Part 4

Abbedissa jätti huoneen ja sulki oven jälkeensä. Kaarina oli yksin tulevassa asuinmajassaan. Hän seisoi hetkisen liikkumatonna alallaan ja katseli ympärilleen. Huone oli noin seitsemän kyynärää pitkä ja niin kapea, että kun levitti kätensä, koskettivat sormien päät sivuseiniin. Kynnyksestä peräseinään kävellen saattoi siinä ottaa kymmenisen lyhyttä askelta. Katto, veistetyistä laudoista, oli sekin niin matalalla, että siihen huoleti ulottui kädellään. Peräseinän muodosti kivinen ulkomuuri, joka oli aikanaan kalkilla sivelty, mutta nyt jo harmaantunut ja täynnä kosteuden synnyttämiä täpliä ja juovia. Muut seinät olivat pyöreistä hirsistä, joiden lomista näkyivät sammalet.

Valo huoneeseen tuli ulkoseinässä olevasta korttelin laajuisesta aukosta, jossa ei ollut minkäänlaista ruutua, vaan sulettiin se eteen lykättävällä puuluukulla. Valo oli sitäkin niukempi, kun tuo vähäinen aukko oli kyynärän vahvuisessa muurissa. Hiukan alempana ja ihan sivuseinän vieressä näkyi toinenkin, mutta pienempi luukku, jonka ympäriltä muuri oli mustunut. Kaarina työnsi luukun syrjään ja sen takaa tuli näkyviin nyrkin mentävä nokimusta aukko. Se vei pitkin muurin sisustaa alakerrassa olevaan suureen tulisijaan, josta kylmänä aikana lösyinen lämmin levisi noita johtoja myöten sisarten selleihin.

Huoneen ainoana kalustona olivat vuode ja pieni rukousjakkara. Vuode, toisella sivuseinällä, lähellä ovea, oli laudoista pitkulaisen laatikon tapaan kyhätty ja kiinni seinässä. Kaarina kohotti sen sarkapeitettä. Alustana olkien päällä oli niinikään sarkaa. Ainoastaan tyynynpäällinen oli puhtaan valkoisesta pellavasta.

Vuoteen päällä seinässä oli yksinkertainen, puusta veistetty ristiinnaulitun kuva. Sen vieressä puunaulassa riippui rukousnauha. Se oli arvatenkin kuulunut sellin entiselle asukkaalle, joka näiden samojen ahtaiden seinien sisällä oli ties kuinka kauan huokaillut ja rukousnauhaansa sorminut ja sitten hävinnyt kuin varjo -- aivan samoin kuin monen monet tuntemattomat sisaret vielä ennen häntäkin.

Kaarina tunsi kurkussaan omituista kuristusta ja raukeutta jäsenissään. Hänen ympärillään oli niin hiljaista, että hän kuuli korvissaan vielä kaiun äskeisestä laulusta: "_Vanitatum vanitas, omnia sunt vana_."

"Iäksi vanki!" kuiskasi hän ja hänen rinnastaan kohosi nyyhkytys. Hän meni sellin perälle ja painoi kasvonsa aukkoa vasten, niin että karkeat muurinkulmat tekivät kipeätä hänen otsalleen ja poskipäilleen. Edessään näki hän vain pienen, rajotetun palan ulkomaailmaa. Lähinnä alhaalla näkyi ulkosyrjä nunnaluostarin suuresta vesikaivosta, sitten suuri pihlaja, joka oli täpö täynnä punaisia marjaterttuja. Sen lehvistössä pelmasti joukko pikkulintuja. Pihlajan ympärillä näkyi sikin sokin kaali- ja sipulipenkkejä. Sitten oli korkea puutarhamuuri, sen takana pajupensaita kasvava notko, jonka takaa taas kohosi louhinen katajikkokumpu. Äärimmäisenä oikealla pisti silmänurkkaan kappale Tuulensuun torpan peltoa ja osa harmaata, tuohikattoista navettaa, jonka kupeella näkyi räystääseen ylettyvä tunkiokasa.

Jostain kuului lasten ääniä ja pihlaja, puutarhanmuuri sekä notkontakainen kunnas uivat auringon valossa. Mutta Kaarinan pieneen ikkunaan eivät päivänsäteet ylettyneet. Ensikerran ja vaativana nousi hänen mieleensä kysymys, miksi hän oli tänne tullut ja antanut itsensä elävältä haudata. Hyvänen aika, hänhän oli vasta kahdeksantoista vuotias eikä koskaan enää saisi nähdä maailmasta muuta kuin tuon saman pikku täplän, joka sopi korttelin laajuisesta muurinaukosta näkymään! Oliko tämä hänen syytään vai jonkun toisen?

Äkkiä kohosi hänen silmäinsä eteen, aivankuin ikkuna-aukko olisi ollut taikapeili, teininpukuun puetun, keltakiharaisen nuorukaisen kuva. Hänen sydäntään vihlasi, hän purskahti itkuun ja heittäytyen vuoteelle suulleen toisti hän kiivaasti: "vihaan! vihaan!" Hän kouristeli sileän tyynynpäällisen ryppyyn ja toisti nyyhkyttäen noita sanoja, olematta kuitenkaan selvillä, ketä hän niillä erikoisesti tarkotti, itseäänkö vai tuota keltatukkaista teiniä.

Maaten kasvot tyynyyn painettuina rupesi hän muistelemaan kaikkea alusta ja siten kiihottamaan sydäntuskaansa kaksinkertaiseksi.

On sunnuntaiehtoo varhain keväällä. Kupittaan lähteelle on kokoontunut suuri joukko kaupungin nuorta väkeä leikkimään. Ilmassa tuntuu vasta puhjenneen lehden tuoksu ja se ikäänkuin huumaa kaikkia. Iloisia, nauravia ääniä, laulua, rallatusta ja vallattomia hoilauksia kajahtelee tyynessä iltailmassa. Eräs pitkä teini puhaltaa säkkipilliä ja hänen ympärillään pyörii sikin sokin joukko pareja. Ne kieppuvat toistensa ympäri kuin hyttyset auringonpaisteessa. Se näyttää niin hullunkuriselta, kun hän syrjässä kivellä istuen katselee heitä. Hän on vasta täyttänyt kuusitoista vuotta ja ollut hyvin vähän nuorten mukana. Niin mielellään tahtoisi hän itsekin heittäytyä tuolla tavoin pyörimään, mutta hänellä ei ole yhtään tuttua noiden nuorten miesten joukossa. Hän keinuttaa hiljaa ruumistaan ja seuraa hymyillen toisten karkeloa.

Sitten kiintyy hänen katseensa erääseen teiniin, joka myöskin istuu kivellä yksinään ja hymysuin seuraa toisten karkeloa. Se on tavallista siistimmin puettu ja baretin alta valuu olkapäille keltainen tukka. Kalpeine kasvoineen ja kirkkaine, hymyilevine silmineen näyttää se Kaarinalta niin ylhäiseltä ja saavuttamattomalta. Mutta äkkiä käy se levottomaksi, aivankuin olisi tuntenut että häntä syrjästä katsellaan, ja kääntää silmänsä häneen. Heidän katseensa yhtyvät, hän vavahtaa ja nuorukainen vavahtaa myös, ikäänkuin heissä kummassakin olisi yhtaikaa herännyt jotakin uinuvaa. Mutta keltatukkainen teini tulee yhtäkkiä aivankuin virmapääksi, karkaa kiveltään ja alkaa vallattomasti remuta karkelijain joukossa. Sitten se yhtäkkiä ja odottamatta, aivankuin sattumalta, karkaa häntä kohti, tempaa häntä kädestä ja vie keskelle tanssivia pareja sekä alkaa pyörittää. Teini ei osaa tanssia, mutta pyörittää vain häntä, katsoo silmiin ja nauraa ja kaikki nauravat heidän mukanaan. Kun hän viimein lopen hengästyneenä hellittää, joutuu hän yhtäkkiä suunnattomasti hämmilleen, sopertaa jotakin käsittämätöntä ja poistuu kiiruusti toisten taakse. Ja kun hän, Kaarina, etsii häntä silmillään, ei häntä näy enää missään. Kun hän sitten seuraavina päivinä istuu yksinään tai äitinsä kanssa heidän pienessä laskupuodissaan torin varrella, tähystelee hän kaikkia ohikulkevia teinejä. Ja kahden päivän päästä kulkeekin ihan puodin editse se keltatukkainen. Hän sävähtää aivan kuumaksi ja yrittää piilottua tavarakääröjen taakse, mutta samassa kääntääkin teini päätään -- aivan kuten sunnuntaina siellä Kupittaalla -- ja huomaa hänet. Se nyökäyttää hymyillen päätään, punastuu ja jatkaa kiiruusti matkaansa. Hän pistää päänsä puodin myymäaukosta ja katsoo hänen jälkeensä, silloin vilkasee teini taakseen ja nyökäyttää uudelleen päätään, samalla kuin hän itse häpeissään vetää nopeasti päänsä takaisin. Ja sitten kulkee teini joka päivä heidän puotinsa ohi, tervehtien toisinaan päännyökäyksellä, mutta toisinaan vain ujosti vaihtaen silmäyksen hänen kanssaan. Sitten huomaa hän eräänä ehtoona teinin etäällä seuraavan häntä ja äitiä, kun he puodista palaavat kotiinsa Luostariyläkadulle. Niin saa teini selville hänen kotinsa ja kulkee sen jälkeen aina, milloin hän ei puodissa ole, heidän talonsa ohitse. Ja hän aivankuin tuntee itsessään, milloin teini lähenee, menee akkunaan ja -- eikös se kohta kulekin siitä ohi ja tapansa mukaan katsahda ylös häneen.

Eräänä sunnuntaina asettuu hän akkunanpieleen niin ettei teini voi nähdä häntä, mutta että hän itse näkee kadulle. Silloin huomaa hän teinin katseessa suurta pettymystä ja voi kuinka iloiseksi hän siitä tulee. Illalla, myöhään hämärässä nousee hän sitten Vartiavuorelle, istuu siellä kivelle, painaa kädet silmilleen ja ajattelee, että teinin täytyy seisoa tuossa hänen edessään, kun hän ottaa kädet silmiltään. Ja hän ihan kirkasee hämmästyksestä, kun hän hetken päästä avaa silmänsä ja teini todellakin seisoo hänen edessään. He katsovat toisiaan, tulevat yhä enemmän hämilleen eikä kumpikaan tiedä mitä sanoa tai mitä tehdä. Vihdoin änkyttää teini:

"Suutuitko sinä silloin sunnuntaina... siellä Kupittaalla?"

"Suutuin", vastaa hän hiljaa, tietämättä itsekään mitä sanoo. Mutta kun hän hetken päästä nostaa katseensa ja vilkasee teiniä, purskahtaa hän nauruun, sillä niin hullunkuriselta näyttää tämä avuttomuudessaan. Silloin leimahtavat teinin silmät ja se tulee taas yhtäkkiä hurjapäiseksi, tempaa hänet kiveltä, pyöräyttää häntä moniaan kerran ympäri ja sanoo: "Etpäs suuttunut!" Vaan samalla se taas tulee ujoksi, ei tiedä mitä edelleen sanoa tai tehdä ja kysyy lopuksi sopertaen: "Mikä sinun nimesi on? Tahtoisin mielelläni tietää sen."

"Kaarina minun nimeni on, Kaarina Tuomaantytär Sakko", vastaa hän nauraen, "entäs sinun?"

"Antti", vastaa teini, "_alias Andreas Petri._"

"Elä soperra sitä latinaasi" sanoo hän, tuntien yhtäkkiä vapautuvansa ujoudesta. Ja kun teini ei vieläkään tiedä mitä sanoa, auttaa hän häntä kysymällä:

"Pappiko sinusta tulee?"

"Pappi", vastaa teini ja lisää sitten kiiruusti: "mutta minä olen agricolalainen."

Hän purskahtaa uudelleen nauruun, sillä hän paikalla tajuaa, mitä teini noilla sanoillaan tarkottaa. Mutta hänen haluttaa kiusata ja hän sanoo:

"Minä en pidä ollenkaan mestari Agricolasta enkä hänen papeistaan, kun ne menevät naimisiinkin. Hyi, eihän se papille sovi. Paljon somempia ovat nuo vanhauskoiset papit paljaine päineen..."

Mutta taas saa teinin neuvottomuus hänet nauramaan ja siitä tulee teini niin hurjapäiseksi, että suutelee häntä suut silmät täyteen ja vakuuttaa rupeavansa papiksi eikä ottavansa vaimokseen ketään muita kuin hänen.

Sitten tapaavat he joka ilta Vartiavuorella toisensa, kunnes Antti lyhyen kesäloman ajaksi lähtee kaukaiselle kotiseudulleen. Silloin on hänellä niin ikävä eikä hän tahdo mitenkään saada aikaansa kulumaan. Tulee sitten viimein syksy ja teinit kokoontuvat kaupunkiin. Nuorta väkeä on taas eräänä sunnuntaina leikkimässä Kupittaan lähteellä. Hän on jo pari kertaa saanut tavata Anttia ja hän on tavattoman iloisena. Pyöritään piiriä ja hän joutuu pariksi erään pitkän teiniroikaleen kanssa, saman, joka silloisena sunnuntai-iltana keväällä puhalsi säkkipilliä. Silloin huomaa hän ohimennen, että Antti katsoo karsaasti teinitoveriaan. Sekös on hänestä niin hauskaa ja Anttia kiusatakseen tekeytyy hän hyvin huomaavaiseksi sille pitkälle roikaleelle. Aina kun hän on piirin keskellä, ei hän ole Anttia huomaavinaankaan -- vaikka hän kyllä aivan tarkkaan näkee Antin ilmeen, jopa hänen ajatuksensakin --, vaan valitsee aina parikseen sen pitkän ja hymyilee hänelle. Se on niin suloisesti jännittävää!

Kun piirileikki sitten päättyy, näkee hän Antin lähenevän itseään, mutta hän vain katsoo sitä pitkää kohti, vaikka tekisikin mieli karata Antin kaulaan.

"Kovinpa sinä näyt tuohon roikaleeseen mieltyneen!" sanoo Antti katkerasti.

"Mitä, eikö se sitten sinustakin ole miellyttävä poika?" vastaa hän ja on yhä katsovinaan Antin ohi sitä toista.

"Kuinka se nauraakin! Aivankuin hevonen hirnuisi... ja venyttää kurkkuaan niin ilettävästi!" sanoo Antti yhä katkerammin.

Nyt hän ei varmastikaan enää kauan voi pidättyä heittäytymästä Antin kaulaan, mutta vielä pikkusen tahtoo hän jännitystä jatkaa. Kun tanssi samassa alkaa, juoksee hän kuin huumeessa sen pitkän luo, pyöräyttää sitä käsivarresta ja sanoo vallattoman kuuluvasti: "Hei, etkös jaksa enää tanssia!" Ja sitten he tanssivat ja hän hakee koko ajan syrjäsilmällään Anttia, mutta sitä ei näy enää missään. Silloin hänen jännityksensä laukeaa, hän kääntyy ja jättää pitkän teinin siihen paikkaan kesken tanssivuoron. Mutta Anttia ei löydy karkeloivien joukosta ja silloin hän lähtee itkien ja onnetonna kotiin. Anttia ei näy seuraavana päivänä torilla eikä hän tule illalla Vartiavuorelle, vaikka hän vilusta väristen odottaa siellä monta tuntia.

Kun hän sitten seuraavana iltana kulkee katua kotiinsa, ilmestyy siihen se pitkä roikale kuin ilmassa pudoten ja lyöttäytyy hänen seuraansa. Ja silloin tulee Antti heitä vastaan! Hän yrittää jättämään Pitkän siihen juostakseen Antin luokse, mutta Antti ei katsokaan heihin, vaan kulkee kiiruusti ohi. Silloin sivaltaa hän Pitkää korvalle, juoksee kotiin ja itkee koko illan, antamatta huolestuneelle äidille mitään selitystä.

Kuluu sitten syksy edelleen eikä hän saa tavata Anttia. Kerran pyryisenä marraskuun iltana uskaltautuu hän Mätäjärven kortteliin, jossa Antti asuu nahkapeitturi Ruotsalaisen tuvassa. Hän kiertelee Ruotsalaisen talon ympärillä ja kastuu läpimäräksi, mutta Antista ei hän näe vilahdustakaan. Ja niin kuluu aika lähelle joulua. Silloin esittävät teinit koulutuvassa tavanmukaisen joulukomedian, jota porvarit miehissä saapuvat katsomaan. Hän menee sinne myös ja siellä näkee hän Antin, mutta Antti ei näe häntä. Pyytävin, rukoilevin silmin etsii hän lakkaamatta Antin katsetta, mutta Antti katsoo aina muualle ja näyttää niin jääkylmältä. Silloin valtaa hänen mielensä kolkko epätoivo, hän lähtee koulutuvasta kesken iltaa pois, tulee kotiin ja vuoteelle heittäytyen itkee niin, niin... Äiti rientää hätään, utelee ja houkuttelee ja silloin sanoo hän yhtäkkiä, muistaen isoäitinsä Marketta Sakon elämäntarinan:

"Äiti, minä lähden nunnaksi Naantalin luostariin!"

"Hyvä lapsi, mitä sinä nyt oikein hourit?" hätääntyy äiti, "eihän nyt enää nunnia... poishan ne luostarit häviävät."

"Mutta eipähän Naantalin luostari", tiukkaa hän nyyhkytystensä lomasta, "eihän siitä ole kauan, kun sinne vielä vihittiin nuori tyttö nunnaksi."

Ja hän kiintyy yhä enemmän tuohon päähänpistoonsa. Oikeastaan ajattelee hän sitä kostoksi Antille. Isoäidistään hän oli kuullut kerrottavan, että hänkin oli onnettoman rakkauden takia lähtenyt luostariin. Miehessä oli viime hetkessä herännyt vastarakkaus ja kun Marketta oli jo nunnaksi vihitty, oli hän kuin mielipuoli kierrellyt luostarin ympärillä, mutta Marketta oli ollut hänelle kuin kuollut. Tuntui niin katkeran suloiselta kuvitella, että Antissa herää syvä katumus kuullessaan hänen menneen luostariin. Ja sitten tapahtuu, että eräänä päivänä ilmotetaan hänelle, että luostarin puheluportissa on eräs nuori pappi, joka pyytää puhutella sisar Kaarinaa. Hän arvaa kuka se on, sillä sitä juuri hän on odottanut, ja hän menee portille, avaa puheluluukun ja siellä seisoo Antti nöyränä, katuvaisena ja armoa pyytävänä. Mutta hän katsoo vain kylmästi hänen ohitseen, sulkee luukun ja palaa jäykkänä sisälle, vaikka katkera tuska kaihertaakin sydäntä.

Mielikuva syöpyy hänessä yhä syvemmälle, hän kuvittelee elämää luostarin yksinäisyydessä suloisen katkeraksi lemmentuskaksi ja yhdistää tähän kuvaan vähitellen muutkin luostarisisaret sekä itse pyhän neitsyenkin. Hän puhuu asiasta yhä uudelleen äidille ja jouduttaa asiaa kuumeisella kiiruulla, ikäänkuin peläten Antin ennen aikojaan ilmestyvän katumuksentekijänä hänen eteensä. Ja vihdoin äiti, se hellä ja aina myötenantava äiti, suostuu, sillä pohjaltaanhan hän vielä on puhdas katolilainen, joka kunnioittaa luostareita ja vanhoja muotoja. He päättävät antaa kaiken omaisuutensa luostarille ja itse lupaa äiti, heti kun on heidän kauppansa lopettanut, tulla luostariin ulkojäseneksi, viettääkseen vanhuutensa päivät tyttärensä läheisyydessä.

Kiiruusti lähtee hän käymään Naantalissa ja ilmottaa luostarin portilla haluavansa päästä nunnaksi. Hänen käsketään tulla uudelleen kolmen kuun perästä. Mutta päätös pysyy hänessä vahvana ja hän käy uudelleen ilmottamassa sekä taas kolmen kuun perästä vielä kolmannenkin kerran, kuten luostarin säännöt määräävät. Koko koetusvuoden ajan on hänellä kuitenkin Antti mielessään ja iltasin asettuu hän usein ikkunan pieleen kadulle katselemaan. Muutaman kerran hän näkeekin Antin kulkevan ohi ja tähyävän ylös, mutta silloin vetäytyy hän kiiruusti syrjään ja koettaa näyttää "jääkylmältä". Suurta, sykähtelevää riemua tuntee hän silloin sydämessään, mutta hänen luostariinmenopäätöksensä siitä vain vahvistuu. Kesällä sitten, kun teinit ovat lomalla, alkaa tuo päätös hänessä arveluttavasta horjua, hän käy tuskaiseksi ja tuntee pelkoa ja epäilystä. Mutta kun teinien paluuaika lähenee ja hän tietää Antin kohta ilmestyvän kaupunkiin, tuleekin hänelle taas kuumeinen kiiru päästä luostariin ja joutua ennen Antin tuloa pois Turusta. Niin lähtee hän Naantaliin piispantalossa nunnanvihkiäisiä odottaakseen.

Koko ajan on hän siis mielikuvituksessaan leikkinyt eräänlaista piilosilla-oloa Antin kanssa. Vasta nyt, jouduttuaan näihin hämäriin käytäviin, tähän alastomaan ja ahtaaseen vankikomeroon sekä kylmän ja jäykän abbedissan välittömään komentoon, on hän ikäänkuin havahtunut ja tullut siirretyksi mielikuvamaailmasta todellisuuteen. Entäpä Antin sydämestä ovatkin sammuneet kaikki tunteet häntä kohtaan eikä hän koskaan tulisi vähintäkään piittaamaan hänen kohtalostaan? Kenties ei hän välitä edes tiedustella, mihinkä hän on kaupungista hävinnyt. Ja hän on tuomittu eliniäkseen näiden ahtaiden muurien sisälle ja täydelliseen eroon muusta maailmasta!

Vihan sijasta täytti hänen rintansa lohduton epätoivo ja hiljaa uikuttaen kuin hylyksi jäänyt lapsi itki hän kauan, maaten yhä suullaan tyynyä vasten.

* * * * *

Hän havahtui äkkiä siihen, että hänen korviinsa tunkeusi kellon ääni. Hän kavahti seisoalleen ja juuri silloin lakkasi nona-läppäys kuulumasta. Kuinka vastenmieliseltä hänestä tuntui lähteä alas ja liittyä siihen harmaaseen joukkoon, jossa kaikki olivat hänelle outoja. Mutta abbedissa oli jäykällä ja suljetulla olemuksellaan ehtinyt herättää hänessä jo epämääräistä pelkoa. Kiiruusti pyyhki hän kyynelten jäljet kasvoiltaan, oikoi pukuaan ja lähti.

Kun hän tuli konventtitupaan, olivat kaikki nunnat asettuneet jo kahteen riviin siinä järjestyksessä kuin he olivat luostariin tulleet. Etumaisena seisoi abbedissa. Hämillään ja arkana astui Kaarina tuon äänettömän joukon luo. Abbedissa katsoi häneen ankarasti ja sanoi:

"Sisar Kaarina muistaa vasta olla täsmällinen! Sisaren paikka on vasemman rivin alapäässä, sisar Elinan rinnalla."

Itku kurkussa hiipi Kaarina kuulumattomin askelin noita jäykkiä rivejä pitkin ja asettui paikalleen. Abbedissa antoi merkin ja käytäviä pitkin lähti kulkue kiemurtelemaan ylös kirkonlehterille.

Varkain tarkasteli Kaarina syrjästä vieruskumppaniaan, sisar Elinaa. Se oli nuori ja solakka, mutta muutoin hennonnäköinen, vaaleaverinen neitsy hienoin kasvonpiirtein. Suurilla silmillään katsoi se suoraan eteenpäin, ja sen ohut, hiukan kyömy nenä kapeni alapäätään kohti, sillä nenälehdet olivat sisäänpäin kääntyneet ja sieramet puolittain sulkeutuneet. Hänen koko olemuksessaan näytti olevan jotakin haaveellista ja samalla sulkeutunutta, ja Kaarina tunsi heti, että hänen olisi hyvin vaikea päästä häntä lähelle. Elina ei pannut mitään huomiota häneen, katsoi vain eteensä ja kulki kuin unissaan.

Sen sijaan käänsi Elinan edessä kulkeva sisar päätään taaksepäin, tarkasteli Kaarinaa päästä jalkoihin, katsoi sitten häntä silmiin, hymyili iloisesti ja nyökäytti päätään. Hän oli myöskin nuori, mutta kokonaan Elinan vastakohta: tummahipiäinen, pyöreäkasvoinen, vanttera ja täyteläinen. Niin suojaavaksi kuin nunnanpuku oli laadittukin, saattoi sen alta kuitenkin huomata hänen leveät lanteensa ja korkean rintansa. Hänen pienehköt silmänsä olivat eloisat ja vallattomat ja alaspäin levenevä nenä näytti kuin luodulta vakoilemaan keittiötuoksuja, sillä avarain sieranten lehdet olivat herkät ja liikkuvat. Huulet olivat täyteläiset ja suiposta alahuulesta näki, että se suuttumuskohtausten sattuessa helposti saattoi venähtää ylähuulta pitemmälle. Nunnanpuku ja nämä hämärät, äänettömät suojat näyttivät sangen huonosti soveltuvan hänelle, sillä hänessä oli jotakin niin tuiki maallista, miltei pakanallista.

Hän oli se sisar Ursula, josta muori kirkon edustalla oli Uolevilta tiedustellut.

Kaarina tunsi heti itsensä hiukan turvallisemmaksi ja ilostuen nyökkäsi hän Ursulalle vastaan. Tämän jälkeen käänsi sisar Ursula päänsä Elinaa kohti ja nyökäytti hänelle useamman kerran, samalla kuin hänen kasvonsa saivat veitikkamaisen ilmeen. Mutta sisar Elina ei ollut häntä näkevinään. Ursula kääntyi suoraan rivissään ja asteli kujeilevan tahdikkaasti kuin sotilas.

Oli tultu jo yläkäytävän päähän ja pari parilta pujahtivat nunnat ovesta puolipimeälle lehterille. Alhaalla kirkossa olivat munkit alottaneet jo messun.

VI

UNEKSIJA.

Oli varhainen ja raikas syyskuun aamu. Kullattu pallo tuomiokirkon torninhuipussa heiasteli jo taivaanrannalla nousseen auringonsäteitä. Kuorivikarius Andreas Pietarinpoika asteli Hämeenkatua pitkin ja aamuvarhaisesta huolimatta näytti hän kalpealta ja riutuneelta. Pää alas painuneena ja kädet rinnan yli työnnettyinä kauhtanan hihansuihin kulki hän kompuroivin askelin kuin viluinen vanhus. Kainalossaan oli hänellä pari torvelle käärittyä laajaa paperiarkkia. Niihin oli hän Vulgatasta suomentanut kaksi Davidin psalmia ja vei niitä nyt nähtäviksi opettajalleen, mestari Juustenille, joka toista vuotta sitten oli tullut Agricolan sijaan katedraalikoulun rehtoriksi.

Kun hän kääntyi Pyhän Lauritsan kadulle, kuului kellotornista kuuden-läppäys. Hän joudutti askeliaan, ehtiäkseen koulutupaan ennen opettajiaan. Hän ei ollut nukkunut koko yönä, hänen päätään kivisti ja hän tunsi ruumiissaan kuumeen oireita. Siksi aikoi hän heti käännökset annettuaan pyytää vapautta koulusta, saadakseen paneutua vuoteeseen.

Siinä missä lyhyt Lauritsan katu päättyi kapealle kirkkotorille, oli heti vastassa tuomiokirkon itäinen holviportti. Portin pielessä oli muurin yhteyteen rakennettu neliskulmainen, jykevä ja pieni-ikkunainen kouluhuone, jossa Hemming-piispan ajoista saakka oli kasvatettu pappeja ja muita kirjamiehiä. Nykyään sitä kutsuivat niin kaupunkilaiset kuin teinitkin Kreekaporiksi, syystä että siellä uskonpuhdistusharrastusten mukana oli innolla ruvettu perehdyttämään oppilaita kreikkalaiseen Uuteen Testamenttiin.

Koulurakennuksessa oli yksi ainoa, nelikulmainen, holvikattoinen huone, noin viisi syltä sivuilleen. Keskellä kannatti kattoa jykevä nelikulmainen pilari. Pienet ikkunat olivat korkealla lattiasta ja huoneessa oli päivän kirkkaimpanakin aikana hiukan hämärä. Seinät olivat alastomat ja harmaat. Parissa kohti näkyi jälkiä joistakin kosteuden tahrimista pyhimyskuvista. Rautaisia kynttiläjalkoja oli kiinnitetty sinne tänne seiniin ja keskipilariin. Tuvassa oli kaksi korkeaa ja kapeata opettajatuolia, vastakkaisilla seinillä, joten eri osastojen oppilaat tulivat istumaan selin toisiinsa. Pilari oli osastojen rajana. Kummankin katederin päällä seinällä riippui rautakoukussa väännetyistä koivunvitsoista punottu patukka. Toisessa peränurkassa oli avara uuni, ja sen lähellä keskellä peräseinää suuri raudotettu kirstu, jossa koulun kirjavaroja säilytettiin. Kirstun päällä seinällä oli musta, puinen _asinus_-taulu, johon ennen aikaan oli kirjotettu niiden teinien nimet, jotka keskusteluissaan käyttivät äidinkieltä latinan sijasta. Nykyään sitä käytettiin toiseen tarkotukseen. Tuomiokirkon ekonoomi, isä Antonius Henrici, oli oman toimensa ohella nykyään myöskin _provisor pauperum scholarium_ eli köyhien koululaisten holhooja, jonka hoidettavana oli teinirahasto ja joka siitä viikottaisin jakoi pieniä apurahoja puutteenalaisimmille oppilaille. Hän antoi oppilasten itsensä harkita, kutka heidän joukossaan kulloinkin katsottiin enimmän apua tarvitseviksi ja näiden nimet oli sitten kirjotettava vanhalle asinus-taululle hänen nähtäväkseen. Se oli oikeastaan ovela keksintö itaran isä Antoniuksen puolelta, sillä tuon vanhan aasi taulun nimellä oli sen uudesta virasta huolimatta vielä huono kaiku teinien korvissa eikä siis kukaan varsin hevillä tahtonut siinä nimeään nähdä.