Part 8

Tällöin kopisti abbedissa veitsensä päällä kolmasti pöytään. Elina lakkasi lukemasta ja kaikki sisaret keskeyttivät syönnin, siirtäen syrjään lusikat ja veitset. Kaikki kohottivat kätensä ylös ja hymisivät yhteen ääneen enkelitervehdyksen. Kun se oli päättynyt, laski jokainen kätensä helmaan, päät taipuivat eteenpäin ja seurasi liikkumaton äänettömyys, jonka kestäessä sisarten tuli muistella Kristuksen katkerata piinaa ja kuolemaa. Pitkin pöytiä asetetut talikynttilät tuikuttivat avarassa salissa kuin etäiset tähdet, keittovadeista nousi ohuita höyrypatsaita hälveten kattoa kohti, ja nuo harmaisiin kaapuihin ja mustiin huntuihin verhotut luostarisisaret näyttivät kuin paikoilleen jähmettyneiltä. Ja tätä heidän säännönmukaista hartauttaan katsoi alttarilta taivaallinen neitsyt suurilla ja kylmillä silmillään.

Mutta abbedissa kohotti jälleen päänsä, koputti veitsenpäällä pöytään ja nuo monet harmajat kuvapatsaat alkoivat osottaa elonmerkkejä. Kädet kohosivat jälleen pöydälle ja sarvilusikat alkoivat liikehtiä vatien ja tiukkaan hunnutettujen päiden välillä. Samalla alkoi myöskin Elinan sormi liikkua pitkin kirjan rivejä, kun hän ryhtyi jatkamaan keskeytynyttä lukua.

"Sekä äiti että tytär tekivät niinkuin heitä oli neuvottu ja koska kahdeksas päivä oli kulumassa, tulivat he jälleen pyhän rouvan luokse, iloiten ja kiittäen Jumalaa ja hänen palvelijatartaan, Pyhää Katariina rouvaa. Ja he kertoivat, että edesmenneenä yönä, joka oli kahdeksatta päivää vasten, ilmestyi tyttärelle perkele kaikista kauneimmassa ja rumimmassa hahmossaan ja sanoi hampaitaan kiristellen ja hirmuisesti uhkaillen: Kirottu olkoon se Birgittan tytär Ruotsista, joka sinut vapahti minun vallastani, niin etten minä koskaan enää saa palata sinun luoksesi! Niin sanoen poistui perkele tulenliekissä. Mutta siunattu olkoon hän, jolle Jumala oli antanut sellaisen vallan pahojen henkien yli!"

Vähitellen lakkasi yksi ja toinen syömästä, pyyhkien suunsa pellavaisen pöytäliinan reunaan, ja kun kaikki olivat ehtineet laskea lusikat käsistään, kuului jälleen abbedissan koputus. Ja nyt seurasi samanlainen rukoustoimitus sekä Kristuksen piinan äänetön muisteleminen kuin äskenkin. Sen tuli luostarisääntöjen mukaan tapahtua kokonaista kolme kertaa päivällisen kestäessä. Tämän toisen hartausmuistelun jälkeen nousi abbedissan viittauksesta pöydän äärestä yksi vanhemmista sisarista, jolla kuluneella viikolla oli ollut _cellarian_ toimi, ja kokosi pöydiltä suureen koriin kaikki tähteet ja kantoi abbedissan eteen. Tämä mursi ja pienenteli suurimmat palat ja teki sitten ristinmerkin korin yli, minkä jälkeen se oli valmis jaettavaksi köyhille.

Kun varsinainen ateria siihen kuuluvine menoineen oli saatettu loppuun, lausui abbedissa esilukijattarelle:

"_Tu autem_ --"

"_Tu autem, Domine, miserere nostri_ -- mutta sinä, Herra, armahda meitä", täydensi sisar Elina lauseen, mihin koko konventti yhteen ääneen vastasi:

"_Deo gratias_ -- Jumalalle kiitos!"

Tämän jälkeen nousi priorissa paikaltaan, tarttui kellonsiimaan ja soitti niin kauan kuin tarvittiin yhden _Ave Marian_ lukemiseen. Soiton aikana nousivat sisaret pöydästä ja asettuivat seisomaan alttaria kohti, kuten aterialle ruvetessaankin. Kun kellon ääni vaikeni, lausui taas esilukijatar:

"_Deus pacis et dilectionis maneat semper nobiscum_ -- rauhan ja rakkauden Jumala olkoon aina meidän kanssamme!"

"_Deo gratias_!" vastasi jälleen konventti, samalla kuin esilukijatar astui alttarin eteen ja notkistaen polviaan pyhän neitsyen kuvalle lausui:

"_Agimus tibi gratias, omnipotens Deus_ -- me kiitämme sinua, kaikkivaltias Jumala!"

"Amen!" vastasi konventti ja kaikki notkistivat polviaan, minkä jälkeen he pari parilta lähtivät pitkin käytäviä vaeltamaan kirkkoon, jossa sisaret edelleen saivat suorittaa kiitoksia taivaalliselle haltiaväelle sekä heidän maalliselle edustajalleen, abbedissalle.

Mutta sisaret Ursula, Kaarina ja Elina jäivät refektoorioon ja kävivät nyt vuorostaan päivälliseen käsiksi. Kaarina ja Ursula istuivat rinnan ja Elina toisella puolen pöytää heistä hiukan erillään. Kun he olivat hetkisen ääneti aterioineet, nykäsi Ursula Kaarinaa hihasta ja viittasi nauraen Elinaan, joka oli työntänyt lihakeiton syrjään ja söi paljasta leipää.

"Nythän on tuorstai, Elina, eikä siis lihan syöminen ole ollenkaan synniksi", sanoi Ursula, "Etkö sinä nähnyt, kuinka abbedissa ja priorissakin popsivat lihaa?"

Elina katsahti tovereihinsa suurilla, uneksivilla silmillään kuin joihinkin hyvin kaukaisiin ja vieraisiin olentoihin ja jatkoi sitten mitään vastaamatta syöntiään.

"Elä kiusaa häntä!" kuiskasi Kaarina, "näethän kuinka totiselta ja surumieliseltä hän näyttää. Ehkä hän lapsuudessaan on saanut kokea sellaista, josta meillä ei ole aavistustakaan."

"Mutta eipä hänen silti tarvitsisi aina olla niin olevinaan", vastasi Ursula nyrpeästi.

Kun oli hetken aikaa ääneti jatkettu syöntiä, kohotti Elina kätensä _Ave Maria_ -rukoukseen. Kaarina seurasi hänen esimerkkiään, vilkastuaan ensinnä Ursulaan, joka vilkuili syrjäsilmin kumpaankin nunnatoveriinsa ja nosti sitten kätensä suun eteen sekä nauraa hihitti pahanilkisesti. Punastuen laski Kaarina kätensä alas ja sanoi vakavasti:

"Miksi sinä olet aina niin häijy, Ursula!"

"Näytitte niin hullunkurisilta, etten voinut pidättää nauruani", vastasi Ursula viattomasti. "Söisit sinäkin ilman konstailematta tuota lihalientä, sillä huomenna on perjantai ja silloin saamme taas tyytyä ohrapuuroon."

Kursailematta veti hän sitten Elinan koskematta jääneen lihakeiton eteensä sekä jakoi sen itsensä ja Kaarinan välillä, huomauttaen jälkimmäisen vastaväitteisiin ainoastaan:

"Jos tahdot enemmän olutta, niin minä käyn hakemassa, ennenkuin ne kirkosta palaavat."

Elina oli koko ajan istunut kuin yksinään refektooriossa ja syömästä lakattuaan suoritti hän kaikki säännönmukaiset kiitosmenot ja polvennotkistukset. Kaarina lausui niinikään tavalliset kiitossanat sekä niiasi neitsyt Maarian kuvalle, mutta Ursula ryhtyi heti syönnin lopetettuaan korjaamaan ruoka-astioita pöydiltä.

* * * * *

Kirkosta palasivat sisaret asianmukaisessa järjestyksessä konventtitupaan, jossa he pysähtyivät kahteen riviin.

"_Benedicite_ -- siunatkaa!" lausui abbedissa ja sisaret hymisivät lyhyen rukouksen.

Vasta nyt saivat sisaret ryhtyä vapaasti keskenään juttelemaan, oltuaan aamuvarhaisesta yhtämittaisissa hartaudenharjotuksissa. Kukin haki suurista seinäkaapeista esille käsityönsä, keskeneräiset ompeluksensa, sukankutimensa ja virkkausvehkeensä ja pian näkyi takkatulen sekä muutamain talikynttiläin valaisemassa tuvassa vapaasti sijottuneita ryhmäkuntia, joissa kehiteltiin auki kokoon käärittyjä käsitöitä ja alotettiin puoliääneen ja ikäänkuin arkaillen jutella maallisista asioista. Määrättyjen rajojen ulkopuolelle ei kukaan kuitenkaan uskaltanut antaa juttelunsa luiskahtaa, sillä jokainen tunsi painajaisena päällään abbedissan vaanivan katseen. Ainoastaan sisar Ursulan kieli pyrki tavan takaa monen sisaren salaiseksi iloksi anastamaan itselleen suurempia vapauksia kuin mitä abbedissa katsoi luostarisääntöjen siinä suhteessa sallivan. Mutta niinpä saikin sisar Ursula olla yhtä mittaa muistutusten ja rangaistusten esineenä.

Refektoorio jäi pimeäksi illallisateriaan saakka ja sisaret Ursula, Kaarina ja Elina asettuivat hekin käsitöineen toisten sisarten joukkoon. Kaarina istahti ompeluksineen Elinan kanssa samalle lavitsalle pesän pielustaan.

"Oletko sinä tänään oikein terve, kun näytät niin kalpealta?" kysyi hän Elinalta päästäkseen hänen kanssaan keskustelun alkuun.

"En minä, Jumalan kiitos, mitään kipuakaan tunne itsessäni", vastasi Elina, nostamatta katsettaan työstä.

Kaarina teki vielä pari yritystä, mutta kummallakin kertaa vastasi Elina lyhyesti ja raukeasti, joten keskustelu heidän välillään tyrehtyi alkuunsa. Hän oli alunpitäin tuntenut jonkunlaista vetovoimaa Elinaa kohtaan, mutta mitenkään lähemmäs häntä ei hänen ollut onnistunut päästä. Elina oli aina yhtä umpimielinen ja uneksuva. Kaikilla sisarilla oli omat lähimmät ystävättärensä ja puhelukumppaninsa näinä jälkeenpuolistunteina, jolloin kielen siteet vähäksi aikaa saivat laueta, mutta Elina liikkui ja puuhasi aina yksinään kuin unissakävijä. Häntä pidettiin abbedissan erikoisena suosikkina, sillä hän oli kaikista ankarin sääntöjen noudattaja, jonka abbedissa mielellään otti esikuvaksi antaessaan nuhteita huolimattomille sisarille.

Keskustelu sisarten välillä ei ruvennut oikein luistamaan, sillä jokainen, jolla oli kielellään jotakin ulospyrkivää, katsahti ensin vaanien abbedissaa, jonka tylyt ja liikkumattomat kasvot saivat jutteluhaluiselta sisarelta kielen kangistumaan. Mutta kun oli hetkinen istuttu käsitöiden ääressä, nousi abbedissa paikaltaan ja ilmotti matalalla äänellä priorissalle, että hän ei ole tänään oikein terve, minkä vuoksi hän menee hiukan lepäämään. Priorissan tuli pitää silmällä sisarten käytöstä.

Omituinen vapautuksen humaus kävi läpi konventtituvan, kun abbedissa oli hävinnyt oven taakse. Toiset nousivat paikoiltaan, toiset siirtelivät jakkaroitaan ja ottivat vapaampia asentoja sekä päästelivät aluksi kaikenlaisia huudahduksia ikäänkuin ääntämiskykyään koetellakseen. Päätään heilutellen ja levottomasti silmäili priorissa ympäri huonetta, mutta hänen huulillaan näkyvä avuton hymy ei ollut suinkaan omiaan hillitsemään sisarten levottomuutta.

Ursula istui rehevänä ja äänekkäänä pesän edustalla.

"Huh-huh, kuinka se kuumentaa!" lausui hän, avasi kaapunsa ja antoi sen solahtaa alas jakkaralle, minkä jälkeen hän ryhtyi rauhallisesti irrottamaan huntua päästään, huolimatta ollenkaan priorissan varottavista eleistä. Sitten tarttui hän puolitekoiseen lapsenpeitteeseen, joka ompeluksen alaisena oli hänen helmassaan, leyhäytti sen levälleen ja huiskuttaen sitä kuin lippua käsissään huudahti vallattomasti:

"Kukahan miekkonen tälläkin saa omaa pulululuaan peitellä!"

"Hst, hst!" sissitti priorissa sormi pystyssä, mutta Ursula jatkoi mistään piittaamatta:

"Jos olisi omassa vallassani, niin minä antaisin tämän sisar Elinalle myötäjäisiksi, sitten kun hänet täältä miehelään viedään."

"Voi, voi, tuota Ursulaa, Louhisaaren linnaanhan se peite tulee", päivitteli priorissa neuvotonna.

Mutta huonokuuloinen, ryppykasvoinen ja kiveräleukainen sisar Agnes, joka istui lähellä Ursulaa ja joka tarkkaavasti oli seurannut tämän elkiä, kysyi nyt lähelle kumartuen ja kädellä korvaansa varjoten:

"Mitä sisar sanoi, kun en oikein kuullut?"

"Niin että eikös tästä tule kaunis peite?" huusi Ursula sisar Agneksen korvaan.

"Niinpä näkyy, mutta kenelle sitä valmistetaan?"

"Sille joka tästä joukosta ensiksi naimisiin joutuu."

"Hi, hi, hi, eihän nyt toki!" nauroi vanha nunna hampaatonta naurua ja vilhuili ympärilleen hämärtyneillä silmillään. Useimmat sisarista purskahtivat myöskin nauruun, johon priorissan sissitykset kokonaan hukkuivat.

Sisar Agnes oli jo lähempänä kuuttakymmentä. Hän oli syntyjään Ruotsista, missä hän oli ollut priorissana Vadstenan luostarissa, mutta jo kolmattakymmentä vuotta sitten lähetetty rangaistukseksi jostakin rikkomuksesta nunnaksi tänne Naantaliin. Mitä laatua tuo hänen rikkomuksensa oli ollut, siitä ei Naantalin luostarissa edellisen abbedissan kuoltua ollut kenelläkään varmaa tietoa. Mutta siitä huolimatta oli jo aikoja sitten syntynyt nuorempain sisarten kesken tarina Agneksen rakkausseikkailusta, jonka ilmitulo oli saattanut hänet maanpakoon. Se oli pääasiassa kudottu kokoon Pyhän Justiinan ja Kyprianus-noidan tarinasta, joka monien luostarissa tunnettujen pyhimyskertomusten joukossa oli useimmille sisarille mieluisin. Tässä muunnostarinassa oli vain Justiinan sijaan pistetty nuori ja kaunis Vadstenan nunna, Agnes, sekä Agladiuksen sijalle uljas Stuure-suvun ritari. Luonnollisesti -- tuli kertomuksen erota myöskin siinä, että Agnes ei Justiinan tavalla voinutkaan vastustaa niitä Kyprianuksen noitakeinoja, joiden avulla ritari koetti voittaa hänen rakkauttaan. Abbedissa oli kerran tavannut ritarin ja Agneksen luostarin puutarhassa syleilemässä toisiaan ja silloin hänen oli täytynyt, priorissan arvon menetettyään ja erinäisiä katumustöitä suoritettuaan muuttaa tänne meren taakse.

"Mutta Agnes muori tätä tuskin enää tarvinnee", jatkoi Ursula pilantekoaan.

"Niin mitenkä, kun en oikein kuullut?" kumartui Agnes taas Ursulan puoleen.

Ursula yritti jälleen huutamaan hänen korvaansa, mutta silloin katsahti häneen Kaarina moittivasti ja virkkoi:

"Ursula, kuinka sinä viitsitkin!"

"Kas Pyhää Katariinaakin, kun on totisena", lausui Ursula hiukan hämillään ja jätti rauhaan sisar Agneksen, joka vähäkuuloisen epäluuloisuudella pälyili ympärilleen.

Yritettyään turhaan päästä Elinan kanssa keskusteluun, oli Kaarina istunut äänetönnä käsityötään nypläten ja antaen ajatusten harhailla omilla teillään. Ja samain asiain ympärillä ne aina kiertelivät: mahtoiko Antti tuntea mielensä hyvinkin katkeraksi saatuaan kuulla hänen luostariinmenostaan ja saisiko hän enää koskaan nähdä Anttia. Kaikista kipeintä oli hänelle kuvitella, ettei hänen tekonsa olisikaan Anttiin mitään vaikuttanut. Kun sellainen mahdollisuus tuli mieleen, niin silloin häntä aina aivankuin vilusti ja koko luostariin tulo tuntui kauhealta erehdykseltä sekä eläminen tässä hyödyttömässä vankeudessa turhalta ja tarkotuksettomalta. Siksipä karkottikin hän aina kiiruusti mielestään sellaiset kuvittelut ja koetti kivenkovaan uskotella itselleen, että Antti on hänen tekonsa johdosta vaipunut mitä mustimpaan epätoivoon ja miettii yötä päivää keinoja, mitenkä hän saisi kaikki ennalleen. Ja kun Kaarina tällaisilla kuvitteluilla oli kiihottanut itsensä kyyneliin, päätteli hän heltyneenä, ettei hän, kuten luostariin tuloa hautoessaan oli ajatellut, otakaan Anttia kylmästi vastaan, kun tämä katuvaisena tulee häntä luostarin porttiin puhuttelemaan. Oli hän myöskin joskus koettanut vakuuttaa itselleen, ettei hän enää välitä yhtään, yhtään mitään Antista ja ettei hän oikeastaan ole hänen tähtensä luostariin tullutkaan, vaan ainoastaan viettääkseen siellä Jumalalle otollista elämää, kuten niin monet hurskaat sisaret ennen häntä. Mutta montakaan hetkeä hän ei ollut voinut viettää ilman, että ajatukset olisivat palautuneet Anttiin ja heidän rikkoutuneeseen suhteeseensa.

Muutamia viikkoja sitten oli Kaarinan äiti pistäytynyt Naantalissa ja Kaarina oli häntä puhutellut nunnaluostarin portissa. Koko keskustelun ajan oli hän miettinyt, kuinka äidiltä olisi saanut ongituksi joitakin tietoja Antista, mutta portinvartiasisaren läsnäolo oli estänyt häntä siitä. Ja niin oli hän jäänyt entiseen epävarmuuteen siitä, mitä hänen tekonsa oli Anttiin vaikuttanut. Tuota viatonta lemmensuhdettaan ja luostariintulonsa syytä ei hän ollut ilmaissut Ursulallekaan, sillä päästäkseen osalliseksi hänen salaisuudestaan oli Ursula hänen mielestään liian vallaton ja karkea. Elinalle olisi hän sen paremminkin saattanut uskoa, sillä hän aavisti Elinankin kätkevän sydämessään samanlaista ja kenties vieläkin raskaampaa salaisuutta. Tämä se olikin pääasiallisimpana kiihottimena, joka veti häntä Elinan puoleen.

* * * * *

Samassa ryhmässä kuin Ursula istui myöskin sisar Anna, sama, joka Tuomaan ilmestyessä puutarhaan oli ollut yhdessä Kaarinan, Ursulan ja Elinan kanssa herneitä riipimässä ja jolla oli kaihi vasemmassa silmässä. Heti kun abbedissa oli lähtenyt huoneesta, oli sisar Anna alkanut levottomasti rykien ja tervettä silmäänsä vilkuttaen hokea: "Minäpä tiedän uusia, minäpä tiedän uusia", mutta kaikki olivat kiinnittäneet huomionsa Ursulaan eikä kukaan ehtinyt kallistaa hänelle korvaansa. Mutta kun Ursula Kaarinan moitteen johdosta hetkeksi vaikeni, ehätti sisar Anna uudelleen kuuluttamaan, että hänellä on tiedossaan uusia.

"Mitä niin, mitä niin?" kuului useammalta taholta ja uteliaina kurottivat sisaret päätään Annaa kohti.

"Niin mitä sinä sanoit, kun en oikein kuullut?" oli sisar Agneskin taas mukana käsi korvan takana.

Mutta nyt ei sisar Anna pitänytkään kiirettä, vaan nautti ensin hetkisen siitä, että melkein kaikkien huomio oli häneen kohdistunut.

"No annahan nyt jo kuulua!" hoputti Ursula kärsimättömästi, "vai siihenkö ne sinun uutesi loppuivatkin".

"Minä olin ennen päivällistä portissa vanhan tätini puheilla, jota en ole nähnyt moneen herran vuoteen, vaikkei hän asukaan sen kauempana kuin Mynämäellä."

"Sekö se nyt oli sinun uutesi?"

"Ja täti tiesi -- hän oli nimittäin kaupungissa kuullut sen Säämiskän Uolevilta..."

Anna vaikeni hetkiseksi ja vilkuili ympärilleen nauttien toisten kiihtyvästä uteliaisuudesta.

"Mitä kuullut?" tikasi Ursula melkein vihaisesti.

"Että munkkiluostariin vihitään ensi viikolla uusi pappisveli, joka kuuluu vasta päässeen Turun koulusta."

"Vähät kai niitä kaljupäitä nyt enää sinne tulee. Olet tainnut itsestäsi rustata koko jutun", sanoi Ursula hiukan pettyneenä.

"Kysypä sisar Birgittalta", kivahti Anna loukkautuneena.

"Kyllä se on totta", myönsi priorissa vakaisesti.

"Yhyy!" virkahti siihen Ursula. "Mikähän sitäkin nyt tänne vetää? Saitko kuulla, mistä hän on kotoisin ja mikä nimeltään?"

"En minä hänen kotipaikkaansa tullut tietämään, mutta Andreas Pietarinpoika hän on nimeltään", ilmotti Anna tyytyväisenä ja katsahti priorissaan, joka asian vahvistukseksi nyökäytti päätään.

Kaarina oli välinpitämättömästi ja hajamielisesti seurannut juttua. Mutta kuullessaan puolella korvallaan, että tuleva pappisveli on vasta päässyt Turun koulusta, oli hän säpsähtänyt, kohottanut katseensa työstä ja korvat herkistyneenä sekä kiivaasti hengittäen seurannut Annan ja Ursulan välistä sananvaihtoa. Kun Anna sitten mainitsi nuoren luostaritulokkaan nimen, lehahti hän tulipunaiseksi ja painoi äkkiä päänsä alas ja käänteli tolkuttomasti ompelusta polvillaan. Hänen korvissaan suhisi, sydän löi aivan haljetakseen ja hämmennyksissään luuli hän, että kaikki ovat kiinnittäneet katseensa häneen ja että Ursula tuossa tuokiossa alkaa tapansa mukaan tehdä hänelle kiusaa. Mutta onneksi ei Ursula ollut huomannut hänen mielenliikutustaan, vaan huusi parasta aikaa sisar Agneksen korvaan Annan kertomaa uutista, jota hän parhaansa mukaan koetti omilla lisäyksillään höystää. Kaarina rauhottui hieman ja koetti koota ajatuksiaan. Oliko se mahdollista, mitä hän oli kuullut? Vai oliko hän kuullut väärin? Ehkä Anna sanoikin jonkun vallan toisen nimen, jonka hän Anttia ajatellessaan kuuli omalla tavallaan. Tämä mahdollisuus alkoi häntä vaivata yhä enemmän ja enemmän ja hänen teki jo mielensä kysäistä Annalta sitä nimeä uudelleen, mutta ei uskaltanut. Sen sijaan jännitti hän kuuloaan ja koetti tarkkaan seurata sisarten juttelua, saadakseen mahdollisesti kuulla toistamiseen sen nimen. Mutta kukaan ei maininnut sitä enää, sisaret juttelivat vain kaikenlaista tulevista munkin vihkiäisistä, Ursulan aina väliin huutaessa jotakin sisar Agneksen korvaan.

Vasta iltamessun jälkeen pääsi Kaarina tuskallisesta epävarmuudestaan. Kun hän Ursulan kanssa kattoi illallispöytää, uskalsi hän vihdoin noin aivankuin ohimennen kysäistä, mikä sen uuden luostaritulokkaan nimi nyt olikaan.

"Maltas nyt... eiköhän se ollut Andreas Pietarinpoika", vastasi Ursula huolettomasti, "tunnetko sinä sen nimistä vai?"

"En, muuten vain tulin kysyneeksi", vastasi Kaarina mahdollisimman rauhallisesti.

Mutta hänen sydämensä täytti suuri riemu ja koko illallisaterian ajan liikkui hän edeskäyvän toimissaan kuin unissakävijä ja hänen silmissään oli omituinen loiste. Ja kun toiset sisaret pöydästä nousten olivat poistuneet kirkkoon päivän viimeistä hartausmenoa suorittamaan, hämmästytti hän pahanpäiväisesti sisar Ursulaa tarttumalla häneen syliksi ja hokemalla puoleksi itkien, puoleksi nauraen:

"Ursula, rakas Ursula, voi kun minun on hyvä olla!"

X

TOISTENSA KUULUVISSA, MUTTA EI NÄKYVISSÄ.

Munkkikonventin jäsenillä oli säännönmukaisten messutoimitusten väliajoilla paljon enemmän vapautta kuin sisarilla. Tosin luostarin säännöissä oli heidänkin varalleen määrätty terveellistä työskentelyä nimittäin askartelua puutarhassa, teoloogisten opintojen harjottamista sekä pyhien kirjojen kääntämistä ja kopioimista. Mutta ensinmainittu ei talvisaikana luonnollisestikaan tullut kysymykseen ja jälkimäisiä askareita olivat luostarin koko olemassaolon aikana ani harvat veljet vähänkään huomattavammassa määrin harjottaneet. Konventin hallussa olevaa vähäistä kirjastoa kyllä viljeltiin, mutta paremminkin vain ajankuluksi kuin mistään syvemmästä opintojen harrastuksesta. Lomahetket kulutettiin tavallisesti vapaisiin keskusteluihin, jotka eivät suinkaan aina olleet vakavinta laatua. Myöskään oluthaarikka ja lautapeli eivät olleet mitään halveksittuja ajanvietevälineitä. Ulkomaailman kanssa oltiin yleensä paljon lähemmässä yhteydessä kuin nunnakonventissa, sillä klausuuri oli täällä paljon höllempi, varsinkin viime aikoina, ja mitään pakollista äänettömyyttä ei ollut käytännössä.

Pari päivää sen jälkeen kuin pappisveli Andreas Pietarinpoika oli vihitty luostarin asukkaaksi, istui koko munkkikunta, veli Matiasta ja askareillaan olevia maallikkoveljiä lukuunottamatta, konventtituvassa loimottavan pesävalkean lähettyvillä ja koetti juttelemalla lyhentää päivällisaterian ja iltamessun välistä vapaa-aikaa.

Antti istui äänetönnä ja tuijotti pesään. Hänen asunaan oli nyt avara, polviin ulottuva sarkamantteli, jonka vasemmassa rintamuksessa oli pappisveljen tunnusmerkki, punainen risti ja sen keskellä siunatun leivän esikuvana valkoinen pyörylä. Parturin tehtäviä hoitavan maallikkoveljen sakset ja partaveitsi olivat peranneet hänen päälakensa paljaaksi, mistä hänen kasvonsa olivat saaneet vanhemman ja ikäänkuin kärsineen ulkomuodon. Hän seurasi hajamielisesti toisten keskustelua ja kuuli samalla koko ajan korvissaan kirkkaan naisäänen, joka hänen näinä kahtena päivänä alttaripalveluksia suorittaessaan oli lehteriltä kaikunut ja ikäänkuin häntä varten erottunut toisten nunnain äänistä. Ensi kerran tajutessaan sen eilen puolipäivämessussa oli hänet vallannut suloinen väristys ja hän oli luonut rohkeasti katseensa ylös lehterille, jonka tiheän ristikon takaa ei kuitenkaan voinut mitään erottaa. Mutta äänen kuuli hän sitä selvemmin korvissaan ja se oli kaikissa seuraavissakin messuissa synnyttänyt hänessä aina samanlaisen väristyksen ja ikäänkuin virittänyt hänet suurempaan hartauteen. Täällä konventin puolella tunsi hän ikävää ja istui nytkin kuin ujo vieras munkkitoveriensa joukossa, kuunnellen sitä ääntä korvissaan ja odottaen iltamessua.

* * * * *

Syksyllä Turkuun palattuaan ei Antti ollut ilmaissut kenellekään aikeitaan ja Naantalissa käyntiään, vaan oli entistä enemmän itseensä sulkeutuen alkanut tulisella kiihkolla lopetella lukujaan. Toisinaan oli hänet kuitenkin vallannut epäilys omiin aikeisiinsa ja tunnonsoima siitä pettymyksestä, jonka hän tulisi valmistamaan opettajalleen, mestari Paavalille. Silloin oli hän aina aikonut mennä ja ilmaista hänelle kaikki sekä pyytää neuvoja. Mutta siitä oli häntä taas pidättänyt pelko, ettei hänellä sitten enää ole mitään mahdollisuutta päästä Kaarinan yhteyteen, mikä seikka hänelle kuitenkin oli ratkaisevinta. Ja niin oli hän aikeitaan ilmaisematta päättänyt opintonsa ja saanut papillisen vihkimyksen.