Part 2

"Ahaa, sinä tarkotat sitä, ettei Anteruksella muka ole isää ja että isättömät eivät pääse papiksi", oli kuratus vasta nyt hoksaavinaan.

"Enkö minä sitten olekaan teidän poikanne?" työnsi nyt Antti säikähtyneenä väliin, saaden molemmat vanhempansa kelpo ällistyksen valtaan.

"Tuota, mitä sinä, poika, nyt oikein... kuinkas sitten, tietysti sinä olet minun poikani", alkoi isä Mikkeli, raapien hämillään partaansa, "ihan täysi poikani! Niin että jos minun hartioiltani nostettaisiin neljäkymmentä vuotta, päähäni istutettaisiin tuollainen liinaharja kuin sinullakin ja sitten tämä partavihko nykäistäisiin edestä pois, niin totisesti tässä nähtäisiin rinnan istumassa kaksi aivan samannäköistä pojan naperoa. Sillä sinä olet ihan isän kuva, vaikka äidiltäsi ehkä oletkin saanut hieman lempeämmän mielenlaadun. Niin, niin, minä tarkotin äsken vain sitä, että jotkut pahanilkiset voisivat kenties jollakin lainvarjolla väittää, ettet sinä olisi muka minun poikani ja... mutta ne asiat sinä opit paremmin ymmärtämään, jahka olet koulun käynyt."

Hän tyhjensi haarikan pohjaan, pääsi äskeiselle tolalle ja jatkoi Kerttuliin kääntyen:

"Sinä pelkäät siis sen estävän Anttia papiksi pääsemästä? _O sancta simplicitas!_ Ei sitä toki auta täällä maailmassa niin vähään kompastua. Mikäs nyt on sen yksinkertaisempaa kuin että minä kirjotan esimerkiksi tällaisen todistuksen: Andreas Pietarinpoika -- siinähän ei muutoin ole yhtään valetta, sillä minun isäni oli Pietari ja minun poikanani on Antti hänenkin poikansa. Siis Andreas Pietarinpoika, varakkaan ja hyvämaineisen talonpojan poika Jämsän pitäjästä -- siinäkään ei juuri oikeastaan ole valetta, sillä olenhan minä papinvirkani ohella tavallaan myöskin talonpoika, koska minä itse viljelen maatani ja koska minulla pappilan lisäksi on omakin, ruumille veroa maksava talo. Sellaisella todistuksella varustettua miestä ei itse Rooman ukkokaan voisi estää papiksi pääsemästä."

"Mutta entäpä saavat piispan herrat Turussa tietää asian?" epäili Kerttuli.

"Mitäs vielä! Kukas täältä Jämsästä asti nyt lähtisi sellaisia juoruja kulettamaan? Ja jos saisivatkin, niin luuletko sinä, etteivät arvon isät Turussa ole jo ennen oppineet tällaisia asioita sormien läpi katsomaan, tai muuten niitä parhain päin kääntämään. Niinkuin esimerkiksi sitä Scheelin peukalojuttuakin."

"Mikä peukalojuttu se oli?" uteli Kerttuli.

"Olipahan vain semmoinen pikkuinen juttu, jossa täytyi aivan samoin kuin tässäkin kiertää hiukan kanoonista lakia, noin sen verran vain, että päästiin kunnialla eteenpäin. Se tapahtui minun ensimäisenä teinivuotenani. Mestari Paavali Scheel, sama, josta sitten tuli tuomiorovasti, oli silloin Maunu-piispalla sihteerinä. He olivat yhdessä vieneet piispan sotajoukon Viipurin avuksi, jota venäläinen silloin piiritti. Kun he sieltä palaavat laivalla ja pimeänä elokuun yönä lähestyvät Kuusiston rantaa, päättävät he pamauttaa muutamia laukauksia, että linnassa heräisivät ja sytyttäisivät tulet.

"No, annahan olla, herra Paavali on hyvällä tuulella, lieneekö sitten ottanut yökylmäänsä jotakin lämmikettä, summa vain se, että hän sieppaa käsiinsä yhden bombardarämän, kaataa hoilauttaa siihen ruutia, työntää kivenmukuran suusta sisään ja asettaa sitten palavan taulankappaleen sankkireikään. Bombarda räjähtää tuhannen kappaleiksi ja samalla menee mieheltä vasemman käden peukalo sen tien. Ihan juuriaan myöten, niin että suonen tyngät vain jäivät kämmensyrjästä näkyviin."

"Hyvänen aika!" pääsi Kerttulilta, joka oli jännittyneenä kuunnellut kertomusta ja kokonaan unhottanut asian alun. Mutta isä Mikkeli piti siitä kiinni ja jatkoi:

"Maltahan nyt! Paavali-herralta oli siis toinen peukalo pois ja jos kanoonista lakia olisi nyt oikein puustavilleen seurattu, niin hänen papillinen uransa olisi ollut kerrassaan: stop! Sillä laki sanoo, että joka on _defectus integritatis corporis_ -- se on: viallinen ruumiiltaan, niin sellaista älköön vihittäkö papiksi älköönkä sellaisen sallittako papillisia tehtäviä toimittaa. Tosin siinä nyt ei oteta lukuun sellaisia kuin teerenpisamat, syylät ja sen semmoiset, vaan esimerkiksi sormen puuttuminen on jo täysi este. Taikka oikeastaan ei jokaista sormeakaan laissa mainita, vaan ainoastaan peukalo ja etusormi. Ja Scheeliltä puuttui nyt toinen peukalo. Siis jos laki olisi pantu voimaan, niin mies ei ikänä enää olisi saanut messukasukkaa päälleen pukea eikä kirkon kymmenyksiä kantaa."

"Ja kuitenkin pääsi tuomiorovastiksi", puhkesi Kerttuli niin iloisesti kuin olisi hän oman Antti-poikansa jo nähnyt samalla arvolla varustetuksi.

"Ja piispaksikin olisi päässyt, jollei olisi ennen aikojaan kuollut. Ei siinä sen kummempia mutkia ollut kuin että piispa lähetti Roomaan pitkän kirjeen ja kovasti heliseviä mukaan -- kokonaista sata florinia, sanottiin, ja pyhä isä -- kukas se nyt silloin paavina olikaan, kas kun en muista, enkä taida nykyistäkään muistaa..."

"Paulus kolmas!" pisti Antti kirkkaalla äänellä.

"Kas, ihanhan sinä, puer, olet jo valmis pappi. Niin juuri, Paulus kolmas... tai oikeammin Kustaa Eerikinpoika Waasa, Jumalan armosta Ruotsin ja Suomen kuningas, sillä vähänpä täällä taitaa olla enää Rooman ukolla sanomista... Ahaa, nyt muistan sen silloisenkin, Aleksanteri kuudes. Kuuluu olleen erinomaisen rahan-ymmärtävä mies, ja kukapa meistä ei sitä olisi. No niin, mikäli Maunu-piispan kirje ei hänen sydämeensä koskenut, sikäli koskivat siihen ne sata florinia, ja summa summarum oli se, että herra Paavali sai paavillisen dispensation -- se on oikeuden yksipeukaloisenakin jatkaa papillista virkaansa."

"Niin, kyllähän sitä rikkaiden ja isoisten kelpaa", huokasi Kerttuli.

"Minkä isoiset edellä, sen pienemmäiset perässä. Vaikka enhän tässä minäkään niitä maan kaikista vähimpiä ole. Ja jollei tämä vielä tarpeeksi vahvistanut sinun uskoasi Antin papilliseen tulevaisuuteen, niin minä heitän eteesi toisenkin esimerkin, joka tässä asiassa iskee ihan naulan päähän. Oletko sinä, muoriseni, koskaan kuullut Maunu Tavastista, joka meillä oli piispana noin satakunta vuotta sitten? No, hänkin oli nuoruudessaan maistellut rakkauden kielletystä puusta, sillä ei se hänkään tuohesta ollut, niin hurskas ja kuuluisa mies kuin hän muutoin olikin. Ja niinpä hänelläkin oli poika aivankuin meillä tässä. Eikä hän poikaansa mieronselkään heittänyt paremmin kuin minäkään aion sitä tehdä. Hän kustansi hänet kouluun, vieläpä ulkomaille yliopistoonkin, ja loppujen lopuksi tuli pojasta piispa isänsä jälkeen. Vaikka Maunu-Piispa siis täten piti mitä armainta huolta pojastaan, ei hän julkisesti kuitenkaan pitänyt häntä omana poikanaan, vaan sisarensa poikana, ja itse oli hän olevinaan hänen enonsa, he, he. Vaan kaikkihan sen Turussa tiesivät, miten asia oikeastaan on, ja vaikkapa hyvinkin lienevät sen ylempänäkin tienneet, mutta sitä katsottiin noin vain."

Hän haarotti sormensa ja tirkisti niiden läpi Kerttuliin.

"Kumpahan tuosta nyt jotakin tulisi!" sanoi Kerttuli ja hyvän mielensä osotteeksi yritti hän uudelleen täyttämään isä Mikkelin oluthaarikkaa. Mutta hänen ihmeekseen sanoikin tämä:

"No, annahan olla ja pistä illallista, hiukaavan tässä tuntuu."

Sitten kouri hän taas Antin tukkaa ja puheli tälle:

"Mutta kuinkahan sinä, varpusen poika, siellä Turussa oikein nahkasi pärjäät. Ei siellä olekaan äidin voileivät ja rieskamaito tarjolla. Monta nälkää siellä isäkin aikanaan sai nähdä, ja patukkaan, patukkaan pitää selkänähän tottua."

"Annetaanko siellä selkään, vaikka on siivolla ja osaa hyvin kaikki luvut?" kysyi Antti.

"Kaikille siellä, poikaseni, annetaan patukkaa, sillä kuinkas sitä ilman mieheksi karkenisi. Siivot ja ahkerat saavat vähemmän selkäänsä opettajilta, mutta sen sijaan enemmän tovereiltaan. Ei siellä lampaanmieli auta, vaan karski meno täytyy ottaa päälleen. Kuinkas se Turun teinien vanha laulu alkoikaan?"

Hän hieroi kaljua päälakeaan ja muisteli silmät ummessa. Vihdoin löysi hän sen ja alkoi käheällä äänellä laulaa:

"Felix ludus, in quo nudus scolaris verberibus non succumbit nec decumbit magistri livoribus."

(Opin sauna autuas aina, Koska vitsoill' vihdoillan; ei saerasta siit saunasta kuin kylmält kylvötellään.)

Kolmannen ja kuudennen säkeen lauloi hän venytetyllä ja haikealla messuäänellä, mutta toiset lyhemmät nopeasti lurittamalla ja sivuuttaessaan sanat "non succumbit nec decumbit" heilutti hän poljennon tahtiin päätään, ottaen samalla niin hullunkurisen ilmeen, että Antti purskahti nauruun. Mutta laulu toi isä Mikkelin mieleen elävinä vanhat teiniseikkailut, hänen silmänsä kostuivat muistellessaan kaikkia sekä iloisia että synkeitä kokemuksiaan noin vallattomina vuosina ja hellästi puheli hän pojalleen:

"Mutta hätäkös sinun on koulua käydessä, kun isällä on aitat provjänttiä täynnä. Toista oli minun, joka sain itse ympäri maakuntaa ylläpitoni kerätä ja sittenkin joka toinen päivä nälkää nähdä. Mutta iloinen mieli ja karski luonto minulla aina sentään säilyi."

Isän ja pojan jutellessa tulevasta Turun retkestä sekä äidin laittaessa illallista, olivat kuratuksen nuoremmat lapset, kaksi nykerönenäistä tytön hälläkkää, tulleet tupaan. Uteliaina lähenivät he veljeään ja vanhempi kysyi:

"Menetkö sinä, Antti, Turkuun?"

"Menenpä tietenkin!" vastasi Antti jalkojaan heilutellen.

Sisarista näytti hän äkkiä kasvaneen ja miehistyneen. Arastellen tiedusteli vanhempi:

"Tuletko sinä sitten enää ollenkaan kotiin?"

Antti katsahti isäänsä ja tämä vastasi hänen puolestaan:

"Tulee Antti kotiin sitten ensi kesänä ja silloin hän puhuu latinaa isän kanssa niin että paukkuu. Mutta varokaahan silloin, te tuhkapöperöt, ettei suunne repeä ristiin kuten jäniksellä!"

Anttia nauratti ja hän veti syvään henkeään.

Mutta isompi tytöistä tinki häneltä:

"Tuotkos sitten minulle... niin mitähän sinä toisitkaan?"

Tytöt katsoivat toisiinsa ja nauraa kihersivät.

"Lasiset kaulahelmet, semmoiset kuin, kuin..."

"Ja minulle saksan pähkinöitä, semmoisia kuin se Viipurin saksa talvella antoi", ehätti nuorempi sisko.

"Saattaapa noita tuoda", lupasi Antti.

* * * * *

Heti joulun jälkeen matkasivat sitten isä Mikkeli ja Antti Turkuun, jossa viimemainittu pääsi oppilaaksi katedraalikoulun alimmalle osastolle. Jätämme hänet nyt sinne taivaltamaan triviumin ja quadriviumin ohdakkeista polkua ja siirrymme heti nelisen vuotta ajassa eteenpäin, jolloin tapaamme nuo Jämsän kirkkopihassa tuttavuutta rakentaneet poikaset nuorukaisiksi varttuneina ja kokonaan toisissa oloissa.

III

LUOSTARIKIRKON EDUSTALLA.

Oli puolenpäivän aika elokuun lopulla. Keskitaivas oli selkeä ja kuulas ja ainoastaan läntiselle ranteelle oli ryhmittynyt toistensa nojalle hallavia, totisia pilvenlonkareita, jotka näyttivät mahtavalta, lumipeitteiseltä vuoristolta kaukana Luonnonmaan takana. Merenpinta oli tyyni ja peilikirkas niin kauas kuin silmä kantoi Lemunselälle. Jakoluoto, Kailonsaari, Pöllönkloppi ja muut lukuisat pikkuluodot, joita luonto niin anteliaasti on sirotellut Ailostenniemen ympärille, näyttivät kaksipuolisina keinuvan kahden vastakkaisen taivaan keskivälillä. Ja jaala, joka oli kiinnitetty Tuulensuulahden rantaan, ihan munkkiluostarin alla olevaan laivasiltaan, kuvastui sekin kahtena, joista toinen oli ylösalaisin vedenpinnan alla. Ilma oli niin kantava, että Kultarannalta salmentakaa kuului leikkiväin lasten ääniä.

Kirkon itäisen päädyn edustalle, josta kaupunkilaiset ja muut luostariin kuulumattomat saivat käydä jumalanpalvelukseen ja jossa oli luostarin kapea hautausmaa, oli kokoontunut joukko eri-ikäistä kansaa. Ne olivat pienen luostarikaupungin porvareita, vähävaraisia käsityöläisiä ja kalastajia sekä heidän vaimojaan ja jälkeläisiään. Joukossa näkyi pari turkulaista merimiestäkin, jotka aamupäivän olivat ryypiskelleet kaupungin krouvissa ja latelivat nyt rauhallisille porvareille kaikenlaisia päättömiä juttuja.

"Häpeä, senkin retkale!" sanoi suulaammalle merimiehelle muuan iäkäs muori, joka nojasi hautausmaan aitaan ja kutoi sukkaa.

"Mitä häpeämistä siinä on, ihan tosi juttu, vaikka mennään itse appetissalta kysymään", vällötteli merimies. "Lapsenkin oli tyttö saanut veljelleen ja se kuului olleen jo iso poika, kun piispa tuli Simoon ja sai papilta kuulla asian. Teilipuuhun olisivat kumpikin päässeet, niin sisar kuin velikin, ellei äiti olisi tullut väliin ja luvannut hyvittäjäisiä piispalle."

"Kuinkahan kauan siitä mahtaa olla?" kysyi muuan kalastajan renki, joka mielenkiinnolla oli seurannut merimiehen jutustelua.

"Tavastin aikana se on tapahtunut, miten kauvan tuosta sitten lie", vastasi merimies.

"Kolmen vuoden päästä tulee sata vuotta Maunu-piispan kuolemasta", ilmotti eräs vanhempi porvari tyynellä ylemmyydellä sekä sellaisella äänensävyllä, josta kaikkien piti ymmärtää, ettei hän sen enempää halunnut mokomaan keskusteluun sekaantua.

"Ja joka vuosi ovat siitä talosta saaneet luostarille maksaa puoli tynnyriä suolattua lohta?" sanoi äskeinen kalastajanrenki yhä suuremmalla mielenkiinnolla.

"Nii-in", vakuutti merimies, "siis kaikkiaan viisikymmentä tynnyriä tähän asti. Niin että kalliiksi se lysti tulee niin läheisen sukulaisen kanssa."

Hän iski silmää rengille ja remahti sitten nauruun.

"Retkale!" toisti äskeinen muori mahdollisimman halveksivalla äänellä.

Merimiehet olivat sen aluksen miehistöä, joka oli luostarin laivasiltaan kiinnitetty. Se oli eilen palannut Pohjanmaalta, josta se oli kulettanut luostarin sikäläiset kala- ja voisaatavat. Simossa oli merimies kuullut eräästä sikäläisestä talosta luostarille tulevan lohitynnyrin historian, jota hän nyt humalaisen itsepäisyydellä oli selittää vatvonut.

"Kyllä siellä vielä lohi poikineen tarvitaankin, kun sinne yhä menee uusia asukkaitakin", sanoi kalastajanrenki.

"Tarvitaan, ja tarvitaan siellä muutakin", vahvisti merimies, iskien kaksimielisesti silmää.

Estääkseen häntä jatkamasta tarttui nyt asiaan se porvari, joka oli määritellyt ajan Maunu Tavastin kuolemasta, ja sanoi arvokkaasti rykäisten:

"Lieneeköhän tämä nunnaksi vihittävä niitä samoja Sakkoja Turusta, joita luostarissa on ennenkin ollut?"

"Se on Sakon Greeta-muorin tytär, kyllä minä äidin tunnen, vaikken tytön lähelle ole koskaan päässytkään", tuppausi merimies mukaan.

Mutta kysyjä ei ollut häntä kuulevinaan, vaan jatkoi toisiin kääntyneenä tyynesti:

"Poikasena ollessani kuoli luostarissa Marketta Sakko niminen nunna ja sanoivat hänen äitinsäkin aiemmin kuolleen luostariin."

"Tämä Kaarina Sakko on juuri samaa sukua, Marketan veljen pojanpojan tytär. Luostarilla on Marketan jälkeen puolet Sakon talosta Turussa, ja nyt kuuluu tämän Kaarinan äiti luvanneen kuolemansa jälkeen luostarille toisenkin puolen talosta tyttärensä provjäntiksi."

Tämän sanoi noin kuusikymmenvuotias, laiha ja vilkasliikkeinen porvari, joka oli vasta saapunut paikalle ja ehti parahiksi selvittelemään nunnaksi vihittävän sukujuuria. Hän oli hansikkaan tekijä Olavi Pietarinpoika, jokapäiväisessä puheessa tunnettu nimellä Säämiskän Uolevi. Hänen isänsä oli nimittäin jo aikoinaan valmistanut säämiskähansikkaita, jonka ammatin poikakin oli perinyt, ja heidän taloaan oli siitä syystä ruvettu nimittämään Säämiskäksi.

Uolevi oli hiukan omituinen mies, joka helposti antoi irvihampaille aihetta pitämään iloa hänen kustannuksellaan. Varsinkin seuraava seikka oli hänet tehnyt kuuluisaksi.

Vähän päälle parinkymmenen vuoden vanhana oli hän saanut periä isänsä talon ja ammatin. Samoihin aikoihin oli hän tullut tutuksi itseään hiukan vanhemman luostariveljen, Matias Olavinpojan kanssa. Tämä oli suuri haaveilija, joka piankin täytti lapsekkaan ystävänsä mielen pyhimystarinoilla ja ihmeellisillä kertomuksilla. Heissä oli herännyt vähitellen vastustamaton halu päästä näkemään niitä paikkoja, joissa apostolit ja muut pyhät miehet olivat eläneet ja toimineet. Uolevi oli vuokrannut talonsa pois, ottanut kaikki isänsä säästöt matkarahoiksi ja niin he olivat yhtäkkiä pienen luostarikaupungin suureksi hämmästykseksi lähteneet pitkälle matkalle pyhiin maihin.

Puolen kolmatta vuoden perästä he olivat ilmestyneet takaisin Naantaliin eheinä ja terveinä, mutta paljon kokeneina miehinä. Uolevi, joka heti kotiin tultuaan rupesi jatkamaan entistä ammattiaan, oli nyt kaupungin huomattavin mies, jota kaikki tahtoivat päästä puhuttelemaan. Mutta kohta kotiintulonsa jälkeen oli Uolevi tullut toisellakin, mutta paljon vähemmän mairittelevalla tavalla kuuluisaksi.

Etelämaiden keikareilla oli niihin aikoihin käytännössä omituiset ja hullunkuriset puujalkakengät. Ne olivat loppukeskiajan nopeassa muotivaihtelussa tulleet käytäntöön yhtä hullunkuristen kärsäkenkien sekä niitä seuranneiden tasakärkisten latuskakenkien jälkeen. Niillä saattoi jatkaa pituuttaan kokonaisen kyynärän, sillä nykyaikaisen tohvelin muotoinen kenkä oli niissä kiinnitetty kahden, kolmen, jopa neljänkin korttelin korkuiseen, hieman tiimalasia muistuttavaan jalustaan. Pohjoismaissa ei tästä muodista tietty enempää kuin mitä jotkut merimiehet olivat siitä liiotellen ja siis epäuskottavasti jutelleet.

Kaikkialla Italian huomattavimmissa kaupungeissa olivat pyhiinvaeltajamme nähneet noilla omituisilla puujalkakengillä kukkoilevia miehiä ja naisia. Varsinkin Roomassa oli Uolevi kauan silmillään seurannut erästä hyvin puettua telkkaria, joka kyynärän korkuisilla kengillään oli astellut uljaasti kuin kukko. Silloin nuo laitokset olivat yhtäkkiä alkaneet miellyttää Uolevia. Ja Naantaliin tultuaan oli hän päättänyt lisätä kuuluisuuttaan istuttamalla kotoiseen maaperään tämän Suomessa ja Ruotsissa vallan tuntemattoman kenkämuodin.

Kenenkään tietämättä oli hän sitten kotonaan suurella huolella valmistanut sellaiset kengät ja niin ilmestynyt eräänä päivänä kyynärää pitempänä kaupungin ainoalle varsinaiselle kadulle. Se oli herättänyt tavatonta huomiota. Hänen ympärilleen oli heti kerääntynyt joukko lapsia, jotka ilosta pakahtumaisillaan olivat huutaneet: "Hoi, tulkaa katsomaan Säämiskän Uolevia! Uolevi on ruvennut kyöpeliksi!" Ja kaikista porteista oli kadulle purkaantunut nauravia kaupunkilaisia. Mutta juhlallisesti oli Uolevi astellut luostaria kohti, sillä hän oli tässä uudessa asussaan päättänyt mennä tervehtimään ystäväänsä Matiasta. Vaan luostarin portinvartia olikin, nähdessään Uolevin tavattoman asun sekä meluavan lapsijoukon hänen kintereillään, lyönyt portin hänen nenänsä edessä vihaisesti kiinni. Silloin oli Uolevi suuttunut lapsiin ja heitä edellään ajaen oli hän palannut kaupunkiin. Kun hän oli yrittänyt potkasemaan pahinta vekaraa oli hän kaatunut keskelle katua ja, yritettyään vallattoman naurun kaikuessa turhaan päästä ylös, riisunut siinä nuo kovanonnen kengät jaloistaan sekä kantanut ne käsissään kotiin. Sen koommin ei niitä ollut kukaan nähnyt, mutta vuosikausiksi oli siitä kaupunkilaisille riittänyt pilanaihetta ja vielä nytkin saattoivat koiranleuat sen toisinaan vetää esiin.

Mutta oli toinenkin seikka, mikä usein sai irvihampaat Uolevin kimppuun. Hän oli ollut jo varma vanhapoika, kun hän yhtäkkiä oli nainut erään raumalaisen tytön, tai oikeammin: tuo Raumalta Naantaliin muuttanut tyttö, vanttera ja kovakourainen nainen, oli valinnut Uolevin miehekseen. Kaupunkilaiset huomasivat kyllä pian, että Uolevi oli joutunut kokonaan naisvaltikan alle, mutta siitä oli hänelle pelkkää siunausta. Hänen varallisuutensa alkoi kasvaa, sillä Uolevin täytyi kisällineen tehdä nyt ahkerasti työtä eikä hän iltasin saanut kovin usein ja kovin pitkään istua krouvissa oluthaarikan ääressä. Moniaan kerran oli nimittäin sattunut, että Uolevin istuessa krouvin pöydässä ja parhaillaan rentoillessa monivaiheisen matkansa kokemuksilla, oli hän kahden turpean naiskäden nostamana kohonnut paikaltaan ja lennähtänyt ovesta ulos. Tämä oli Uoleville paljon arempi asia kuin nuo jo puoleksi unohtuneet puujalkakengät.

Mutta kahdella seikalla saattoi hän kuitenkin aina pitää arvoaan yllä. Ensinnäkään ei kukaan kyennyt tekemään tyhjäksi sitä, että Uolevi oli nähnyt paljon maailmaa ja oli sen vuoksi kaupungin tietorikkain mies. Vaikkei hän osannutkaan mitään vierasta kieltä, oli hänen muistiinsa matkoilla sentään jäänyt yksi ja toinen saksan, italian, jopa latinankielinenkin sana tai kokonainen lauseparsi ja hätätilassa kykeni hän yksistään milläkin nolaamaan tunkeilevimmat irvihampaat. Toiseksi hän oli kaupungin ehdottomasti pätevin luostarin asiain tuntija ja tuoreimpain uutisten tietäjä. Hänen ystävänsä Matias Olavinpoika eli vielä luostarissa ja Uolevi kävi ahkerasti hänen luonaan sekä joutui siten tekemisiin muidenkin munkkien kanssa. Siten pysyi hän aina viimeisinten luostaria koskevain tietojen tasalla. Kaupunkilaiset pitivät luostaristaan, ei niinkään paljon uskonnollisista kuin taloudellisista syistä, sillä olihan luostari tuon pienen kaupungin äiti ja elonantaja. Sen mukana oli kaupunki kohonnut ja sen mukana se tulisi myöskin kuihtumaan. Tämän tajusivat porvarit kyllä hyvin ja sentähden he aina mielenkiinnolla seurasivat luostarin asioita. Ja tässä suhteessa saivat he aina kääntyä Uolevin puoleen.

Kun Uolevi oli antanut asialliset tiedot tänään nunnaksi vihittävästä tytöstä, oli hän heti päässyt luostarikirkon edustalle kokoontuneen väkijoukon keskukseksi, ja kaikki suhtautuivat häneen nyt vakavalla huomaavaisuudella.

"Tokkohan siinä perää onkaan, että kuningas olisi muka kieltänyt uusia jäseniä luostariin ottamasta, koskapa sinne vielä pääsee nunnaksi", arveli se vanhempi porvari, joka oli keskeyttänyt merimiehen lavertelut.

"Ei mitään perää", vahvisti Uolevi, "kuningas on luvannut Naantalin luostarin olla ennallaan, mutta muille luostareille hänellä ei ole hyvä silmä."

"Tietääpäs sen", huokasi sukkaa kutova muori. "Oletko sinä Lipiltä sen kuullut vai?"

"Lipiltä!" kertasi Uolevi halveksivasti ja venyttäen, "_Lippi_ se on, _Fra Filippo Lippi_!"

Viimeiset sanat sanoi Uolevi äkäisesti ja kovasti. Se oli yksi hänen vieraita valttilauselmiaan ja sen historia oli seuraava. Hänen tultuaan veli Matiaksen kanssa Italiaan, olivat heidän siellä ja täällä näkemänsä, pyhimyksiä ja heidän elämäänsä esittävät maalaukset vallanneet kokonaan Matiaksen. Kaikista enimmän oli hän ihastunut Filippo Lippin maalauksiin, joita he olivat nähneet pienessä Praton kaupungissa ja jotka esittivät kohtauksia Johannes-kastajan ja Stefanus-marttyyrin elämästä. Päiväkaudeksi oli hän unohtunut näitä tauluja katsomaan, purkaen tuon tuostakin ihastustaan ikävystyneelle matkatoverilleen. Ja koko matkan ajan oli Matias sen jälkeen puhennut tuon tuostakin puhumaan Fra Filippo Lippistä, niin että tuo nimi oli lopulta ikipäiviksi syöpynyt Uolevin muistiin. Leikillään oli hän alkanut toveriaan kutsua sillä nimellä, mutta se oli vähitellen vakiintunut hänellä tavaksi ja siirtynyt sitten muillekin kaupunkilaisille. Aivan vakavassa mielessä kutsuttiin Matiasta, suomeksi vääntäen, Lipiksi, ja kaupungin nuorin sukupolvi tuskin tiesikään hänen oikeata nimeään. Muutoin oli veli Matias, kuten vasta saamme nähdä, kiintynyt siinä määrin jaloon maalaustaiteeseen, että hänen ainoana pyrkimyksenään sitten matkalta paluun oli ollut harjaantua itsekin maalariksi ja saada munkkikonventille muistoksi itsestään jättää pyhää Birgittaa esittävä taulu.

"Lippi tai Lappi!" sanoi muori närkästyneesti, "mutta häneltäkö sinä sitä kuulit?"

"Konfessori sitä minulle kertoi", vastasi Uolevi lyhyesti.

"No mitäs muuta hän tiesi?" kysyi muori, jonka närkästys äkkiä vaihtui uteliaisuudeksi. "Eikö hän maininnut mitään sisar Ursulasta? Hän kuuluu taas niskotelleen abbedissaa vastaan ja kun abbedissa oli määrännyt hänet kahdeksi päivää vedelle ja leivälle, oli hän uhannut lähteä luostarista ja mennä naimisiin."

"Ei siitä mitään tule!" sanoi Uolevi äkäisesti, sillä itse asiassa ei hän ollut tästä seikasta kuullut mitään ja se rupesi häntä kovin harmittamaan.