Part 3

Pom! Pom! Pom! kuului samalla kellokastarista, joka seisoi munkkien esipihassa kirkon eteläpuolella. Avonaisesta luukusta näkyi soittaja, eräs luostarin maallikkoveljistä, sekä kolme toinen toistaan suurempaa kelloa pylvästensä välissä. Soittaja seisoi keskimmäisen alla, lyöden kielellä laitaan yhdeksän kertaa, mutta pitäen pienen väliajan joka kolmannen lyönnin jälkeen. Se oli niiden vasaranlyöntien lukumäärä, joilla Vapahtaja kiinnitettiin ristinpuuhun. Muori, Uolevi ja vanha porvari tekivät ristinmerkin, mutta nuoremmat katsoivat vain jalkoihinsa ja merimies virnisteli.

Kun läppäys oli vaiennut, alkoi pienin kelloista nopeasti heilua patsastensa välissä ja ulos kajahti kimeä: ping-pang! ping-pang! ping-pang! Samalla ilmestyi patsasten väliin toinenkin maallikkoveli, joka tarttui isoimman kellon mursunnahkaiseen siimaan ja alkoi siitä hartiavoimin tempoa. Raskaasti heilahteli kello ja vasta moniaan hetken päästä kumahti sen malmirinnasta valtava: pom-m-m!

"Ähäh, saipas Iso-Briitakin äänensä esille!" sanoi iloisesti kalastajanrenki, joka jännityksellä oli seurannut kellon heilahtelua.

"Nyt tulee!" sanoi samassa joku hätäisesti, ja kaikki kääntyivät katsomaan Piispanniemelle päin. Siellä, vastapäätä luostaria Tuulensuun poukaman toisella puolen näkyi korkean kivikellarin päällä se pienoinen rakennus, jossa Maunu Tavast oli viimeiset elinvuotensa viettänyt. Se oli siitä myöten ollut piispojen omaisuutta, jossa nämä tarkastusmatkoillaan majailivat. Talon vanhan hoitajattaren luona tiedettiin nuoren nunnankokelaan majailleen vihkimistä odottaessaan.

Heti läppäyksen aikana oli tämä astunut ulos talosta ja lähtenyt kävelemään poukaman ympäri luostarille johtavaa polkua. Kun yhteensoitto vaikeni, kiersi hän juuri poukaman päitse ja läheni väkijoukkoa, joka kiinnitti häneen uteliaat katseensa.

Hän saapui avopäin ja avojaloin, kuten luostarisäännöt määräsivät vihkimistilaisuuteen tulevalle noviisille. Muutoin hänellä oli yllään tavallinen porvarisneidon puku. Ihomyötäisen röijyn kiinnitti vyötäröiltä hopeasolkinen vyö, jonka alta hame riippui vapaina laskoksina. Hänen solakan, neitseellisesti kiinteän vartalonsa ääriviivat näkyivät selvästi, kun hän lyhyin, kiirehtivin askelin läheni pitkin polkua. Mutta sikäli kuin hän läheni uteliasta väkijoukkoa, hidastutti hän askeliaan ja painoi päänsä alas. Hänen kävellessään kaupunkilaisjoukon ohi näkyivät syrjästä hänen hiukan kaareva, hyvin muodostunut nenänsä ja pyöreä leukansa, jotka yhdessä hänen täyden, valkoisen kaulansa kanssa paljastivat hänen kasvoissaan ja koko olennossaan jotakin pyöreää, lujaa ja terveesti aistillista.

Hän punastui punastumistaan ja äkkiä kohotti hän päänsä ja hänen suuret, siniset silmänsä heittivät vihasta leimahtavan katseen äännetönnä töllöttävään joukkoon. Sitten jatkoi hän kiiruusti matkaansa ja pysähtyi kirkon porrasten eteen, johon hän jäi seisomaan selin kaupunkilaisiin.

"Oih, sitä katsetta, ihan kuumaksi pani miehen!" sanoi merimies puoliääneen. "Tuommoinen tyttöhän nyt saisi vaikka itse Kankaisten nuoren junkkerin, ja luostariin vain menee!"

"Ei se mikään rumien pakopaikka olekaan, on sinne moni kauno ennenkin mennyt ja hunnun päähänsä ottanut", sanoi Uolevi närkästyneesti.

"Kaunis oli Elinakin, joka viimeksi kolme vuotta sitten nunnaksi vihittiin, nuori ja kaunis", vahvisti muori, joka oli laskenut sukankutimensa alas ja tarkasteli tyttöä.

Tämä oli painanut päänsä jälleen alas ja näytti varpaallaan kaivavan hiekkaa jaloissaan. Röijyn nelikulmaisesta, avarasta pääntiestä näkyi hänen puhdas, valkoinen kaulansa ja osa pyöreitä olkapäitä. Ruskean tukan suojasta kuumottivat punaisina pienet korvat.

Äkkiä narahti kirkon raskas, lukuisilla rautaleikkauksilla ja naulakuvioilla koristettu ovi, joka näkyi romaanilaistyylisen, vihreästä vuolukivestä veistetyn porttaalin perällä. Se työntyi selkosen selälleen ja hämärässä oviaukossa näkyi piispa Martti Skytte täydessä ylimmäispapillisessa ornaatissaan. Tuo kahdeksakymmenvuotias hinterä vanhus aivankuin hukkui avaran, maata laahaavan ja kärpännahoilla reunustetun, tulipunaisen piispanmanttelinsa poimuihin. Raskas hiippa painoi hänen päänsä kumaraan ja lumivalkoisina haituvina näkyivät sen alta hänen harvenneet hiuksensa. Päivänsäteet alkoivat leikkiä hänen hiippansa ja piispansauvansa kultauksissa, rinnalla riippuvassa ristissä ja manttelin hopeaompeleissa, kun hän porttaalin läpi astui kirkon ulkoportaille. Hänen takanaan näkyi kaksi hänen seurueeseensa kuuluvaa kaniikkia, luostarin kenraalikonfessori sekä yksi pappisveli, kaikki täydessä messupuvussa. Munkki kantoi punaista lippua, jonka toisella puolen oli ristiinnaulitun, toisella neitsyt Maarian kuva.

Hitaasti laskeutui piispa portaita alas ja joka astimen kohdalla vilahtivat vuorotellen manttelin alta hänen punaiset, pehmeät kartuaanikenkänsä. Hiljaa kolahteli sauva porraskiviin. Kirkkaat, siniset ja lapsenomaiset silmänsä kiinnitti hän lempeällä tarkkaavaisuudella noviisiin, joka seisoi katse maahan luotuna ja kiivasti hengittäen.

Kun piispa pysähtyi hänen eteensä, laskeutui noviisi polvilleen ja hänen paljaat jalkansa katosivat hameen poimuihin.

"Isän Jumalan, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, amen! Mitä tahdot sinä, tyttäreni?" kysyi piispa.

Hiljaisena kuiskauksena kuului noviisin vastaus:

"Tahdon päästä Kristuksen morsiameksi ja Pyhän Birgittan sisarkunnan jäseneksi, palvellakseni Jumalaa köyhyydessä, nöyryydessä ja siveydessä aina kuolemaani saakka."

"Nouse siis ja käy sisälle Herran temppeliin, tullaksesi vihityksi Kristuksen morsiameksi!"

Piispa ojensi hänelle kätensä, nosti hänet seisomaan ja alkoi taluttaa ylös portaita. Munkki kantoi lippua heidän edellään, kaniikit ja kenraalikonfessori järjestyivät heidän jälkeensä.

Vielä kerran, heidän kulkiessaan porttaalin läpi, suutelivat auringonsäteet noviisin ruskeita kiharoita ja valkoista kaulaa. Sitten katosi hän loistavapukuisine saattajineen kirkonhämärään ja ovi sulkeutui.

"Sinne se nyt meni!" sanoi merimies ja lyöden kätensä toverinsa kaulaan jatkoi hän: "Mutta me mennään krouviin ja otetaan kaunisten nunnain ja hyvän purjetuulen malja."

Kaulatusten lähtivät he sitten mennä retuamaan kaupunkiin, laulaen mennessään haikealla äänellä:

"Seljällä tuulet puhaltaa ja vihurit purjetta pieksää, vaan rannalla tytöt vetistää ja poikia kotiin vuottaa."

"Kaikenlaisia tänne kulkeupikin!" sanoi Uolevi syvästi paheksuvalla äänellä.

"Sanos muuta!" virkahti siihen muori ja kaikki he lähtivät astelemaan kaupunkia kohti, jonka matalat turve- ja malkakattoiset tuvat, aitat, saunat, navetat ja pienet laskupuodit näkyivät sekavana ja harmaana rykelmänä Tuulensuulahden ja Kuparimäen välillä.

IV

KIRKOSSA.

Munkit seisoivat kahdessa rivissä kirkon eteläisessä laivassa. Heitä vastapäätä, pohjoisessa laivassa, olivat nunnat, muodostaen pitkin seinustaa kolme tiheätä riviä. He seisoivat liikkumattomina kuin harmaat kuvapatsaat. Hämärässä kirkossa näkyivät heidän kasvonsa tiukkaan kiedotun hunnun keskeltä ainoastaan epäselvinä täplinä.

Täysilukuiseen birgittalaisluostariin tuli kuulua kuusikymmentä nunnaa ja abbedissa sekä viisikolmatta munkkia. Viimemainittuja tuli olla kolmetoista pappisveljeä, neljä diakoonia ja kahdeksan maallikkoveljeä. Mutta käynnissä oleva uskonpuhdistusliike oli saanut aikaan melkoisia muutoksia Naantalinkin luostarissa, huolimatta siitä että vanha katolilaisuus siellä teki uudelle ajalle kaikista lujinta vastarintaa. Vesteråsin recessin nojalla olivat entisten nunnien ahnaat sukulaiset riistäneet luostarilta melkoisen joukon sen maatiloja. Luostarin tulot olivat vähentynyt ja sen veljes niinkuin sisarkonventtikin harventuneet. Ainoastaan pari sisarta oli kuluneina vuosina jättänyt luostarin ja mennyt naimisiin. Suuremman harvennuksen sen sijaan oli aiheuttanut se, että uusia sisaria ei enää tullut luostariin sikäli kuin vanhoja kuoli. Abbedissaa lukuunottamatta oli luostarissa nykyään enää kolmekymmentäviisi nunnaa.

Toista vuotta sitten oli kuollut iäkäs abbedissa Valpuri Torkilintytär. Hänen seuraajakseen luultiin yleisesti tulevan Birgitta Kurjen, joka oli yli viidenkymmenen vuotias nainen ja ollut luostarissa jo lähemmäs kolmekymmentä vuotta. Kaikki sisaret pitivät hänestä hänen lempeän ja äidillisen mielenlaatunsa takia, jota paitsi hän oli nunnien joukossa suvultaan ylhäisin. Hänen isänsä oli Pohjanmaan ja Satakunnan laamanni, Knuutti Eerikinpoika Kurki, samalla kuin hän oli piispa Arvid Kurjen sisaren tytär sekä kuuluisan Klaus Kurjen tyttärentytär. Sitäpaitsi oli hän eläkkeekseen luostariin tuonut kaikista suurimmat myötäjäiset. Hänellä oli siis ollut kaikki edellytykset päästä abbedissaksi Valpuri Torkilintyttären jälkeen. Mutta vaali, jonka toimittivat munkki- ja nunnakonventti yhteisesti ja jonka piispa vahvisti, olikin päättynyt niin, että abbedissaksi tuli Birgitta Fleming.

Hän oli hurjuudestaan kuuluisan Friskalan herran, Pietari Flemingin tytär. Suvultaan oli hän suunnilleen yhtä mahtava kuin Birgitta Kurkikin, sillä hänen isänsä oli valtaneuvosten Iivari ja Eerikki Flemingin orpana, mutta varallisuudeltaan ei hän vetänyt vertoja kilpailijattarelleen. Hänen velipuolensa oli ollut kymmenisen vuotta sitten kuollut tuomiorovasti Johannes Petri, jyrkkä katolilainen ja Pietari Särkilahden kiivas vastustaja.

Nykyään oli Birgitta Fleming neljänkymmenen vuotias ja luostarissa hän oli ollut kymmenen vuotta. Nuoruudessaan hän oli kerran rakastunut, mutta kun hänen rakkautensa esine, Särkilahden nuori Kustaa-herra, ei ollut häneen mitään huomiota pannut, oli hän katkerana vetäytynyt luostariin. Häneltä puuttui melkein tyyten kaikki naisellinen sulous. Hän oli kapealanteinen, vailla rintoja, suora, luiseva ja miehekäs. Kapeiden kasvojen keskeltä ulkoni terävähkö suora nenä, joka pitkin harjaansa hiukan punersi ja antoi yhdessä mustien kulmien, ohuiden, miltei värittömien huulten ja voimakkaan leuan kanssa hänen kasvoilleen kovan ja käskevän leiman. Hänessä oli jotakin kylmää ja järkähtämätöntä ja sen vuoksi kaikki sisaret häntä pelkäsivät. Luostariin tultuaan oli hänen ainaisena päämääränään ollut päästä Valpuri Torkilintyttären seuraajaksi. Ja hän oli osannut laittaa asiat niin, että hän oli tullut valituksi, vaikka tuskin kukaan luostarin jäsenistä oli sitä oikeastaan tahtonut. Vanhempi ja ansiokkaampi Birgitta Kurki sai tyytyä olemaan priorissana, joka ei ollut muuta kuin ensimäinen nunna abbedissasta lähtien ja joka nunnien ruokasalissa istui toisen pöydän yläpäässä.

* * * * *

Jäykkänä ja liikkumattomana seisoi abbedissa etumaisen nunnarivin korkeakuorin puoleisessa päässä ja tähysti ulko-ovelle, josta piispa seurueineen astui sisälle. Noviisi jäi oven eteen seisomaan, mutta piispa, kaniikit ja kenraalikonfessori astuivat keskilaivaa pitkin korkeakuoriin, laulaen edelleen virttä, jonka he ulkona olivat alkaneet. Pappisveli lippuineen asettui eteläisen laivan keskimmäisten pilarien väliin.

Kun virsi oli tauonnut, astui abbedissa alttarin eteen ja ojensi piispalle kultasormuksen, jolla noviisi oli vihittävä luostarin asukkaaksi. Asettaen sormuksen alttarille alkoi piispa lukea sormuksen vihkimissanoja.

Kaarina seisoi paljaine jalkoineen kylmillä lattiapaasilla ja yli hänen ruumiinsa kulki yhtämittaisia väristyksiä. Hän siristeli silmiään nähdäkseen paremmin eteensä. Kapeista, lasimaalauksilla varustetuista akkunoista pääsi kirkkoon hyvin niukasti valoa. Sen vuoksi paloi kullakin kirkon kolmestatoista alttarista kaksi paksua vahakynttilää. Niiden keltaisessa valossa kimaltelivat alttareilla olevat hopeiset kalkit, kupariset suitsutusastiat, kapeakaulaiset hopea- ja kristalliampullat, joissa säilytettiin pyhää öljyä, sekä kullatut krusifiksit. Kaarina seisoi sylen päässä ovesta ja hänen oikealla puolellaan oli aitauksella erotettu munkkien kuori. Sen keskellä olevan alttarin päällä seinässä oli parin sylen levyinen alttarikaappi, jonka tammipuusta veistettyjen pyhimysten kruunut ja manttelit säteilivät tuhansin värivivahduksin. Hänen vasemmalla puolellaan ovipielessä lähellä vihkivesiastiaa, oli ruumispaarit, joilla näkyi kasa multaa.

Korkeakuori, jota myös nimiteltiin nunnakirkoksi, muodosti kirkon läntiseen päätyyn erikoisen, viidellä akkunalla varustetun ulkoneman. Se oli rautaisella ristikkoaidalla erotettu muusta kirkosta ja sen lattia oli kirkon lattiaa ylempänä. Siellä olevan alttarin eteen oli piispa klerkkiensä kanssa asettunut.

Kaarina painoi päänsä alas ja hänen poskensa hehkuivat, sillä hän tunsi että kaikki silmäparit tuossa harmaassa ja liikkumattomassa nunnajoukossa olivat häneen kiinnitetyt. Tunto siitä, että hän itsekin oli kohta häviävä tuohon samaan joukkoon kuin pisara mereen, pusersi omituisesti hänen sydäntään.

Piispa laskeutui alttarilta kädessään vihitty nunnansormus. Hän astui pitkin keskilaivaa noviisia kohti ja hänen manttelinsa liepeet kahisivat pitkin lattiapaasia. Kolmiona seurasivat pienen välimatkan päässä hänen jälessään kaniikit ja konfessori. Kun piispa pysähtyi Kaarinan eteen, laskeutui tämä jälleen polvilleen. Lippua kantava pappisveli asettui heidän sivulleen, niin että lipun poimut riippuivat noviisin yli. Konfessori ojensi piispalle pergamenttiliuskan, johon oli kirjotettu birgittalaisnunnainvihkimäkaava.

"_Ego soror Katharina Thomae facio professionem_ --" alkoi piispa sanella, ja matalalla, värähtelevällä äänellä toisti Kaarina hänen jälessään valan sanat. -- "Minä sisar Kaarina Tuomaantytär lupaan ja vannon kuuliaisuutta Jumalalle kaikkivaltiaalle ja Pyhälle Neitsyelle, Pyhälle Augustinukselle ja Pyhälle Birgittalle ja Sinulle, heidän sijaiselleen, ja Abbedissalle ja sinun seuraajillesi; ja edelleen lupaan minä elää kuolemaani saakka köyhyydessä ja siveydessä Pyhän Augustinuksen ja Pyhän Birgittan sääntöjen mukaan."

Tämän jälkeen lausui piispa:

"Kaikella kilvoituksella tulee sinun panna luottamuksesi Jumalaan ja luvata, ettet mitään niin rakasta kuin Herraa sinun Jumalaasi, johon sinun tulee kaikella ikävöimisellä liittyä."

Kaarina vastasi, kuten hänelle edeltäpäin oli opetettu:

"Minä liityn Jumalaani koko sydämelläni ja sielullani ja annan itseni hänelle kaikessa sydämen yksinkertaisuudessa."

Piispa:

"Ja minä kaikkivaltiaan Jumalan ja hänen ainosyntyisen poikansa, meidän herramme Jesuksen Kristuksen sijaisena liityn sinuun."

Tämän jälkeen luki piispa lyhyen rukouksen ja otti sitten sormuksen oikean kätensä hyppysiin. Kaarina ojensi ylös vasemman kätensä. Hiha valahti lähelle kyynärpäätä ja paljasti hänen pyöreän, valkoisen ranteensa. Piispa pujotti sormuksen hänen nimettömäänsä ja lausui:

"Minä vihin sinut Jumalan morsiameksi ja hänen ikuiseksi omaisuudekseen. Nimeen isän j.n.e."

Kaarina nousi jälleen seisoalleen, mutta sai jäädä entiselle paikalleen, samalla kuin piispa seuralaisineen vetäytyi takaisin korkeakuoriin. Abbedissan viittauksesta erkani rivistä priorissa ja neljä häntä lähinnä olevaa nunnaa, mennen korkeakuoriin ja pysähtyen alttarin eteen. Kukin heistä kantoi käsissään yhtä nunnanpuvun osaa, jotka nyt olivat vihittävät puettaviksi uuden luostariasukkaan päälle.

Avaraan, valkoiseen dalmatikaan puettu diakooni käveli sillä välin hitaasti ympäri kirkkoa kädessään soikea kuparinen suitsutusastia. Sen vitjat helähtelivät ja sinertävinä tupruina pöllähteli hyvänhajuinen suitsutus. Maallikkoveljet poistuivat hiljaa lounaisessa kirkonkulmassa olevan pienen munkkioven kautta. Heidän harmaat kaapunsa ja keltaisina kumottavat tonsuurinsa vilahtelivat oviaukossa.

Kun puku oli vihitty, palasivat nunnat korkeakuorista riviinsä. Abbedissa lähti sen jälkeen liikkeelle, astuen suorana ja jäykkänä Kaarinan luo, jota hän otti kädestä ja lähti taluttamaan korkeakuoria kohti. Alas luoduin katsein, punastuneena ja kiivaasti hengittäen seurasi Kaarina saattajaansa. Näytti kuin tyly vanginvartia olisi taluttanut nuorta rikoksentekijätärtä rangaistuspaikalle.

He pysähtyivät keskilaivan perälle korkeakuorin eteen. Piispa, kaniikit, pappisveljet ja diakoonit olivat kuorissa, seisoen päin alttariin sekä alottaen messun vuorolauluineen.

Abbedissa antoi merkin ja molemmat nunnarivit lähtivät liikkeelle, ympäröiden hänet ja Kaarinan moninkertaiseen piiriin. Sisimmässä piirissä olivat ne viisi nunnaa, jotka kulettivat Kaarinalle tulevaa nunnan pukua. Mykällä viittauksella komensi abbedissa Kaarinan riisuutumaan. Hän värähti kuin unesta havahtuen ja avasi nopeasti vyönsä hopeisen soljen. Ja samanlaisella hätäilevällä kiiruulla riisui hän päältään vaatekappaleen toisensa jälkeen, kunnes hän liikkumattoman nunnajoukon keskellä seisoi alastonna kuin merestä noussut Venus. Hän painoi päänsä syvään alas ja suojeli molemmilla käsillä alastomuuttaan. Hienot väristykset puistuttivat hänen ruumistaan ja lattiapaasista uhova viileys nosti hänen ihonsa harmaille näppylöille.

Abbedissan katse sivusi Kaarinan täyteläisiä muotoja, hänen silmänsä leimahtivat ja molemmissa suupielissä nytkähti. Mutta samalla jähmettyivät hänen kasvonsa jälleen liikkumattomiksi ja hän viittasi priorissalle, jonka käsivarrella oli pitkä, lumivalkoinen pellavapaita. Se hulmahti levälleen ja priorissa pujotti sen Kaarinan päälle. Siitä levisi puhtaan pellavan ja mintun tuoksu. Seuraava nunna auttoi Kaarinan päälle pitkän, ohuesta harmaasta sarasta ommellun, hihallisen hameen. Se kiristettiin vyötäröille mustalla, rautasolkisella nahkavyöllä. Tämän jälkeen kiinnitettiin skapulaari, rinnasta hameenhelmaan ulottuva, vapaana riippuva, korttelin levyinen kangassuikale. Sen tuli estää naisellisia muotoja pääsemästä kaapun aukosta näkyviin. Nyt seurasi järjestyksessä päällyskaapu, avara, nilkkoihin ylettyvä harmaasarkainen vaippa, joka heitettiin hartioille ja kiinnitettiin rinnan kohdalta yhdellä ainoalla, soikealla puunapilla. Kaapun vasempaan rintamukseen, sydämen kohdalle, oli ommeltu punainen risti. Niskaa, kaulaa ja hartioita suojaamaan kiinnitettiin valkoisesta villakankaasta valmistettu kaulus.

Jälellä oli vielä kaksi pukija-nunnaa, pitäen käsissään molempia päähineitä. Toisella oli valkea pellavahuivi, jolla hän peitti Kaarinan pään, osan otsaa, poskipäät ja leuan, kiinnittäen huivinnurkat neulalla niskan taa. Toinen heitti tämän valkoisen huivin päälle mustan hunnun, _velum'_in, jonka hän pyhän kolminaisuuden mukaan kiinnitti kolmella neulalla. Huntu verhosi vain päälaen ja korvalliset, laskeutuen vapaina poimuina taakse hartioille. Nyt kumartui Kaarina abbedissan eteen ja tämä kiinnitti hänen päälakeensa Kristuksen kruunun. Siihen kuului kolme valkoista nauhankappaletta, joista pisin kulki vanteena päälaen ympäri. Toiset kaksi muodostivat sen keskelle ristin. Nauhojen viiteen yhtymäkohtaan oli Kristuksen viiden haavan mukaan kiinnitetty pienet punaiset tilkut, jotka valkoiselta pohjalta näkyivät kuin veripisarat.

Nyt oli Kaarina ulkoasunsa puolesta täydellisesti sulautunut häntä ympäröivään nunnajoukkoon. Mutta vihkimistoimitus ei ollut vielä lopussa. Abbedissa talutti hänet entiselle paikalleen oven lähellä, nunnat palasivat kahtena rivinä pohjoislaivaan ja yhtyivät vuorolauluillaan messuun.

Diakooni kiersi jälleen pehmittämässä suitsutusta ympäri kirkon. Siniset, hyvänhajuiset savutuprut vaippuivat pilarien välissä ja kohosivat hiljalleen holveihin. Vahakynttilät liekehtivät raskaasti. "_Veni, sancte spiritus_!" kaikui korkeakuorista ja siihen vastasi nunnain kuoro: "_Veni, Domine, veni_!"

Kun messu päättyi, astui yksi pappisveljistä kuorin eteen ja lausui kuuluvasti:

"Astu, Kristuksen morsian, Kristuksen alttarin eteen!"

Kankeana ja jäykkänä uudessa nunnanasussaan kulki Kaarina noiden monien silmäparien editse. Alttarin eteen tultuaan kumartui hän kasvoilleen. Piispa seuralaisineen laskeusi polvilleen ja samoin kaikki nunnat.

"_Kyrieleison! Christe-eleison! Kyrieleison! Christe audi nos_!" alkoi piispa apulaisineen. Ja sitten seurasi pitkä, yksitoikkoinen ja uuvuttava litania, jossa kolminaisuuden, profeettain ja apostolein lisäksi nimeltään mainittiin yli kuusikymmentä roomalaisen kirkon pyhimystä, avuksi huutaen heitä kutakin erikseen ja kaikkia yhteisesti.

Kun se vihdoinkin päättyi ja piispa lopen uupuneena nousi seisoalleen, kantoi yksi pappismunkki esiin hostian. Nyt julisti piispa vastavihitylle synninpäästön sekä antoi hänelle herranehtoollisen. Sen jälkeen asetti hän Kaarinan käteen palavan vahakynttilän ja talutti hänet abbedissan luo. Tämä otti nyt vuorostaan Kaarinaa kädestä ja lähti taluttamaan nunnaluostariin, jonka käytäviin aukeni ovi pohjoisesta kirkon seinästä. Muut nunnat seurasivat heitä parittain. Sopiakseen säännöllisissä riveissä liikehtimään, kaarsivat he keskilaivan kautta, kynttilää kantava Kaarina ja abbedissa etumaisina. Pehmeät ruojuskengät sihahtelivat lattiapaasia vasten ja pitkät kaaput kahisivat.

Kun molemmat rivit olivat ehtineet päästä liikkeeseen, alkoi koko nunnakuoro laulaa:

"Vanitatum vanitas, omnia sunt vana, nil sub sole stabile in vita humana, velut fumus transiit gloria mundana. Ista cur amplecteris, o tu, mens insana?"

(Turhuuksien turhuus on kaikki elo mainen, on onni, rikkaus ja maine katoovainen, kuin sauhu ilmaan tyhjäks raukenee ne vainen. Miksi niitä halajat, sa sydän riehuvainen?)

Pari parin jälkeen katosivat he matalan oven taakse ja raskaina, tukahtuneina aaltoina vierivät kirkkoon etääntyvän laulun sävelet. Viimeisen parin jälkeen sulkeutui ovi.

V

LUOSTARIMUURIEN SISÄLLÄ.

Ovesta, jonka kautta abbedissa talutti Kaarinaa, tulivat he pitkään, matalaan ja hämärään käytävään, joka vähitellen kaareutui vasemmalle. Nunnaluostarin kaksikerroksinen päärakennus, jonka toinen pääty yhtyi kirkon pohjoisseinään, oli pyöreän kukkulan reunaa noudattaen rakennettu kaarevaksi. Sen ulkopäässä oli hiukan leveämpi, sen kanssa suoran kulman muodostava siipirakennus, josta edelleen ulkoni toinen siipirakennus. Viimemainitussa, joka oli yksikerroksinen, oli nunnain refektoorio eli ruokasali, jonne saakka kirkosta lähtevä käytävä monia mutkia tehden ulottui.

Käytävä rajottui oikealla puolen ulkoseinään, jossa oli tavan takaa pieni ikkuna. Himmeiden sarvilevyruutujen läpi pääsi käytävään kuitenkin sangen niukasti valoa. Vasemmalla kädellä oli pienten välimatkojen päässä ovia niin pitkälle kuin käytävää riitti. Ensimäinen ovi kirkosta tullen johti niin sanottuun auditoriaan. Siellä oli saanut sijansa luostarin kirjasto ja siellä saivat tehdä kirjallista työtä ne sisaret, jotka siihen pystyivät. Seuraava ovi vei avaraan kapitulihuoneeseen, johon sisaret kokoontuivat neuvottelemaan yhteisistä asioistaan sekä päättämään niiden rankaisemisesta, jotka olivat jollain tavoin rikkoneet nunnavelvollisuuksiaan vastaan. Sitten seurasi käytävän vasemmassa seinässä ovi oven vieressä, kaikki kapeita, maalaamattomista laudoista kyhättyjä ja ilman lukkoja. Ne johtivat nunnien selleihin. Ennenkuin käytävä aukeni ensimäisen siipirakennuksen koko alakerran täyttävään konventtitupaan, kääntyi abbedissa vasemmalle ja alkoi, tällä kertaa Kaarinan edellä kulkien, kiivetä ylös kapeita kiviportaita, jotka johtivat toiseen kerrokseen. Laulu oli vaiennut ja muut nunnat jatkoivat matkaansa konventtitupaan.

Toisessa kerroksessa oli samanlainen käytävä kuin alhaallakin ja samalla tavoin tuoksahti sielläkin vastaan raskas, ummehtunut ilma, jossa tuntui muurikalkin hajua. Käytävä kulki täällä vastakkaisen ulkoseinän vierustaa ja johti kirkon pohjoislaivassa olevalle lehterille, josta nunnat kanoonisina hetkinä ottivat osaa jumalanpalvelukseen. Yläkerta sisälsi yksinomaan nunnain sellejä.

Abbedissa pysähtyi käytävän keskivaiheilla, avasi yhden ovista ja ohjasi Kaarinan sisälle. Sitten otti hän kynttilän omaan käteensä ja lausui:

"Jätän sinut, sisar, yksiksesi nona-soittoon saakka, saadaksesi rukouksessa ja pyhissä ajatuksissa alottaa luostarielämäsi. Kun kello kutsuu messuun, niin silloin tulet alas konventtitupaan."