti pystyyn ja kulki edestakaisin huoneessa ikään kuin etsien jotakin, jota ei saattanut löytää.

-- Se ei ole minua varten; en saa toivoakaan sitä, hän sanoi itsekseen raskaasti huoaten. Sitten, ikään kuin katuen mieleen noussutta kaipausta hän kumartui suutelemaan pieniä kiharapäitä tyynyllä, sytytti harvoin käyttämänsä merenvahapiipun ja avasi Platonin.

Hän koetti miehekkäästi parhaansa. Mutta tuskinpa kaksi vallatonta poikaa, merenvahapiippu tai jumalainen Platonkaan korvasivat edes tyydyttävästi vaimoa, lasta ja kotia.

Vaikka oli hyvin varhaista, hän oli aamulla asemalla saattamassa Jota; ja hänen ansiostaan tyttö sai alkaa yksinäisen matkansa seuranaan kimppu orvokkeja, muistissaan kuva tutuista kasvoista, jotka hymyilivät hyvästiksi, ja mielessään onnellinen ajatus:

-- Talvi on ohi, en ole kirjoittanut yhtään kirjaa enkä ansainnut omaisuutta. Mutta olen saanut ystävän, joka on omistamisen arvoinen, ja yritän pitää hänet ystävänäni koko elämäni.

12

SYDÄNSURUA

Laurie oli sinä talvena opiskellut täydellä tarmolla, mitkä sitten hänen vaikuttimensa lienevätkin olleet. Hän suoritti tutkintonsa kunnialla ja piti latinankielisen puheen lasketellen lauseensa sulavasti ja kaunopuheisesti kuin Demosthenes, kuten hänen toverinsa selittivät. Miten ylpeä hänen isoisänsä olikaan! Pastori ja rouva March, John ja Meg, Jo ja Beth, kaikki olivat läsnä, olivat iloisia hänen puolestaan ja ihailivat häntä väsymättömästi.

-- Minun on pakko jäädä noille kirotuille illallisille, mutta tulen kotiin aikaisin aamulla. Tulettehan minua vastaan, tytöt, niin kuin ennenkin? sanoi Laurie auttaessaan tyttöjä vaunuihin, kun päivän juhlallisuudet olivat päättyneet. Hän sanoi "tytöt", mutta hän tarkoitti Jota, joka yksin oli säilyttänyt tuon vanhan tavan. Tämä ei huomannut kieltää vaan vastasi lämpimästi:

-- Minä tulen, Teddy, satoi tai paistoi, marssin edelläsi ja soitan huuliharpulla "Eläköön, nyt voittoisa sankari saapuu!"

Laurie kiitti häntä katseella, joka sai Jon äkkiä kauhistuen ajattelemaan: Voi minua onnetonta! Hän varmasti sanoo minulle jotain, ja mitä minä silloin teen?

Illan vakava pohdinta ja aamun ahkera uurastus rauhoittivat häntä vähän. Hän päätti, ettei olisi niin turhamainen, että odottaisi toisen kosivan, kun kerran jo monella tavoin oli osoittanut, minkä vastauksen antaisi. Sovittuun aikaan hän lähti ja toivoi hartaasti, ettei joutuisi haavoittamaan Teddyn herkkiä tunteita.

Hän pistäytyi ohimennen Megin luona, peuhasi siellä hetken Daisyn ja Demijohnin kanssa ja tunsi saavansa uutta voimaa edessä olevaan tapaamiseen. Mutta kun hän etäältä erotti Laurien kookkaan vartalon, hän tunsi suurta halua kääntyä ympäri ja juosta tiehensä.

-- Missä huuliharppu on, Jo? huusi Laurie päästyään äänenkantaman päähän.

-- Minä unohdin sen, vastasi Jo ja rohkaistui, sillä tuollaista tervehdystä ei oikein voinut odottaa rakastuneelta.

Tullessaan ennen Laurieta vastaan Jon oli ollut tapana tarttua tämän käsivarteen. Nyt hän ei tehnyt niin, mutta Laurie ei huomauttanut siitä, vaan puhui innokkaasti kaiken maailman asioista. Se oli huono enne. He kääntyivät polulle, joka vei kotiin pienen lehdon läpi. Siellä Laurie hiljensi kulkuaan ja kadotti äkkiä kaunopuheisuutensa. Silloin tällöin syntyi painostava äänettömyys. Pelastaakseen keskustelun Jo sanoi kerran, kun hiljaisuus taas uhkasi:

-- No nyt saat pitää pitkän, ihanan loman!

-- Niin aionkin.

Hänen päättäväinen äänensävynsä sai Jon nostamaan katseensa. Hän näki Laurien silmistä, että pelätty hetki oli koittanut. Hän kohotti kätensä anovasti.

-- Ei, Teddy, ole niin kiltti!

-- Minä puhun nyt ja sinun täytyy kuunnella. Nyt ei mikään auta, Jo. Meidän täytyy saada välimme selväksi, mitä pikemmin, sitä parempi meille kummallekin, Laurie vastasi punehtuneena ja kiihtyneenä.

-- Sano sitten mitä sinulla on sanottavaa, minä kuuntelen, Jo sanoi alistuneesti.

Laurie ei tiennyt vielä paljon rakkaudesta, mutta hän tarkoitti täyttä totta ja hänen oli saatava asiansa sanotuksi, vaikka henki olisi mennyt. Niinpä hän kävi käsiksi asiaan luonteenomaisella äkkipikaisuudellaan. Miehekkäistä ponnistuksista huolimatta hänen äänensä värähti silloin tällöin, kun hän puhui:

-- Olen rakastanut sinua, Jo, niin kauan kuin olen tuntenut sinut. En mahda sille mitään. Olen koettanut näyttää sinulle tunteeni, mutta sinä et ole antanut. Nyt sinun on kuunneltava minua ja tahdon sinulta vastauksen, sillä en kestä tätä enää.

Olisin tahtonut säästää sinut tältä. Luulin että ymmärtäisit..., aloitti Jo joka oli huomannut asian vaikeammaksi kuin oli odottanut.

-- Tiedän sen, mutta tyttölapset ovat niin merkillisiä, ettei koskaan voi tietää mitä he tarkoittavat. He sanovat 'ei' silloin kun tarkoittavat 'kyllä', ja kiusaavat miehen järjiltään ihan huvin vuoksi, vastasi Laurie vetäen kiistämättömän tosiseikan puolustuksekseen.

-- Minä en tee niin. En ole koskaan tahtonut saada sinua rakastumaan itseeni ja lähdin pois estääkseni sen.

-- Minä arvasin sen. Se oli ihan sinun kaltaistasi, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä. Minä rakastan sinua vain enemmän ja olen tehnyt ankarasti työtä ollakseni sinulle mieliksi. Olen lopettanut biljardinpeluun ja kaiken, mistä sinä et pidä, olen odottanut enkä ole valittanut koskaan, sillä olen toivonut sinun rakastavan minua, vaikka en ole puoleksikaan niin hyvä kuin -- tässä Laurien ääni petti, ja hän rupesi listimään voikukkia selvitellessään kirottua kurkkuaan.

-- Sinä olet hyvä. Sinä olet aivan liian hyvä minulle. Minä olen kiitollinen sinulle. Olen oikein ylpeä sinusta ja pidän sinusta paljon, enkä käsitä miksi en voi rakastaa sinua niin kuin tahtoisit. Olen koettanut, mutta en voi muuttaa tunteitani, ja sen vuoksi valehtelisin, jos sanoisin rakastavani sinua.

-- Ihanko totta, Jo?

Laurie tarttui Jon molempiin käsiin ja katsoi kysyessään tyttöä tavalla, jota tämä ei helpolla unohtanut.

-- Ihan totta, hyvä ystävä.

He seisoivat lehdossa lähellä aidan yli vieviä portaita. Kun Jo vastahakoisesti oli lausunut nuo sanat, Laurie päästi hänen kätensä ja kääntyi mennäkseen eteenpäin, mutta ensi kerran aita oli hänelle liian korkea. Hän nojasi päätään sammaleista pylvästä vasten ja seisoi niin hiljaa, että Jo aivan pelästyi.

-- Voi Teddy, anna anteeksi, olen niin kauhean pahoillani, että voisin tappaa itseni, jos siitä vain olisi hyötyä! Älä ota tätä niin raskaasti. Enhän mahda sille mitään, ei ihminen voi pakottaa itseään rakastamaan ketään, huudahti Jo suorasukaisesti, mutta katuvaisena. Hän taputti hiljaa Laurieta olkapäähän ja muisti ajan, jolloin Laurie oli lohduttanut häntä sillä tavoin.

-- Välistä voi, kuului hiljainen vastaus pylvään luota.

-- En usko, että se on oikeata rakkautta, enkä mielelläni yritä sitä, Jo vastasi päättävästi.

He seisoivat kauan ääneti. Mustarastas visersi iloisesti pajussa joen rannalla, ja korkea kaisla kahisi tuulessa. Äkkiä Jo istahti portaalle ja virkkoi hyvin vakavana:

-- Laurie, tahtoisin sanoa sinulle jotakin.

Laurie havahtui ikään kuin luodin satuttamana, kohotti päänsä ja huudahti rajusti:

-- Et saa kertoa minulle sitä nyt. Minä en kestä sitä.

-- Mitä sitten? kysyi Jo hämmästyneenä hänen kiihkeydestään.

-- Sitä että rakastat sitä vanhaa ukkoa.

-- Ketä vanhaa ukkoa? tiukkasi Jo arvellen hänen tarkoittavan isoisää.

-- Sitä peijakkaan professoria, josta aina kirjoitit. Jos sanot rakastavasi häntä, minä teen jotakin epätoivoista, ja Laurie oli tosiaan sen näköinen kuin olisi valmis pitämään sanansa.

Jota nauratti, mutta hän hillitsi itsensä ja virkkoi kiivaasti, sillä hänkin alkoi vähitellen kiihtyä:

-- Älä kiroa, Teddy! Hän ei ole vanha eikä mikään peijakas, vaan hyvä ja ystävällinen ja sinun jälkeesi paras ystäväni. Minä pyydän ettet raivostu. Tahdon olla sinulle ystävällinen, mutta suutun varmasti, jos parjaat professoriani. Minulla ei ole pienintäkään aikomusta rakastua häneen enempää kuin kehenkään muuhunkaan.

-- Kohta sinä rakastut kuitenkin, ja mitä minusta silloin tulee?

-- Sinäkin rakastut johonkin toiseen niin kuin järkevä poika ainakin ja unohdat tämän surun.

-- En voi rakastaa ketään muuta. Enkä milloinkaan unohda sinua, Jo, en milloinkaan! Laurie polki jalkaa tehostaakseen kiihkeätä vakuutustaan.

-- Mihin ihmeeseen joudun hänen kanssaan? huokaili Jo saatuaan huomata, että tunteita oli vaikeampi hallita kuin hän oli luullutkaan. -- Et ole vielä kuullut, mitä halusin sanoa sinulle. Istu tuohon ja kuuntele, sillä tahdon ennen kaikkea menetellä oikein ja tehdä sinut onnelliseksi, hän sanoi koettaen tyynnyttää pojan järkipuheella, mikä osoitti ettei hän tiennyt mitään rakkaudesta.

Laurie oli havaitsevinaan sanoissa heikon toivon kipinän ja heittäytyi nurmelle Jon jalkojen juureen, nojasi kyynärpäänsä alimpaan portaaseen ja katsoi tyttöä odottavasti. Mutta nyt Jon oli entistä vaikeampi pitää ajatuksensa selvinä ja puhua rauhallisesti. Miten hän saattoi lausua kovia sanoja pojalleen, joka katsoi häntä silmät täynnä rakkautta ja kaipausta. Hän käänsi Laurien pään lempeästi poispäin ja silitteli aaltoilevaa tukkaa, joka hänen toivomuksestaan oli saanut kasvaa. Miten liikuttavaa sekin oli!

-- Olen samaa mieltä äidin kanssa, että me emme sovi toisillemme, sillä kiivas luonteemme ja tahtomme tekisivät meidät hyvin onnettomiksi, jos olisimme niin hupsuja, että... Jo pysähtyi hetkeksi, mutta Laurie täydensi lauseen kasvot säteillen:

--... että menisimme naimisiin. Ei, se ei ole totta! Jos sinä rakastaisit minua, Jo, minusta tulisi täydellinen pyhimys, sillä voisit tehdä minusta mitä ikinä haluat.

-- En voi. Minä olen koettanut, mutta en ole onnistunut enkä uskalla vaarantaa onneamme sellaisella kokeilulla. Me emme sovi toisillemme, niin että pysytään hyvinä ystävinä koko elämämme eikä tehdä mitään harkitsematonta.

-- Teemmepäs jos vain voimme, mutisi Laurie uhmaavasti.

-- Ajattele nyt asiaa järkevästi, pyysi Jo, joka oli joutunut melkein suunniltaan.

-- Minä en tahdo olla järkevä, se ei auta minua hiukkaakaan, ja sinäkin tulet vain kovemmaksi. Minä en usko, että sinulla on sydäntä ensinkään.

-- Kunpa ei olisikaan!

Jon ääni värähti hiukan. Laurie ajatteli, että se oli hyvä merkki, ja teki uuden yrityksen pannen koko taivuttelukykynsä liikkeelle.

-- Älä tuota meille pettymystä, rakas. Kaikki odottavat sitä. Isoisälle se on sydämen asia, sinun perheellesi se on mieleen, enkä minä tule toimeen ilman sinua. Sano että suostut, ja meistä tulee onnellisia. Sano, sano!

Vielä kuukausien kuluttua Jon oli vaikea käsittää, miten hän jaksoi pysyä päätöksessään. Hän kesti kuitenkin koetuksen, sillä hän tiesi, että asian lykkääminen olisi hyödytöntä ja julmaa.

-- En voi suostua, koska en rakasta sinua. Vähitellen huomaat, että olen oikeassa ja kiität minua tästä, Jo lausui juhlallisesti.

-- Minut saa hirttää, jos ikinä muutan mieleni. Laurie ponkaisi pystyyn nurmikolta suuttuneena pelkästä ajatuksesta.

-- Vielä sinä muutatkin, intti Jo. -- Unohdat pian tämän ja löydät jonkun herttaisen, hyvinkasvatetun tytön, joka jumaloi sinua ja josta saat hienon emännän hienoon kotiisi. Minä en siihen kelpaisi. Olen ruma ja kömpelö ja omituinen ja vanhakin, saisit hävetä minua ja me riitelisimme -- kinastelemme nytkin vähän väliä. Minä en pidä ylhäisestä seurapiiristäsi, sinä taas et siedä minun kirjoitteluani, jota ilman en voisi elää. Tulisimme varmasti onnettomiksi ja toivoisimme, ettemme milloinkaan olisi leikkiin ryhtyneet. Siitä tulisi kamalaa!

-- Mitä vielä? kysyi Laurie, jonka oli vaikea kärsivällisesti kuunnella tuota ennustusten tulvaa.

-- Ei mitään, sanon vain etten kai milloinkaan mene naimisiin. Olen onnellinen näin ja rakastan vapauttani niin paljon, ettei minulla ole ollenkaan kiire luopua siitä jonkun kuolevaisen vuoksi.

-- Kyllä minä sinut tiedän! puuttui Laurie puheeseen. -- Nyt sinä ajattelet noin, mutta tulee aika, jolloin sinulla on joku, jota rakastat silmittömästi ja jonka edestä olisit valmis vaikka kuolemaan. Minä tunnen sinut ja tiedän, että niin siinä käy ja minun on seistävä syrjästäkatsojana.

Rakastunut Laurie parka paiskasi lakkinsa maahan, ja se olisi vaikuttanut vallan naurettavalta, jolleivät hänen kasvonsa olisi olleet niin kärsivän näköiset.

-- Aivan niin, minä tahdonkin elää ja kuolla hänen hyväkseen, jos hän joskus tulee tielleni ja saa minut vastoin tahtoani rakastumaan, ja sinun on se kestettävä! huudahti Jo, jonka kärsivällisyyden Teddy-parka oli saanut loppumaan. -- Olen tehnyt parhaani, mutta sinä et tahdokaan tulla järkiisi. Olet itsekäs, kun kerjäät minulta sitä, mitä en voi sinulle antaa. Pidän sinusta ystävänä, mutta en milloinkaan mene kanssasi naimisiin. Mitä pikemmin sen uskot, sitä parempi meille kummallekin -- se siitä!

Tuo puhe oli kuin tulta tappuroihin. Laurie katseli tyttöä hetkisen ikään kuin epäröiden mitä tehdä. Sitten hän äkkiä käänsi Jolle selkänsä ja sanoi epätoivoisella äänellä:

-- Sinä kadut vielä, Jo!

-- Mihin menet, Laurie? kysyi Jo pelästyneenä hänen synkkää ilmettään.

-- Helvettiin! kuului lohdullinen vastaus.

Jon sydän lakkasi hetkeksi lyömästä, kun hän näki Laurien syöksyvän joen rantaan. Mutta tarvitaan paljon syntiä, kurjuutta tai mielettömyyttä ennen kuin nuori mies turvautuu väkivaltaiseen kuolemaan, eikä Laurie ollut niin heikko, että olisi lannistunut ensimmäisestä vastoinkäymisestä. Hänen mieleensä ei juolahtanutkaan romanttinen hukuttautuminen, vaan hän meni kuin sokean vaiston johdattamana veneelleen, heitti yltään takin ja lakin ja alkoi soutaa voimainsa takaa, parempaa vauhtia kuin monessakaan soutukilpailussa. Jo veti syvään henkeä katsellessaan poikaparkaa, joka koetti voittaa sydänsurunsa.

-- Tuo tekee hyvää. Hän palaa niin arkana ja katuvaisena, että minun on vaikea katsella häntä, Jo tuumi. Hän asteli hitaasti kotiin ja hänestä tuntui kuin hän olisi surmannut pienen, viattoman olennon ja kätkenyt sen lehtien alle.

-- Nyt minun on mentävä herra Laurencen luo ja valmistettava häntä, jotta hän tietää olla oikein hyvä poikarukalle. Jospa Laurie rakastuisi Bethiin. Ehkäpä hän joskus rakastuukin, mutta minusta alkaa tuntua, että erehdyin Bethin suhteen. Hyvänen aika! En ymmärrä, miten rukkasten antaminen voi olla kenestäkään hauskaa. Minusta se on hirveää.

Jo meni suoraan herra Laurencen luo varmana siitä, että hän itse hoitaisi asian parhaiten. Hän kertoi urheasti koko surullisen tarinan ja purskahti sitten niin haikeasti itkemään omaa kovasydämisyyttään, ettei vanha herra pettymyksestään huolimatta sanallakaan soimannut häntä.

Hän ei tosin ymmärtänyt, miten kukaan tyttö saattoi pysyä kylmänä Laurielle, ja toivoi Jon mielen muuttuvan. Mutta hän tiesi myös paremmin kuin Jo konsanaan, ettei rakkautta voi väkisin herättää, ja niinpä hän vain pudisti surullisena päätään ja päätti parhaansa mukaan raivata suruja pojanpoikansa tieltä. Äkkipikaisen nuoren miehen jäähyväissanat Jolle huolestuttivat häntä enemmän kuin hän tahtoi myöntää.

Laurie palasi kotiin lopen uupuneena, mutta täysin tyynenä. Isoisä oli olevinaan tietämätön asiasta, ja hänen onnistuikin näytellä pari tuntia osaansa. Mutta kun he istuivat yhdessä iltahämärissä, isoisän oli vaikea jutella enää hilpeästi, ja pojan vielä vaikeampi ottaa vastaan ylistystä kuluneen vuoden hyvin suoritetusta työstä, joka hänen mielestään nyt tuntui hukkaan menneeltä. Lopulta hän ei enää kestänyt, vaan nousi, meni pianon luo ja alkoi soittaa. Ikkunat olivat auki ja Jo, joka käveli puutarhassa Bethin kanssa, ymmärsi ensi kerran paremmin musiikkia kuin sisarensa. Laurie soitti "Pathétique"-sonaattia -- aivan uudella tavalla.

-- Tuo on hienoa, mutta niin surullista, että rupeaa itkettämään. Soitahan, poika, jotakin iloisempaa, sanoi herra Laurence, jonka sydän oli tulvillaan myötätuntoa.

Laurie vaihtoi hilpeämpään kappaleeseen ja antoi sävelten pauhata myrskyisästi. Hän olisi urhoollisesti soittanut loppuun asti, jollei puutarhasta olisi hänen hetkeksi tauotessaan kuulunut rouva Marchin ääni:

-- Jo kulta, tulehan tänne. Minä tarvitsen sinua.

Juuri noin Laurie olisi tahtonut sanoa, vaikka eri tarkoituksessa. Kuullessaan sanat hän sekosi soitossaan; se päättyi riitasointuun ja soittaja jäi ääneti istumaan pimeässä.