Part 9

Marraskuun alussa oli iäkäs Martti-piispa laskenut väsyneen päänsä lepoon ja piispanvirkaa hoiti nyt hänen apulaisensa ja koulun entinen rehtori, Mikael Agricola. Hän se oli vihkinyt papiksi Antinkin, entisen oppilaansa. Antti oli mielessään päätellyt, että hän heti vihkimisen jälkeen ilmottaa Agricolalle aikomuksensa mennä munkiksi Naantalin luostariin. Mutta sitä ei hän ollutkaan voinut tehdä paremmin kuin aiemmin mestari Paavaliinkaan nähden. Sen sijaan oli hän ilmottanut matkustavansa aluksi Jämsään isäänsä tervehtimään. Hän oli käynytkin Jämsässä, missä ainoastaan isä oli enää elossa. Tälle oli hän ilmottanut päätöksensä ja palannut sitten nopeasti Naantaliin, saadakseen mitä pikimmin kaikki peruuttamattomasti ratkaistuksi. Heti seuraavana päivänä luostariin tulonsa jälkeen oli hänet vihitty munkiksi. Vihkimisen oli toimittanut isä Henrikki jälellä olevien pappismunkkien avulla. Muu ei voinut tulla kysymykseenkään, kun Martti-piispa ei ollut enää elossa, ja Vadstenan luostarin kummaltakin konventilta oli vähää ennen tullut myöntävä vastaus Naantalin luostarin tiedusteluun, sopiko kenraalikonfessorin, kun maassa ei ollut enää katolilaista piispaa, vihkiä pappi Andreas Pietarinpoika munkiksi ja tehdä se, luostarin totiseen tarpeeseen nähden, ilman edelläkäypää koetusaikaa ja katsomatta noviisin alaikäisyyteen.

Niin oli Antista tullut ykskaks täydellinen luostarin jäsen. Korkeat muurit ja vahva portti, munkinkaapu ja tonsuuri erottivat hänet nyt muusta maailmasta, entisistä opettajistaan ja koulutovereistaan. Mutta ainoastaan kirkossa, kun lehteriltä kaikui se ääni, tunsi hän itsensä eheäksi ja rauhalliseksi, jopa suorastaan onnelliseksi. Täällä konventin huoneissa sen sijaan tunsi hän itsensä hajanaiseksi, epäileväksi ja itsesyytösten ahdistamaksi. Hän näki kuin edessään Agricolan tyynet kasvot ja avonaisen katseen, joilta hän tahtoi piiloutua, mutta onnistumatta. Miksi hän lähtikin Turusta niin epärehellisesti ja pelkurimaisesti eikä ilmottanut suoraan aikomuksiaan?

Tänään oli hänen mieleensä juolahtanut, että hän voi lähettää täältä luostarista piispalle kirjeen ja siinä avomielisesti sekä anteeksi pyytäen selittää kaikki. Tämä ajatus oli vaikuttanut häneen jonkun verran vapauttavasti ja nyt päivällisen jälkeen oli hän, munkkitoveriensa seurassa takkatulen ääressä istuessaan, koettanut mielessään sommitella tuota kirjettä. Mutta siinä esiintyikin kaikenlaisia vaikeuksia. Ollakseen pohjaa myöten rehellinen, täytyisi hänen luostariin tulonsa perimmäiseksi vaikuttimeksi ilmottaa suhteensa Kaarinaan, mutta se tuntui tuiki mahdottomalta. Siitä kimposivat hänen ajatuksensa pelästyneinä takaisin ja hajaantuivat valtoimina omille teilleen. Ja silloin istui hän hajamielisenä liekkeihin tuijottaen sekä kuunteli sitä lehteriltä tulevaa ääntä.

Mutta taas hän havahtui, kokosi ajatuksensa ja koetti sommitella sitä kirjettä. Veljet hänen ympärillään tuntuivat keskustelevan jotakin Lutherista ja kerettiläisyydestä ja kun nimi Agricolakin tarttui hänen korvaansa, jätti hän taas kirjeen, heristi korviaan ja asettui tarkkaavammin kuuntelemaan. Pappisveli Tuomas, sama joka Antin ensi kertaa luostarissa käydessä oli refektooriossa opettanut teologiaa nuorelle diakoonille, oli juuri äänessä.

"Veli Laurentius Vadstenasta kertoi minulle täällä käydessään", jutteli hän yrmyllä äänellään, "että niin Petri-veljekset Ruotsissa kuin meidän Särkilahti ja Agricola ovat Lutherilta ja Saksin vaaliruhtinaalta saaneet suuria lahjuksia ja siten myyneet itsensä väärälle asialle."

"Mutta mitä hyötyä vaaliruhtinaalle lähti tuosta lahjomisesta?" kysyi diakooni Arvid, veli Tuomaan ainainen ihailija.

"Mitäkö hyötyä? Hy! Mitäs hyötyä Kustaa Eerikinpojalle Ruotsissa ja Suomessa on siitä, että Lutherin kerettiläisyys asetetaan oikean uskon tilalle. Eikö hän saa mielinmäärin asettaa ja erottaa sekä piispoja että pappeja ja täyttää aarrekamarinsa kirkon omaisuudella?"

"Mutta minkähänlaisen tuomion sellaiset papit saanevatkaan, jotka rahasta myyvät itsensä oikean uskon hävittäjille?" huokasi toinen, vanhan näköinen ja ryppyotsainen diakooni.

"Samanlaisen kuin jumalaton Magdeburgin piispa Udo", vastasi veli Tuomas varmasti ja näpisti huulensa tiukasti yhteen.

"Kuinka hänen kävi?" uteli veli Arvid.

"Kun hän ei lakannut kerettiläisestä elämästään, kuultiin eräänä yönä ääni kuin ukkosen jyrinä, joka huusi piispalle: _'Fac finem ludo, quia lusisti satis, Udo!'_ Se on niin paljon kuin: lopeta jo leikkisi, Udo, sillä tarpeeksi asti olet sinä jo leikitellyt! Mutta kun tuo jumalaton ei tätä varotusta totellut, näki eräs hurskas kaniikki, joka vietti rukoillen ja valvoen yötä tuomiokirkossa, seuraavan näyn: Kirkkoon ilmestyivät yhtäkkiä pyhä neitsyt, apostolit ja taivaallinen sotajoukko. Ja kun piispa oli vuoteeltaan temmattu kirkkoon, istuivat apostolit häntä tuomitsemaan ja tuomitsivat hänet paikalla kuolemaan sekä syvimpään helvetin nieluun heitettäväksi. Silloin astui taivaallinen pyöveli edes ja komensi piispaa ojentamaan päänsä. Mutta ääni tuomarien joukosta huusi pyöveliä pysähtymään niin kauaksi, että piispan sisältä otettaisiin ne pyhät öylätit, joita hän elinaikanaan oli väärin nauttinut. Hänen suunsa eteen asetettiin kalkki ja pyöveli iski häntä miekanhamaralla niskaan, niin että joka iskulta putosi kalkkiin verinen öylätti. Kun neitsyt Maaria oli ottanut kalkin, puhdistanut kyynelillään öylätit ja asettanut kalkin alttarille, löi pyöveli piispalta pään, niin että hänen saastainen verensä peitti kirkon lattian. Kun taivaallinen vallasväki oli kirkosta kadonnut, näki hurskas kaniikki vielä toisenkin näyn, jonka hän seuraavana päivänä ynnä edellisen kanssa julisti peljästyneelle Magdeburgin kaupungille. Esiin karkasi nimittäin summaton joukko perkeleitä aseinaan tulisia rautoja, haaruja ja pihtejä ja kävivät kiljuen ruumiistaan erotetun sielun kimppuun, raahaten hänet syvyyden kaivolle. Siinä oli kansi tuulikuumasta raudasta ja kun se oli nostettu paikoiltaan, kävi sieltä ylös sellainen kuumuus, etteivät ainoastaan puut ja ruohot, vaan kivet ja kalliotkin sulasivat kuin vaha ja vedet merissä ja virroissa rupesivat kuohumaan. Kun Udon sielu tämän näki, rupesi se suurella äänellä kiroamaan itseään, Jumalaa ja koko luomakuntaa, mutta silloin karkasivat perkeleet suurella naurun rähäkällä ja kiljunnalla häneen käsiksi ja heittivät hänet alas, niin että maan perustukset vapisivat ja vuoret jyskyen halkeilivat."

Veli Tuomaan karmea ääni oli nousemistaan noussut, kunnes hän tässä yhtäkkiä vaikeni ja vasta hetken päästä lisäsi:

"Sellainen tuomio kohtaa kerettiläisiä pappeja ja piispoja."

Jokaisen valtasi kaamea mieliala, jota vielä lisäsi se, että puut pesässä olivat luhistuneet alas ja pimeys nurkista hiipinyt keskemmäs tupaa. Veli Arvid pälyili ympärilleen pelästynein, pöllöttävin silmin, vanha diakooni yskähteli katkonaisesti ja veli Tuomas tuhahteli äkäisesti sieramiinsa. Vasta kun lähinnä pesää istuva maallikkoveli oli viskannut hiilokseen uusia puita ja huoneessa jälleen tuli valoisaa, huoahtivat kaikki helpotuksesta.

"Meilläkin siis on nyt Martti-piispan tilalla sellainen mies, joka on myynyt itsensä kerettiläisille", virkkoi pesän edessä oleva maallikkoveli, saadakseen keskustelun jälleen käyntiin.

"Niin on", sanoi veli Tuomas lyhyesti.

"Kun on nähnyt Agricolan ja puhellut hänen kanssaan, kuten minä toista vuotta sitten käydessäni Turussa luostarimme asioilla sain tehdä, niin ei hänestä juuri mielellään voi sellaista uskoa", lausui isä Henrikki välittävällä ja hiukan arkailevalla tavallaan.

"Niin, sen voin vakuuttaa minäkin, joka olen ollut hänen oppilaanaan", lausui yhtäkkiä Antti kiihkeästi ja veti kaikkien huomion puoleensa. "Sellaiset puheet ovat sulaa panettelua, ainakin mitä Agricolaan tulee."

Veli Tuomas katsahti häneen vinosti, samallakuin hänen huulilleen asettui myrkyllinen hymy.

"Niinkuin sitä ei kyllin monesta esimerkistä tiedettäisi, että pahuuden ruhtinas täällä maan päällä toimiessaan pukee aina palvelijansa rehellisyyden ja viattomuuden hahmoon", sanoi hän ja äkäisellä, vinolla tavallaan silmäili Anttia päästä jalkoihin.

Vanha diakooni alkoi taas yskiä ja veli Arvid siirrähti ulommas Antista. Viimemainittu varustausi juuri antamaan kiivaan vastauksen, kun portinvartiana toimiva maallikkoveli astui samassa huoneeseen ja toi abbedissalta ilmotuksen, että kaksi luostarisisarta oli yhtäkkiä ankarasti sairastunut ja että yhden pappisveljistä oli tultava heitä ripittämään.

Kaarina! välähti Antin aivoissa ja mielenliikutus sai hänet vapisemaan. Ja kun isä Henrikki nousi paikaltaan ja silmäili ympärilleen, katsoi hän tätä pyytävin ilmein, sillä hänen mieleensä iski samalla mahdollisuus päästä näkemään Kaarinaa. Mutta isä Henrikki ilmottikin lyhyesti, että hän menee itse ripittämään ja lähti samalla huoneesta. Antti kiiruhti hänen jälkeensä käytävään ja pyysi päästä konventin kapitulihuoneeseen, kirjottaakseen siellä erään kirjeen. Isä Henrikki vei hänet mainittuun suojaan, antoi hänelle paperia ja kirjotusvehkeet ja kun maallikkoveli oli lyhdystään sytyttänyt pöydällä olevan kynttilän, lähti konfessori saattajansa kera huoneesta.

Antista oli tuntunut vastenmieliseltä isä Henrikin lähdettyä jäädä konventtitupaan, sillä veli Tuomaan ja nuoren diakoonin osottama vastenmielisyys kiusasi häntä kovin. Hän oli eilispäivän kuluessa tehnyt pari yritystä lähestyäkseen Tuomasta, mutta ilman tuloksia ja nyt alkoi hänessä itsessäänkin saada vastenmielisyys sijaa. Veli Matiaasta, jolle hän oli saanut hankituksi hiukan väriaineita ja joka sen johdosta ei suinkaan salannut kiitollisuuttaan ja ihastustaan, hän sen sijaan piti paljon, samoinkuin isä Henrikistäkin. Mutta veli Matias, jota yhä enemmän oli alkanut vaivata sydämenahdistus, meni aina päivällisaterian jälkeen omaan selliinsä lepäämään.

Hän oli tullut tänne kapitulihuoneeseen aikeessa nyt heti kirjottaa piispalle kirjeen. Mutta ajatukset pyörivät valtoimina hänen päässään eikä hän voinut saada sanaakaan paperille. Kenties sittenkin Kaarina on toinen niistä sairastuneista sisarista? Ehkä juuri tällä hetkellä kamppailee siellä kuoleman kanssa ja hänen täytyy turjottaa täällä rajamuurin toisella puolen saamatta häntä nähdä tai edes jäähyväisiä heittää. Hänen mieleensä kohosi pikkupiirteitä myöten Kaarinan kuva sellaisena kuin hän oli hänet viimeksi nähnyt Turun koulutuvassa silloin kun Kaarina turhaan koetti tavottaa hänen katsettaan. Mutta nyt näki hän saman Kaarinan paljon kalpeampana makaavan kapealla nunnanvuoteella ja isä Henrikin kuuli hän lukevan synninpäästösanoja: "_Misereatur tui omnipotens Deus et dimissis omnibus peccatis tuis liberet te ab omni malo... et perducat te in vitam eternam, amen!_ -- Armahtakoon sinua kaikkivaltias Jumala ja syntisi poisotettuaan vapahtakoon sinut kaikesta pahasta... ja johdattakoon sinut iankaikkiseen elämään, amen!"

Antin kurkkua kaihersi ja hän pureskeli palasiksi kädessään olevan hanhenkynän pään. Huoneessa oli niin hiljaista, että kuuli selvästi lumihiutaleiden rapinan ikkunaluukkuihin ja avonaisessa uuninpiipussa vihelsi välistä niin haikeasti. Kylmäkin oli huoneessa, niin että hengitys muuttui kynttilän valossa valkoiseksi höyryksi. Saadakseen ajatuksensa toisaalle, koetti hän raapustaa jotakin paperille. Siitä ei kuitenkaan syntynyt mitään tolkullista ja hän nousi ylös sekä alkoi kävellä edestakaisin, kunnes pysähtyi seinäsyvennykseen tehdyn kaapin eteen, jossa konventin pientä kirjastoa säilytettiin. Hän otti sieltä yhden pergamenttilehtisen käsikirjotuksen, kantoi sen pöydälle ja päätti lukemalla kuluttaa sen lyhyen ajan, mikä vielä oli jälellä iltamessuun.

Kirja oli "Pyhän Bernhardin tutkistelemukset" ja ensimäisestä silmään osuneesta kohdasta luki hän: "Mitä luulet sinä, kurja ihminen, olevasi? _Saccus stercorum et cibus vermium_, likasäkki ja matojen ruoka, kuten eräs _versus_ sanoo:

"Post hominem vermis, post vermem fetor et horror. Sic in non hominem vertitur amnis homo!"

Sanat tekivät häneen tuskallisen ja masentavan vaikutuksen ja pitemmälle lukematta painoi hän kirjan kiinni sekä vei sen takaisin kaappiin. Hänestä tuntui kuin hän täällä kylmässä ja ummehtuneessa kapitulihuoneessa olisi ollut jo omassa hautakammiossaan. _Post hominem vermis_ -- ihmisen jälkeen mato! Hänen teki mieli palata takaisin lämpimään konventtitupaan ja ihmisten seuraan, mutta siellä olivat taas vastassa veli Tuomaan harvaripsiset kalansilmät, jotka katselivat häntä vinosti ja salavihaisesti. Vetäen kädet manttelin hihoihin käveli hän edestakaisin lattialla ja säpsähti ankarasti, kun ulkoa kumahti kellon ääni. Ilmottiko se Kaarinan kuolemaa? Hänen sydämensä löi rajusti ja vasta hetken päästä tajusi hän, että se oli vain tavallinen vesperasoitto.

Käytävästä kuului iltamessuun kiiruhtavien munkkien askelia. Antti sammutti kynttilän ja riensi heidän jälkeensä. Ulkona tuiskusi lunta ja tuuli tohahteli kapeissa solissa ja muurien nurkissa. Kellokastarin harjalla oleva tuuliviiri raakkui kuin hätääntynyt varis, lisäten omalla tavallaan talvisen illan kolkkoutta. Vetäen manttelinsa tiukalle paarusti hän lumessa kahlaten pihan yli ja pujahti toisten jälestä kirkkoon.

Kynttilät tuikuttivat vaisusti, saaden häthätää tungetuksi pimeyden ylös kattoholveihin ja aittatien kulmauksiin. Nunnat olivat jo asettuneet lehterille ja sieltä kuului taukoamaton, vuorotteleva yskintä. Kun pappisveljet sakaristossa olivat pukeneet päälleen messukasukat, asettuivat he kukin alttarinsa ääreen ja alottivat messun. Utuisena höyrynä tuprahteli heidän hengityksensä, aivankuin he joka sanan päälle olisivat puhaltaneet suustaan suitsutussavua.

Kun papit vaikenivat ja nunnat alottivat vuorolaulun, herkistyi Antti pelkäksi korvaksi. Mutta sitä joukosta eriävää ääntä ei hän nyt kuullutkaan. Hän tuskin hengitti jännittäessään kuuloaan, mutta ikävöimäänsä ääntä ei hän vain kuullut. Ja kun hänen vuoronsa tuli jälleen jatkaa toimitusta, ei hän huomannut kääntyä keskilaivaan päin, vaan seisoi alallaan tuijottaen alttarilla olevaa, kylmästi kiiluvaa krusifiksia. Sitä hän ei kuitenkaan nähnyt, vaan ainoastaan kuolemankalpean ja kiivaasti hengittävän Kaarinan, joka makasi kapealla nunnanvuoteella ja puoleksi sulettujen silmäluomiensa alta katsoi herkeämättä häneen. Toisten pappien ääni, kun he lukivat psalmeja, tuli hänen korviinsa etäisenä ja käsittämättömänä pajatuksena.

Kun nunnain kuoro uudelleen korotti äänensä, havahtui Antti ja jännittyi jälleen kuuntelemaan. Mutta yhtä turhaan etsi hänen korvansa nytkin sitä erikoista ääntä. "Hän on sairaana ja kuolemaisillaan", laskeutui raskaana varmuutena hänen mieleensä, "ja se on Jumalan rangaistus minun vilpillisyydestäni!" Hänen rintaansa kuristi ja kun laulu lehteriltä vaikeni, alkoi hän messujärjestyksestä poiketen katkonaisella äänellä lukea psalmia: "_Domine, ne in furore tuo arguas me!_ -- Herra, älä rankaise minua vihassas..." Kun iltamessu oli päättynyt ja pappismunkit sakaristossa riisuivat kasukoitaan, silmäili veli Tuomas Anttia pilkallisesti ja pahanilkisesti. Mutta tätä ei Antti huomannut yhtä vähän kuin hän kuuli, mitä Tuomas mutisi "Agricolan oppilaista". Kun toiset olivat lähteneet sakaristosta, tuli isä Henrikki, joka messun loppuajan oli ollut kirkossa, Antin luo ja lausui:

"Kuinka sinä, poikani, niin hairahduit alttaritoimessasi?"

Antti katsoi häntä hetken silmiin mitään puhumatta ja vastasi sitten kysymyksellä:

"Onko sisar Kaarina toinen niistä sairaista?"

Nyt oli isä Henrikin vuoro katsoa häntä ääneti ja suurin silmin, samalla kuin Antti jatkoi pyytävästi:

"Sanokaahan, isä!"

"Mutta minähän kysyin sinulta kokonaan toista asiaa", sanoi isä Henrikki, koettaen saada ankaruutta ääneensä.

"Niin, mutta sanokaahan, onko sisar Kaarina sairaana", tinki Antti itsepintaisesti aivankuin hän ei olisi kuullut tai tajunnut esimiehensä sanoja.

"Ei, vaan sisaret Agnes ja Elina", vastasi konfessori vihdoin neuvotonna.

Antti hengähti syvään aivankuin raskas paino olisi hänen päältään pudonnut. Samalla hymyili hän niin onnellisen ja kiitollisen näköisenä, että isä Henrikin oli, ainakin tällä kertaa, mahdoton panna toimeen ajattelemaansa nuhdesaarnaa. He lähtivät ääneti sakaristosta ja kulkiessaan kirkon läpi, jossa maallikkoveli juuri sammutteli kynttilöitä, silmäili isä Henrikki syrjästä Anttia ja pudisti arvelevasti päätään.

"Mutta miksikä hän kuitenkaan ei tällä kertaa antanut ääntään kuulua?" ajatteli Antti pihan yli kulkiessaan. Vaan siitä huolimatta tunsi hän olonsa paljon keveämmäksi kuin äsken kirkkoon tullessaan.

XI

SAIRASTUVASSA.

Edellä kerrottuna iltana luettiin sisarten päivällisaterian kestäessä kirjasta "Tundalus, hänen näkynsä ja ilmestyksensä", seuraavat kappaleet:

"Kun Tundaluksen sielu enkelin seurassa oli kulkenut jonkun matkaa tuossa pimeässä rotkossa, sai hän yhtäkkiä nähdä pimeyden ruhtinaan ja helvetin pohjimmaisen syvyyden sekä nielun. Ja vaikka hänellä olisi ollut sata suuta ja jokaisessa suussa sata kieltä, ei hän olisi kyennyt luettelemaan tai kuvaamaan niitä äärettömiä tuskia ja sitä ääretöntä piinaa, jota kadotetut sielut siellä saivat kestää.

"Täällä näki hän siis helvetin ruhtinaan Luciferuksen, jonka koko ja suuruus kävi ylitse kaikkien niiden suurimpain ja kauheimpien petojen, joita hän milloinkaan oli nähnyt, ja hänestä tuntui kuin kaikki maailma olisi ollut niinkuin ei mitään hänen hirveän kokonsa rinnalla. Hän oli mustempi mustinta korppia ja hänellä oli ihmisen muoto ja haamu päästä niin jalkoihin, paitsi että hänellä oli lukemattomia käsiä kummallakin sivullaan ja niistä taas erkani tuhansia pienempiä käsiä. Ja hänen pesänsä oli kauhean suuri, nimittäin sata kyynärää pituudeltaan ja kymmenen kyynärää leveydeltään ja paksuudeltaan. Jokaisessa hänen kädessään oli kaksikymmentä sormea ja ne olivat pituudeltaan sata kyynärää sekä paksuudeltaan kymmenen kyynärää ympäri mitaten. Ja hänen jalkojensa luku oli yhtä suuri kuin käsien. Mutta kussakin jalassa oli sata kynttä tulisesta raudasta. Hänen nenänsä oli sangen törkeä ja pituudeltaan kymmenen kyynärää. Pyrstön pituus oli niinikään kymmenen kyynärää ja se oli täynnä sangen teräviä rautapiikkejä ja koukkuja, joilla hän raastoi luoksensa tuomittuja sieluja.

"Tämä hirmuinen kummitus makasi tulikuumalla rautahalsterilla, jonka alla lukematon joukko perkeleitä lietsoi palkeita ja piti vireillä iankaikkista tulta. Ja hänen ympärillään halsterilla oli kärventymässä niin suunnaton paljous perkeleitä ja kadotettuja sieluja, että on vaikeata uskoa, kuinka maailmassa aina hamasta sen alusta asti on voinut si'itä sellainen joukko henkiä."

Kun sisaret aterian päätyttyä tavallisessa kulkuejärjestyksessään lähtivät kirkkoon, lausui Ursula puoliääneen:

"Kylläpä se on koko mörkö. Hyi olkoon!"

"Mikä niin?" kysyi hänen rinnallaan asteleva sisar.

"No se helvetin pääriesa, josta luettiin. Mutta mahtanevatko ne olla tosia kaikki tuommoiset asiat? Hyi olkoon vieläkin kerran!" ja hän sylkäsi sivulleen.

Mutta Elina kohotti kuin säikähtyneenä päätään ja Kaarinasta näytti kuin aikoisi hän sanoa jotakin. Mitään hän ei kuitenkaan lausunut, vaan painoi päänsä jälleen alas ja sai entisen unissakävijä-ilmeensä.

Kirkosta tultua asettui Elina konventtituvassa tavalliseen paikkaansa uunin pielustassa ja alkoi ääneti jatkaa ompelustaan siitä, mihin hän sen eilen oli keskeyttänyt.

Kaarina oli tällä kertaa asettunut toiseen uunin pielustaan Elinaa vastapäätä. Hänkin työskenteli ääneti ja katsahti välistä Elinaan, saamatta häneltä kuitenkaan vastaan yhtään silmäystä. Itse oli hän siitä saakka kuin uutinen Antin tulosta luostariin levisi sisarten keskuuteen, elänyt kuin uutta elämää. Luostarin synkät suojat olivat muuttuneet valoisammiksi ja hänen oma ahdas sellinsä, jota hän aina oli niin kammoksunut, oli ikäänkuin avartunut. Hänen halutti yhtenään helähtää laulamaan kuten ennen kotona, mutta sitä ei sentään uskaltanut tehdä, vaikka abbedissakaan ei hänestä enää näyttänyt niin ankaralta ja tylyltä kuin ennen, jopa hän toisinaan saattoi ihan pitääkin hänestä. Mutta kun hänen riemuisa mielensä ei ollut päässyt lauluna purkautumaan, näkyi se sitä selvemmin hänen kasvojensa onnellisessa hohteessa. Sen oli Ursula piankin huomannut ja monesti oli hän jo nyhjässyt häntä ihmetellen, että "mikä sinuun, tyttö, on mennyt, kun noin juhannusjuustolta paistat?" Hän oli alituiseen pelännyt, että Ursula hoksaa syyn hänen iloonsa ja sitä hän ei olisi tahtonut. Elinalle hän olisi voinut salaisuutensa uskoa, mutta Elina ei sellaisista asioista välittänyt.

Silloin kun Antti ensi kertaa esiintyi alttaripalveluksessa, oli hän kaikista enimmän pelännyt, ettei ainoastaan Ursula, vaan muutkin sisaret huomaisivat hänen mielenliikutuksensa. Jo lehterille kuljettaessa oli hänen sydämensä lyönyt niin rajusti, että sen olisi luullut muidenkin kuulevan. Ja kun hän oli alhaalta kirkosta kuullut sanat: "_Gloria Deo in excelsis_ -- kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa!" sekä tuntenut Antin äänen, oli hän alkanut kautta ruumiinsa vapista.

"Sisaret älkööt lehteriaidan läpi kurkistelko kirkkoon enempää kuin mitä tarvitsevat pyhiä esineitä nähdäkseen ja pidättykööt kaikesta luvattomasta ja kevytmielisestä uteliaisuudesta, koska sen kautta herää sielun puhtautta vahingoittavia himoja", sanottiin luostarin säännöissä ja nykyinen abbedissa oli kyllä pitänyt huolen niiden tarkasta noudattamisesta tässäkin suhteessa. Mutta siitä huolimatta ei Kaarina kuullessaan Antin äänen alhaalta kirkosta, ollut voinut pidättyä astumasta ristikkoaidan luo ja tirkistämästä sen läpi. Ja hän olikin nähnyt Antin, joka seisoi juuri lehteriä vastapäätä olevan Pyhän Joakimin alttarin ääressä. Hänen kasvonsa olivat lehahtaneet hehkuvan kuumiksi ja nähdessään tonsuurin Antin päälaella, oli hän sydämessään tuntenut ihanan ja samalla tuskallisen pistoksen, sillä tuon kaiken oli Antti hänen tähtensä tehnyt. Kun abbedissa sitten oli kovakätisesti vetänyt hänet takaisin paikalleen, oli hän sitä tuskin huomannutkaan, yhtä vähän kuin Ursulan ilakoivia elkeitäkään, vaan yhtynyt niin täysin rinnoin nunnain kuorolauluun, että hän oli tuntenut varmasti Antin erottavan hänen äänensä toisten joukosta. Ja kun heidän vaiettuaan alhaalta jälleen kuului Antin ääni, oli siinäkin uusi sointu ja se tuli vastauksena juuri _hänen_ laululleen.

Hän oli kyllä luullut huomanneensa, että useat sisarista, eikä ainoastaan Ursula, olivat alkaneet katsella häntä uteliaasti ja tutkistellen, mutta siihen ei hän ollut pannut sen suurempaa merkitystä. Hän eli kuin kokonaan toisessa maailmassa eikä hänen kasvoiltaan ollut näinä päivinä väistynyt onnellinen hymy. Pääsisikö hän koskaan sen kummemmin Anttia lähestymään tai kuinka heidän suhteensa ylimalkaan tulisi muodostumaan, siitä hän ei ollenkaan huolehtinut. Hän tunsi vain rajatonta riemastusta siitä, että Antti oli seurannut häntä ja oli nyt samojen muurien sisällä kuin hänkin. Että hän kuolettavan ikävän ja epätoivon jälkeen sai nyt joka päivä, vieläpä monta kertaa päivässä kuulla hänen äänensä, siinä oli hänelle kyllin toistaiseksi. Ja kirkko, jonka yhtämittaiset veisaamiset, rukousten lukemiset ja polvennotkistukset olivat tehneet hänelle kuten monelle muullekin sisarelle, vaikeaksi kidutuspaikaksi, oli nyt yhtäkkiä muuttunut pienen luostariyhteiskunnan viehättävimmäksi suojaksi.

* * * * *

Keskustelu konventtituvassa kävi väkinäisesti, sillä abbedissa oli itse saapuvilla ja hänen kylmät, vaanivat silmänsä hillitsivät tuokiossa jokaisen kielevämmän haasteluyrityksen. Yksi ja toinen silmäsi vähänväliä Ursulaa ikäänkuin hoputtaen häntä tavallisiin yhteentörmäyksiinsä abbedissan kanssa. Mutta Ursula oli tänä iltana jostakin syystä hyvin haluton kujeilemaan. Hän istui hiljaa työhönsä syventyneenä ja näytti tavallista miettiväisemmältä. Tuon tuostakin syntyi pitempi vaitiolo, jolloin kuului selvästi, kuinka tuuli kohahteli ikkunaluukkujen takana ja ilmanveto humisi uuninpiipussa.

"Kuuletteko -- ruumisarkkua naulataan!" keskeytti joku sisarista äänettömyyden.

Kaikki säpsähtivät ja heristivät korviaan. Kuului selvästi seinäraution salamyhkäinen raksutus.