Part 4

"Jätä sikseen tuo alhainen epäluulosi", Blanca vastasi. "Jos en enää sinua rakastaisi, niin sanoisin sen sinulle; olisipa halpamielistä pettää sinut. Minä tulen tänne rukoilemaan puolestasi; sinä yksinäsi olet nyt rukousteni esine; oman sieluni unohdan sinun sielusi tähden. Paras olisi ollut, ettet olisi minua hurmannut rakkautesi myrkyllä tai että olisit suostunut palvelemaan sitä Jumalaa, jota minäkin palvelen Sinä mureutat koko perhettämme; veljeni sinua vihaa; isäni on pahoillaan, syystä että minä kieltäyn menemästä kenenkään puolisoksi. Etkö havaitse, että terveyteni huononee? Katso tuota kuolon asuntoa, se on viehättävä! Sinne lasken pian levolle, jollet sinä kiireimmän kautta käänny minun uskontooni kristittyjen alttarin juurella. Taistelut, joita kestää riuduttavat vähitellen elinvoimani. Rakkaus, jonka olet minussa herättänyt,. ei voi enää kauvaakaan tukea heikkoa olentoani. Muista, oi Maurilainen, puhuakseni sinun kieltäsi, että se tuli, joka sytyttää soihdun, on myöskin se tuli, joka sen kuluttaa."

Blanca astui kirkkoon ja jätti hämmästyneen Aabenserraagin miettimään hänen viimeisiä sanojaan.

Lopuksi kävi niin, että Aabenserraagi tunsi itsensä voitetuksi, hän päätti luopua erhetyksistään; jokseenkin kauvan oli hän jo taistellut. Pelko voitti kaikki muut hänen sydämensä tunteet, kun hän ajatteli, että Blancan täytyy kuolla hänen tähtensä. "Ehkäpä perästäkin", hän sanoi itsekseen, "kristittyjen Jumala on totinen Jumala? Onhan tämä Jumala jalojen sielujen Jumala, koska hän on Blancan, don Carloksen ja Lautrecin Jumala."

Tällaiset mietteet mielessä Aaben-Haamet odotti levottomana huomispäivää, ilmottaaksensa silloin päätöksensä Blancalle ja vaihtaakseen kyynelensä ja surunsa iloiseen ja onnelliseen elämään. Ennen iltaa hän ei saattanut mennä Santa Fén herttuan palatsiin. Hän sai kuulla, että Blanca oli mennyt veljensä kanssa Generalifaan, jossa Lautrec piti pidot. Aaben-Haamet riensi uusien epäluulojen yllyttämänä sinne tavatakseen Blancaa. Lautrec punehtui nähdessään Aabenserraagin, don Carlos taas otti Maurilaisen vastaan kylmällä kohtelijaisuudella, jossa kuitenkin oli kunnioitustakin.

Lautrec oli tuottanut erääsen Generalifan saliin, jota sanotaan Ritariensaliksi, ihanimpia Espanjan ja Afrikan hedelmiä. Pitkin salin seiniä oli ripustettu prinssien ja Maurien voittajien, Pelayon, Cidin ja Gonsalvo Kordovalaisen muotokuvia. Granadan viimeisen kuninkaan miekka oli asetettu kuvien alapuolelle. Aaben-Haamet kätki murheen rintaansa ja sanoi vaan, katsellessaan noita tauluja, leijonan tavoin: "Me emme osaa maalata."

Jalomielinen Lautrec, joka näki, että Aabenserraagin silmät ehdottomasti kääntyivät Boabdilin miekan puoleen, sanoi hänelle. "Maurilainen ritari, jos olisin aavistanut, että tulitte kunnioittamaan tätä juhlaa läsnä-olollanne, niin täällä en olisi ottanut teitä vastaan. Joka päivä kadotetaan miekka, ja olen nähnyt urhoollisimman kuningasten joukossa jättävän miekkansa onnelliselle viholliselleen."

"Oi", Maurilainen huudahti peittäen kasvonsa viittansa liepeesen, "miekkansa voi kyllä kadottaa Frans ensimmäisen tavoin, mutta niin kuin Boabdil!..."

Tuli yö; tuotiin soihtuja; keskustelu kääntyi toiselle suunnalle. Don Carlosta pyydettiin kertomaan Mexikon löytöä. Hän puhui tuosta tuntemattomasta maailmasta loistavalla kaunopuheisuudella, joka on omituista Espanjan kansalle. Hän kertoeli Montezuman onnettomuutta, Amerikkalaisten tapoja, kastiilialaisen urheuden ihmetöitä, vieläpä maanmiestensä julmuuksiakin, jotka hänestä eivät näyttäneet ansaitsevan moitetta eikä kiitosta.

Tällaiset kertomukset viehättivät Aaben-Haametia, niin kuin yleensä Arapialaisia miellyttää eriskummalliset tarinat. Hän puolestaan kuvaili Konstanttinopolin raunioille äsken perustettua Ottomanin valtakuntaa, muistellen samalla kaihomielin Muhammedin ensimmäistä valtakuntaa ja noita onnellisia aikoja, jolloin uskovaisten päällikön ympärillä loisti Zobeida, Kauneuden Kukka, Sydänten Voima, Raju-ilma ja jalomielinen Ganem, rakkautensa orja. Lautrec taas kuvaili Frans ensimmäisen komeaa hovia, taiteitten elpymistä raakuuden sylistä ja entis-aikojen kunniallisuutta ja ritarillisuutta, joihin oli liittynyt sivistyneempien aikojen hienot tavat, goottilaisia torneja, jotka ovat koristetut kreikkalaiseen tapaan, ja Gallian naisia, jotka ymmärtävät korottaa vaatteuksensa kauneutta ateenalaisella somuudella.

Tämän haastelun jälkeen otti Lautrec, joka tahtoi huvittaa juhlan sankaritarta, kitarin ja lauloi seuraavan romanssin, jonka hän oli sovittanut maansa vuorelaislaulun nuottiin:

Mun syömen' kaiho valloittaa, Kun mieleen muistuu Ranskanmaa. Niin siellä, armas sisaren', Ol' ihanaa! Sinua aina muistelen, Maa kaunoinen!

Muistatko, kuinka kotona Uinuimme äidin rinnoilla? Ja kuinka äiti pusersi Meit' iloisna Poveensa vasten, hymyili Ja riemuitsi?

Muistatko linnaa korkeaa, Mi Doren luona kohoaa? Ja vanhaa Mauren tornia, Joss' ilmottaa Ain' kello päivän tuloa Jok' aamuna?

Muistatko, kuin kiis' pääskynen Pinnalla lammen tyvenen, Kuin tuuli taipuun kaislikon Sai kevyen, Kuin valo sammui auringon Taa vuoriston?

Jos nähdä saisin Helenan, Ja vuoren, tammen varjoisan, Niin saisin rinnan rauhaisen Ja riemuisan! Sinua aina muistelen, Maa kaunoinen!

Laulettuaan viimeiset säkeet loppuun, Lautrec pyyhkäisi hansikkaallaan kyynelen, jonka ihanan Ranskanmaan muisto oli tuonut hänen silmäänsä. Samat kaipuun tunteet, jotka täyttivät kauniin vangin sydämen, valtasivat Aaben-Haametin, joka, samoin kuin Lautreckin muisteli murhemielin isänmaatansa. Kun toiset kehottivat häntäkin vuorostaan ottamaan kitaria käsiinsä, niin hän esteli sanoen osaavansa vaan yhden ainoan romanssin, joka ei muka ollenkaan miellytä kristityitä.

"Jos uskottomat vaikeroivat meidän voitoistamme", don Carlos virkkoi halveksien, "niin voittehan laulaa; voitettujen on suotu vuodattaa kyyneliä."

"Niin", Blanca sanoi, "ovathan meidänkin esi-isämme, jotka muinoin olivat Maurilaisten ikeen alla, jättäneet meille niiltä ajoilta monta valituslaulua."

Aaben-Haamet lauloi sitten seuraavan ballaadin, jonka hän oli oppinut eräältä Aabenserraagien heimoon kuuluvalta runoilijalta:

Ratsulla kulkeissaan Havaitsi don Juan Komean Granadan Vuorella loistavan. Hän tälle virkahti: Sa armaisen' Saat sydämen' Ja käteni.

Sun kihlaan itsellen' Lemmittyn' herttainen. Sinulle lahjoitan Seviljan, Kordovan. Koristeet kultaiset Ja helmet saat Sa loistokkaat Ja kaunoiset.

Granada vastaa näin: Maur' on mun ystäväin Oon Maurin morsio, Oon Maurin valio, Ja uljaat poikani Mun verraton Koristeen' on. Pois kihlasi!

Niin vannoit, vakuutit, Mut Maurin kavalsit! Sa jouduit haltuhun Tuon kansan kirotun. Aabenserraagien Perinnön nyt Vei kristityt! Allah soi sen!

Milloinkaan ratsu ei Tuo hadshia, jon' vei Haudalle profeetan, Povehen Granadan. Aabenserraagien Perinnön nyt Vei kristityt! Allah soi sen!

Alhambra ihanin! Asunto Allahin! Oi lähteet kirkkahat! Oi niityt vihannat! Aabenserraagien Perinnön nyt Vei kristityt! Allah soi sen!

Nämät teeskentelemättömät valitukset liikuttivat uljasta don Carlostakin, vaikka niissä oli lausuttu soimauksia kristittyjä vastaan. Hän olisi mielellään tahtonut olla laulamatta, mutta kohtelijaisuudesta Lautrecia kohtaan hän katsoi velvollisuudekseen myöntyä tämän pyyntöihin. Aaben-Haamet antoi kitarin Blancan veljelle, joka ylisteli kuuluisan esi-isänsä Cidin urotöitä.

Sotavaattehet yllä, ja valmiina Purjehtiin Afrikan rantoja päin Cid Ximenan jalkojen juuressa Kitarillaan säistäen laulavi näin:

Mene Maureja vastaan taistelemaan, On lausunut Ximena, maahan ne lyö! Siten mainehen saat, nimen kunniakkaan, Jota ei ole peittävä unholan yö.

Sotalakkini, peitseni tuokaatten! Sodan liekkihin riennän mä raivoisaan Ja on huutoni riehussa taistelujen: "Edest' armahan, kunnian käyn sotimaan."

"Jumalaa, kuningasta ja armastaan Yli kaiken urhea Cid rakastaa." Siten kristityt viel' ihastuksissaan Andaluusian laaksossa kertoa saa.

Laulaessaan tätä runoelmaa miehevällä ja sointuisalla äänellään don Carlos näytti niin uljaalta, että olisi luullut hänet itse Cidiksi. Lautrec oli saman sotaisen innostuksen vallassa kuin hänen ystävänsäkkin, vaan Aabenserraagi oli kalvennut kuullessaan Cidin nimen.

"Sitä ritaria", hän sanoi, "jota kristityt nimittävät Taistelujen Kukaksi, sanomme me Hirviöksi. Jospa hänen jaloutensa olisi ollut hänen urhoollisuutensa vertainen!..."

"Hänen jaloutensa", don Carlos vastasi tulistuneena keskeyttäen Aaben-Haametin, "oli vielä suurempi, kuin hänen rohkeutensa, eikä ketkään muut kuin Maurilaiset, solvaa sitä sankaria, joka on minun sukuni kanta-isä."

"Mitä sanot?" Aaben-Haamet huudahti syöksähtäen istuimeltaan, jossa hän oli ollut puoleksi pitkällään, "luetko sinä Cidin esi-isiesi joukkoon?"

"Hänen verensä juoksee suonissani", don Carlos virkkoi, "ja siitä vihasta, joka leimuaa sydämessäni Jumalani vihaajia vastaan, tunnen olevani tuota jaloa heimoa."

"Siis", Aaben-Haamet sanoi kääntyen Blancan puoleen, "te olette niiden Bivarilaisten jälkeisiä, jotka Granadan valloituksen jälkeen anastivat onnettomien Aabenserraagien kodit ja surman suuhun suistivat saman nimisen ritarin, joka tahtoi puolustaa esivanhempiensa hautaa."

"Maurilainen", don Carlos huudahti vihan vimmassa, "tiedä, etten anna itseäni tässä tutkistella! Jos minä nykyään omistankin Aabenserraagien rikkauksia, niin ovat esi-isäni ne saavuttaneet verellänsä ja ovat niistä kiitollisuuden velassa ainoastaan miekalleen."

"Vielä sananen", lausui Aaben-Haamet vielä enemmän liikutettuna. "Me emme maanpaossa ollessamme tietäneet, että Bivarilaiset olivat saaneet Santa Fén herttuan arvonimen; se juuri on ollut syynä erehdykseeni."

"Se, jolle Ferdinand Katoolinen soi tuon arvonimen, oli sama Bivar, joka voitti Aabenserraagit", don Carlos vastasi.

Aaben-Haametin pää vaipui rinnalle, ja hän jäi seisomaan don Carloksen, Lautrec'in ja Blancan keskelle, jotka hämmästyneinä katselivat häntä. Kaksi kyynelvirtaa vuosi hänen silmistään vyöllä olevalle tikarille. "Antakaa anteeksi", hän sanoi, "miesten ei sovi, niin kuin tiedän, vuodattaa kyyneliä, mutta tästälähin ei ole silmäni niistä täyttyvä, vaikka minulle jää paljon itkettävää. Kuulkaa minua!"

"Blanca, rakkauteni sinua kohtaan on yhtä tulinen, kuin Arapian kuumat tuulet. Minä olin voitettu, en enää saattanut elää sinutta. Kun eilen näin tämän ranskalaisen ritarin rukoilevan, kun kuulin sanasi kirkkotarhassa, niin päätin tunnustaa sinun Jumalaasi ja antaa sinulle pyhän lupauksen."

Blancan riemun-osotukset ja don Carloksen hämmästys keskeyttivät Aaben-Haametin; Lautrec peitti kasvonsa käsillään. Maurilainen arvasi hänen ajatuksensa ja pudistaen päätänsä hän veti suunsa niin surulliseen hymyilyyn, että sydäntä särkevää oli sitä nähdä. "Ritari", hän sanoi, "elä heitä toivoasi kokonaan, ja sinä Blanca itke koko ikäsi viimeistä Aabenserraagia!"

Blanca, don Carlos ja Lautrec kohottivat kaikin kolmisin kätensä taivasta kohden ja huudahtivat: "Viimeinen Aabenserraagi!"

Hiljaisuus vallitsi, pelko, toivo, viha, rakkaus, hämmästys ja kateus valtasivat kaikkien sydämet. Blanca lankesi samassa polvilleen. "Laupeuden Jumala!" hän sanoi, "sinä hyväksyt minun valitsemiseni; minä en saattanut rakastaa ketään muuta, kuin sankarien jälkeläistä."

"Sisareni", don Carlos huudahti vimmoissaan, "ajattelehan, että olet tässä Lautrec'in edessä!"

"Don Carlos, hillitse vihasi", Aaben-Haamet sanoi, "velvollisuuteni on teitä rauhoittaa." Sitte, kääntyen Blancan puoleen, joka oli jälleen istuutunut, hän virkkoi:

"Taivaan huuri, rakkauden ja kauneuden haltijatar, Aaben-Haamet on pysyvä orjanasi kuolinhetkeesi asti, mutta tuntea sinun tulee hänen onnettomuutensa kaikessa niiden laajuudessa. Se vanhus, joka puolustaessaan kotoliesiänsä sai surmansa iso-isäsi kädestä, oli isäni isä! Kuullos vielä toinenkin salaisuus, jota olen sinulta kätkenyt, tai jonka pikemmin sinä olet saattanut minun unhottamaan. Kun ensikerran tulin tähän surkeaan isänmaahan, niin aikomukseni etupäässä oli hakea joku Bivarilainen, jotta hän saisi tehdä minulle tiliä siitä verestä, jota hänen esi-isänsä olivat vuodattaneet."

"Olkoonpa niin", sanoi Blanca surullisella äänellä, jossa kuitenkin ilmaantui hänen sielunsa jalous. "Mikä siis on päätöksesi?"

"Ainoa päätös, jonka saatan tehdä arvoasi loukkaamatta on se, että päästän sinut valoistasi ja koitan täyttää ikuisella poissa-olollani ja kuolemallani ne velvollisuudet, jotka meillä kummallakin on omaa Jumalaamme, omaa isänmaatamme ja sukuamme kohtaan ja jotka nyt olemme lyöneet laimin. Jos joskus kuvani haihtuu sydämestäsi, jos kaikki hävittävä aika poistaa mielestäsi Aabenserraagin muiston... niin tämä ranskalainen ritari... Tämä uhraus tulee sinun tehdä veljesi mieliksi."

Lautrec hypähti innostuneena seisaalleen ja heittäytyi Maurilaisen syliin. "Aaben-Haamet", hän huudahti, "elä luule että voitat minut jalomielisyydessä, sillä minä olen Ranskalainen ja Bayard löi minut ritariksi; minä olen vuodattanut vertani kuninkaani puolesta ja tahdon, samoin kuin Bayardkin ja ruhtinaani, olla peloton ja moitteeton. Jos jäät tänne, niin rukoilen don Carlosta, että hän suostuu antamaan sinulle sisarensa käden; jos lähdet Granadasta, niin en sanaakaan puhu sinun armaallesi rakkaudestani häntä kohtaan. Ellös Afrikkaan lähteissäsi viekö mukanasi sitä kamalaa luuloa, että Lautrec vähääkään ymmärtämättä avujasi koittaa käyttää edukseen sinun onnettomuuttasi."

Nuori ritari likisti Maurilaista rintaansa vasten Ranskalaisen lämmöllä ja hilpeydellä.

"Ritari", don Carlos sanoi vuorostaan, "enpä muuta odottanutkaan teiltä, jotka kumpikin olette niin mainiota sukuperää. Aaben-Haamet, mistä merkistä saattaisin teidät tuntea viimeiseksi Aabenserraagiksi!"

"Käytöksestäni", Aaben-Haamet vastasi.

"Minä ihmettelen sitä", Espanjalainen sanoi, "mutta näyttäkää minulle jokin todiste syntyperästänne, ennen kuin lausun ajatukseni."

Aaben-Haamet veti povestansa Aabenserraagien perintösormuksen, joka rippui kultavitjoista.

Tämän nähdessään don Carlos ojensi kätensä onnettomalle Aaben-Haametille. "Herra ritari", hän sanoi, "pidän teitä rehellisenä miehenä ja todellisena kuninkaan poikana. Te teette minulle suuren kunnian tahtoessanne päästä sukulaisuuteen minun kanssani. Minä suostun siihen taisteluun, jota hakemaan te oikeastaan tänne tulittekin. Jos minä tulen voitetuksi, niin koko omaisuuteni, joka muinoin kuului teille, olette te tarkalleen saapa takaisin. Jos hylkäätte taistelun ehdotuksen, niin suostukaa te puolestanne siihen, mitä minä teille tarjoon: Kääntykää kristityksi ja ottakaa sisareni käsi, jota Lautrec jo pyysi teille."

Kiusaus oli suuri, vaan Aaben-Haametista ei se kuitenkaan saanut voittoa. Jos kohta rakkaus koko mahtavuudessaan puhui Aabenserraagin sydämessä, niin toiselta puolen häntä kauhistutti se ajatus, että vainoojien veri yhdistyisi vainotuitten vereen. Hän oli näkevinänsä iso-isänsä haamun nousevan haudastaan ja moittivan häntä jumalattomasta liitosta. Surun murtamana Aaben-Haamet huudahti: "Voi, pitääkö minun tavata täällä näin monta ylevää sielua, näin monta jaloa luonnetta tunteakseni sitä katkerammin, mitä kadotan! Lausukoon Blanca, sanokoon hän, mitä minun tulee tehdä ollakseni paremmin hänen rakkautensa arvoinen!"

Blanca huudahti: "Palaa takaisin erämaahan!" ja vaipui tainnoksiin.

Aaben-Haamet lankesi polvilleen, jumaloitsi Blancaa vielä enemmän, kuin taivasta ja lähti pois sanaakaan lausumatta. Jo samana yönä hän matkusti Malagaan ja astui laivaan, joka vei hänet Oraniin. Hän tapasi mainitun kaupungin lähelle leiriytyneen karavaanin, joka lähtee joka kolmas vuosi Marokosta, kulkee Afrikan poikki, saapuu sitte Egyptiin ja yhdistyy Jemenissä Mekkaan menevän karavaanin kanssa. Aaben-Haamet yhtyi pyhiinvaeltajien joukkoon.

Blanca sairastui ensin vaarallisesti, mutta tointui kuitenkin muutaman ajan kuluttua. Lautrec, pysyen uskollisesti Aabenserraagille antamassaan valassa, lähti pois eikä milloinkaan hän sanallakaan ilmoittanut rakkauttansa ja surujansa Santa Fén herttuan tyttärelle eikä pienimmälläkään tavalla mureuttanut hänen alakuloista mieltänsä. Joka vuosi meni Blanca käyskentelemään Malagan vuorille siihen aikaan, jolloin hänen rakastajansa tavallisesti palasi Afrikasta. Hän istuutui kalliolle, katseli merelle, silmäili etäällä purjehtivia laivoja ja lähti sen jälkeen takaisin Granadaan. Lopun ikäänsä hän vietti kuljeskelemalla Alhambran raunioiden seassa. Ensinkään hän ei valitellut, ei itkenyt; koskaan hän ei puhunut Aaben-Haametista; outo olisi luullut hänet onnelliseksi. Hän yksinään jäi jäljelle koko suvusta. Hänen isänsä kuoli murheesen, ja don Carlos sai surmansa kaksintaistelussa, jossa Lautrec oli hänen varamiehenänsä. Ei milloinkaan ole saatu selville, minkä kohtalon alaiseksi Aaben-Haamet joutui.

Kun matkustat Tuniksesta ja kuljet siitä portista, josta käy tie Karttaagon raunioille, niin tapaat hautausmaan. Sen yhdessä kolkassa on minulle näytetty palmupuun suojassa olevaa hautaa, jota sanotaan "viimeisen Aabenserraagin haudaksi." Siinä ei ole mitään huomattavaa; koruton hautakivi peittää sitä; ainoastaan kiven keskelle on Maurilaisten tavan mukaan koverrettu taltalla pieni syvennys. Sade-aikana kokoontuu vettä tuon kulpon pohjalle ja paahteisen ilmanalan helteessä tulee sinne välistä joku taivaan lintu sammuttamaan janoansa.