Part 10

"Mitä se on?" tiedusteli sisar Agnes, joka oli huomannut toisten sisarten kuuntelevat asennot. Mutta kukaan ei vastannut hänelle ja priorissa lausui:

"Ja kynttiläkin tekee höylänlastuja."

Kaikki katsahtivat katosta riippuvassa puuristikossa palavia kynttilöitä. Yksi niistä oli palanut toiselta laidaltaan sekä ruvennut vuotamaan, kasvattaen "höylänlastua" pitkin toista kylkeään. Se ennusti kuolemaa kuten seinärautiokin. Jokainen tunsi mielialansa kaameaksi ja useimmat tekivät hiljaa ristinmerkkejä sekä supisivat rukouksia. Kun kaikki taas vaikenivat, kuului seinäraution tikitys äskeistä selvemmin.

"Silloin kun rutto tappoi luostarin porvaripihassa viisikymmentä henkeä, olivat viikkoja ennen kaikki kynttilät tehneet höylänlastua ja seinärautiot olivat takoneet kaikissa luostarin huoneissa", lausui priorissa. "Ja vuorokautta ennen kuin ensimäinen sairastui ruttoon, oli kirkontornin huipussa huutanut huuhkaja koko yön."

Syntyi vieläkin kaameampi vaitiolo ja yhä äänekkäämmältä tuntui sisarista seinäraution metallinen raksutus. Saadakseen painostavan äänettömyyden katkaistuksi kysyi Kaarina:

"Kuinkahan kauan siitä mahtaa olla?"

"Se oli tapahtunut kaksikymmentä vuotta ennen minun luostariin tuloani, joten siitä on siis kulunut yli viisikymmentä vuotta", vastasi priorissa.

"Porvarikartanossako vain rutto riehuikin?" kysyi joku.

"Niin. Oli suorastaan Jumalan ihme, ettei yksikään sisarista tai veljistä sairastunut. Mutta silloin olikin pidetty messuja joka hetki ja vigilioita joka yö. Luostarissa oli silloin vielä elänyt hyvin vanha ja hyvin hurskas sisar, nimeltä Helena. Hän oli aikoinaan muuttanut tänne Vadstenasta ja hänen sanottiin olleen Pyhän Birgittan sukua. Jo puoli vuotta ennen ruton ilmestymistä oli hän ennustanut luostarille tulevan suuren vitsauksen, sillä hän oli näyssä nähnyt kuoleman enkelin liitelevän luostarin päällä ja kylvävän tuhkaa alas. Siitä lähtien oli hän yhtä mittaa paastonnut ja rukoillut ja sinä yönä, jolloin huuhkaja huusi kirkontornissa, oli hänelle ilmestynyt Pyhä Birgitta ja ilmottanut, että juuri sillä hetkellä on saapunut rutto porvarikartanoon, mutta sisarten ja erittäinkin sisar Helenan hurskauden ja rukousten tähden se ei ole pääsevä luostarin muurien yli. Ja koko seuraavan viikon ajan oli sisar Helena nähnyt kuoleman enkelin porvarikartanon päällä ja öisin oli taivaalla kuumottanut sillä kohtaa kuin suuri tulipalo. Mutta luostarin muurilla oli sisar Helena nähnyt toisia enkeleitä torjumassa ruton hyökkäyksiä. Toiset sisaret eivät kuitenkaan olleet niitä nähneet, sillä he eivät olleet niin hurskaita kuin sisar Helena."

Nyyhkytyksen tapainen ääni keskeytti tässä priorissan kertomuksen ja kaikki katsahtivat säikähtyneinä sinnepäin, josta se kuului ja kohtasivat sisar Elinan suuret ja pelästyneet silmät. Mutta Elina, jonka rinnasta tuo omituinen ääni oli lähtenyt, painoi päänsä alas ja ryhtyi jälleen työhönsä. Priorissa jatkoi kertomustaan:

"Kokonaisen viikon ajan oli sitten porvarikartanosta yötä päivää kuulunut valitus ja tuskanhuuto. Kolmantena päivänä oli sisar Helena päättänyt mennä sinne lääkkeitä viemään ja rukoilemaan kuolevien puolesta, mutta portilla oli hänelle taas ilmestynyt Pyhä Birgitta ja kieltänyt menemästä, ennenkuin kaikki äänet porvarikartanosta vaikenivat. Sillä rutto oli Jumalan rangaistus siitä, että porvarikartanoon oli asettunut asumaan eräs äitinsä murhaaja, joka ei oikealla tavalla ollut syntejään sovittanut. 'Mutta eikö siellä kuole monta viatontakin?' oli sisar Helena kysynyt, mihin Pyhä Birgitta oli vastannut: 'He ovat kaikki tienneet hänen syntinsä, mutta ovat kuitenkin sallineet hänen asua keskellään. Vaan luostarisisaret eivät ole siitä tienneet ja kun he muutenkin ovat osottaneet suurta hurskautta niin heidät säästetään. Mutta kun luostarikin on nauttinut tuon äitinsämurhaajan lahjoja, niin kohtaa sitäkin rangaistus, vaikka myöhemmin eikä niin ankara.' Niin oli Pyhä Birgitta ilmottanut ja vasta viikon päästä olivat tuskanhuudot porvarikartanossa vaienneet, öinen kuumotus taivaalta hävinnyt ja enkelit kadonneet muurilta. Silloin oli sisar Helena abbedissan kanssa mennyt porvarikartanoon, jonka oli täyttänyt hirmuinen löyhkä, sillä siellä oli ollut viisikymmentä kauheasti turvonnutta ruumista. Mutta niiden keskeltä oli kuulunut hiljaista itkua ja eräästä huoneesta olivat abbedissa ja sisar Helena löytäneet kymmenen kuolleen joukosta pienen tytön ja kaksi poikaa, jotka olivat rutolta säästyneet. Ne jäivät henkiin ja asuivat vielä minun luostariin tullessani porvarikartanossa."

"Mutta mikäs se vitsaus oli, joka sitten sisaria ja veljiä kohtasi?" kysyi hetken kuluttua joku sisarista.

"Seuraava talvi oli ollut niin kauhean kylmä, ettei sellaista ole koskaan ollut Suomessa. Yhtämittaa oli täytynyt huoneissa pitää tulta ja sittenkin olivat kaikki värisseet vilusta ja öisin oli yhtä päätä kuulunut pauketta ja jyrinää, kun kivet muureissa olivat halkeilleet. Mutta ei siinä kyllin, vaan sisarten ja veljien oli täytynyt nälkääkin nähdä. Sillä vihovenäläinen oli taas käynyt hävitysretkillä Suomessa ja sen tähden ei luostari sinä talvena ollut saanut elatussaataviaan kuin muutamia kymmeniä tynnyreitä jyviä. Niitä oli sitten sisarten ja veljien täytynyt käsikivillä jauhaa ja elää koko talvi pelkällä jauhopuurolla ja vesivellillä. Sisar Helenan ei ollut kuitenkaan tarvinnut ottaa osaa näihin kärsimyksiin, sillä hän oli jo Tuomaan päivänä nukahtanut viimeiseen uneensa."

Priorissan viimeisen kertomuksen aikana oli Kaarinan huomio kokonaan kiintynyt Elinaan, joka oli laskenut neulomuksen polvilleen ja tuijotti eteensä suurin silmin ja näyttämättä enää ollenkaan kuulevan kertomusta. Kun priorissa oli lopettanut kertomuksensa ja huoneessa alkoi taas kuulua seinäraution nakutus sekä lumiryöppyjen sihinä ikkunaluukkujen takana, tuijotti Elina yhä eteensä. Mutta yhtäkkiä tapasi hän molemmin käsin rintaansa ja päästi vihlovan huudon, jota ikäänkuin kaikuna seurasivat säikähtyneiden sisarten uihkaukset.

"Lusifeerus, Lusifeerus! Varjele Pyhä Jumalan Äiti!" huusi hän läpitunkevasti ja vaipui samalla kouristusten vallassa jakkaralta lattialle.

Hätääntyneinä, voivotellen ja sydänalaansa pidellen karkasivat sisaret paikoiltaan ja pyörivät neuvottomina Elinan ympärillä. Kaarina koetti auttaa häntä ylös maasta, mutta Elina jäykistyi pitkin pituuttaan lattialle ja yhä huutaen neitsyt Maariaa avukseen Lusifeerusta vastaan sujutti hän itsensä kammottavaksi luokaksi, niin että ainoastaan pää ja kantapäät koskivat lattiaan. Tuskaisina ja neuvottomina seisoivat sisaret ympärillä ja Kaarina oli polvillaan lattialla, koettaen hillitä Elinaa, hokien hätäisesti: "Elina, rakas Elina..."

Mutta samalla vierähti sisar Agnes kiljahtaen lattialle ja veti hetkiseksi kaikkien huomion puoleensa. Siitä saakka kun Elina ensi kerran kiljasi, oli hän, hämärät silmänsä kauhusta laajentuneina ja eteenpäin kivertynyt leuka vapisten tuijottanut Elinaan. Hän hihkui käsittämättömiä sanoja, vääntelehti lattialla ja jännitti yhtäkkiä kaikkien kauhuksi koukkuisen vartalonsa samanlaiseksi luokaksi kuin Elinakin. Sisarista toiset nyyhkyttivät ja tekivät ristinmerkkejä, supisten katkonaisia rukouksia, toiset voihkailivat ja itkivät ääneensä. Kaikkia värisytti sama kauhu, aivankuin he jokainen olisivat olleet tuomittuja toinen toisensa jälkeen vaipumaan lattialle tuohon luonnottomaan asentoon.

Mutta Elina vaikeni vihdoin ja ojentui suoraksi. Silmät ummistettuina karskutti hän kiivaasti hampaitaan. Kaarina työnsi vasemman kätensä hänen niskansa alle ja koetti auttaa häntä istualleen. Kun sisar Agneskin vähitellen alkoi asettua, tointui abbedissa säikäyksestä, joka oli hänetkin saanut hetkeksi valtaansa, ja määräsi pari sisarta virittämään tulta sairastupaan. Toisten tuli kantaa sisaret Agnes ja Elina sinne, samalla kuin hän itse meni tutkimaan luostarin lääkevarastoa.

Nunnakonventin sairastupa, _infirmitorium_, oli heti konventtituvan vieressä. Kun sen uuniin oli saatu kunnollinen tuli, kannettiin sairaat sisään ja asetettiin eri seinustoilla oleville vuoteille. Kumpikin he olivat tajuttomassa tilassa, hengittäen epätasaisesti ja puuskuttamalla. Kun abbedissa tuli huoneeseen, käsissään muutamia rasioita ja koteloita, määräsi hän sisaret Annan ja Kaarinan sairaita valvomaan. Toisten tuli priorissan johdolla mennä kirkkoon rukoilemaan heidän puolestaan.

Hätäilevien sisarten poistuttua sairastuvasta ruvettiin abbedissan johdolla hoitamaan sairaita. Savipullossa oli juniperusöljyä, katajan marjoista keitettyä väkinestettä, jota oli kuumaan veteen sekotettuna annettava sairaille. Mutta kun nämä olivat suonenvetoisesti purreet hampaansa yhteen, ei lääkkeen antaminen käynyt päinsä. Sen sijaan päätettiin turvautua kaikissa sairauskohtauksissa tehokkaaseen suonen lyöntiin. Sisar Anna lähetettiin hakemaan isä Paavalia, jolla monien toimiensa ohella oli myöskin luostarin suonirauta hallussaan. Hetken kuluttua saapuikin isä Paavali, joka lämmitetyn oluthaarikan ääressä oli juuri tarkastellut luostarin tilejä eikä näyttänyt olevan lainkaan hyvillään tästä keskeytyksestä. Silmättyään tuikeasti sairaita alkoi hän kuivasti yskähdellen ja alahuuli pitkällä kaivaa pienestä nahkakotelosta suonirautaa.

Anna ja Kaarina väänsivät sisar Agneksen istualleen ja paljastivat hänen vasemman käsivartensa sekä sitoivat sen ympäri nauhan lähelle olkapäätä. Korkeina, sinisinä viiruina näkyivät laskimot kuihtuneessa käsivarressa. Kaarina piti sitä vaakasuorassa asennossa, Anna työnsi kipon varalle ja isä Paavali asetti vireeseen vedetyn pienen terän lähelle korkeimpana pullottavaa suonta. Hän painoi liipasinta, kuului napsaus ja terä iski pienen haavan. Mutta veri ei suihkunnutkaan ulos pitkänä kaarena, kuten tavallista, vaan haavasta tirskahti käsivarrelle ainoastaan muutama sinertävä pisara. Isä Paavali rypisti tyytymättömästi kulmiaan ja lausui hetken mietittyään:

"Mitäs, nythän onkin alakuun aika! Olisihan se pitänyt jo alkaessa tietää, ettei silloin verta lähde. Toista ei kannata yrittääkään", ja hän alkoi sovitella suonirautaa takaisin koteloon.

Täytyi koettaa muita keinoja. Abbedissa avasi yhden rasioistaan, jossa oli jauhetusta sinapista sekä yhdeksästi kantaneen lehmän tuumenkuusta tehtyä salvaa. Sairasten vuoteet nostettiin lähemmäs pesää ja tulen hohteessa alkoivat Anna ja Kaarina hieroa salvalla kummankin jalkapohjia. Sillä aikaa asetti abbedissa kummankin paljaalle rinnalle auringon noustessa poimittuja kuolemankouria, joissa oli yhdeksän parilehteä ja joita kuivattuina säilytettiin yhdessä koteloista. Keskiyön hetkenä poimituilla kuolemankourilla oli kuolettava vaikutus, mutta auringon noustessa poimitut päinvastoin herättivät tainoksissa olevan eloon. Kun sairasten tila näistä toimenpiteistä huolimatta pysyi muuttumatonna, otti abbedissa edelleen pienestä puurasiasta esille kaarneenkiven ja asetti sen sisar Agneksen vasempaan kainalokuoppaan. Se oli pikimusta, peukalon pään kokoinen kivi, löydetty korpin pesästä. Niitä tavattiin aniharvoin ja niillä oli erinomainen vaikutus kaikenlaisissa sairauksissa. Myöskin oli kaarneenkivellä sellainen ominaisuus, että se teki näkymättömäksi sen, joka piti sitä suussaan. Mutta sellainen itsensä näkymättömäksi tekeminen oli jumalatonta, sillä se tapahtui pahanhengen vaikutuksesta. Sellaisesta kaarneenkiven väärin käyttämisestä oli olemassa varottava esimerkkikin. Muutaman jo kuolleen luostarisisaren oli nimittäin kerran vallannut syntinen halu päästä näkemään, millaista veljien puolella luostaria oli. Niinpä oli hän ottanut salaa kiven ja pistänyt suuhunsa, kiivennyt välimuurin yli ja näkymättömänä liikkunut munkkiluostarin puolella sekä kuunnellut veljien keskusteluja. Mutta hänen kiivetessään takaisin muurin yli oli juuri alettu soittaa tertiamessuun ja kun sisar sen johdosta oli ruvennut lausumaan enkelitervehdystä, oli kivi pudonnut hänen suustaan. Siitä säikähtyneenä oli hän horjahtanut sekä pudonnut itsekin alas munkkien pihalle ja taittanut jalkansa.

Milloin tavalliset lääkkeet, voiteet, salvat ja suonenlyönnit eivät auttaneet, turvauduttiin ihmeitätekeviin pyhäinjäännöksiin, joita säilytettiin kirkossa olevassa reliikkikaapissa. Siellä oli Pyhän Henrikin kaulanikama, jonka Maunu Tavast oli toimittanut luostarin haltuun; veli Matiaksen pyhiinvaellusmatkaltaan tuoma Pyhän Fransiskuksen hammas; Vadstenan luostarin lahjottama Pyhän Birgittan hiuskihara sekä hänen pyhän tyttärensä, Katariina-rouvan sukkanauha, joka varsinkin verenvuotoja ehkäistäessä näyttäysi hyvin tehokkaaksi, sekä vielä monta muuta vähemmän arvoista esinettä. Mutta tällä kertaa ei niihin tarvinnut turvautua, sillä abbedissan harkitsemat apukeinot osottausivat riittäviksi. Sisar Agnes avasi silmänsä ja palasi vähitellen tuntoihinsa. Silloin muutettiin kaarneenkivi sisar Elinan kainalokuoppaan, sillä hän oli vielä tajutonna, vaikka hengittikin jo tasaisemmin.

Sisar Agnes oli hyvin heikko ja puhekykynsä oli hän puolittain kadottanut. Vaivoin saatiin hänen kankeasta soperruksestaan sen verran selvää, että hän halusi ripitystä ja viimeistä voitelua. Abbedissa lähetti Annan toimittamaan sanaa munkkiluostarin puolelle, että sieltä tulisi joku pappisveli suorittamaan näitä viimeisiä toimituksia.

Kaarina säpsähti kuullessaan, että tänne tulisi pappisveli. Entäpä se olisi Antti! Hänen sydämensä alkoi lyödä kiivaasti ja häntä melkein pelotti mahdollisuus, että hän yhtäkkiä joutuisi silmäkkäin Antin kanssa. Ettei abbedissa huomaisi hänen mielenliikutustaan, painui hän Elinan jalkoja hieroessaan mahdollisimman kumaraan. Ja kun käytävästä kuului askelia, oli häneltä vähällä hengitys salpautua ja hän toivoi kiihkeästi, ettei se olisi Antti. Mutta siitä huolimatta tunsi hän pettymystä kun ovelta kuului isä Henrikin äänellä:

"_Pax huic domo!_ -- Rauha tälle huoneelle!"

Isä Henrikki asetti pöydälle öylättiastian, kalkin ja ampullan, jossa oli pyhää öljyä viimeiseen voiteluun, sekä alkoi lukea rukouksia sairaan puolesta. Anna sytytti hiljaa vahakynttilän, joka asetettiin sisar Agneksen käteen. Toimituksen kuluessa alkoivat kellot soida iltamessuun. Kaarina seisoi kädet ristissä Elinan vuoteen ääressä ja hänen korvissaan kaikuivat ripittäjän sanat, joita hän ei kuitenkaan tajunnut, sillä ajatuksissaan seurasi hän toisia sisaria lehterille ja odotti Pyhän Joakimin alttarin ääreltä kuulevansa Antin äänen.

* * * * *

Annan ja Kaarinan oli jäätävä sairastupaan koko yöksi. Elina oli yhä tiedotonna, mutta hän ei purrut enää hampaitaan niin lujasti yhteen, joten hänelle oli saatu annetuksi muutama tilkka juniperusöljyä. Hän makasi suorana ja hengitti tasaisesti, Kaarinan istuessa matalalla jakkaralla vuoteen vieressä. Sisar Agnes, jonka vuoteen äärellä Anna istui, voihki hiljalleen. Pesässä paloi yhä tuli, ilma huoneessa oli lämmin ja raskas ja siinä tuntui vahva voiteiden haju.

Puoliyö oli jo käsissä ja Kaarina tunsi ankaraa painostusta silmäluomissaan. Hän katsahti vielä kerran Elinaa ja antoi sitten päänsä vaipua vuoteen reunalle. Hetken hän vielä kuuli korvissaan Elinan hengityksen, Agneksen voihkinan ja puiden risahtelun pesässä, mutta ykskaks siirtyi hän kokonaan toiseen ympäristöön. Hän oli kotona ja istui iltahämyssä ikkunan ääressä, tuijottaen kadulle ja odottaen vaaleatukkaista teiniä. Hän oli yksin huoneessa ja hänen ympärillään oli melkein luonnoton hiljaisuus. Taivaanranteella kumotti suurena ja liikkumatonna heleää punainen täysikuu, jonka pinnalla vaari ja muori tervakippoineen näkyivät niin selvästi, että luuli niiden melkein liikkuvan. Yhtäkkiä alkoi seinärautio nakuttaa tavattoman selvästi ja heleästi ja silloin kuu alkoi muistuttaa suunnattoman suuria ihmiskasvoja, jotka värähtelivät äänettömästä naurusta. Seinäraution nakutus paisui paisumistaan, kunnes se muistutti vasaran kalketta heleästi soipaa alasinta vasten. Häntä alkoi kammottaa, mutta silloin näki hän odottamansa teinin munkin puvussa kulkevan ohi ja viittaavan hänelle. Hän lähti kiiruusti ulos ja hänen ihmeekseen eivät porstuan lattiapalkit kolanneet kuten tavallisesti, vaan antoivat pehmeästi perään kuin vieterit. Kun hän tuli kadulle, kulki munkki jo taampana edellä ja näytti kuin sen jalat eivät kävellessä koskisi katuun. Häntä rupesi yhä raskaammin kammottamaan, mutta siitä huolimatta veti häntä vastustamaton pakko munkin jälkeen. Muita eläviä olentoja ei näkynyt missään eikä kuulunut muuta kuin seinäraution metallinen kalkutus, joka tuntui kaikuvan yli kaupungin. He tulivat Olavin luostarin raunioille, jonka sortuneet muurit ja tulipalossa mustuneet, tyhjät oviaukot näkyivät selvästi kuun valossa. Takakäteen hänelle viitaten liukui munkki ovesta sisälle ja hävisi näkyvistä. Samalla lakkasi seinärautio takomasta, mutta raunioista alkoi kuulua pitkäveteinen ja äänekäs kissannau'unta, jolloin kuu alkoi taas nauraa niin että se tärähteli ylös ja alas taivaanrannalla. Hän seurasi munkin jälkiä raunioihin, kulkien keveästi kuin liitämällä soraläjien yli huoneesta toiseen. Häijysti loikuva naukuminen kuului yhä lähempää, kunnes hänen olkapäilleen pimeydestä hypätä loiskautti tavattoman suuri kissa. Hän vavahti, parkasi ja heräsi samalla.

Elina oli noussut vuoteessa istualleen ja asettanut kätensä hänen olkapäilleen. Puut pesässä olivat luhistuneet alas ja hiilos valaisi ainoastaan huoneen keskiosaa. Anna oli nukahtanut myöskin jakkaralleen ja sisar Agnes tuntui myöskin päässeen uneen, sillä hän oli laannut voihkimasta.

Pitäen käsiään yhä Kaarinan olkapäillä katsoi Elina ääneti Kaarinaan ja hänen silmissään oli kuumeinen ilme.

"Mistä syystä sinä, sisar, tulit luostariin?" kysyi hän yhtäkkiä.

Kaarina säpsähti eikä tiennyt mitä vastata. Häntä alkoi pelottaa, että Elina on nähnyt hänen sisälleen ja tietää kaikki. Hätääntyneenä loi hän silmänsä alas, sillä Elinan kuumeinen katse ikäänkuin kaivautui hänen aivoihinsa.

"Ahdistiko sinua kissa äsken unessa?" kysyi Elina jälleen yhtä odottamatta.

Kaarina pelästyi vielä enemmän, katsoi kammoksuen Elinaa ja kuiskasi vapisevin huulin:

"Kuinka sinä sen tiedät?"

"Koska perkele usein unissa ahdistaa kissan muodossa vilpillisiä luostarisisaria", vastasi Elina totisesti. "Olethan sinä kuullut siitä luettavan ja minä olen sen saanut itse kokea."

"Oletko sinäkin sitten ollut vilpillinen?" kysyi Kaarina melkein huomaamattaan ja tuntien samalla jonkunlaista huojennusta.

"Olen", vastasi Elina avonaisesti, "mutta nyt minä olen pyhän neitsyen ja hänen poikansa avulla voittanut. Eilen illalla kävi perkele viimeisen kerran ja kaikista kovimmin minun kimppuuni. Mutta näyssä ilmestyi minulle äsken neitsyt Maaria ja sanoi, että minä tästä lähin saan rauhassa palvella Jumalaa."

Hän vaikeni ja katsoi miettivänä Kaarinan ohi, joka salaa toivoi, että hän olisi lähemmin selvittänyt, millä tavoin hän oli ollut vilpillinen luostarisisar. Mutta Elina jatkoikin vastoin hänen odotustaan:

"Ja samalla puhui pyhä neitsyt sinustakin, sisar Kaarina."

"Minusta! Mitä hän minusta puhui?" huudahti Kaarina pelästyneenä.

"Kehotti minua rukoilemaan sinun puolestasi, että sinä pääsisit syntisestä rakkaudestasi."

"Mistä syntisestä rakkaudesta?" sopersi Kaarina hätääntyneenä.

"Se äsken tullut pappisveli!" sanoi Elina lyhyesti ja hänen silmissään välähti jonkunlaista voitonriemua.

Kaarinan valtasi melkein ylenluonnollinen pelko ja kunnioitus Elinaa kohtaan. Hän ei epäillyt hituistakaan, etteikö Elina ollut saanut tietojaan suoraan Jumalan äidiltä eikä hänen mieleensäkään juolahtanut, että Elina olisi saattanut jotakin huomata sinä iltana konventtituvassa, jolloin hän ensi kerran kuuli Antin tulosta luostariin. Rajun mielenliikutuksen vallassa painoi hän päänsä vuoteen reunalle ja tarttui kuin apua etsien Elinan käteen. Kun hän viimein uskalsi nostaa päänsä ja kuivasi kyyneleensä, huomasi hän, että Elina oli laskeutunut pitkälleen. Hän oli ummistanut silmänsä, mutta hänen huulensa liikkuivat kuten äänettömässä rukouksessa. Kaarina tunsi olonsa tavattoman raskaaksi ja hän sekä pelkäsi että toivoi Elinan alkavan uudestaan keskustelun. Itse ei hän uskaltanut tehdä alotetta ja siten häiritä Elinaa hänen rukouksessaan. Vihdoin lakkasivat kuitenkin Elinan huulet liikkumasta, mutta silmiään hän ei avannut, vaan näytti vaipuneen jonkunlaiseen kuumeiseen horrostilaan.

Kaarina nousi hiljaa paikoiltaan ja pani pesään uusia puita. Kun ne hulmahtivat palamaan, läheni hän sisar Annaa, joka yhä nukkui istuallaan, ja aikoi herättää hänet. Mutta vuoteen luo tultuaan kiintyi hänen katseensa sisar Agnekseen, joka näytti kokonaan laanneen hengittämästä. Hän tyrkkäsi Annaa hätäisesti kylkeen ja koetti sitten arasti Agneksen kättä. Se tuntui kylmältä.

"Jeesus Maaria! Hän on kuollut!" kuiskasi hän vapisevalla äänellä sisar Annalle, joka säikähtyneenä karkasi jakkaraltaan ylös.

He tutkivat nyt tarkemmin ja huomasivat sisar Agneksen todellakin jättäneen tämän elämän. Hätäisesti tekivät he ristinmerkin, sytyttivät kynttilän ja asettivat sen Agneksen vuoteen viereen sekä koettivat sopertaa rukouksia. Sitten istuivat he rinnatusten pesän eteen ja alkoivat kuiskailemalla neuvotella, pitikö heidän mennä ilmottamaan asiasta abbedissalle. Mutta kumpikaan ei olisi uskaltanut yksin lähteä hapuilemaan pitkin pimeitä käytäviä ja yhtä vähän olisi kumpikaan uskaltanut siksi aikaa jäädä yksin sairastupaan. Niin jäivät he lopultakin paikoilleen ja kädet toistensa ympäri kiedottuina koettivat he kuiskailevalla keskustelulla lyhentää hitaita yön hetkiä. Mutta joka kerta kuin Elina unissaan äännähti, säpsähtivät he kovin ja kummankin mieleen tuli väkisinkin legenda "Guidon sielun ilmestyksestä", jota äskettäin oli päivällisaterialla luettu. Vasta kun kellot alkoivat soida, kutsuen luostariasukkaita matutina-messuun, tunsivat he vapautuvansa kammon vallasta ja tekivät huojentunein mielin ristinmerkin.

* * * * *

Päiväsydämen vietti Kaarina omassa sellissään houreen tapaisessa unessa. Kun hän nona-messuun soitettaessa laskeutui alakertaan, kantoi juuri neljä äänetöntä maallikko veljeä mustaa ruumiskirstua sairastuvasta kirkkoon, jossa seuraavina öinä oli määrä viettää vigilioita sisar Agneksen ruumiin äärellä. Vasta sitten kätkettäisiin se temppeliin lattian alle, minne jo kokonaisen vuosisadan ajan oli luostarisisar toisensa jälkeen siirtynyt.

XII

LÄHENTYMISTÄ.

Kun vaisu sydäntalven aurinko Tapaninpäivänä pisti päänsä porvarikartanon palvelijapirttiin, lausui Greeta-muori:

"Hohhoi, päiväkin se on taas tullut yhtä kananaskelta pitemmäksi."

Tuomas, joka näinä lumisina ja pimeinä päivinä oli visusti pysytellyt neljän seinän sisällä sekä syönyt kyllältään joulukinkkua, kaalikeitosta ja vehnäjauhoihin keitettyä ohrapuuroa, makasi pitkin pituuttaan penkillä, alustanaan kekrin tienoissa saalistamansa hirven talja. Hän raotti hieman unisia silmiään, mutta kuitenkaan vastaamatta mitään äitinsä huomautukseen.

"Se Jämsän kuratuksen poika jakoi tänään sakramentin meille maallisille", jatkoi äiti.

"No muistitkos ottaa sen?" kysyi nyt Tuomas, avaten silmänsä kokonaan ja sylkästen unenmaun suustaan.

"Niin öylätinkö?" sanoi äiti alentaen äänensä kuiskaukseksi. "Senpä sen."

"Sainhan minä sen otettua, vaikka se olikin vähällä sulaa suussani, kun en ilennyt sitä muiden nähden korjata talteen. Viimein toki sain sen pyökläytetyksi kouraani ja kätketyksi huivin kulmaan."

"No onko se sulia nyt hyvässä tallessa?"

"Johan toki. Kätkin sen tuohisessa tuonne ruokakömmänään."

"Sielläpähän sitten olkoon, kunnes tässä päivät pitenevät että pääsee uudelleen metsille. Sitten minä otan ja sivelen sillä kaikki uudet jänisansani. Ja silloinkos minä kannan niitä töpöhäntiä riipittäin kotiin, kuten ennen se Haukka-Simuna, josta isä-vainaja aina puhui ja joka sekin oli ansansa öylätillä pyyhkinyt. Mutta eikös se vaari-vainaja kertonut myöskin, että Simuna oli varkain kätkenyt yhden jänisansan kirkon kynnyksen alle ja toisen alttarin taakse?"

"Josko lie, mutta varohan tuhrimasta sitä kaikkea niihin ansoihisi, sillä jousi sinun myöskin on saatava ennalleen enkä minä sitä varten rupea enää toista öylättiä koplottelemaan", varotteli äiti.