Part 11

Kuten sanottu, oli Tuomas kekrin aikaan onnistunut kaatamaan hirven. Mutta sen jälkeen oli hänellä metsällä ollut tuiki huono onni. Vihdoin he olivat äidin kanssa huomanneet syyn siihen. Samaa hirveä, jonka Tuomaan nuoli kaasi, oli vainonnut myöskin Tuulensuun torpan mies. Tuomaan ampuessa oli tämä juuri ehtinyt muutamalta kallionnyppylältä parahiksi näkemään, kuinka hänen varma saaliinsa luiskahtikin toiselle. Oli selvää, että hän kiukuissaan oli pahentanut Tuomaan jousen tuolla kateellisen metsämiehen tavallisella tempulla, nimittäin astumalla Tuomaan ampuessa kolme askelta taaksepäin sekä lausumalla: "Liemi kotia, liha metsään!"

Äiti oli silloin luvannut hankkia öylätin poikansa metsäonnen parantamiseksi, ja nyt tiedusteli Tuomas:

"Mitenkäs sillä jousi oikein lumoista päästetään? Sivelläänkö samalla tavoin kuin ansojakin? Siitä minä en muista isä-vainajan koskaan puhuneen."

"Eihän toki sivellä", sanoi äiti vieläkin enemmän ääntään alentaen. "Siihen ammutaan vain nuolella ja se on toimitettava näin: öylätti kiinnitetään kirkkomaanaidasta otetulla tikulla pyöreällä kankaalla ylinnä kasvavan hongan kylkeen, sitten käännytään siihen selin, jousi asetetaan vasemmalle olkapäälle ja ammutaan nuoli keskelle öylättiä. Se jätetään siihen ja astellaan hetikohta taakseen katsomatta kotiin."

"Yhyy, mutta entäpä jos katsoisi taakseen, niin mitähän siitä muka seuraisi?" uteli Tuomas laiskasti.

"Elä hyvä ihminen mene sitä tekemään!" varotti äiti säikähtyneenä. "Muuankaan metsämies ei ollut malttanut sen vertaa itseään pidättää, vaan oli pois lähtiessään kurkistanut taakseen ja nähnyt silloin hongan kylkeen naulittuna Vapahtajan, jonka haavoista oli vuotanut veri. Ja siitä hetkestä oli mies tullut mielipuoleksi. Niin että varo, hyvä ihminen, tekemästä sitä, vaan muistakin tulla suoraa ja sivuilles kurkistelematta kotiin!"

"No, no, kylläpähän minä pääni pärjään, sillä on tämä poika pahemmissakin ollut", virkkoi Tuomas rentoillen, asettui mukavampaan asentoon ja ummisti jälleen silmänsä.

* * * * *

Päästiin siitä vähitellen joulurauhan loppuun. Tuomas oli uskollisesti päivästä toiseen säilyttänyt paikkansa hirventaljallaan ja loppiaisena oli porvarikartanon pirtissä asema aivan sama kuin tapanina, se vain eroa, että äiti olisi nyt saattanut huomauttaa päivän olevan kokonaista kymmentä kananaskelta pitemmän kuin vanhan vuoden lopussa. Mutta siitä ei hän nyt alottanut keskustelua, vaan virkkoi liedelle istuutuen ainoastaan:

"No kyllä maar sillä piisaa tuota unta. Ihanhan tuohon nukkumisen paljouteen luulisi jo kuolevankin."

"Viime kesänä en siellä merillä saanut viikkokausiin silmiäni ummistaa, niin nukunpa häntä nyt senkin edestä", vastaili Tuomas laiskasti. "Ja ainahan isäkin sydäntalven nukkui kuin karhu, mutta oli sitten valoisana aikana virkku kuin kukko aamuhämärässä."

"Etkä käy edes messussakaan, pakana!" torui äiti.

"Mitäpä minä siellä viisastuisin, kun niitä nunniakin pidetään siellä pimeässä katonrajassa, niin ettei niistä näe vilahustakaan."

"Kaikkiapa tässä kuulee! Mitä sinulla on nunnain kanssa tekemistä?"

Tuomas ei vastannut tähän mitään. Itse asiassa olivat hänen ajatuksensa koko joulunajan pyörineet Ursulassa, jota hän ei ollut nähnyt sitten kuin syksyllä nunnain puutarhassa. Kun hän Kuparimäen juurella ensi kerran Antin kohdatessaan oli puhunut Ursulasta, oli se oikeastaan ollut vain poikamaista kerskailua. Mutta sitten syksyn kuluessa oli hän yhä enemmän alkanut tuntea outoa kaipiota ja vetoa Ursulaa kohtaan. "Turkanen sentään!" oli hän nyt joulunaikana monta kertaa äsähtänyt ja kavahtanut ylös penkiltä sekä alkanut tirkistellä luostarinmuureja kohti. Mutta lumisina lepäsivät ne paksujen kinosten keskellä ja niiden takana näytti kaikki elämä keskittyneen luostarin sisimpiin osiin. Lehdettöminä ja huuruisina ojentuivat muurin takana pihlajain ja vaahterain oksat harmaata taivasta kohti ja uuninpiipuista tuprusi yhtämittaa savu. "Mutta annahan olla, kun siitä taas kesä tulee, niin silloin tuo muuri ei merkitse minulle mitään!" oli Tuomas aina tarkastelujensa lopuksi itseään lohduttanut ja kallistunut uudestaan penkille uinailemaan.

Greeta-muorilla oli kyllä vihiä tuosta poikansa heräävästä lemmen vietistä ja olipa hän jo selvillä sen esineestäkin. Tuomas oli nimittäin tavallista useammin tullut maininneeksi Ursula-nimen ja Ursula taas oli, hänen ollessaan luostarin keittiössä ottamassa porvarikartanoon tulevia ruokia, jonkun kerran kysellyt Tuomaasta ja aivan kursailematta paljastanut taipumuksensa. Vähemmänkin kokenut ihminen, saati sitten Greeta-muori, saattoi näistä seikoista jo päästä asian jälille.

Huomioistaan oli hän varsin hyvillään, sillä tiesihän hän, että Ursulan perintönä on luostarille tullut varakas talo ja että toiselta puolen ei nykyään estä mikään Ursulaa lähtemästä luostarista ja ottamasta perintöään takaisin. Hän olikin kaikessa hiljaisuudessa päättänyt vointinsa mukaan edesauttaa nuorten pyrkimyksiä, sillä mikäpä olisi hänelle sen otollisempaa kuin päästä varakkaaseen taloon oman poikansa luokse vanhuutensa päiviä viettämään.

"Sinun pitäisi ruveta vähän paremmin omaa etuasikin katsomaan", puheli hän pojalleen. "Mikä pakko sinun on kaikkia saaliitasi luostarille antaa, ei ainakaan ilman maksua."

"Mitä minä sitten niillä maksuilla? Tässähän minä elän kuin herran kukkarossa ja sinä samaten."

"Mutta pitää sitä ihmisen ajatella vähän huomistakin pitemmälle. Tuleehan se toki sekin aika, jolloin sinä menet naimisiin ja silloin sitä pitää olla jotakin omasta takaakin."

Tuomas raotti silmiään ja katsoi urkkivasti äitiään, mutta ei puhunut mitään.

* * * * *

Tuomas jatkoi makailuaan ja niin päästiin Hiiva-Knuutiin, johon joulukausi loppui ja josta härkäviikot alkoivat. Kun Greeta-muori mainittuna päivänä kantoi luostarin puolelta aamiaisen tähteet pirttiin, virkkoi hän ruuat pöydälle asetettuaan:

"Eikö se uni nyt viimeinkin ala jo pohjata? Nousisit nyt siitä murkinoimaan ja menisit ulos vähän jäseniäsi verryttelemään."

Kun Tuomas ei vastannut mitään eikä muutoinkaan osottanut mitään liikkeellelähdön oireita, virkkoi äiti kokonaan toisenlaiseen äänilajiin:

"Minulla on sinulle tuomisiakin luostarin puolelta."

"Mitä niin?" kysyi Tuomas siekailematta ja rävähytti silmänsä selkosen selälleen.

Äiti kaivoi povestaan pienen pussin, joka oli kudottu punaisista ja vihreistä langoista ja jonka suu vedettiin kiinni pitkillä, kirjavilla nauhoilla. Hän ojensi sen pojalleen, joka yhä selällään loikoen otti sen vastaan ja alkoi sitä tarkastella.

"Korea pussi, mutta mikä kissannikama täällä sisällä on?" kysyi hän ja veti pussista esiin pienen, kaulanikamaa muistuttavan luun.

"Älä puhu sillä tavoin!" varotti äiti. "Se on pyhän jäännös ja se varjelee kaikenlaisilta onnettomuuksilta, vaaroilta ja taudeilta. Pussi on sinun ripustettava noista nauhoista kaulaasi ja pidettävä rinnallasi mekon alla."

"Mutta kuka tämän sinulle antoi?"

"Yksi sisarista. Hän sanoi sen salaa ottaneensa kirkosta siitä pyhäinjäännöskaapista -- mutta siitä et saa puhua kellekään niin halaistua sanaa! -- ja kun hän tänään oli portinvartiana, niin pisti hän sen minulle."

"Sinulle? Sinulleko hän sen vain antoi eikä puhunut kenestäkään muusta?"

"No entäpä nyt, jos puhuikin?" sanoi äiti hyvillään.

"Siinäpä se, mutta sanohan, mikä sen nunnan nimi oli?"

"Mikä he kaikki muistaa", oli äiti olevinaan. "Se on sellainen vanttera ja reilu tyttö."

"Ur-, Ur-", auttoi Tuomas jännittyneenä.

"Ka niin, Ursula, nythän minä muistankin, Ursula jo, olenhan minä häntä monesti ennenkin puhutellut."

Tuomas sujahti kuin nuoli lattialle, oikoi rivakasti jäseniään ja haukotteli voimakkaasti aivankuin yhdellä tempaisulla karkottaen itsestään unen jäännökset. Sitten pujotti hän pussin kaulaansa, kätkien sen nuttunsa alle, ja lausui pöydän luo astuessaan:

"Haehan se öylätti, minä lähden tässä metsälle."

Suu täynnä ruokaa kysyi hän hetken päästä:

"Onko se Ursula koko päivän portinvartiana?"

"Totta kai, mutta varokin menemästä häntä puhuttelemaan!"

"Mutta pitäähän kristityn ihmisen toki kiittää lahjasta, ja kristittyhän sitä kai minäkin olen, vaikka se toimitus silloin siellä Jämsän kirkossa täisikin käydä hieman vastanakaan."

Hetkistä myöhemmin sujahti Tuomas, jousi ja nuolikotelo selässään sekä öylätti kukkarossaan, suksilla alas Tuulensuun jäälle ja lähti hiihtämään Luonnonmaata kohti.

* * * * *

Kun hän iltahämärässä palasi takaisin, vyössään kolme teertä, kohtasi hän luostarin edustalla Antin, joka oli ollut kaupungissa antamassa viimeistä voitelua ja sakramenttia eräälle porvarin vaimolle. Sen jälkeen kun Antti oli munkiksi vihitty, oli Tuomas tavannut hänet yhden ainoan kerran, ollessaan joulun edellä auttamassa maallikko veljiä käytäväin aukomisessa munkkien pihalla.

He pysähtyivät ja tervehtivät toisiaan. Tuomas, joka oli yltäpäätä huurussa, nojasi suksikeppeihinsä ja tarkasteli Anttia kiireestä kantapäähän. Kun hänen mieleensä juolahti, että hän tänään oli hongankylkeen naulinnut öylätin, jonka Antti loppiaisena oli pistänyt hänen äitinsä suuhun, rupesi häntä naurattamaan.

"Mitä sinä naurat?" kysyi Antti hämillään.

Mutta Tuomas ei huolinut ruveta selittämään, vaan virkkoi sen sijaan:

"Ei taida munkin elämä sinulle oikein soveltua, koska näytät laihtuneenkin, vaikka juuri on ollut jouluviikot. Miksi sinä oikeastaan tulitkaan luostariin?"

Antti loi hämillään katseensa alas ja mutisi jotakin epäselvää. Hän tunsi kuin syyllisyyttä tuon havuilta, pihkalta ja vereltä tuoksahtavan metsäläisen edessä.

"Minusta ainakaan ei olisi munkiksi", jatkoi Tuomas, "kykkimään vuodesta toiseen samojen seinien sisällä. Ihanhan siinä kuivettuisi kuin vanha tuohiskäppyrä. Eikä naimisiinkaan saisi mennä!"

Kun Anttia näyttivät nämä sanat vaivaavan, jatkoi Tuomas lohduttavasti:

"Mutta eihän siellä ole sinunkaan pakko ikääsi olla. Saahan nykyään kuulema munkinkaapun jättää milloin hyvänsä. Lähtisit Jämsään papiksi, niin kukaties minäkin palaisin sinne takaisin. Siellä ne sentään ovat oikeat riistamaatkin."

Kun kumpikin oli jo menossa omalle taholleen, pysähtyi Tuomas äkkiä ja sanoi:

"Jos sinä lähtisit vielä luostarista, niin --"

Hän astui suksilta ja käveli Antin eteen, jatkaen:

"-- niin ota sinä tuolta nunnain puolelta joku mukaasi!"

"Sinä puhut kovin kevytmielisesti!" sammalsi Antti.

"Minä tarkotan puhtainta totta!" vakuutti Tuomas. "Ja kuulehan, minä olin kerran syksyllä nunnain puutarhassa ja siellä minä näin erään nuoren nunnan, joka oli vähää ennen tullut luostariin ja joka minusta on aivan kuin sinua varten luotu. Äiti sanoi sen olevan Turusta kotoisin ja nimeltään se on Kaarina Tuomaantytär. Jos lienet hyvinkin tuntenut hänet, kun olet niin kauan Turussa ollut."

Antti punehtui korviaan myöten, mutta sitä ei Tuomas hämärän takia huomannut. Hän jatkoi vain innostuneesti:

"Enkä minäkään yksin täältä Naantalista lähde, saadaanpa vain nähdä!"

Hän iski merkitsevästi silmäänsä ja palasi suksiensa luo sekä ryhtyi sauvankärellä jystämään jäätä jalantiestä. Sitä teki hän niin kauan kunnes Antti katosi munkkiluostarin portin taakse. Silloin sujahutti hän menemään nunnaluostarin portille, nousi siinä suksilta ja ympärilleen silmättyään astui aivan portin luo sekä koputti hiljaa puheluluukulle. Kuului askelten narinaa porttiholvista, luukku aukeni hiljaa ja aukkoon ilmestyivät Ursulan kasvot. Kumpikin heistä joutui hämilleen ja neuvotonna kopeloi Tuomas poveaan, josta hän veti pussin esiin ja lausui:

"Minä sain aamulla tämän äidiltä. Sinäkö sen hänelle annoit?"

"Niin, ja minä olen sen omassa sellissäni aivan pimeän päässä kutonut."

Tämän jälkeen eivät he tienneet mitä edelleen sanoa ja seisoivat äänettöminä sekä kiivaasti hengittäen vastapäätä toisiaan. Vihdoin lausui Tuomas:

"Kyllä minäkin toimitan sinulle sitten jonkun lahjan, jahka ehdin tuumia minkä."

Tämän jälkeen katkasi äänettömyyden Ursula, lausumalla:

"Minä en ole näiden muurien takana kauemmin kuin kesään, en vaikka mikä olisi."

"Minnekä sinä sitten menet?" kysyi Tuomas jo koko joukon rohkeampana.

"Sittenpähän nähdään!" vastasi Ursula.

"Silloin minäkin täältä katoan!" vakuutti Tuomas.

Seuraavan äänettömyyden aikana alkoi muurin takaa kuulua lähenevien askelten narinaa.

"Joku tulee! Varmaankin abbedissa", kuiskasi Ursula ja painoi samalla puheluluukun nopeasti, mutta hiljaa kiinni.

"Senkin ämmä!" mutisi Tuomas itsekseen, nosti sukset kainaloonsa ja lähti muurinnurkan ympäri hiipimään porvaripihaan.

XIII

SALARIPPI.

Kaarinaa lähinnä olevat sisaret, etupäässä Ursula, olivat huomanneet sen muutoksen, joka hänessä tapahtui niihin aikoihin, kun luostariin tuli uusi pappisveli. Mutta Elinan sairauden jälkeen huomasivat he hänessä tapahtuneen uuden, kokonaan päinvastaisen muutoksen. Hän oli käynyt umpimieliseksi, surulliseksi ja tuijottelevaksi. Usein huomasivat sisaret hänen silmänsä itkettyneiksi ja kaikki jumalanpalvelusmenot toimitti hän entiseen nähden paljon suuremmalla hartaudella ja nöyryydellä. Mutta vieläkin ihmeellisempää oli toisista sisarista se, että Elina sen sijaan oli käynyt avonaisemmaksi, vaikka tosin ainoastaan Kaarinaan nähden, jonka kanssa hän puheluaikana oli ruvennut keskustelemaan ja muutenkin osottamaan hänelle hellää huomaavaisuutta.

"Luulisi melkein, että ne silloin siellä sairastuvassa joutuivat vaihdoksiin, niin että Elinasta on tullut Kaarina ja Kaarinasta Elina", sanoi kerran Ursula, joka selvästikin oli nyreissään siitä, että Kaarina oli ruvennut häntä välttelemään.

Ja todella oli Kaarinaan tullutkin jotakin entisestä Elinasta. Sisaret koettivat heristää korviaan kuullakseen heidän keskusteluaan, mutta Kaarina ja Elina asettuivat aina käsitöineen konventtituvan etäisimpään kolkkaan ja juttelivat niin hiljaa, että siitä oli mahdoton syrjäisten saada selvää. Oikeastaan olisi abbedissan tullut seurata kaikkien keskustelua ja varoa, ettei se päässyt livahtamaan luvattomiin asioihin, mutta toisten ihmeeksi antoi hän Kaarinan ja Elinan supatella kaikessa rauhassa.

"Kun Pyhä Birgitta neuvoi pakenemaan Vapahtajan ristin juurelle silloin, kun viettelijä kaikista kovimmin ahdistaa", puhui Elina Knuutinpäivän edellisenä iltana Kaarinalle, heidän istuessaan tavallisessa nurkassaan konventtituvassa, "niin sillä hän tarkotti, että rukoillessa on ummistettava silmänsä ja kuviteltava olevansa polvillaan ristin juurella sekä katsovansa ylös Vapahtajan puoleen. Eräs hurskas mies on sanonut, että Vapahtajan ristin ympärystä on niin pyhä paikka, että perkele ei uskalla sitä lähestyä. Minä olen sen monta, monta kertaa kokenut."

"Niinkö! Kerrohan siitä!" kuiskasi Kaarina.

"Voi, voi, rakas sisar, sinä et käsitä kuinka ihanaa se on, kun näkee Vapahtajan ristillä hitaasti kääntävän katseensa sinun puoleesi ja kuulee hänen julistavan sinulle rauhaa ja anteeksiantoa. Kun minä ensi kerran monta päivää paastottuani ja katumustöitä tehtyäni pakenin hänen luokseen, niin tapahtui kerrassaan ihme."

"Millainen ihme? Kerrohan!"

"Minä sain todellisuudessa, ihan ilmisiinsä olla ristin juurella. Pyhän neitsyen, Maria Magdaleenan ja opetuslapset näin itkevinä siinä ympärillä ja minä kuulin ihan selvästi niiden nyyhkytyksen ja kuiskaukset. Minä rukoilin ja nyyhkytin ja katsoin herkeämättä ylös Jeesuksen kasvoihin ja viimein -- voi kuinka minä pelästyin ja samalla tunsin suurta autuutta! -- viimein käänsi hän silmänsä minuun ja sanoi: 'rauha sinulle, tyttäreni!' Ja sellainen ihme on tapahtunut minulle monta kertaa."

"Kun minäkin osaisin niin rukoilla!" huokasi Kaarina. "Mutta minä pelkään, ettei Vapahtaja käännä kasvojaan minun puoleeni eikä julista minulle anteeksiantoa."

"Sinun täytyy yhä uudestaan ja yhä nöyremmin kääntyä hänen puoleensa", neuvoi Elina, "etkä saa antautua epätoivoon. Etkö muista, mitä toissa päivänä luettiin Lucidariuksesta, että epäusko on kaikista vaarallisimpia aseita, jolla perkele pyydystää sieluja. Ja muistapa myös, mitä neitsyt Maaria silloin minulle sanoi. Eihän hän puhunut sinusta niinkuin tuomitusta ja kadotetusta."

* * * * *

Kaarina oli kuluneina viikkoina huomattavasti laihtunut ja kalvistunut, sillä hän oli paastonnut ja valvonut paljon enemmän kuin mitä luostarin säännöissä sisarilta vaadittiin. Paitsi sitä pelkoa ja epätoivoa suuresta syyllisyydestään, jonka Elina silloin tainnoksista havahduttuaan oli hänessä herättänyt, kiihotti häntä tähän itsensä kurittamiseen myöskin se, että Elina muuttui hänelle sen avonaisemmaksi ja hellemmäksi, kuta suurempaa ankaruutta hän itseään kohtaan noudatti.

Vaikka tänään ei ollut mikään paastopäivä, oli hän päivällispöydässä tyytynyt pelkkään leipään ja illallista hän ei, hiukasevasta nälästä huolimatta, maistanut ollenkaan. Siksi tunsikin hän pyörrytystä päässään, kun hän ehtoomessun jälkeen, sisarten hajaantuessa yölevolleen, astui omaan selliinsä, josta tuoksahti vastaan tuttu, ummehtunut lämmin ja nokisen lämmitysjohdon haju. Hän hapuili pimeässä huoneen perälle, sulki lämpöaukon ja työnsi sen sijaan ikkunaluukun syrjään, saadakseen hengittää hitusen raitista ulkoilmaa. Mutta kun hän tuosta mitättömästä aukosta näki tutun kappaleen kuun valaisemaa talvista maisemaa ja kuuli kaupungista koirain haukuntaa, siirtyivät hänen ajatuksensa tuokiossa Turkuun, entiseen vapauteen ja Anttiin. Hän säpsähti ja paiskaten luukun kiinni kuiskasi hän itselleen: "Minun täytyy kärsiä ja voittaa kruunu itselleni!"

Niin väsyneeksi ja heikoksi kuin hän itsensä tunsikin, ei hän ruvennut levolle, vaan polvistui pimeässä rukoustuoliin, risti kätensä ja alkoi kiihkeästi rukoilla. Hän koetti nähdä Vapahtajan ristinpuussa sekä pyhät naiset ja opetuslapset ristin juurella hänen itsensä ympärillä, mutta mielikuvat pyörivät hänen päässään villinä sekamelskana. Joka kerta kun risti ilmestyi hänen eteensä, alkoi se suurenemistaan suureta. Sen rinnalle ilmestyi toisia, sienen kokoisia ristejä, jotka nopeasti kasvoivat suuremmiksi ja suuremmiksi, kadoten toinen toisensa jälkeen korkeuteen.

Kaarina hengähti syvään, painoi sitten lujasti kädet silmilleen ja alkoi hyvin harvaan ja joka sanaa ajatellen lukea isämeitää. Hän uudisti sen vielä kaksi kertaa ja nyt sai hän yhden ainoan ristin pysymään edessään ja ristillä näki hän häämöttävän Vapahtajan, näkipä veriset naulanhaavatkin jaloissa. Silloin alkoi hän hätäisin, kiihkein sanoin rukoilla anteeksiantoa siitä, että hän oli luostarissa ollessaan kantanut sydämessään maallista rakkautta. Siten rukoillessaan kohotti hän hiljalleen katsettaan, kunnes sai Vapahtajan alaspainuneet kasvot näkyviinsä. Mutta kun hän tuijotti niihin ja puhui syntisestä rakkaudestaan, vaihtuivat ne yhtäkkiä Antin kasvoiksi.

Kaarina voihkasi, painoi kädellä sydäntään ja hapuili sitten itsensä vuoteelle, johon hän heittäysi täysissä pukimissa. Sekavassa horrostilassa vietti hän koko yön, kunnes matutinan sävelet kutsuivat sisaria päivännousumessuun.

* * * * *

Kun Kaarina seuraavana päivänä Nona-messusta tultaessa kertoi Elinalle, kuinka hänen rukouksensa illalla päättyi, hämmästyi Elina kovin. Hänen näytti olevan vaikea käsittää, kuinka viettelijä on voinut lähestyä pyhän ristin piiriä ja hän oli ikäänkuin nyreissään siitä, että sillä tavalla oli voinut tapahtua vastoin hänen eilisiä sanojaan. Hetken mietittyään kysäsi hän äkkiä Kaarinalta:

"Mutta tunnustitko sinä kaikki syntisi silloin, kun isä Henrikki sinua viimeksi ripitti?"

"En minä _sitä_ uskaltanut enkä kehdannut tunnustaa", ilmotti Kaarina hämillään.

"Kas siinäpä se juuri onkin!" huudahti Elina. "Voi, voi, rakas sisar, etkö sinä vielä tiedä, kuinka suuri synti on salata jotakin rippi-isältään. Sen takia juuri salli Jumala viettelijän karata sinun kimppuusi vielä ristin juurellakin."

Kun Kaarina onnettoman ja syyllisen näköisenä katsoi alas, jatkoi Elina:

"Sinun on nyt heti paikalla ripitettävä itsesi ja tunnustettava kaikki, ihan kaikki syntisi. Et mitään saa salata!"

* * * * *

Korkeakuorin pohjoisen seinän vierestä johtivat kapeat kiviportaat lattian alle, jossa oli puolipimeä, ahdas ja matala käytävä pitkin seinustaa. Seinässä oli rinnatusten viisi eri suuruista aukkoa. Aukot johtivat seinän takana oleviin viiteen pieneen holviin, joista taas pitkä ja ahdas käytävä vei pitkin kirkon seinämää nunnaluostarin auditoorioon.

Tätä käytävää pitkin johti päivällisen jälkeen abbedissa Kaarinaa, joka oli ilmottanut haluavansa ripittää itsensä. Kehotettuaan häntä olemaan mitään salaamatta rippi-isältä, jätti abbedissa hänet siihen holviin, jonka seinässä oli pienin aukko, sellainen, josta ei voinut edes kättänsä pistää läpi. Sen kautta tapahtui ripitys. Toisia holveja käytettiin ehtoollista jaettaessa.

Kun abbedissa oli poistuessaan sulkenut oven, tuli holvissa melkein pilkkoisen pimeä. Kaarina hapuili itsensä istumaan aukon edessä olevalle jakkaralle. Holvissa oli kylmän kostea, raskas ja ummehtunut ilma, jossa tuntui omituista kalmanhajua, sillä edesmenneiden luostarisisarten viimeiset leposijat olivat varsin lähellä kirkonlattian alla. Kun, abbedissan askelten kaiku oli huvennut käytävään, oli Kaarinan ympärillä hiljaista kuin haudassa ja hänen paastosta ja valvonnasta villiintynyt mielikuvituksensa alkoi toimia. Rippiholvissa tuli sisaren jonkun aikaa olla yksinään, kootakseen ajatuksiaan ja valmistuakseen rippiin. Kaarina koetti supista jotakin rukousta, mutta lakkasi yhtäkkiä ja heristi korviaan, sillä seinän takaa luuli hän kuulleensa liihottelevaa kahinaa, aivankuin kaapunliepeillä olisi sivuttu pitkin seiniä. Mutta se lakkasi heti, kun hän herkesi kuuntelemaan ja alkoi taas, kun hän yritti rukoustaan jatkaa. Sisar Agnes! välähti äkkiä Kaarinan mielessä ja ykskaks näki hän, kuinka sisar Agnes, joka on noussut kirstustaan kirkon alla, hapuilee laihoilla, koukkuisilla ja puoleksi jo homehtuneilla sormillaan pitkin seiniä tuolla pappien käytävässä ja haluaa kerran vielä ripittää itsensä nuoruuden aikaisista hairahduksistaan. Häntä kammotti ja hän koetti taas supattaa rukousta sekä toivoi hartaasti, että pappi jo pian tulisi. "Mutta entäpä sieltä onkin määrätty Antti minua ripittämään!" tuli yhtäkkiä hänen mieleensä. "Silloin minä en puhu mitään, vaan lähden heti pois!" päätteli hän? Ja hän toivoi, että sieltä tulisi Antti, jotta hän saisi lähteä pois ja hän oli jo näkevinään, kuinka neitsyt Maaria sen johdosta nyökäytti hänelle hyväksyvästi päätään.

Hän oli kuulevinaan askelia ylhäältä korkeakuorista ja alkoi henkeään pidättäen kuunnella. Nyt kuuluivat askeleet selvästi käytävään laskeutuvilta rappusilta. Kaarina pidätti hengitystään ja hänen Sydämensä jyskytti ihan haljetakseen. "Ei ole Antti, se on kookkaampi mies", vilahti hänen mielessään ja sen johdosta tunsi hän pettymystä.

Nyt laskeutui tulija käytävän permannolle ja ähkäisten istuutui jakkaralle aukon taakse. Sitten kuului sieltä käheällä äänellä:

"Herramme Jeesuksen Kristuksen rauha olkoon sinun kanssasi, sisar!"

"Amen!" vastasi Kaarina, siten ilmaisten olevansa paikallaan rippiholvissa.

Kun ripittäjä oli tiedustellut, mitä syntejä ripitettävän sisaren omallatunnolla oli, syntyi hetken kestävä äänettömyys. Kaarina kuuli reiän läpi pappisveljen sihisevän hengityksen ja koetti koota ajatuksiaan.

"Minua vaivaa syntinen rakkaus", sanoi hän yhtäkkiä ja säikähti omaa ääntään. Hän tunsi poskiensa lehahtaneen tulikuumiksi.

"Y-y-y-mm-mm", kuului seinän takaa ensin epäselvää muminaa ja sen jälkeen tajuttavina sanoina: "tuota, mitä laatua se rakkaus on?"

"Se on luvatonta rakkautta", työnsi Kaarina aukkoon, tietämättä oikein, mitä hänen pitäisi sellaiseen kysymykseen vastata.

"Kaikki rakkaus, se tahtoo sanoa rakkaus muita kuin Jumalaa kohtaan on luostari-ihmiselle luvatonta."

Kun Kaarina ei tähän puhunut mitään, jatkoi ripittäjä:

"Se on siis maallista eli lihallista rakkautta?"

"Niin!" kuiskasi Kaarina.

"Hm, tuota, luostarin ulko- vai sisäpuolella olevaan mieheenkö?"

Kaarina liikutti huuliaan, mutta mitään ääntä hän ei saanut. Hänen poskiaan poltti yhä kovemmin ja hän kuuli selvään sydämensä jyskytyksen.