Part 1

VIIMEISET LUOSTARIASUKKAAT

Romaani

Kirj.

KYÖSTI WILKUNA

WSOY, Porvoo, 1912.

TEUVO PAKKALALLE

JA

SANTERI ALKIOLLE,

laajan kotiseutuni eteville ihmiskuvaajille heidän täyttäessään viisikymmentä vuotta

kunnioittaen

TEKIJÄ.

SISÄLLYS:

Metsäläinen Isällinen päätös Luostarikirkon edustalla Kirkossa Luostarimuurien sisällä Uneksija Kohtaamisia Luostari saa tietoonsa uuden pappismunkin Sisar Kaarina saa kuulla erään uutisen. Toistensa kuuluvissa, mutta ei näkyvissä Sairastuvassa Lähentymistä Salarippi Nuoruus ottaa oikeutensa takaisin Piispantarkastus Loppukatsaus

METSÄLÄINEN.

"Ja sen minä sanon sinulle, kanttori, että sanokoon piispa mitä hyvänsä, niin Kerttulia minä en aja pappilasta pois, en!"

Ja isä Mikkeli, Jämsän seurakunnan kuratus eli kirkkoherra, lyödä järäytti turpean nyrkkinsä pöytään, niin että juuri täytetystä katajahaarikasta läikähti olutta myllylaudalle. Vaikka vasta oli puolenpäivän aika, istuivat he kanttorin kanssa ryypiskellen ja pelaten jälkimäisen tuvassa. Ikkunalauta oli työnnetty auki ja ulkoa löyhähteli vasta niitetyn heinän tuoksu ja kuului pääskysten luritusta.

"Se on minun for-for-siiani [forsia-nimellä kutsuttiin katolisaikuisten pappiemme emännöitsijä-jalkavaimoja] ja sitä ei pappilasta aja muut kuin minä ja minä _en_ aja", jatkoi isä Mikkeli sammaltaen ja korottaen luonnottomasti forsia-sanan loppuosan.

Kanttori, joka oli jo yhtä humalassa, odotti suunvuoroa ja alkoi sen saatuaan rentoilla eilisellä kalansaaliillaan. Mutta kuratus keskeytti hänet heti alkuun, änköttäen:

"Elä, elä, elä sinä kanttori... kyllä minä ne sinun kalansaaliisi tunnen..."

Kanttori korotti ääntään ja koetti saattaa kalastuskertomuksensa loppuun, mutta silloin ilmestyi ikkuna-aukon taakse joku, joka varjosti heiltä päivänvalon, ja kumpikin vaikenivat he yhtaikaa. Siellä seisoi keski-ikäinen tanakkatekoinen vaimo, selässään iso kontti ja huivi työnnettynä niskaan. Hän kurkisti sisälle, katsahti vuorotellen kumpaankin mieheen ja kysyi:

"Onko se pappi täällä, kun sanoivat sen tulleen kanttorin tuvalle?"

"Tässä!" sanoi isä Mikkeli, lyöden kämmenensä pöytään "mitäs sinulla on minulle asiaa?"

"No kun olisi tuo poika ristittävä, ettei hänen nyt ihan pakanana tarvitsisi lähteä maailmaa kiertämään", vastasi vaimo siirtyen hieman syrjään, jolloin hänen takaansa tuli näkyviin noin nelitoista vuotias poika. Sillä oli päällään aikamiehen sarkamekko, jonka hihat oli kääritty vahvoiksi mykkyröiksi. Selässään hänellä oli vahvatekoinen jousi ja olkapäille ulottuvaa tukkaa piti koossa pieni ja partaaton sarkanaapukka, joka oli pyöreä kuin pallonpuolikas. Hänen vilkkaat silmänsä välähtelivät eloisasti, kun hän äitinsä takaa uteliaasti kurkisti sisälle kanttorin tupaan.

"Mitä, tuoko tuossa?" kysyi kuratus tuimasti, osottaen sormellaan poikaa.

"Ka se juuri", myönsi äiti.

"No olette te jämsäläiset!... Miksei sitä aikanaan ole ristille tuotu?... Ja mistä pitäjän kulmalta te sitten oikein olette?"

"Korpilahden puolelta, sieltä Kuusanmäen sydänmailta, ja onhan sitä jo kauankin aiottu ristille kulettaa, mutta Tuomas-vainaja sanoi aina, kun minä siitä puhuin, että kerkiääpä tuota, jahka tulee muutakin asiaa kirkolle. Ja niin se on aina jäänyt. No nyt sitten keväällä lumen sulatessa otti Tuomas ja kuoli niihin karhunpuremiin, joita se oli paastosta asti sairastanut. Se kun poloinen yritti metsässä ollessaan kirveellä nujertamaan sitä samaa kontiota, joka syksyllä repi meidän ainoan lehmämme. Niine. Ja sitten tässä miittumaarin alla paloi pirtti poroksi, kun me pojan kanssa olimme metsässä tuohia kiskomassa. Miten liekin syttynyt, paukka kaiketi lensi, kun minä jätin suurimapadan liedelle hautumaan, ja niin meni kaikki, ettei jäänyt muuta kuin mitä tässä päällämme näkyy. Silloin minä sanoin pojalle, että nyt on parasta kun painutaan tästä kylälle, sillä nälkään me täälläkin kuolemme. Parissa Korpilahden talossa olemme sitten olleet työssä ja kun tulimme tänne kirkolle, niin sanoin minä, että nyt on parasta poiketa papin luo pyytämään sinulle kastetta, kun ei siltä Tuomas-vainajalta milloinkaan tullut lähdetyksi."

Vaimo lasketti tämän tulemaan yhtämenoa ja tasaisella äänellä kuin ulkoa opitun läksyn, silmäillen tuttavallisesti vuoroin kirkkoherraa, vuoroin kanttoria. Edellinen jahkaili ja murahteli hyvän aikaa itsekseen, kunnes neuvotonna kysyi:

"Ja minnekä te sitten aiotte vaeltaa?"

"Rantamaahan päinhän me olemme aikoneet tästä painua. Siellä jossain Turun lähistöllä pitäisi olla Tuomas-vainajalla sukulaisiakin. Ja eiköhän tuota köyhä leski siellä rikkaammilla mailla aina paremmin jotakin toimeentulon neuvoa löytäne. Vaikka samahan tuo on missä häntä milloinkin työtä ja ruokaa saa", vastasi äiti, katsoen viimeisiä sanoja lausuessaan luottavasti kuratusta silmiin.

Mutta Turku-nimi pani kuratuksen miettimään kokonaan toista asiaa. Hän raapi takkuista partaansa molemmilta poskilta ja leuan alta, muristen itsekseen: "Kun he tulevat Turkuun, voi siellä vielä tulla kapitulin herrojen ja vaikka itse piispan korville, että täällä Jämsässä on vielä kastamattomia pakanoita." Äkeästi tiuskasi hän odottavalle vaimolle:

"No totta kai se pentu on kastettava! Menkää siitä kirkon luo odottamaan. Mutta sen minä, vaimo, sanon sinulle, että ne korpilahtelaiset ovat kaikista vastahakoisin joukko koko laajassa Jämsän pitäjässä. Lapsensa ne jättävät pyhää kastetta vaille eivätkä maksa sielunpaimenelleen koskaan täysiä kymmenyksiä. Mutta kyllä minä ne..."

Vaimo oli poikineen jo menossa, kun kuratus uhkauksensa keskeyttäen huusi heidän jälkeensä:

"Entäs kummit, hoi! Onko kummeja?"

"Hyvänen aika, mistäs meille köyhille sydänmaalaisille olisi kummit mukaan tullut?" hätääntyi vaimo.

"No, no, menkää siitä, kanttori muorineen tulkoon kummiksi", keskeytti hänet kuratus hiukan lauhemmin.

Hän siemasi olutta tuopista, pyyhki partansa ja sanoi:

"Mennään sitten ja jatketaan iltapäivällä tuota peliä."

Mutta kanttorin muoria ei löytynytkään. Hän oli äsken lukinnut olutkellarin ja mennyt matkoihinsa. Korvallistaan kynsien pyörähteli kanttori neuvotonna ympäri tupaa, kunnes kirkkoherra ratkasi pulman sanomalla:

"No näethän sinä, ettei se täällä ole. Tietysti se silloin on Kerttulin luona juoruamassa. Juokse sinä sen kautta, minä nousen tästä suoraa kirkolle."

Ja kädessään suuri kirkon avain lähti kanttori piennarta pitkin mennä lennättämään pappilaan. Sieltä joutui hän muorinsa ja pappilan Kerttulin kanssa kirkon rappusten eteen samaan aikaan kuin kuratuskin, joka itsekseen murahdellen ja syleksien oli hitaasti kävellä löntöstellyt kanttorin talolta tuovaa polkua. Ristilapsi seisoi asehuoneen seinustalla ja näytteli joustaan kuratuksen tai oikeammin Kerttulin pojalle, joka kummiväen edellä oli hilpassut tänne kirkkotarhaan.

"Se on isä-vainajan jousi enkä minä sitä oikein vielä jaksa jännittää, mutta annahan kun minä pääsen vähän isommaksi, niin jo putos oravat ja koppelot..." kehui poika ja ojensi innoissaan jousen kirkonkatolla olevaa ristiä kohti.

Mutta rämisten aukeni kirkonovi ja kuratus sekä kanttori menivät sakaristoon, missä jälkimäinen auttoi edellisen päälle papillista asua. Kanttorin muori opasti ristittävän eteisen ovisuuhun seisomaan, asettuen itse Kerttuli-emännän kanssa hänen taakseen kumpaankin ovenpieleen. Kastettavan äiti, joka oli laskenut konttinsa veräjän pieleen, seisoi ulkopuolella rappusilla ja hänen rinnallaan seisoi hajasäärin ja ylöskäärityin housunlahkein Kerttulin poika.

"No herrankiesus, eikö tuolla pojalla ole jousikin vielä selässä", hätääntyi yhtäkkiä kanttorin muori, mutta samassa astui kuratus kanttorin seuraamana eteiseen ja muori jäi vaieten paikalleen.

Isä Mikkeli näytti nyt varsin juhlalliselta Hänen kiiltävän ja nuhraantuneen arkipukunsa päälle oli kiireessä viskattu avarahihainen, liinainen _alba_, jonka alta näkyivät ainoastaan hänen läntistyneet lapikkaansa. Alba oli nivusilta sitaistu kämmenenlevyisellä nauhalla, johon kömpelöin munkkikirjaimin oli neulottu lause: "_Longitudo sanctissimi sepulchri Domini nostri Ihesu Christi_." [Herramme Jeesuksen Kristuksen kaikkein pyhimmän haudan pituus] Kaulan ympärillä oli rinnoille ja hartioille ylettyvä, neliskulmainen liinavaate, _humerale_, jonka etuosaan oli risti ommeltu. Mutta vatsaa ja selkää peitti aina polviin saakka hopeakirjailtu, mustapohjainen kasukka. Kaulassa oli _stola_, kämmenenlevyinen viheriä nauha, joka kulki rinnan yli ristiin ja jonka päät oli pistetty vyön alle molemmilla sivuilla.

Kirkkoherra pysähtyi vastapäätä ristittävää ja kanttori asettui sivulle, pitäen kädessään puulautasta, jossa oli hienoksi survottuja suoloja. Kirkon omaisuuteen kuului Saksassa painettu, latinankielinen käsikirja, _Manuale aboense_, mutta oluen hämärtämillä silmillään eivät kuratus ja kanttori olleet löytäneet sitä sakaristosta ja edellinen oli silloin vakuuttanut osaavansa kasterituaalin ulkoakin. Nyt kutristeli hän verestäviä silmiään, sipaisi paljaaksi ajeltua, punottavaa päälakeaan ja alkoi sitten ruopia partaansa. Olut oli saanut hänen ajatuksensa kovin tahmeiksi ja hänellä oli täysi työ muistellessa rituaalin alkua. Vihdoin hän sai asian päästä kiinni, avasi silmänsä selkosen selälleen ja rupesi kysymään kastettavan nimeä. Mutta silloin sattuivat hänen silmänsä pojan selässä olevaan jouseen, hän keskeytti lauseensa ja sanoi järkähtämättömällä totisuudella:

"Ota jousi pois selästäsi!"

Poika avarassa sarkamekossaan seisoi vasemman jalkansa varassa ja raaputti oikean jalan varpailla nilkkaansa. Papin sanojen johdosta muutti hän ruumiinsa painon oikealle jalalle ja jatkoi raaputusta päinvastaisessa järjestyksessä, samalla kuin hän katsoi kirkkoherraa kiinteästi silmiin. Mutta korottaen äänensä kahta askelta ylemmäs lausui isä Mikkeli harvaan:

"Minä sanon sinulle: ota pois jousi selästäsi!"

Poika asettui nyt molempien jalkojensa varaan, mutta katsoi yhtä julkeasti pappia silmiin, aivankuin hänen kielellään olisivat pyörineet sanat: mitä äyskit siinä?

Mutta nyt hyökkäsi äiti esiin, riisti pojan selästä jousen ja valitti portaille palatessaan:

"Voi ristinkiesus sentään, minkälainen äkäpuukko siitä tuosta pojasta onkin tullut."

Nyt saattoi pitkä kasterituaali rauhassa alkaa ja juhlallisesti kysyi isä Mikkeli:

"Mikä lapselle annetaan nimeksi?"

"Ka, kunhan nyt saisi jonkunkaan, minkä hyvänsä ristillisen nimen. Pojaksi sitä on vain tähän asti sanottu, kun ei meillä muita lapsia ole ollutkaan", ehätti äiti.

"Poika! eihän se mikään nimi ole", sanoi kuratus nuhtelevalla äänellä ja raapi taas neuvotonna partaansa, kunnes huomasi kysyä: "Mutta mikäs hänen isänsä nimi oli?"

"Tuomas."

"Olkoon sitten poikakin Tuomas", ja kuratus astui juhlallisesti kastettavan eteen, puhalsi häntä kasvoihin, niin että pojan pitkät hiukset häilähtivät, ja alkoi räikeästi särähtelevällä äänellä lukea manausta:

"_Recede, diabole, ab hac imagine dei_... Luovu pois, perkele, tästä Jumalan kuvasta..."

Sen jälkeen teki hän ristinmerkin pojan otsaan ja rintaan sekä asetti sitten kätensä pojan päälaelle, alkaen lukea latinankielistä rukousta. Mutta hän ei muistanut sitä loppuun saakka, vaan pysähtyi keskelle lausetta, ryähti pari kertaa ja viittasi kanttorille, joka ehätti ojentamaan hänelle suolalautasta. Nyt alkoi hän lukea suolan manausta, täytti lautaselta hyppysensä ja ojensi pojan suuta kohti. Mutta tämä väisti päätään taaksepäin ja näpisti huulensa lujasti kiinni.

"Avaa suusi!" läheni nyt kanttori-kummi uhkaavana.

Mutta vasta kun poika tunsi äitinsä astuvan kynnyksen yli, raotti hän sen verran huuliaan, että kuratus voi sinne hyppysensä tyhjentää.

"_Accipe sal sapientiae, ut propiciatus sit tibi deus in vitam aeternam, amen!_ -- Ota tämä viisauden suola, että Jumala olisi sinulle leppyisä ja kätkisi sinut ijankaikkiseen elämään, amen!" luki kuratus suolasanat ikäänkuin ei mikään välikohtaus olisi toimitusta häirinnyt.

Tämän jälkeen olisi seurannut kokonainen joukko rituaaliin kuuluvia rukouksia, manauksia ja raamatunlauseita, mutta isä Mikkeli tunsi päänsä siksi tahmeaksi, että hän kuittasi koko kohdan muutamilla latinalaisilla sanoilla ja lauseparsilla, joilla ei ollut mitään keskinäistä yhteyttä.

Mutta tämä umpisokkelossa uiminen uuvutti hänet kokonaan, hänen järkensä tuntui kerrassaan pysähtyneen eikä hänellä ollut aavistustakaan siitä, kuinka rituaalin nyt tuli jatkua. Seurasi taas parran raaputusta, jonka kestäessä hän syrjäsilmällä mulautti kanttoriin. Tämä oli siksi monesti ollut jo läsnä kastetoimituksissa, että hän latinaa taitamatonnakin muisti rituaalin pääkohdat. Hän lähenikin heti esimiestään ja kuiskasi:

"Sylk..."

"Hömh!" ryähti kuratus huojennuksesta, kun sai taas asian päästä kiinni.

Hän asetti oikean kätensä etu- ja keskisormen huulilleen, töpehti niihin sylkyä ja kastettavaa uudelleen läheten ojensi kätensä hänen oikeaa korvaansa kohti. Mutta poika nykäsi äkkiä päänsä taaksepäin, samallakuin häneltä pääsi äkäinen ja hämmästynyt:

"Ke!"

Hän olisi peräytynyt papin edestä kynnykselle saakka, jollei kanttori kummivelvollisuutensa pakottamana olisi uudelleen tarttunut asian kulkuun ja tarrannut poikaa käsivarsista kiinni.

"Vai et pysy siinä, senkin karhunpentu... kyllä, kyllä minä..." ja hän piti vastaan kimmurtelevaa poikaa kuin ruuvipihdissä.

Varovasti ja tapaillen, ikäänkuin vaarallista ja terävähampaista elävää käsitellessä, ojensi nyt pappi kätensä ja siveli sylellä pojan korvat ja sieramet, mutisten samalla asianomaiset luvut. Kuului selvästi, kuinka kiukustunut poika karskutti hampaitaan.

Kun tämä toimituksen osa oli saatu kutakuinkin kunnialla suoritetuksi, kääntyi kuratus ja asteli kirkkoon, lausuen juhlallisesti latinaksi:

"Astu Herran temppeliin, ettäs saisit ijankaikkisen elämän ja eläisit vuosisadoista vuosisatoihin, amen!"

Kanttori työnsi poikaa hänen perässään ja kirkossa asettuivat he sivuseinään kiinnitetyn, yhdestä puusta padanmuotoon koverretun, avaran kastemaljan ääreen. Kerttuli ja pojan äiti siirtyivät etehisen ovelta kirkon ovelle, ja heidän välistään kurkisteli Kerttulin poika. Kanttorin muori oli asettunut myöskin kastemaljan ääreen ja nyt alkoi Vannottaminen.

"_Abrenuncias sathane_ -- luovutko pois saatanasta?" kysyi isä Mikkeli, katsoen tuimasti poikaa silmiin.

Kanttori, joka yhä kaiken varalta seisoi pojan takana ja piteli häntä käsipuolesta, töykkäsi häntä kylkeen ja sanoi hiljaa:

"Sano meidän perässämme, että luovun!"

Sen jälkeen nyökäytti hän päätään papille, samallakuin muori niiasi, ja kumpikin sanoi:

"Luovun!"

Mutta pojan suusta kuului vain epäselvä murahdus.

"Ja kaikista hänen töistään?" jatkoi isä Mikkeli.

"Luovun!"

"Ja kaikista hänen menoistaan?"

"Luovun!"

Kastaminen tapahtui tavallisissa oloissa kolmasti veteen upottamalla, mutta tässä tapauksessa se luonnollisesti ei voinut tulla kysymykseen. Kuratus viittasi vain kanttorille ja tämä kävi poikaa niskasta, taivuttaen hänen päänsä kastemaljan reunalle.

"Siivolla!" kirkui poika ja koetti taakseen käsin potkia kanttoria jaloille.

Mutta isä Mikkeli ammensi jo kourallaan vettä pojan päähän.

"Minä kastan sinut, Tuomas, isän, pojan ja pyhänhengen nimeen."

Kanttori hellitti otteensa ja poika ojensi itsensä suoraksi. Mutta silloin valui vesi tukasta hänen niskaansa ja hän pudisti itseään, niin että pisaroita pärskyi papin ja kummien päälle.

"Voi, entäs öljy!" suhahti kanttori säikähtyneenä esimiehelleen.

Todellakin, toimitukseen olisi kuulunut ennen kastamista voidella ristilapsen rinta ja lapaluiden väli pyhällä öljyllä, mutta kiiruussa oli se nyt kokonaan unohtunut. Kuratus murahti tyytymättömästi ja raapi leukaansa. Mutta kuinkapa se tuohon mettäksenpentuun nähden olisi juuri käynytkään laatuun? Sehän olisi täytynyt riisua alasti ja mikä tora ja rynnistely siitä taas olisi syntynytkään. Ja yhtä vähän häntä saattoi nyt kasteen jälkeen pukea siihen valkoiseen kastekaapuun, joka oli kirkossa ristilapsia varten. Sen sijaan lausui isä Mikkeli vain puetussanat:

"_Accipe vestem candidam, sanctam et immaculatam_... Ota tämä valkoinen, pyhä ja tahratoin puku..."

Heti tämän jälkeen hönkäsi hän kanttorille:

"Kynttilä!"

Kanttori alkoi neuvotonna juoksennella ympäri kirkkoa, kunnes viimein löysi kynttilän ulko-oven pielestä vihkivesiastian reunalta, jonne hän ennen toimituksen alkua oli sen varalle asettanut. Kiiruusti kalkutti hän tulta piikivestä, sai kynttilän palamaan ja toi sen papille. Tämä työnsi sen pojan käteen ja alkoi:

"Ota tämä palava ja virheetön lamppu..."

Saatuaan kynttilän käteensä rupesi poika hymyilemään, paljastaen tiiviit ja valkoiset hammasrivinsä. Hän kääntyi katsomaan, että näkeekö äiti, ja iski samalla silmää Kerttulin pojalle.

Kun kuratus oli vielä virallisella äänellä terottanut kummeille, että opettaisivat lapselle _Pater nosterin_ ja _Credon_ sekä äidille, että hän varjelisi lasta veden ja tulen vaaroilta ja muilta sen kaltaisilta, oli toimitus lopussa.

Riisuttuaan sakaristossa papillisen asunsa tuli kuratus kanttorin kanssa ulos.

"Tietenkään teillä ei ole maksaa?" sanoi kuratus Tuomaan äidille, joka veräjän suussa kiskoi konttia uudelleen selkäänsä.

"Hyvänen aika", hätääntyi vaimo, mutta kuratus keskeytti alkuunsa hänen valitusvirtensä, murahtaen:

"Joudatte tulla sitten pariksi päivää pappilaan elonkorjuuseen. Talonruuassa tietenkin."

Jälkimäinen seikka teki kuusanmäkeläisiin edullisen vaikutuksen. Joukolla alkoivat he solua pappilaa kohti. Edellä kulki Tuomas, joka oli jälleen heittänyt jousen selkäänsä ja jonka tukka kiilteli vielä kastevedestä. Hän harppaili pitkin aikamiehen askelin ja Kerttulin poika koki pysytellä hänen rinnallaan, tiedustellen osanottavasti:

"Mitä he sinulle siellä oikein tekivät?"

"Mitä ne lienevät ähränneet", vastasi Tuomas jurosti ja sylkeä tirskautti hammastensa välitse.

Mutta hetken kuluttua jatkoi hän iloisemmin:

"Turkanen kun minä säikähdin, kun se rupesi sitä sylkyään minun korvaani tukkimaan. Jollei se toinen karilas olisi tullut ja tarrannut minuun kiinni, niin minä olisin suorapäätä pökässyt metsään."

Hän päästi iloisen naurun ja alkoi sitten vihellellä. Kerttulin poika pysytteli hänen rinnallaan ja koetti tavottaa hänen katsettaan.

II

ISÄLLINEN PÄÄTÖS.

Heinänkorjuu pappilassa oli päättynyt. Oli tyyni iltapäivä. Vinosti lankeavat päivänsäteet pistäytyivät papintuvan avonaisesta ikkuna-aukosta sisälle ja leikkasivat pölyn keskelle yli tuvan ylettyvän juovan. Mutta isä Mikkeli, joka juuri tuli sisälle, katkasi juovan. Hän istui ikkunan eteen pöydän päähän ja antoi säteiden hautoa selkäänsä. Kerttuli istui uunin luona, edessään suuri kasa ruskettuneita kuminanvarsia, joita hän sitoi lyhteisiin ja ripusti orsille kuivamaan. Niistä levisi huoneeseen väkevä ja miellyttävä tuoksu. Avaran perhesängyn uudinten välistä vihersivät kissan uneliaat silmät, pihalta kuului pääskysten ja lasten ääniä ja jossain kauempana möyrii sonni kumealla kurkkuäänellään.

"Huh, oikeinpa hiostuin kävellessäni", sanoi isä Mikkeli ja kohautti hartioitaan.

Kerttuli ymmärsi ja lähti kesken lyhteen sitomisen huoneesta. Kohta hän kuitenkin palasi ja asetti täyden oluthaarikan kuratuksen eteen. Isä Mikkeli otti pari pitkää siemausta, pyyhki partansa, nojasi kyynärpäänsä pöytään ja näytti sangen lauhkealta. Kerttuli jatkoi äänetönnä kuminain sitomista.

Ovi porstuaan oli raollaan ja siitä pujahti ääneti sisälle Antti, heidän vanhin lapsensa, sama joka kirkon luona oli rakentanut tuttavuutta Tuomaan kanssa. Avaran pellavapaidan hihoista näkyivät hänen hennot ranteensa ja ylöskäärityt hurstihousujen lahkeet jättivät polvia myöten paljaiksi hänen tummiksi päivettyneet, sirot pojan jalkansa. Hän istahti sivupenkille, pujotti kätensä polvitaipeiden alle ja antaen hartiainsa painua kokoon jäi pää kenossa tuijottamaan eteensä. Hänen eloisissa, viisaissa silmissään oli epämääräinen, uneksiva ilme.

Tuomas äitineen oli ollut pappilan työssä heinänkorjuun loppuun asti. He olivat maksaneet ristimispalkan ja saaneet vielä monen päivän muonan mukaansa. Tänään he olivat lähteneet vaeltamaan eteenpäin ja uusia ansiomahdollisuuksia etsimään. Antti oli kiintynyt tuohon raisuun "mettäksen poikaan", josta hän ei olisi mielellään eronnut. Hän oli ollut heitä saattamassa kokonaisen virstan päässä ja palasi nyt siltä matkaltaan.

"Onko sinun nälkä?" kysyi äiti hellästi.

"On", myönsi Antti hajamielisesti, katsellen yhä johonkin epämääräiseen kaukaisuuteen.

Äiti kävi hakemassa hänelle voileivän ja tämän välikohtauksen johdosta kiintyi kuratuksen katse poikaan. Tarkasteltuaan häntä hetken syrjästä, siemasi hän olutta ja sanoi:

"No, puer Anterus, mitäs sinä mietit?"

Antti havahtui, pysäytti voileivän kannan sen matkalla kädestä suuhun ja vastasi ujosti:

"Ilman vain."

"Onko sinulla Tuomasta ikävä?"

Antti hymähti myönnytykseksi.

"Olisitkin tainnut mielelläsi lähteä hänen kanssaan maailmaa vaeltamaan, näkemään kirkkoja, linnoja ja kaupunkeja. Enkös minä arvannut oikein?"

Antti katsahti isäänsä ja näytti ihmettelevän, kuinka tämä saattoi hänen ajatuksensa lukea.

"Hmh!" hymähti vain isä Mikkeli ja vaipui tuumailuihin.

"Antin varaanhan te toiset tietysti joudutte, kun minusta aika jättää", sanoi hän hetken päästä Kerttulille.

Tämän kasvot saivat hätääntyneen, ikäänkuin itkevän ilmeen, josta näki, että asia oli hänelle arka. Hän oli kuratusta kymmenisen vuotta nuorempi, joten oli hyvinkin todennäköistä, että hän kolmen lapsensa kanssa saisi kerran jäädä omanonnensa nojaan. Hän oli papin emännöitsijä, forsia, ei yhtään sen enempää ja sellaisena oli hänen tulevaisuutensa siis sangen epävarma.

"No, no, elähän nyt, muoriseni", ehätti isä Mikkeli, nähdessään mitä Kerttulin mielessä liikkui. "En minä nyt ihan tähän paikkaan aio vielä kuolla, ja siksi toisekseen, ei sinun tarvitse pelätä lasten kanssa puille paljaille jääväsi, kun sekin aika tulee, että minä teidät jätän. Kaikki mitä minä olen tässä saanut kokoon raaksituksi, jätän minä teille. Tosinhan se ei ole ihan statuuttien mukaista, mutta kylläpähän sillekin keino keksitään."

"Kunpa häntä nyt ei tarvitsisi noiden poloisten kanssa ihan tielle joutua", sanoi Kerttuli, joka isä Mikkelin viimeisten sanojen johdosta oli saanut entisen tyynen ja äidillisen ilmeensä.

Mutta isä Mikkeli otti uuden kulauksen olutta ja jatkoi:

"Oikeastaan minulla olikin kokonaan toinen asia mielessä, vaikka sinä sen sillä tyhjällä hätäilemiselläsi sotkit."

"Hyvänen aika, enhän minä puhunut halaistua sanaa!" yritti Kerttuli, mutta isä Mikkeli sanoi:

"No, no!" ja kääntyi sitten Anttiin sekä sanoi säyseästi: "Tulehan tänne, puer!"

Empien lähestyi Antti isäänsä ja istahti hänen rinnalleen penkin äärimmäiselle reunalle.

"Mitäs, jos sinusta tehtäisiin pappi? Haluaisitko sinä papiksi?" kysyi hän ja kouri Antin tuuheata pellavatukkaa.

"Kyllä, mutta..." sanoi Antti ja naurahti hyvänmielisesti.

"Mutta mitä?"

"Eikös sitä pitäisi ensin käydä teinikoulua?"

"Aivan niin, ja sitäpä minä tässä juuri mietinkin, että jos siinä joulun tienoissa, kun järvet ja suot ovat ehtineet oikein hyväksi jäätyä, valjastettaisiin Poku ison laiturin eteen, lastattaisiin se muonaa täyteen ja ajaa karautettaisiin Turkuun. Mutta olisikohan sinussa sitten miestä jäämään sinne yksinäsi, pänttäämään viisautta päähäsi?"

"Totta kai siellä on toisiakin poikia?" vastasi Antti loistavin silmin.

"On, ei siellä tovereista puutetta tule. Mitäs muuta sitten kuin aletaan tässä kirjoituspuustaveja opetella ja pänttäillä grammatikan alkeita, sikäli kuin täällä isän yläkammiossa on vielä jälellä jotakin Donatuksen viisaudesta. Ja sitten heti joulun mentyä matkaan ja... ja sitte sinusta tulee isän seuralainen, sanalla sanoen _curatus jämsensis_."

"Voi noita teidän tuumianne!" puhkesi nyt Kerttuli, joka silmät hyvästä mielestä palaen oli seurannut heidän keskusteluaan.

"No mikä on, vai epäiletkö ettei meidän Anteruksella ole päätä papiksi päästä?"

"Vaikka kohta, mutta kyllähän sinä sen itsekin tiedät, että on siinä matkassa muitakin mutkia."

"Mitä mutkia? Poika viedään kouluun, käypi sen läpi ja sitten vihitään papiksi. Siinä kaikki!"

"Niin, niin, koulun kyllä voi käydä läpi, mutta papiksipa häntä poloista ei vihitä."