Part 13

"Minusta tulee pappi enkä minä ota vaimokseni ketään muuta kuin sinut!" oli Antti kuiskannut ja puristanut häntä kiihkeästi rintaansa vasten sekä suudellut suut ja silmät täyteen. Tavatonta hekumaa tuntien oli hän kuin juopuneena nojautunut Antin rintaan ja ummistanut silmänsä. "Hii, haa, minä olen agricolalainen!" oli Antti huudahtanut ja pukki oli siihen vastaukseksi römeästi määkäissyt, jonka jälkeen oli kahta vinhemmin kiidetty eteenpäin.

Kaarina eli mielessään uudelleen aste asteelta läpi sen hurmiotilan, jossa hän oli ollut Antin kanssa pukilla ratsastaessaan. Hän tunsi huulillaan niin elävästi Antin suutelon, että hän puolittain säikähtyneenä avasi silmänsä, luullen ensi hetkessä Antin hiipineen tänne sisarten sairastupaan ja todellakin suudelleen häntä. Sitten ummisti hän jälleen silmänsä ja alkoi muistella kaikkia niitä kohtauksia, joita hänellä oli Antin kanssa Turussa ollut ja tunsi kuinka ne suloisesti riuduttivat hänen sydäntään. Samalla hän ihmetteli sitä, ettei hänen omatuntonsa nyt soimannutkaan häntä, kuten se oli talvella tehnyt aina milloin Antin kuva astui hänen silmiensä eteen.

"Onkohan minut paha jo niin kokonaan kietonut verkkoonsa?" ajatteli hän. "Mutta jospa minä en enää teekään sille vastarintaa, koska se kuitenkin näkyy olevan turhaa, vaan antaudun vapaaehtoisesti rakkaudelleni."

Ja kummallista, sillä kohta kun hän oli tämän ajatellut, täytti koko hänen olemuksensa rajaton vapautuksen riemu. Hän tunsi melkein samanlaista juovuttavaa hekumaa kuin silloin pukin selässä ratsastaessaan.

Tällöin astui Ursula sairastupaan ja hänet nähdessään kavahti Kaarina vuoteella istumaan.

"Kas, ihanhan sinä olet jo toinen ihminen! Mutta mistä ihmeestä sinun kasvoillesi yhtäkkiä tuli tuo tuollainen sunnuntaihohde?" huudahti Ursula iloisesti ja istahti vuoteen reunalle.

Kaarina kietoi kätensä hänen kaulaansa sekä itki ja nauroi sekaisin.

"Rakas Ursula, sanonko sinulle jotakin?" virkkoi hän viimein.

"Sano toki, hyvä ihminen, muutenhan sinä pakahdut siihen", kehotti Ursula.

"En minä sentään voikaan sitä sanoa, tai jos sanoisin, niin pidäthän omana tietonasi?"

"No anna nyt jo tulla tai muuten minäkin tässä kohta pakahdun!" hoputti Ursula.

"Kuulehan, minä rakastan yhtä, yhtä... ja hän rakastaa myöskin minua", kuiskasi Kaarina punastuen ja painaen kasvonsa Ursulan olkapäätä vasten.

Ursulan silmät pyöristyivät ja hänen kasvoilleen levisi iloinen hämmästys.

"Mutta kuka se on? Sano pois vain, kuka se on?" intosi hän.

"Se on tuolla", sanoi Kaarina ja viittasi munkkiluostaria kohti.

"Munkkiko?" kysyi Ursula epäilevän näköisenä.

"Niin", myönsi Kaarina, "se joka syksyllä vihittiin, Andreas Pietarinpoika".

"Hyvänen aika, nytpä minä vasta silmäni avaan", tuohtui Ursula. "Ja eikös minulla jo silloin käynyt aavistukset, kun tuli tieto sen luostariin tulosta ja sinä kysyit minulta sen nimeä. Siksi sinä olitkin kuin seitsemännessä taivaassa silloin, kun se ensi kertaa oli kirkossa messua suorittamassa. Mutta sinähän olet kuitenkin tuntenut hänet ennen, vaikka silloin kielsitkin."

"Olen", myönsi Kaarina ja kertoi sitten koko lemmenhistoriansa sekä syyn luostariin tuloonsa ja kuinka Antti ei ollutkaan hänelle kylmentynyt, vaan tullut hänkin luostariin.

"Voi sinua tyttö poloista!" sanoi Ursula niin hellästi kuin se hänelle yleensä oli mahdollista ja palkitsi sitten Kaarinan luottamuksen paljastamalla hänelle vuorostaan omat lemmenunelmansa.

"Kun pääsisin jotenkin Antin yhteyteen", virkkoi Kaarina, kun Ursula oli lopettanut.

"Mutta kuulehan", sanoi Ursula hetken mietittyään, "sinähän osaat kirjottaa. Mitäs muuta siis, kuin kirjotat pienen kirjeen ja me toimitamme sen salaa Antille."

"Mutta kuinka minä sen voin kirjottaa, sillä paperi ja muut tarpeet on saatava abbedissalta ja hän tietysti tahtoo tapansa mukaan nähdä minun kirjeeni."

"Oi sinä viaton karitsa!" huudahti Ursula juhlallisesti. "Sano kirjottavas äidillesi ja näytä se kirje abbedissalle, mutta samalla kirjotat myöskin Antille ja pidät sen omana tietonasi. Niin minä sinuna tekisin."

"Mutta mitenkäs me saamme sen kirjeen Antille?" arveli Kaarina edelleen. "Eihän sitä sovi tietenkään pistää munkkien kirjetynnyriin, sillä kai siellä konfessori tahtoo nähdä kaikki kirjeet, kuten meillä abbedissa."

"Kyllä minä toimitan sen perille, niin ettei siitä yksikään syrjäinen saa vihiä", lupasi Ursula. "Laita sinä vain kirje valmiiksi ja pistä sitten salaa minulle. Ja nyt minä menen hakemaan sinulle ruokaa ja sitte sinun pitää levähtää, että..."

"Että mitä?" kysyi Kaarina, kun Ursula keskeytti lauseensa.

"Että jaksat tulla mukaan sitten, kun minä lähden luostarista."

"Aiotko sinä todellakin jättää luostarin?" huudahti Kaarina innostuneena, "ja milloinka sinä lähdet?"

"Tietysti minä lähden", vastasi Ursula sellaisella äänellä kuin asia olisi ollut jo kauan sitten päätetty, "eikä siihen kestä kauankaan. Hullu tänne jääköön kuivettumaan."

"Kun sitä pääsiskin täältä pois!" sanoi Kaarina melkein kuin itsekseen, sillä niin suuresti kuin hän usein olikin ikävöinyt entistä vapauttaan, ei hänen mieleensä ollut kuitenkaan juolahtanut luostarista lähdön mahdollisuus.

"Miksei täältä pääse, kun lähtee", sanoi Ursula uhittelevasti. "Onhan täältä ennen meitäkin lähtenyt kaksi sisarta ja mennyt naimisiin. Ja lähtisivät ne melkein kaikkikin, kun niillä olisi mihin mennä ja kun uskaltaisivat abbedissalta, sillä miestä niillä kuitenkin mieli tekee, vaikka ovatkin olevinaan."

Ursulan mentyä ruokaa hakemaan antautui Kaarina unelmiensa valtaan ja tunsi olonsa tavattoman keveäksi.

* * * * *

Seuraavana päivänä jätti Kaarina sairastuvan. Puolipäivämessun jälkeen pyysi hän abbedissalta lupaa saada kirjottaa äidilleen. Kun abbedissa oli kirjotustarpeet annettuaan jättänyt hänet yksin auditorioon, kirjotti Kaarina nopeasti äidille lyhyen kirjeen, jossa hän kertoi sairaudestaan ja parantumisestaan sekä pyysi äitiä Naantalissa käymään. Lopetettuaan äidille tulevan kirjeen, otti hän varkain kaapista pienen palan paperia ja istuutui kirjottamaan Antille. Mutta hänen oli suunnattoman vaikea saada nyt sanoja syntymään. Monta kertaa kastoi hän jo hanhensulan musteeseen, hänen sydämensä löi kiihkeästi ja kielellä pyöri suuri joukko sanoja, mutta lauseiksi eivät ne tahtoneet ottaa järjestyäkseen. Mutta aikaakaan ei käynyt hukkaaminen, sillä abbedissa saattoi milloin hyvänsä palata. Hän kirjotti siis umpimähkään, alottaen kirjeen luostarissa oppimaansa tapaan enkelitervehdyksellä:

"_Ave Maria, gratia plena!_ Tahdon nyt ilmottaa sinulle, Andreas, että minä olen aina sinua rakastanut enkä ole täällä luostarissa ollessakaan voinut sinua unhottaa ja minä tiedän nyt, että sinäkin rakastat minua vielä, vaikka et silloin Turussa tahtonutkaan minusta tietää, mutta se kaikki oli erehdystä. Ja minä olen valmis milloin hyvänsä lähtemään luostarista ja tulemaan sinun vaimoksesi, sillä ilman sinua minä en voi elää."

Tähän päästyään mietti hän hetken, mitä vielä pitäisi lisätä, ja lopetti sitten, kun paperipalassakaan ei ollut enää sanottavasti tilaa, luostarisisarten tavallisella toivotuksella: "Monia hyviä öitä!" Alle piirsi hän nimensä ja ripoteltuaan hiekkaa kirjotuksen päälle taittoi hän paperin mahdollisimman pieneen kokoon ja piilotti sen vyönsä alle skapulaarin taakse.

Kolmen-messusta palattaessa pisti hän sitten kirjeen salaa Ursulalle, joka vuorostaan piilotti sen kenenkään huomaamatta vyönsä alle.

* * * * *

"Mihinkäs kaarneenkivi on täältä joutunut?" kysyi abbedissa samana päivänä päivällisaterian jälkeen kiivaasti Ursulalta, korjatessaan sairastuvasta lääkitysneuvoja ja kohotettuaan sen pienen rasian kantta, missä mainittua kiveä säilytettiin.

"Hyvänen aika, kuinkas minä sen voin sanoa, kun en ole tiennyt koko kivestä tämän taivaallista!" vastasi Ursula viattomasti.

"Mutta joku kai sen on ottanut?" kivasi abbedissa.

"Totta kai, jollei se kerran itsestään kykene liikkeelle lähtemään", vastasi Ursula niskojaan nakaten.

Abbedissa katsoi häneen hetkisen ankarasti ja epäilevästi, mutta käski sitten ruveta tarkasti etsimään kiveä kaikkialta huoneesta. Ursula ryhtyi penkomaan vuoteita, siirtelemään jakkaroita ja kurkistelemaan kaikkiin huoneen sopukoihin. Abbedissa seurasi epäluuloisesti hänen toimiaan.

"Ei sitä täältä löydy, vaikka häntä tikun kanssa hakisi", sanoi Ursula lopettaen etsintänsä.

"Mutta jostakin sen täytyy löytyä!" sanoi abbedissa vihaisesti ja lähti huoneesta.

"Kaikkiapa tässä nyt etsitään", hymähti Ursula yksin jäätyään. "Tottapahan löytyy, kun ehtii aikansa olla hukassa."

Tultuaan hetkistä myöhemmin puutarhaan, jossa oli muutamia sisaria askartelemassa, sanoi hän sisar Annalle:

"Abbedissa haetti minulla kaarneenkiveä, kun se on hävinnyt sairastuvasta. Se on ollut siitä myöten siellä, kun Kaarina oli houriossa."

"Kukahan sen on ottanut?" ihmetteli Anna. "Se aikoo varmaankin päästä näkymättömäksi ja mennä kukaties munkkiluostarin puolelle, kuten se kerrallinen sisarkin, joka jalkansa taittoi."

"Uskotko sinä sitten, että sillä tosiaankin pääsee näkymättömäksi?" kysyi Ursula.

"No ihan varmaan!" vakuutti Anna. "Mynämäellä oli äitini lapsuuden aikana muuan poika löytänyt kaarneenkiven ja muuttanut sillä itsensä näkymättömäksi sekä kulkenut tyttöjen makuuaitoissa kuuntelemassa heidän puheitaan ja saanut paljon pahennusta aikaan. Mutta kun hän oli kirkosta messun aikana ruvennut kalkkia varastamaan, ei kalkki ollutkaan muuttunut näkymättömäksi, vaikka hän oli piilottanut sen mekkonsa alle. Pappi oli tarttunut siihen kiinni ja siitä oli poika niin säikähtänyt, että oli pudottanut kiven suustaan ja joutunut siten kiinni. Hänet oli sitten mestattu, kun yritti paholaisen avulla kalkkia varastaa."

Sisaret työskentelivät portinpuoleisessa osassa puutarhaa, lähellä luostarin suurta vesikaivoa. Ursula etääntyi heistä huomaamatta ja kulkeusi konventtituvan ja refektoorion takana olevaan puutarhan kolkkaan. Kun mainittujen rakennusten ikkunat olivat korkealla, ei hänen tarvinnut pelätä kenenkään vaanivia silmiä. Nopeasti otti hän kaapunsa ratkenneesta miehustasta kaarneenkiven ja pistäen sen suuhunsa virkkoi:

"Näytäpä nyt sitten, kykenetkö sinä salaamaan tällaista tyttöä!"

Lähellä neuvotteluhuoneen seinää kasvavan vaahteran nojalla oli paarit, joilla puutarhasta kannettiin kaikenlaista törkyä. Ursula kuletti ne ulkomuurin nojalle ja kiipesi niiden avulla muurin päälle, johon hän hetkeksi istahti ja silmäili ympärilleen. Kun ketään ei ollut näkyvissä, nosti hän paarit ylös ja laski toiselle puolen muuria, kavuten niitä myöten vikkelästi alas. Maahan tultuaan riisui hän kaavun ja skapulaarin päältään ja heitti ne muurin juurelle. Sitten työnsi hän hunnun niskaansa ja juoksi rantaan, jossa oli laiturin laitaan kiinnitettynä muutamia luostarille kuuluvia venheitä. Hän irrotti niistä pienimmän, istui airoille ja alkoi soutaa Kailonsaarta kohti.

Kun hän oli ulkoontunut kappaleen matkaa rannasta, näki hän Greeta-muorin astelevan porvarikartanon navetasta pirttiin. Veneen huomatessaan varjosti muori kädellä silmiään ja alkoi tähystää.

"Näkeeköhän tuo nyt minua vai ei?" ajatteli Ursula. "Jospa se ei minua näekään, vaan ainoastaan veneen. Silloin se mennä hynttyyttää ilmottamaan sitä ihmettä, että vene soutaa yksinään merelle, ja silloin ne huomaavat, että minä olen poissa. Mutta huomatkoot, oma asiansa, ja sitä pikemminpähän saadaan tässä kaikki selväksi. Rangaistusta minä en ainakaan rupea enää kärsimään, vaan teen äkkilopun koko jutusta."

* * * * *

Talven ajan oli Tuomas, kuten jo olemme nähneet, asustanut äitinsä luona porvaripihassa. Mutta heti vesien auettua oli hän taas ottanut varsinaiseksi majapaikakseen pienen Kailonsaaren. Luodon luostarin puolisella rinteellä vähäisessä kallionkourussa oli pieni, pyöreistä hirsistä kyhätty turvekattoinen pirtti, jossa luostarin entinen kala-ukko oli asunut. Pirtin ympärillä oli ukolla ollut pieni naurismaa, jossa nykyään rehotti vihanta ruoho. Rannassa oli yhden hengen soudettava ruuhi ja pirtin edustalla näkyi kaikenlaisia pyyntivehkeitä ja kalanperkeitä, joista leviävä tuoksu ei suinkaan ollut miellyttävintä lajia.

Ovi pirttiin oli auki ja päivä paistoi sen mustuneelle lattialle. Tuomas, joka vasta oli palannut pyydyksiään kokemasta, loikoi vasemman kyynärpäänsä varassa leveällä makuulaverilla ja piti silmällä tulisijan hiiloksella paistuvia siikoja. Katonrajassa hänen yläpuolellaan riippui jousi ja peräseinään kiinnitetyllä laudalla näkyi pari leipää, suolatuohinen, voirasia ja oluthinkki, joiden kummankin sisällöstä Greeta-muori piti hyvän huolen.

"Jahka muori nyt vain saa kunnialla toimitetuksi sanan Ursulalle", tuumaili hän itsekseen aterian valmistumista odotellessaan, "niin tätä poikaa ei estä mikään ensi torstaiyönä kaappaamasta syliinsä yhtä luostarisisarista."

Hän lipsautti sormiaan ja oli juuri aikeissa nousta ottamaan kaloja hiilokselta, kun oviaukko samalla pimeni ja siinä seisoi itse sisar Ursula rehevänä ja punaposkisena. Tuomas jäi puoleksi makaavaan asentoonsa ja tuijotti häneen pyörein silmin.

"Näetkö sinä minua?" kysyi Ursula hiukan hämillään.

Tämä omituinen kysymys sai Tuomaan kielenkannan laukeamaan ja nauruun räjähtäen vastasi hän:

"Ettenkö näkisi? Jo maar minun silmäni ovat metsissä ja merellä saaneet tottua vähän pienempiäkin esineitä hoksaamaan."

"Kelpo rakkinekin, eihän siitä ole mihinkään!" tiuskasi Ursula, otti kiven suustaan ja viskasi menemään.

"Mikä se oli?" kysyi Tuomas.

"Ilman aikojaan vain", vastasi Ursula ja astui pirttiin. Nyt joutui hän vielä enemmän hämilleen ja sitä peittääkseen kääntyi hän kiuasuunia kohti ja virkkoi:

"Voi miten kauniita siikoja! Mutta nehän paistuvat jo pilalle. Sellaista se on miesten emännöiminen!"

Hän viskeli kalat pöytälaudalle, otti hetken päästä yhden hyppysiinsä ja istahtaen laverin reunalle alkoi kursailematta syödä sitä. Tuomas katsoi häntä hymyillen ja sanoi:

"Taisitkin tulla tänne emännäksi?"

"Mitä, kosiako aiot?" nauroi Ursula, joka yhtäkkiä vapautui ujoudestaan, mikä ominaisuus hänessä muutoin sai varsin harvoin sijaa.

"Niin juuri, ja jollet sinä olisi tullut tänne, olisin minä tullut ensi torstaiyönä luostarin puutarhaan sinua vartomaan. Eikö äitimuori ole vielä saanut sinulle sanaa toimitetuksi?"

"Ei, enkä minä olisi yöllä mitenkään päässyt ulos, sillä abbedissa sulkee illalla tarkkaan kaikki ovet. Siksi minä tulin nyt päivällä tänne."

"Kosimaanko?"

"Niin ja värttinän sijaa katsomaan, kuten Perniössä sanotaan."

"No miltäs tämä minun linnani näyttää, haluttaako tulla sen haltiattareksi?"

"Eipä järin, sillä tämä tyttö on tottunut liikkumaan vähän laajemmilla lattioilla. Onkin parasta, että minä lähden kotitalooni Perniöön ja sinä tulet sinne isännän paikkaa katsomaan."

"Olet sinä, Ursula, rohkea tyttö. Mutta siksipä minä sinusta pidänkin, niin etten hennonut sinun takiasi ruveta kuninkaaksikaan sinne murjaanein maahan, vaikka ne niin hartaasti pyysivät."

"Olet sinä koko hupsuttelija!" sanoi Ursula nauraen ja viskasi kalanruodolla Tuomasta. Tuomas viskasi vastaan, jolloin Ursula kävi käsirysyyn hänen kanssaan. Mutta siitä seurasi vain, että Tuomas kietasi kätensä hänen vyötäisilleen ja istutti hänet polvelleen.

"Nyt kai olisi suikattava suuta, mutta minä en ole sitä koskaan tehnyt enkä siis tiedä miten se oikein tapahtuu", sanoi Tuomas.

"Näin!" vastasi Ursula ja läpsäytti häntä kämmenellä poskelle.

"Vai niin, kiitokset opetuksesta!" ja Tuomas suuteli häntä puolikymmentä kertaa peräkkäin.

"Kuule, muistitko sinä pyytää abbedissalta lupaa, kun lähdit tänne?" kysyi Tuomas hetken päästä.

Ursula purskahti iloiseen nauruun ja kertoi sitten, kuinka hän oli tullut.

"Mutta nyt minun täytyy jo lähteä", sanoi hän lopetettuaan ja irtausi Tuomaan syleilystä. "Minä aavistan jo, minkälainen pyräkkä siellä nousee, jahka minä palaan. Mutta nouskoon, kyllä minä puoleni pidän!"

Tuomas seurasi häntä rantaan. Kun Ursula oli asettunut veneeseen ja Tuomas työntänyt sen rannasta, pysähtyi Ursula muutaman sylen päähän ja sanoi vakavasti:

"Minulla kai tulee jo ihan tänään lähtö luostarista. Tuletko sitten minun kanssani Turkuun? Siellä täytyy hommata anomus kuninkaalle, että minä saan perintöni takaisin."

"Minä olen valmis vaikka paikalla lähtemään sinun kanssasi ja vaikka kuinka kauas!" vastasi Tuomas. "Mutta elä katso minua noin tai minä karkaan vielä kerran sinua suutelemaan."

Ursula katsoi vain Tuomasta palavin silmin ja sanoi:

"Etpä pääse, kun on vesi välissä."

"Jollet herkeä sillä tavalla katsomasta, kun minä luen viiteen, niin varmasti tulen veneeseesi!"

Ursula katsoi edelleen ja hymyili ääneti. "Yks, kaks, kolme, neljä, viis!" ja samalla hyppäsi Tuomas veteen ja tarttui seuraavassa tuokiossa veneen perään.

"Voi sinua hullua, kun kastelet itsesi!" huusi Ursula liekehtivin silmin.

Mutta vettä valuen kapusi Tuomas veneeseen, konttasi Ursulan luo ja alkoi tavotella suuteloa. "Kastelet minutkin, mokoma viiripää!" ja Ursula veti päätään takakenoon, ettei Tuomas tavottanut hänen huuliaan. Mutta huomatessaan, ettei Tuomas onnistunut yrityksessään, palautti hän helmaansa oikoessaan päänsä tavalliseen asentoon, jolloin Tuomas sai tahtonsa täytetyksi. Hän asettui veneen perään ja sanoi:

"No soudahan, niin minä ohjaan." Kisaillen, päästäen tuontuostakin äänekkäitä nauruja ja pärskyttäen vettä toistensa päälle lähenivät he luostarin rantaa. Lemunselältä tuli muuan vene, jossa oli mies ja nainen, ja kulki läheltä heidän ohitseen. Kumpikin katsoi suu auki ja päätään matkan mukaan kääntäen noita vallattomia kisailijoita, joista toinen oli nunnanpuvussa ja toinen liko märkänä. Mutta Tuomas ja Ursula eivät panneet heihin mitään huomiota.

Vasta rantaan päästyä muisti Ursula Kaarinan kirjeen. Hän otti sen vyönsä alta ja kysyi:

"Lupaatko toimittaa tämän munkkiluostarin puolelle veli Andreakselle? Sinähän tunnet hänet hyvin."

"Miksei? Mutta mikä taikakalu se on? Ethän vain häntäkin mukaasi houkuttele?"

"Elä ole huolissasi, se on vain kirje ja sen on kirjottanut... mutta lupaatko olla asiasta kellekään hiiskumatta? Et äidillesikään saa siitä virkata!"

"No olkoon, minä lupaan ja vannon!"

"Sen on sisar Kaarina kirjottanut Andreakselle."

"Kas sillä lailla! Vai on heilläkin lemmenvehkeitä. Minähän sanoinkin talvella Antille, että se sisar Kaarina on juuri hänen kylkiluustaan luotu, aivan samoin kuin minun kylkiluuni on Luojalla ollut kalupuuna sisar Ursulaa muovatessaan. No kai hekin sitten jättävät tuon hurskasten sielujen vankilan?"

"Tietenkin, ja sitten..."

"Niin mitä sitten tapahtuu?"

"Sitten vihkii veli Andreas meidät."

"Aivan niin, ja minä vihin Antin ja Kaarinan."

"Ole vaiti ja palaa nyt vaatteitasi kuivaamaan. Minä menen tekemään selvää abbedissan kanssa."

Ursula lähti reippaasti astumaan muuria kohti ja Tuomas seurasi veneessä istuen häntä silmillään. Muurin luo tultuaan huomasi Ursula, että paarit samoin kuin hänen kaapunsa ja skapulaarinsa oli korjattu pois. Hän seisoi hetkisen alallaan kuin kahden vaiheilla, viittasi sitten Tuomaalle ja lähti päättävin askelin kiertämään muurin ympäri luostarin portille.

XV

PIISPANTARKASTUS.

Samana päivänä kuin Ursula teki tuon uhkarohkean kosintamatkansa Kailonsaarelle, makasi Antti omituisessa houreessa munkkikonventin sairastuvassa. Hän oli erkaantunut kahdeksi olennoksi, jotka riitelivät keskenään. Mutta omituista oli, että hän itse saattoi syrjästä ja aivan puolueettomasti seurata noiden kaksoisolentojen riitaa.

"Se oli kokonaan sinun syytäsi", sanoi toinen, "että Kaarina tuli luostariin, sillä minähän vaadin kivenkovaan silloin joulunäytöksessä, että meidän on mentävä hänen luokseen, kun hän niin surullisena ja masentuneena seisoi ovensuussa. Mutta sinä et taipunut siihen."

"Ei sinun tarvitse minua mistään syyttää!" vastasi toinen vihaisesti. "Se oli tarpeellinen rangaistus Kaarinalle siitä, että hän oli kevytmielinen silloin siellä Kupittaalla."

"Mutta hänessähän ei ollut mitään syytä", väitti taas toinen, "tiesithän sen sinä yhtä hyvin kuin minäkin, mutta sinä tahdot aina olla ylpeä ja katkera ja pilaat sillä kaikki. Moni asia olisi toisin, jos sinä kerrankaan olisit totellut minua."

"Mutta olinhan minä valmis luostariin tulolla korjaamaan erehdykseni, niin kohta kun huomasin olleeni väärässä", puolustelihe toinen ja Antti ajatteli: "Jopahan joutuu alakynteen."

"Vai olit sinä valmis korjaamaan!" matki voitonpuolella oleva. "Minähän vaadin silloinkin, että olisi asia ilmotettava Agricolalle tai mestari Juustenille ja pyydettävä heiltä neuvoa. He olisivat ihan varmasti auttaneet asian taas oikealle tolalleen. Minä en ihmettele ollenkaan, vaikka mestari Juusten olisi sen asian takia lähtenyt käymään täällä luostarissa Kaarinan puheilla ja saattanut taas kaikki ennalleen. Siihenhän minä koetin sinua kaikin mokomin saada, mutta sinä tahdoit vain juonikkaisuudessasi lähteä itse luostariin ja ruveta oikein munkiksi. Ja mitä sinä nyt olet sillä voittanut muuta kuin että jälkimmäinen villitys on tullut pahemmaksi ensimäistä?"

Kun Antti oli väsyksiin asti kuunnellut heidän kiistaansa, vaikenivat he yhtäkkiä ja ikäänkuin piiloutuivat toisiltaan. Silloin avasi hän silmänsä ja katseli pitkän aikaa veli Matiaksen taulua vastakkaisella seinällä. Varsinkin viipyi hänen katseensa kauan Pyhän Birgittan esiliinassa, joka yhä oli keskeneräisenä. Mutta kun hän kiinnitti katseensa muurinnurkalle kiveä asettavaan isopäiseen rakentajaan, joka katsoi suoraan häneen, rupesi se aina elämään: hipristeli suutaan ja vilkutti silmiään sekä tuntui kyselevän häneltä, että panenko minä tämän kiven tähän vai tuohon. Toisinaan näki hän taas kaikkien rakentajien rupeavan liikkumaan, jolloin heidän keskellään häärivät paholaiset heittelivät kuperkeikkoja, vierittelivät kiviä muurilta alas ja huiskivat hännällään rakentajia.

Taulusta siirsi hän aina katseensa veli Matiakseen, joka oli jo useampia viikkoja maannut toisessa vuoteessa. Matias tirkisteli lakkaamatta kattoon ja nyppi levottomasti peitettään, jonka läpi hänen ruumiinsa häämötti niin surkean pieneltä ja kuihtuneelta. Hän hengitti vaikeasti ja läähättäen, sillä hengenahdistus oli lisääntynyt. Kun veli Matias ei kääntänyt häneen katsettaan, painautui Antti jälleen selälleen, ummisti silmänsä ja antoi kaksoisolentojen tulla esiin piilostaan sekä alottaa taas riitansa. Puolipäivämessun jälkeen lakkasivat ne yhtäkkiä kiistelemästä ja silloin rupesi käytävästä, minne viepä ovi oli raollaan, kuulumaan isä Henrikin äänellä seuraava matala ja tasainen puhelu, jota hän alkoi hyvin tarkkaavasti seurata:

"Minä olen niin monesti sinua, poikani, muistuttanut, että alttaripalvelus on suoritettava kaikella huolella ja arvokkaisuudella. Ja siitä huolimatta täytyy minun sinulle yhä uudelleen terottaa, miten hirvittävä se tuomio on, jonka Jumala profeetan suun kautta lausuu laimeille ja huolettomille papeille, sanoen: kirottu olkoon se, joka leväperäisesti tekee Herran töitä. Tämän selittää Pyhä Bernhard sanoen: leväperäisesti tekee Herran töitä se, joka liian paljon kiirehtii, joka kiivaasti lausuu sanat, niellen tavut ja lauseparret. Sillä vetää hän päälleen Jumalan kirouksen ja kadottaa iankaikkisen siunauksen, sillä se joka kelvottomasti toimittaa alttaripalveluksensa anastaa Jumalalta kunnian, itseltään ansionsa ja kiirastulessa olevilta sieluilta avun."

Ääni puhui edelleen, mutta Antti ei tarkannut enää sanoja. Hänen mieleensä oli yhtäkkiä kohonnut tavattoman elävänä mestauskohtaus, jonka hän oli kerran nähnyt Kerttulinmäellä Turussa. Pahantekijä oli polvillaan pölkyn vieressä ja pappi luki matalalla ja yksitoikkoisella äänellä synninpäästösanoja. Hän tarkasteli tuomitun niskaa, josta hiukset oli juuri-ikään leikattu tasaiseksi, sitten pyöveliä, jonka nenässä oli sormenpään kokoinen musta syylä, ja lopuksi hänen kädessään olevaa leveäteräistä piilua, miettien samalla, olivatko siinä näkyvät pilkut verta vai ruostetta.

Kun ääni käytävässä vaikeni, hävisi mestauskohtauskin näkyvistä ja samalla alkoivat kaksoisolennot jälleen riidellä. Seurattuaan sitä jonkun aikaa käski hän niiden laata ja vaipui sitten jonkunlaiseen unheeseen.